Part 19

»_Minä_», tuumi Anton itsekseen, »en välitä vähääkään koko joukosta. Niin kauan kuin he vain antavat _minun_ olla rauhassa piippuineni ja kirjoineni, en välitä vähääkään koko joukosta... vaikkapa käynkin kerta viikossa äitiäni tervehtimässä... Ja mitä hän salaa meiltä ja mitä hän teki yhdessä Takman kanssa kuusikymmentä vuotta sitten, siitä en välitä myöskään mitään; se on hänen asiansa, heidän asiansa... mutta _minun_ asiani se _ei_ ole.»

Hän astui sisään ja nähdessään äitinsä niin luonnottoman vanhana ja hauraana uudinten punertavassa valossa, hän hätkähti ja astui hänen luokseen kauhun vallassa...

KYMMENES LUKU.

Taaskin kello soi; ja Anna, joka oli kovin liikutettu tohtori Roelofsz'in kuoleman johdosta ja mutisi itsekseen, »Hyvänen aika, hyvänen aika!» avasi oven Ottilie Steyn de Weertille ja Adèle Takmalle. Ina tuli käytävään heitä vastaan. He eivät olleet kuulleet tohtorin kuolemasta; ja kun he kuulivat ja näkivät Daanin ja Haroldin arkihuoneessa, seurasi huudahduksia — tosin hillittyjä äidin vuoksi yläkerrassa — ja ristikysymyksiä, hämmästystä ja sekasortoa sekä neuvottelua, mitä olisi nyt parasta tehdä: kertoa äidille vai pitää asia salassa.

»Mahdotonta on pitää sitä ikuisesti salassa», sanoi Ottilie Steyn. »Äidillä ei ole aavistusta herra Takmastakaan... ja nyt vielä tämä lisäksi! Oi, se on kauheaa, kauheaa! Adèle, menetkö ylös?»

»En», sanoi Adèle Takma peläten tätä taloa sen jälkeen kun hän oli selvillä asiasta. »Ei, Ottilie, minun täytyy mennä kotiin, äidillä on yllin kyllin vieraita ilman minuakin.»

Hän pelkäsi nähdä vanhaa rouvaa, nyt kun hän oli selvillä asiasta; ja vaikka hän oli tullut sinne Ottilie Steyin kanssa, hän ei tahtonut mennä yläkertaan.

»Ottilie», sanoi Daan Dercksz sisarelleen, »kerro sinä hänelle... tohtori Roelofsz'ista.»

»Minäkö?» sanoi Ottilie hätkähtäen.

Mutta samassa joku ilmestyi kadulle ja kurkisti sisään ikkunasta.

»Tuossa on Steyn», sanoi Harold alakuloisesti.

Steyn soitti ja hänet päästettiin sisään. Ei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä niin vihoissaan. Hän ei tervehtinyt, vaan astui suoraan vaimonsa luo:

»Arvasinhan, että löytäisin sinut täältä», hän ärjyi syvällä äänellään. »Minä tapasin sinun poikasi, joka tuli sinun mukanasi Lontoosta.»

Ottilie suoristi vartaloaan:

»Entäs sitten?»

»Miksikä tuon nuoren miehen tulo pidetään, minulta salassa, jotta yllätän hänet kadulla?»

»Miksikä olisin kertonut sinulle, että Hugh tuli mukanani tänne?»

»Ja mitä varten hän tuli tänne?»

»Mitä se sinuun koskee? Kysy häneltä, jos tahdot tietää.»

»Aina kun hän ilmestyy, haluaa hän rahaa.»

»Hyvä, halutkoon rahaa. Vaan ei sinun rahojasi missään tapauksessa!...»

He katsoivat toisiaan silmiin, mutta Steyn ei halunnut keskustella raha-asioista, koska Ottilie oli perinyt osan herra Takman rahoista. Hugh Trevelley vainusi rahaa, milloin ikänä sitä oli saatavissa; Steyn ei pitänyt vaimonsa rahoja ominaan; mutta vanhan Takman testamentin toimeenpanijana oli hänestä häpeällistä, että hänen vaimonsa poika niin pian tuli niitä hakemaan... Hän vaikeni ja vain hänen silmänsä ilmaisivat vihaa; mutta Harold tarttui häntä käteen kiinni ja sanoi:

»Frans, tohtori Roelofsz on kuollut!»

»Kuollutko?» toisti Steyn hämmästyneenä.

Ina katsoi ylös ja heristi taas korviaan. Päivä oli tosiaankin ollut täynnä uutisia. Vaikkei hän saanutkaan selkoa Siitä, kuuli hän muita asioita: hän oli kuullut tohtorin äkillisestä kuolemasta, Thérèse tädin tulosta, Hugh Trevelleyn olosta Haagissa. Ja nyt hän oli saanut kuulla jotain vanhan herran perinnöstäkin. Varmaankin hän oli määrännyt jotain Ottilie tädillekin, mutta miten paljon? Olikohan perintö suurikin?... Niin, tämä päivä oli tosiaankin ollut täynnä uutisia; eikä hän muistanut näyttää väsyneeltä, vaan hänen silmänsä loistivat kuin sisiliskon silmät...

Mutta veljet neuvottelivat Steynin kanssa: mitä hän ajatteli? Oliko kerrottava äidille tohtori Roelofsz'in kuolemasta vai eikö?... He tuumivat ääneti. Ulkona alkoi äkkiä sataa; tuuli puhalsi, pilvet synkkenivät. Sisällä tuli kamiinissa paloi paukkuen kiille-ikkunoittensa takana ja levittäen punertavaa valoaan hämärään huoneeseen. Sillä välin tuo kaamea tapahtuma kulki Haroldin ohi... tuijottaen hänen silmiinsä, jotka olivat tuskasta miltei ummessa. Tuo kaamea Asia! Harold oli tiennyt sen varhaisimmilta poikavuosiltaan saakka; Daan oli tiennyt sen muutamien kuukausien ajan ja oli palannut kotiin Intiasta veljensä luo tämän asian vuoksi; ylhäällä vanha nainen tiesi sen, Stefanie ja Anton arvasivat sen, vaikkei kumpainenkaan ollut siitä tietävinään, jotta heidän elämänsä ei häiriytyisi; mutta alhaalla sen tiesivät myös Adèle ja Steyn, jotka olivat lukeneet kahteen, neljään ja kahdeksaan kappaleeseen revityn kirjeen, tuon kirjeen, jota vanha herra ei ollut jaksanut hävittää. Parisissa Thérèse, joka oli tulossa Hollantiin, tiesi sen; Intiassa _mantri_ sen tiesi... Vaan ei kukaan puhunut Siitä... tuosta tapahtumasta, joka kummitteli heidän mielessään; ja Harold ja Daan eivät tienneet, että Adèle ja Steyn tiesivät; eikä kukaan heistä tiennyt, että Thérèse Parisissa sen tiesi; eikä Steyn ja Adèle tienneet, että _mantri_ Intiassa sen tiesi, että Daan tiesi ja että Harold oli tiennyt sen jo kauan, kauan aikaa... Mutta Ina tiesi _mantrista_ ja että siinä piili jotain, vaikkei hän tiennyt Adèlesta ja Steynistä eikä hetkeäkään epäillyt, että he olisivat voineet tietää mitään... Ei kukaan puhunut tästä asiasta, ja kuitenkin Sen varjo ympäröi heitä, laahaten sumuhuntujaan jäljessään... Mutta Ottilie Steyn yksin ei tiennyt mitään eikä arvannut mitään, niin kokonaan hän oli syventynyt oman menneen elämänsä suruun: elämänsä, joka oli ollut niin täynnä imartelua ja ihailua ja intohimoa ja miesten palvontaa. Hän oli ollut kaunis Lietje; nyt hän oli vanha nainen ja vihasi kolmea miestään, mutta vihasi Steyniä eninten kaikista! Ja ehkäpä siksi, että hän oli kokonaan tuon kaamean tapahtuman ilmapiirin ulkopuolella, Harold tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja seuraten vaistomaista päähänpistoa hän sanoi:

»Niin, Ottilie, sinun... sinun täytyy sanoa äidille että tohtori Roelofsz on kuollut. Se tulee olemaan kova isku hänelle, mutta mahdotonta on salata sitä häneltä... Ja mitä Takman kuolemaan tulee, niin äiti kyllä pian arvaa senkin, vaikkei hänelle sanottaisi mitään!...»

Haroldin pehmeä ääni hälvensi kauhun ja sekasorron; ja Ottilie sanoi:

»Jos arvelet, Harold, että minä voin kertoa sen hänelle, niin menen ylös ja koetan... Tahdon koettaa kertoa sen hänelle... Mutta jollen voi sitä tehdä keskustelun aikana, niin en tee sitä... siinä tapauksessa en kerro sitä...»

Hän läksi yläkertaan, viattomana kuin lapsi: hän ei _tiennyt_ mitään. Hän ei tiennyt, että hänen äitinsä, enemmän kuin kuusikymmentä vuotta sitten, oli ollut osallisena murhassa, jota tuo vanha kuuro tohtori oli auttanut salaamaan. Hän tiesi, että Takma oli hänen isänsä, vaan ei tiennyt, että _hän_, yhdessä äidin kanssa, oli murhannut hänen veljiensä isän, hänen sisarensa Thérèsen isän. Hän läksi yläkertaan ja kun hän astui vierashuoneeseen, Stefanie ja Anton nousivat ylös, jotta ei äidillä olisi liian monta vierasta yhtä aikaa.

Vanha rouva jaksoi jutella — tai istua puhumatta mitään vieraan kanssa hetken aikaa — kunhan »lapset» eivät vain tulleet kaikki yhtä aikaa sisään. Hänen ajatuksensa olivat yhä kiintyneinä niihin pienokaisiin, Lily van Welyn lapsiin, jotka hän oli nähnyt. Hän oli puhunut heistä Stefanielle ja Antonille tietämättä, että lapset olivat heidän kummilapsiaan: ei kukaan ollut kertonut sitä hänelle; ja hän todellakin luuli, että pikku Netta oli nimeltään Ottilietje ja hän puhui pikku Lietjestä; he ymmärsivät, ketä hän tarkoitti.

Ottilie Steyn jäi yksin äitinsä kanssa. Hän ei puhunut paljon, mutta istui hänen vieressään, pidellen häntä kädestä... Oi, hän oli kovin liikutettu! Tuolla, tuossa tyhjässä tuolissa, jota vanha rouva katseli, ei herra Takma enää koskaan istuisi Hänen isänsä! Hän oli rakastanut häntä kuin tytär isäänsä! Hän saisi periä häneltä satatuhatta guldenia; vaan ei koskaan enää vanha herra pistäisi hänen käteensä sadan guldenin seteliä hänelle ominaisella ystävällisellä tavalla.

Tuntui siltä, kuin vanha rouva olisi arvannut tyttärensä ajatukset, sillä hän sanoi viitaten kädellä tuoliin:

»Vanha Takma on sairas.»

»Niin on», sanoi Ottilie Steyn.

Vanha rouva pudisti päätään suruissaan:

»En suinkaan saa nähdä häntä enää tämän talven kuluessa.»

»Kyllä hän paranee jälleen...»

»Mutta vaikka hän paranisikin, niin ei häntä päästetä ulos...»

»Ei», sanoi Ottilie. »Ehkäpä ei, äiti...»

Hän piteli haurasta, laihaa, läpikuultavaa vanhaa kättä omassaan... Alhaalla, sen hän tiesi, veljet odottivat; luultavasti Stefanie myöskin; ja Inakin... Adèle Takma oli lähtenyt pois.

»Äiti», hän sanoi äkisti, »tiedätkö, että eräs toinenkin on sairas?»

»En, kuka?»

»Tohtori Roelofsz.»

»Roelofszko? Aivan niin, en ole nähnyt häntä... en ole nähnyt häntä kahteen viime päivään.»

»Äiti», sanoi Ottilie Steyn kääntäen äitiinsä surulliset pienet kasvonsa — ne olivat yhä kauniit sinisine, lapsekkaine silmineen, »se on kovin surullista mutta...»

Ei, hänen oli aivan mahdotonta sitä sanoa. Hän yritti peruuttaa sanansa, olla lopettamatta lausetta; mutta vanha rouva oli jo käsittänyt näiden muutamien sanojen tarkoituksen:

»Onko hän kuollut?» hän kysyi nopeasti. Hänen äänensä viilsi Ottilien korvia. Hänellä ei ollut voimaa kieltää: sydäntäsärkevä hymyily kasvoillaan hän nyökkäsi myöntyvästi.

»O-oh!» huokasi vanha rouva masentuneena. Ja hän tuijotti Takman tuoliin. Hänen vanhat, kuivuneet silmänsä eivät kyyneltyneet; ne vain tuijottivat eteensä. Hän istui edelleen suorana tuolissaan. Menneisyys kohosi hänen silmiensä eteen; hän kuuli suhinaa ympärillään. Mutta hän istui vain suorana tuijottaen eteensä.

»Milloin hän kuoli?» hän kysyi vihdoin.

Ottilie Steyn kertoi sen muutamin sanoin. Hän itki, vaan ei hänen äitinsä. Vanha, vanha nainen näki itsensä sellaisena kuin hän oli, kuusikymmentä vuotta sitten. Siihen aikaan hän oli antautunut Roelofsz'ille, jotta tämä ei puhuisi... Hän ei ollut puhunut... Hän oli pysynyt hänen ystävänään kaikkina näinä pitkinä, pitkinä vuosina, auttanut häntä ja Takmaa kantamaan tätä menneisyyden hirveää taakkaa... Ei, hän ei ollut koskaan puhunut... ja he olivat tulleet niin kovin vanhoiksi... kenenkään tietämättä mitään... Ei kukaan tiennyt siitä, ei yksikään hänen lapsistaan... Ihmiset olivat joskus juoruilleet, ennen aikaan, olivat kuiskailleet hirveitä asioita; se oli nyt kaikki lopussa... Kaikki katoaa, kaikki katoaa... Ei kukaan tiennyt siitä mitään, paitsi Takma itse, nyt kun Roelofsz raukkakin oli kuollut. Hän oli vaatinut suuren palkan... mutta hän oli aina pysynyt vilpittömänä...

Ottilie Steyn itki, ei sanonut enää mitään, piteli vain äitiänsä kädestä... Oli jo varsin pimeä: seuralainen astui sisään sytyttääkseen lampun... Tuuli vonkui synkästi; sade pieksi ikkunaruutuja vasten; Ottilien valtasi epämieluisa tunne, ikäänkuin jotain kaameaa olisi kulkenut hänen ohitseen tässä viileähkössä huoneessa, sillä vanha rouva ei voinut sietää enää suurempaa lämpöä. Kattolamppu pöydän yläpuolella huoneen keskellä, heitti pyöreän valokehän ympärilleen, muu osa oli varjossa: seinät, tuoli, tyhjä tuoli vastapäätä. Seuranainen oli poistunut, kun vanha rouva kysyi äkisti:

»Entäs... entäs herra Takma, Ottilie?»

»Mitä, äiti?...»

»Onko... onko hänkin sairas?»

Tytär hämmästyi äitinsä kasvojen ilmettä; tummat silmät olivat selkosen selällään...

»Äiti, äiti, mikä sinun on?»

»Onko hän sairas... vai onko hänkin...?»

»Sairasko? Niin, sairas hän on, äiti...»

Ottilie ei lopettanut lausettaan.

Hänen äitinsä tuijotti eteensä, tuijotti tyhjään tuoliin, joka seisoi seinän vieressä, varjossa. Ottilie pelästyi; sillä hänen äitinsä nosti nyt jäykästi ja vaivalloisesti vapisevan käsivartensa sylistään ja viittasi laihalla, läpikuultavalla sormellaan...

»Äiti, äiti, mikä sinun on?»

Vanha rouva tuijotti ja viittasi, tuijotti ja viittasi tyhjään tuoliin.

»Tuossa... _tuo-tuossa_!» hän änkytti. »_Tuossa_!»

Ja hän tuijotti ja viittasi edelleen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki. Hitaasti hän nousi pystyyn, yhä tuijottaen, yhä viitaten, ja vaipui kokoon, hitaasti, hyvin hitaasti... Ottilie soitti kelloa kahdesti; seuranainen hyökkäsi heti huoneeseen; alhaalta kuului hämmästyneitä ääniä, heikkoja huudahduksia, Annan »Hyvänen aika, hyvänen aika!» ja kuiskaavia ääniä. Ina, Daan ja Stefanie tulivat ylös. Mutta he eivät astuneet huoneeseen; seuranainen antoi heille merkin, ettei se ollut tarpeen...

Vanhan rouvan jäykkä käsivarsi laskeutui hitaasti alas hänen seisoessaan siinä... Mutta hän tuijotti yhä ja vaipui kokoon, hyvin hitaasti...

Kauhuissaan sen johdosta mitä hän oli nähnyt, hän ei näyttänyt enää huomaavan tytärtään. Ja silmät sokaistuneina, mutta sittenkin täydessä tajunnassaan, hän sanoi:

»Makuulle!... Makuulle!...»

Hän sanoi sen, ikäänkuin hän olisi ollut kovin väsynyt. He kantoivat hänet vuoteeseen, Anna ja seuranainen. Hän oli ääneti, huulet pusertuneina toisiinsa ja silmät yhä tuijottaen eteensä. Hänen sydämensä oli nähnyt ja... hän tiesi nyt. Hän tiesi, että Takma, Emile — mies, jota hän oli rakastanut ylitse kaiken, enemmän kuin ketään muuta, vielä vanhanakin — että hän oli kuollut, että hän oli kuollut...

YHDESTOISTA LUKU.

»Kuulehan», sanoi Lot ystävällisesti eräänä aamuna istuessaan Ellyn kanssa arkihuoneessa, missä hän niin usein ennen heidän naimisiin menoaan oli istunut hänen kanssaan juttelemassa ja juomassa teetä, »kuulehan, puhutaan järkevästi. Meitä harmitti kumpaakin, kun meidät kutsuttiin pois Italiasta, työmme äärestä, sillä — typerää kylläkin — emme olleet koskaan ajatelleet, että sellaista voisi tapahtua. Isoisä kulta oli niin kovin vanha. Me oletimme, että hän eläisi ikuisesti... Mutta nyt kun olemme täällä, Elly, ja Steyn on sanonut, että kaikki asiat ovat selvitetyt, me voimme tehdä järkevän päätöksen. Sinä et halua jäädä tähän taloon asumaan; ja se onkin epäilemättä liian suuri ja synkkä ja vanha... Ja mitä äidin kanssa asumiseen tulee... niin, puhuin siitä hänelle vastikään, mutta äiti tuntui niin epämääräiseltä, ikäänkuin hän ei olisi siitä suuresti välittänyt... Nyt kun Hugh on hänen luonaan, ei hän muusta paljon välitä: aina vain Hugh ja Hugh. Sellaista se on aina ollut: sellaista se oli 'herra' Trevelleyn aikana, kun minä olin nuori poika, ja Hugh lapsi. John ja Mary eivät merkinneet myöskään mitään; samoin on asian laita nytkin... Ei puhuta siis yhteisestä kodista mitään... Mutta mitä me teemme, Elly? Etsimmekö itsellemme pienemmän talon ja asetumme siihen? Vai lähdemmekö taas ulkomaille, takaisin Italiaan?... Sinä viihdyit siellä, ja meillä oli niin hauska tehdä yhdessä työtä... Me olimme siellä onnelliset, eikö totta, Elly?»

Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä, niinkuin ainakin, mutta siinä oli nyt miltei rukoileva sointu. Hänen luonteensa, vaaleaverinen olentonsa — eikö hän alkanut hiukan harmaantua ohimoiltaan? — oli vailla ruumiillista elinvoimaa, hän ei ollut mikään intohimoinen sielu; mutta hän oli hyväsydäminen: huolimatta katkeruudestaan, turhamaisuudestaan ja kyynillisyydestään hän oli ystävällinen ja kärsivällinen toisia kohtaan eikä vaatinut suuria itselleen. Naisellisen sielunsa ohella hän oli filosofoiva taiteilija, joka ottaa huomioon kaiken sekä ympärillään että itsessään kiivastumatta koskaan tai suuttumatta mistään. Hän oli kosinut Ellyä ehkä siksi, että Elly, lausumatta itse ilmi toivettaan, oli tarvinnut häntä työtänsä ja elämäänsä varten; ja usein leikillä ja kerran aivan vakavissaan Lot oli kysynyt itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin, miksikä hän oli mennyt naimisiin ja eikö vapaus ja riippumattomuus sopinut hänelle paremmin. Mutta sen jälkeen hän oli nähnyt sisarensa ja Aldon onnen Nizzassa ja tuntenut myös itse onnea, tosin vähemmän kiihkeää, mutta sittenkin lämmintä ja todellista onnea epäilevän-hymyilevässä, epämääräisenvärisessä sielussaan, joka vetäytyi kokoon vanhenemisen kauhusta; sen jälkeen hän oli oppinut pitämään hellävaroen kiinni hetkestä, ikäänkuin hän olisi tavottanut harvinaisen perhosen: sen jälkeen kaikki oli pysynyt sillänsä; sen jälkeen hänen hiljainen onnensa oli vallannut hänet kokonaan täysin vakavasti ja totisesti; sen jälkeen hän oli oppinut rakastamaan Ellyä enemmän kuin hän koskaan oli aavistanut voivansa ketään rakastaa. Mikä ilo hänelle olikaan matkustaa Italiassa paikasta toiseen Ellyn kanssa, nähdä miten ihastunut tämä oli tähän kauniiseen menneisyyteen, joka lepäsi niin keinotekoisen kuolleena heidän silmiensä edessä, ja palatessa Firenzeen syventyä Ellyn avustamana Mediciläis-aikakauden tutkimuksiin. Miten he olivat etsineet ja tutkineet yhdessä, tehden muistiinpanoja työskennellessänsä; miten hän oli kirjoittanut iltasin, tuntien itsensä täysin onnelliseksi heidän arkihuoneessaan matkailijakodissa, jonne he olivat asettuneet! Kaksi lamppua, toinen Ellyn vieressä, toinen hänen pöydällään, valaisi heidän papereitaan ja kirjojaan; heidän ympärillään kauniita kukkasia maljakoissa; seinille kiinnitetyt valokuvat loihtivat hämärtävässä valossa heidän eteensä museoiden aarteet. Mutta tämän maan ja tämän taiteen kauneuksien parissa, keskellä onnea ja aurinkoa, hän tunsi haluttomuuden hiipivän ylitseen; hän ehdoitti usein, että he tekisivät retkiä maaseudulle, ajaisivat tai kävelisivät Fiesoleen tai Emaan; hänestä oli hauska katsella katuelämää ja hymyillä ihmisten ilolle: holvikäytävät olivat vilpoisia ja tomuisia; hänen oli suorastaan mahdoton tehdä säännöllisesti työtä. Ja iltasin hän tahtoi ihailla Arnoa ja savuketta polttaen istua onnellisena ikkunassaan, kunnes Ellykin sulki kirjansa, ja varhaisen illan vaihtelevat valot karkottivat Mediciläiset pakosalle...

Aluksi Lot ei ollut huomannut Ellyn pahaa mieltä. Kun hän sen älysi, palasi hän työhönsä, sillä hän ei tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa. Mutta hän teki sen vastahakoisesti. Säännöllinen työ ei soveltunut hänelle. Se väsytti hänen aivojaan; ne nousivat vastarintaan, hän tunsi otsansa takana ikäänkuin sulun, jonka läpi ei mikään voinut päästä... samoinkuin hänestä oli tuntunut koulussa, kun hänen piti suorittaa laskuesimerkki ja laski väärin kahteen, jopa kolmeen kertaan... Sitä paitsi, hänen mielensä paloi sepittää kirjoitelmia aikakausjulkaisuja varten: hänellä oli ääretön määrä aineksia muun muassa Mediceistä, Benozzo Gozzolin freskoista Palazzo Riccardissa... Kunpa olisi saanut kirjoittaa sellaisia kirjoitelmia matkan päästä, säihkyvien jalokivien ja kullan hohteessa! Mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa artikkeleita, sillä Elly oli kerta sanonut:

»Älä hukkaa löytöjämme pieniin kirjoitelmiin.»

Mitä Ellyyn tuli, niin hän antautui vakavasti ja tarmokkaasti kuin mies tutkimuksiinsa ja tunsi sisäistä halua kirjoittaa heidän kirjaansa, hienoa, vakavaa historiallista tutkielmaa; mutta hän käsitti, ettei hänen kykynsä yksin riittänyt siihen. Sitä vastoin hän uskoi, ettei Lot olisi tarvinnut muuta kuin tahtoa, jotta he yhdessä saisivat jotakin oikein hyvää aikaan... Mutta Lot tunsi, että haluttomuus, vastenmielisyys heikonsi yhä suuremmassa määrässä hänen voimaansa, ikäänkuin vastustava sulku olisi asettunut hänen otsansa yli; ja eräänä aamuna hän sanoi hiukan hermostuneesti, että hänen oli mahdotonta suorittaa tuota työtä, että se oli liian vaikea hänelle. Elly ei ollut sanonut vastaan; mutta se oli suuresti surettanut häntä, joskin hän edelleen oli ystävällinen ja hyvä ja puhui iloisella äänellä antamatta ilmi surunsa syvyyttä... Kirjat pysyivät nyt suljettuina, muistiinpanot paperipainimien alla ei ollut enää puhettakaan Mediciläisistä. Siten muodostui tyhjyys heidän välilleen, mutta Lot oli siitä huolimatta onnellinen ja tunsi edelleen sitä autuutta, mikä hymyillen oli yllättänyt hänet ja kirkkaudellaan saanut hänen kyynillisyytensä ja vanhenemisen pelkonsa vaimenemaan. Mutta Ellyn mielipaha kasvoi suureksi suruksi, vieläpä suuremmaksi hänen mielestään kuin se suru, jota hän oli tuntenut nuorena tyttönä hänen kihlauksena purkautuessa, kadottaessaan sen miehen, jota hän kaikkein ensiksi oli rakastanut. Hänellä oli kykyä surra enemmän toisen tähden kuin itsensä, ja hän suri, kun hän ei voinut kohottaa Lot'ta suuriin tekoihin. Hänen rakkautensa Lot'ta kohtaan, sen jälkeen kun intohimoisesti oli rakastanut toista, oli laadultaan hyvin henkistä, pikemmin sivistyneen naisen rakkautta kuin ihmisen, joka oli vain sydäntä ja aisteja. Hän ei käsittänyt sitä täysin selvästi, mutta hänen mielipahansa oli hyvin suuri, kun hän ei kyennyt kannustamaan Lot'ta suureen työhön; ja tyhjyys hänen ympärillään suureni, jota vastoin Lot, tässä kauneuden maassa, joka oli hänelle niin rakas, ja hiljaisessa onnessaan, tunsi tyhjyyden ympärillään kutistuvan kokoon ja antautui unelmiensa valtaan. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vaihdettu heidän kesken; mutta kun he istuivat yhdessä, tunsi Elly, ettei hänen elämällään ollut mitään päämäärää... Hän ei ollut mikään mietiskelyyn taipuva luonne. Tämä edestakaisin matkustaminen Italian kaupungeissa, kulkeminen museoitten aarteiden keskellä, ei tyydyttänyt häntä, sillä hän tarvitsi todellista toimintaa. Hänen sormensa liikkuivat hermostuneen toimettomina Baedekerin lehtien välissä. Hän ei voinut aina vain ihailla ja uneksia ja elää tällä tavalla. Hänen täytyi toimia. Hänen täytyi uhrautua. Ja hän ikävöi lasta... Ja kuitenkaan lapsi, tai ehkäpä useampikaan lapsi, ei tuottaisi onnea, joskaan se ei toisi onnettomuuttakaan; sillä hän tiesi, että vaikka hänellä olisi lapsia, niin niiden kasvattaminen ja huolenpito niistä ei tyydyttäisi kylliksi hänen toimintahaluaan: hän suorittaisi tuon tehtävän kuin rakkaan velvollisuuden, mutta se ei täyttäisi hänen elämäänsä. Hän tunsi sielussaan miltei miehekkään kutsumuksen pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista. Kun hän saavuttaisi oman rajansa, niin hän ei pyrkisi enää sen pitemmälle. Mutta hänen täytyi pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista, täyttää se tehtävä, jota hänen luontonsa vaati!... Ja hän puhui tästä Lot'lle. Lot ei tiennyt mitä vastata hänelle, ei ymmärtänyt häntä ja tunsi vain, että häneltä meni jotain hukkaan. He eivät koskaan vaihtaneet katkeria sanoja keskenään, mutta molemmin puolin oli pientä väreilyä ja vastaväreilyä ensimäisten sopusointuisten aaltojen jälkeen...

Äkillinen kotimatka oli hetkeksi kääntänyt ajatukset toiseen suuntaan, mutta koska se tavallaan oli ollut aivan turha, niin se vahvisti vain Ellyn tunnetta, ettei hän ollut oikealla paikallaan. Hän oli rakastanut vanhaa herraa, pikemmin isänään kuin isoisänään, mutta hän tuli liian myöhään tavatakseen hänet kuolinvuoteella, ja raha-asiat olisi voitu järjestää sijaisen välityksellä.

»Niin, mutta me olemme nyt kerta täällä», sanoi Lot, »ja meidän täytyy keskustella kuin järkevät ihmiset... Palaammeko Italiaan, Elly?»

»Ei, Lot, olen hyvilläni, että olen nähnyt sen sinun kanssasi; miksikä menisimme sinne uudestaan toistaaksemme kaikkea...?»

»Asetummeko siis tänne Haagiin? Vietämme kesää maalla, kun talvi on ohitse?»

Elly katsoi Lot'hon, sillä hän kuuli rukoilevan sävyn hänen äänessään: Lot rukoili häntä, sillä hän tunsi kadottavansa jotain... Ja Ellyn oli äkkiä sääli häntä. Hän heittäytyi hänen rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa:

»Rakas, oma poikani!» hän sanoi. »Minä pidän niin paljon sinusta.»

»Ja minä sinusta, Elly rakkahin... Rakastan sinua enemmän kuin mitä koskaan luulin voivani rakastaa ketään. Oi, Elly, pitäkäämme kiinni tästä tunteesta! Älkäämme ärtykö... Katsos, me emme koskaan ole sanoneet ainoatakaan epäystävällistä sanaa toisillemme, mutta sittenkin minä tunnen sinussa jotakin, jonkunmoista tyytymättömyyttä... Ja se johtuu siitä...»

»Mistä, Lot?»