Part 11
3. Tammikuun alussa läksin minä Omskista käydäkseni niiden suomalaisten luona, jotka asuvat Tomskin kupernissa ja Verhne-Suetukissa. Matkalla sinne ilmoitin minä kaikissa niissä kylissä, missä tiesin suomalaisia asuvan, päivän, milloin tulisin pitämään heille jumalanpalvelusta palatessani. Ilman suurempaa keskeytystä matkustin aina Tomskiin saakka. Koko tie Omskista Tomskiin oli täynnä kuormia, joita kuletettiin Irbitin markkinoille. Tiet olivat sen vuoksi niin pilalle ajetut, että oli vaikea päästä kulkemaan. Oli kuoppia aina kolmen jalan syvyisiä. Ettei sellaisilla teillä tulisi rikki runnelluksi, täytyi asettaa itsensä patjojen sisään, mutta siitä varokeinosta huolimatta tunsin pitkät ajat seurauksia näistä jysäyksistä. Irbitin markkina-aikana on paitsi rikkaita kauppiaita myöskin rohkeita rosvoja liikkeessä teillä. Jos ei matkatoveriksi satu saamaan jotain hyvin tunnettua henkilöä niin on paras matkustaa yksin. Minä olin sopinut erään talonpojanpojan kanssa Om-siirtokunnasta, joka Tomskin kupernissa oli palvellut asevelvollisuutensa, että saapuisi Tomskiin samaan aikaan kuin minä, ja seuraisi minua lukkarina Verhne-Suetukiin ja muihin paikkoihin. Mutta häntä en nähnyt. Tomskissa kuulin Matti Haapojan uusimmista teoista sekä arvelin että hän oli lähtenyt Irbitiin markkinoille. Tiettiin kertoa että hän aikoi pyrkiä Amerikaan.
Oleskeltuani Tomskissa muutamia päiviä ja pidettyäni suomalaisen jumalanpalveluksen sikäläisessä kirkossa noin kymmenelle suomalaiselle, lähdin matkalle itään ja pysyin suurella tiellä aina Atsinskiin saakka. Sieltä poikkesin etelään, mennäkseni Minusinskia kohden. Ainoastaan yhden päivän seisahduksella, jonka viivyin eräällä postiasemalla pitääkseni jumalanpalvelusta eräälle luteerilaiselle postimestarille, joka sisarensa kanssa siellä asuu, matkustin yhtä kyytiä ja tulin kolme viikkoa matkalla oltuani _Verhne-Suetukiin_, joka on 1,800 virstan päässä Omskista.
Kaksi viikkoa oleskelin tässä siirtolassa ja pidin kahtena sunnuntaina ripin ja ehtoollisen kirkossa. Rippivierasten luku nousi 270:een. Koulutuvassa pidin muutamia kertoja raamatunselitystä ja muuten työskentelin rippikoulu-opetuksessa ja muissa virkaan kuuluvissa tehtävissä. Lukutaito on täällä jotenkin yleinen. Juoppouspahe, joka on suomalaisten siirtokuntien suurin turmio, on hyvin yleinen täälläkin. Vuonna 1889 oli juotu tässä kylässä yksinään noin 1,500 kannua paloviinaa. Juoppouspaheen seuraukset, kuten varkaudet, tappelut ja tapot eivät jää ilmestymättä myöskään. Lähellä turmiota tuottavaa kapakkaa on talo, johon poikkeamista en koskaan laiminlyö, vaikka käynnit siellä jättävät surullisen vaikutuksen mieleen; tarkoitan kylän "kansliaa", kuten sitä kutsutaan. Tämän nimen on talo saanut luultavasti siitä, että kylän kokoukset pidetään siellä, mutta samalla on se talo, johon jokainen oikein turvaton tiensä löytää. Jos joku työntekijä tulee kipeäksi ja avuttomaksi, niin viedään hänet kansliaan, jos joku kipeä suomalainen tuodaan venäläisistä kylistä tänne, niin toimitetaan hänet myös kansliaan, samoin tehdään jos joku työhön kykenemättömäksi tulee. Ne jotka ovat niin reippaita että voivat kulkea ympäri kylässä, kuuluvat kokoavan ruokaa heikommille. Kesällä kömpivät ne, jotka jaksavat, ulos sieltä, mutta ne, jotka ovat liian heikkoja siihen, pysyvät siellä. Kun ei ketään ole, joka välittäisi näistä onnettomista, niin saavat he usein kärsiä sekä nälkää että janoa. Surullisempaa näköä kuin nämä kipeät ja leinitautiset, jotka istuvat tai makaavat siellä täällä kovalla permannolla repaleisissa rääsyissään, ei juuri hevin voi nähdä. Kaikkien hylkääminä, ilman mitään toivoa elämässä, odottavat he vaan kuolemaa ainoana pelastajanaan. Heidän kärsimyksiensä lieventämiseksi olen minä voinut kovin vähä tehdä, jos ei joksikin lievennykseksi katsoisi että olen niitä ainakin sillä kertaa aina saanut iloisiksi lahjoittamalla teetä, sokuria ja muutamia vaatekappaleita.
"Nyt jätätte meidät orporaukat taas kokonaiseksi vuodeksi", valittivat he, kun jätin hyvästi nämä karkoitetut maanmieheni, mutta muuta en voinut tehdä, sillä toiset toimet ja velvollisuudet kutsuivat minua sieltä.
Avuksi matkalla otin Verhne-Suetukista mukaani erään nuoren miehen, joka on syntynyt Suomesta karkotetuista vanhemmista. Minulla oli tiedossa että parikymmentä suomalaista talvella oleskelee Marinskin piiriin kuuluvissa kylissä lähellä Altain kullanhuuhtomoja.
Käydäkseni heitä katsomassa läksin nyt toista tietä kun olin tullut. Tiemme kävi toinen toistaan seuraavia kukkuloita ja metsättömiä vuorenharjuja pitkin. Juuri eräällä näitä harjuja tapahtui että jouduimme lumimyrskyn käsiin eräänä iltana. Hevoset eivät voineet pysyä tiellä ja putosivat viimein kuoppaan, josta ne ainoastaan suurella vaivalla voitiin saada ylös taas. Ajelimme tämän jälkeen sinne ja tänne, kunnes aamupuoleen löysimme tien. Tämä oli toisen kerran, kun minä olen joutunut niin kovaan lumimyrskyyn että olen joutunut tieltä pois ja täytynyt yön viettää siellä myrskyssä.
Kullanhuuhtomoissa työskentelevistä maanmiehistäni olin tavallisesti kohdannut kymmenkunnan Tishulin kylässä, mutta nyt siellä oli vaan eräs vanha ukko. Minä matkustin sen vuoksi eteenpäin kylästä kylään, missä suomalaisia on kirjoissa. Muutamat heistä, joita tapasin kotonaan, olivat niin vaatteettomia etteivät uskaltaneet lähteä matkalle Siperian pakkaseen. Mutta useimmat olivat matkustaneet pois, osa kullanhuuhtomoihin, osa johonkin kaupunkiin.
Suurelle postitielle tulin Marinskissa, jossa minä paikkakunnan luteerilaisten kanssa tehdyn sopimuksen mukaan olin pitävä jumalanpalvelusta. Mutta kun juuri nyt sattui olemaan laskijaissunnuntai, niin ei sattunut sen paremmin kuin että jumalanpalvelukseen saapui ainoastaan eräs puolihumalainen tamperelainen. Pari muuta suomalaista, jotka täällä kuuluvat olevan, olivat hänen sanojensa mukaan joko alastomia tai vielä pahemmin pöhnässä kuin hän. Myöhemmin päivällä kävi minua asunnossani tapaamassa eräs leipurin kisälli Helsingistä ja eräs viipurilainen. Tällä jälkimäisellä oli ammattina "kruunun vaatteiden tuominen", kuten sanottiin. Minun kysymykseeni mitä tämä merkitsi selitettiin että hän yhä kerta kerran perästä meni repaleisena ja passitta Tomskiin. Siellä otettiin hänet kiinni ja lähetettiin Marinskiin. Vaatteet, jotka vankilassa annettiin hänelle, sai hän pitää. Niistä voi hän saada talvella noin kuusi ruplaa ja kesällä, kun niiden hinta on halvempi, neljä ruplaa. Suomeen oli hän pari vuotta sitten tehnyt samanlaisen matkan.
Sadan virstan päässä Marinskista Tomskiin päin on kylä _Kolionski_. Sinne olin kutsuttanut suomalaiset läheisistä kylistä. Kuusi henkeä oli saapunut, niiden joukossa myöskin melkein kuolemaisillaan oleva sairas, Raninen, Kuopion läänistä. Minulla oli tiedossa että sekä hän että hänen vaimonsa olivat sairastaneet edellisenä talvena, ja että he olivat suuressa hädässä, jonka vuoksi minä lähetin heille kolme ruplaa rahaa. Mutta se henkilö, jonka mukana tämän summan lähetin, oli "vaivoistaan" pitänyt itse yhden ruplan. Ranisen vaimo oli kuollut ja aivan varmaan on jo mieskin poissa elävien mailta. Minä jätin kuusi ruplaa kylän hallitukselle hänen hoitamisestaan.
Tässä kylässä tapahtui minulle muuten jotain, jota ennen koskaan ei ollut minulle tapahtunut matkoillani. Minut kiellettiin pitämästä jumalanpalvelusta siinä talossa, jossa pidin asuntoa. Isäntä ei ollutkaan kreikan-uskoinen vaan katoolilainen, rikas puolalainen. Muutin heti pois erään venäläisen luokse ja kysymykseen, saanko pitää hänen luonaan jumalanpalvelusta, vastasi hän: "onhan meillä yksi Jumala ja yksi usko, minun huoneeni ovat teidän käytettävänänne." Olkoon sanottuna etten minä ole huomannut edes suvaitsemattomuuden jälkeäkään ei maallikoissa eikä papeissa, vaan ovat kaikki, varsinkin totisesti uskonnolliset, pitäneet minua uskonveljenä.
Kolionskista tulin minä Tomskiin, jossa tunsin hiukan pahoinvointia itsessäni, mutta jatkoin matkaa Kainskiin. Siellä oli minun pakko asettua vuoteenomaksi. Kahden päivän päästä voin kuitenkin pitää jumalanpalvelusta niille muutamille suomalaisille, mitä siellä löytyi, mutta sivukyliin en uskaltanut lähteä, vaikka olin aikonut, vaan riensin niin kiiruusti kuin taisin Omskiin, jossa sairastuinkin lievästi rokkoon. Nyt olin vuoteen omana ja näin miten talvi kului, voimatta käydä rekikelillä vaikeapääsyisissä siirtokunnissa Tara-joen varrella.
4. Maaliskuun lopussa kävin Om-siirtokunnassa ja pidin siellä lukukinkerit lapsille.
5. Jään lähdettyä jo'ista ja teiden vähä kuivettua läksin toukokuun alussa Rishkovaan. Tähän kylään on vaikea päästä keväällä, ja vaikka minä matkalla vaihdoin tarantassini pienempiin kärryihin, niin tartuimme eräässä paikassa kiinni liejusaveen emmekä päässeet siitä irti ennenkuin saimme muilta apua. Että monet muut matkustajat olivat joutuneet vielä kovempiin tekemisiin, näin minä niistä kuolleista hevosista ja häristä, mitä savessa virui.
6. Kesä- ja heinäkuussa kävin _Om-siirtolassa_ sekä vietin siellä ulkoilmassa sikäläisen raittiusseuran ensimmäisen vuosijuhlan. Päivää, joka alettiin jumalanpalveluksella kirkossa, jatkettiin sitten leikeillä, kilpa-ammunnalla ja ruumiinharjoituksilla. Muutamia palkintoja jaettiin myöskin. Päivä päätettiin raittiuskokouksella, jolloin muutamia uusia jäseniä ilmoittautui. Kuinka kummallisia käsityksiä täällä yleensä on raittiusyhdistyksestä, näkyy niistä sanoista millä eräs virolainen ilmoitti itsensä jäseneksi. Hän sanoi: "minä tahtoisin uskoni muuttaa ja ruveta körttiuskoon."
Keväällä ja kesällä olin minä Moskovan konsistoorin kautta saanut kaksi virkamääräystä, nimittäin toukokuussa määräyksen hoitaa niitä virolaisia ja lättiläisiä, jotka asuvat Kainskin ja Marinskin piirissä Tomskin kupernia ja kesäkuussa, sittenkuin rentustunut entinen pastori oli saanut eron, olemaan v.t. kupernin-saarnaajana Tobolskin kupernissa, v.t. saarnaajana luteerilaisille Omskin kaupungissa ja Akmolinskin alueessa sekä v.t. saarnaajana karkotetuille virolaisille, lättiläisille ja saksalaisille länsi-Siperiassa. Kun yhden ainoan henkilön siten pitää huolehtia sekä opettajista ja niiden ylläpidosta virolais-lättiläisissä kouluissa ja uskonnon-opetuksesta kadettikoulussa, poika- ja tyttögymnaaseissa Omskissa, paitsi niitä toimia mitä kuuluu varsinaiseen sielunhoitoon, niin on selvää että työtä on liika paljo. Se on tullut niin laajaksi varsinkin kansliatointen kautta, että minun on täytynyt ottaa kirjuri avuksi, jolle olen maksanut palkkaa 15 ruplaa kuussa. Toistaiseksi on kieltäydytty antamasta minulle minkäänlaista korvausta työstäni.
7. Palvellakseni Taran ja Tobolskin kaupungissa sekä Bugenen siirtolassa asuvia luteerilaisia, läksin elokuun alussa höyrylaivalla Tobolskiin. Kuvernööri sattui olemaan matkustanut Kasanin näyttelyyn, jonka vuoksi monet asiat, joista olisin mitä kipeimmin tarvinnut saada keskustella hänen kanssaan, jäivät ratkaisematta. Kaupungin luteerilaisessa kirkossa pidin kolme kertaa jumalanpalvelusta saksaksi sekä yhden suomalaisen ja yhden saksalaisen jumalanpalveluksen vankiloissa.
Vuosituomiolla istui täällä kolme siirtolaisiksi länsi-Siperiaan karkoitettua suomalaista sekä pakkotyö-osastossa eräs Suomesta elinajaksi tänne lähetetty murhamies. Sairashuoneessa tässä osastossa oli eräs lättiläinen, joka jo neljä vuotta sitten oli armoitettu, mutta oli ollut liian heikko lähetettäväksi kotipaikalleen Kuurinmaalle. Hän ei ollut voinut päästä minkäänlaiseen yhteyteen sukulaistensa kanssa, vaan täytyi maata täällä elävänä haudattuna. Hän pyysi minua kyynelsilmin kirjoittamaan hänen kotiinsa, jonka minä teinkin. Ilahuttavaa oli nähdä millä hellyydellä nuori lääkäri kohteli häntä. Korvaani kuiskasi tämä, että pian oli tuleva loppu lättiläisparan kärsimyksistä.
Palasin Tobolskista suomalaisen _Bugenen siirtolan_ kautta. Tie sinne kulkee suuria koivumetsiä pitkin ja vesiperäisiä soita, joissa heinä ja kaisla kasvavat niin korkeiksi että kulkee niinkuin metsässä. Toisin paikoin teiden varsilla kasvaa villiä virnaa niin runsaasti, että töin tuskin pääsee sen läpi. Vaikea on täysin käsittää mikä heinän paljous täällä vuosittain kasvaa vaan kuivamaan ja mätänemään. Kun viime kesä oli tavattoman kuiva, niin oli kuitenkin helpompi kuin tavallisesti päästä Bugeneen.
Oleskeltuani siellä viikon, jona aikana minä laskin ehtoolliselle rippikoululapset, matkustin Taraan.
Lukutaito on kyllä tullut hiukkasen paremmaksi Bugenessa, sittenkuin minä kolme talvea olen ylläpitänyt siellä koulua; mutta se henkilö, joka on siellä opettajana toiminut, ei näytä olevan siihen sopiva, jonka vuoksi olisi tarpeen saada sinne kykenevämpi mies. Asuinhuoneet koulumestarille olen minä jo ostanut ja nyt lupasi kylä talven aikana rakentaa kouluhuoneen.
Sekä Om-siirtolassa, Rishkovassa että Bugenessa ovat seurakuntalaiset sitoutuneet antamaan koulumestarille palkaksi jonkun verran viljaa ja voita. Myöskin olen minä kääntynyt apurahaston hallinnon puoleen Moskovassa pyytäen palkan apua koulumestarille, mutta on tähän tullut kieltävä vastaus.
Palveltuani sanalla ja sakramenteilla Tarassa asuvia luteerilaisia, palasin Omskiin syyskuun alussa.
8. Tultuani valmiiksi poissaoloni aikana saapuneiden virkakirjeiden asioissa, matkustin syyskuun lopussa Om-siirtolaan sekä palvelemaan suomalaisia että pitämään jumalanpalvelusta siellä asuville virolaisille, lättiläisille ja saksalaisille.
Kevään kuluessa sain valmiiksi _saamattomain rampain ja sokeain kodin_, jonka olen rakennuttanut lähellä Omskia olevalle maatilalleni. Siellä olen Suomesta saaduilla vapaaehtoisilla avuilla pitänyt hoidossa kuutta henkeä, joista kaksi on sokeaa, kaksi heikkomielistä ja kaksi rampaa. Kun vielä lisään että olen pienemmillä raha-avuilla ja vaatteiden hankkimisella koettanut auttaa suurimpaan hätään joutuneita maanmiehiäni, niin olen maininnut ulkonaiset piirteet toiminnastani Siperiassa kuluneena vuotena.
Suomalaisen evankelis-luteerilaisen seurakunnan väkiluvun muutoksista mainittakoon tässä vielä että 45 on syntynyt, 41 kuollut, 48 ripille laskettu, 14 paria vihitty. Rippivieraiden luku oli 624. Näihin lukuihin ei ole laskettu ainoastaan karkoitettuja, vaan myös Inkerin suomalaiset.
Yllämainitusta käynee kyllä selville, että olen tunnollisesti koettanut täyttää velvollisuuttani, mutta kuitenkin tiedän että paljoa ei ole ehditty tehdä, joka kuitenkin olisi ollut tehtävä. Kun koko huolenpito näistä 5,000:een nousevista karkoitetuista luteerilaisista on minulla yksinään ja olot monissa suhteissa eivät ainoastaan ole kehittymättömät vaan vielä vastaiset, niin on myös selvää että minun asemani ei ole helpointa laatua. Luottaen Jumalan apuun ryhdyn kuitenkin työhön ja matkoihin vielä ensi vuodeksi.
Omskissa lokakuun 28 p. 1890.
XVI.
Kirgiisi-arolla 1891.
Oli valittavana kaksi tietä Astshaguliin päästäkseni. Joko oli minun kuljettava maantietä Om-siirtolan ja Judinskin kautta, suuren Tsani-järven ohitse ja sitten eteenpäin kaakkoa kohden, tai myös höyrylaivalla Pavlodarin kaupunkiin Semipalatinskin alueessa. Vaikka hevoskyyti 700 virstan matkalla monessa suhteessa olisi ollut huvittava, pidin kuitenkin parempana matkustaa höyrylaivalla Irtish-virtaa ylös Pavlodariin ja sitten sieltä hevosella 250 virstaa pitkin kirgiisien asumaa aluetta. Kun pelkäsin että tulisi olemaan vaikeata kielellisessä suhteessa tulla toimeen näiden paimentolaisten kanssa, kirjoitin Astshaguliin ja pyysin jonkun sieltä tulemaan minua vastaan Pavlodariin. Siis astuin minä Omskissa erääseen Kurbatoff & Ignatoffin omistamaan höyrylaivaan ja olin pian matkalla etelään päin. Oikeanpuolisella Irtishin rannalla sijaitsee kasakkakyliä 20-30 virstan matkan päässä toisistaan. Tämä kasakkalinja ulottuu Omskista kauvas etelään, luultavasti niin kauvas kuin Venäjän alusmaata piisaa. Irtishin koko vasemmalla rannalla asuu yksinomaan kirgiisejä ja hiukkasen yläpuolella Omskia myöskin oikeanpuolisella rannalla. Noin sata virstaa ylöskäsin Omskista näin erään kasakkain kesäleireistä, joka turvemajoineen ja pajusta niottuine aittoineen näytti kaikkea muuta kuin sotaiselta. Norjalainen perämies, joka oli Kurbatoffin palveluksessa, sanoi nauraen: "Kuinkahan pitääkään kirgiisien olla pelossaan tuosta!"
Irtish oli noussut äyräittensä yli, sillä oli kevättulvan aika. Monin paikoin ei voinut nähdä oikeata eikä vasenta jokirantaa, toisinaan oli vaikeata pysyä virran uomalla, jonka vuoksi asetuttiin ankkuriin pimeimmäksi osaksi yötä. Jos ei olisi siellä täällä nähnyt puita pistävän esiin vedestä, olisi luullut olevansa merellä.
Matkatovereina oli minulla pari unkarilaista ja yksi tataarilainen. Unkarilaiset olivat matkalla Smeinogorskiin Altaialueella, jossa heidän oli määrä rakentaa keisarillisen kabinetin laskuun uusimallisen hopeansulatus-uunin. Välimme tuli olemaan erittäin likeistä, sillä olimmehan, kuten unkarilaisetkin sanoivat, heimolaisia, vaikka kaukaisiakin. Tataari oli rikas kauppias, joka matkusti kauppa-asioissa. Unkarilaiset, joilla oli hyvin kiire, jättivät meidät viimein, pitäen parempana matkustaa hevosella. Kun tataari ja minä jäimme kahden kesken, rupesin hänen kanssaan keskustelemaan uskonnollisista kysymyksistä. Muun muassa kysyin häneltä pitikö hän Muhamedin käskyä levittää hänen oppiansa maailmaan tulella ja miekalla yhtä jalomielisenä kuin Jesuksen käskyä levittää kristin-uskoa saarnaamalla vakaumuksen kautta. Kun ei hän mitään vastausta antanut, niin lisäsin minä: "katsoisitteko tulleenne hyväksi kristityksi, jos minä uhaten halkaista teidän päänne, väkipakolla kastaisin teidät?" Hyväntahtoinen nauru oli hänen ainoa vastauksensa.
Ennenkuin tulimme Pavlodariin, kuljimme erään paikan kautta, missä korkeita suolavuoria oli ladottuna jokirannalla. Tässä seudussa sijaitsevat Siperian paraat suolajärvet. Suola on hyvää ja maksaa Omskin torilla 15 kop. puuta, mutta Minusinskissa nousee sen hinta aina kahteen ruplaan puudalta.
Pavlodarissa, jonne tulimme kolmantena päivänä, oli useita proomuja Kurbatoffin lastauspaikalla, joihin lastattiin valmistamattomia nahkoja. Satakunta puolialastonta kirgiisiä, tukka lyhyeksi leikattuna ja kalotti päässä, toimitti lastausta nauraen ja hyppien. Päättäen heidän kovasta kiireestään luulisi heidän olevan erittäin kelvollisia työntekijöitä, vaikka heitä ylimalkaan pidetään laiskoina.
Rannalla olevassa ihmisjoukossa huomasin heti kaksi suomalaista, jotka Astshagulista olivat tulleet minua vastaan. Niin pian kuin olimme valmiita lähtemään, jätimme Pavlodarin ja suuntasimme matkamme itää kohden. Nyt oli meillä edessämme aro, missä satojen virstain matkalla ei löydä ainoatakaan puuta. Aallontapainen maanpinta oli hiekkasekaista multaa. Siellä täällä näkyi pieniä järviä, enimmäkseen suolavetisiä. Kappaleen matkan päässä Pavlodarin kaupungista oli laajoja peltoja, joita kaupungin porvarit olivat kyntäneet. Mutta sanottiin että myös kirgiisit olivat alkaneet viime aikoina kasvattamaan viljaa. Eräässä paikassa näin kirgiisin taluttavan kahta toisensa perässä kulkevaa kameelia, jotka vetivät äkeitä. Sanottiin että kameeli on erittäin hyödyllinen eläin, se kun voi vetää kahta vertaa enemmän kuin hevonen ja syö puolta vähemmän.
Tie Astshaguliin oli erittäin tasaista ja hyvää ja ilma oli mitä ihaninta. Joka puolella näki mehukasta vihantaa ja suuren runsauden monenvärisiä kukkia. Toisin paikoin peittivät aroa pitemmällä matkaa spirea-pensaat. Mitään muuta ei ollut nähtävänä kuin aroa ja taivasta, mutta kuinka ihanalta ja valppaalta tuntui kuitenkin!
Kaukaa voi nähdä jonkun kirgiisiläisen paimenen karjoineen, jossa oli kameelia, hevosia, lampaita tai lehmiä. Samaten kulimme muutamien kirgiisiaulien ohi. Kun alkoi hämärtämään illalla, otimme yösijan arolla lähellä pientä lampia, jonka vesi oli suolatonta. Minun maanmieheni olivat varustaneet itsensä polttopuilla ja hiilillä lämmittääkseen teekeittiötä, joka heillä oli mukana. Tehtyämme tulen alkoi toinen suomalaisista, Mikkel Matvejeff niminen seppämies, keittämään kalaa. Toinen, Taneli Ivanoff eli Saari, työskenteli teekeittiön kanssa.
Sill'aikaa kävelin minä arolla hengittämässä sitä ihanaa tuoksua, joka illalla täytti koko ilman. Kun sitten istuimme teekeittiön ympärillä, niin emme teen juomisen taidossa tosiaankaan jääneet jälelle täysiverisistä venäläisistä. Ruoan jälkeen rupesimme odottamaan unta sekä nukuimmekin pian niin suloisesti kuin mikään kirgiisi niillä tienoilla. Emme olleet niin heikkohermoisia että juotuamme kymmenkunnan lasia teetä, olisimme tämän jälkeen olleet unettomia. Mutta aron pienet siivelliset asukkaat olivat valppaampia kuin me, ja nämä herättivät minun kerta kerralta. Tarkoitan laululintuja. Koko ilma kaikui ensimmäisessä aamukoitteessa leivosten lirityksestä; leivosia onkin lukematon paljous Siperian aroilla. Toisena päivänä tulimme havumetsään, joka neljän penikulman levyisenä ulottuu useampia satoja virstoja aroa pitkin. Me kulimme koko päivän ja osan seuraavaakin tätä metsää pitkin. Täällä oli joukko työväkeä kaivamassa kanavaa, joka tulisi kiertämään koko metsän. Aina parinkymmenen virstan päässä on metsänvartija. Hänen työnsä ei ollut helpoimpia. Kun aukea tasainen aro ympäröitsi metsää, niin oli varkaiden helppo tulla sinne ja sieltä. Sen vuoksi kaivettiin, varkaiden pidättämiseksi, kanavaa metsän ympäri. Sitä paitsi olisi se metsälle suojeluksena valkeaa vastaan, jos aro kuivana aikana rupeaisi palamaan. Voi nimittäin syksyllä tapahtua että kulo rupeaa vahingossa palamaan. Silloin raivoaa tuli hillittömästi. Kyliä, peltoja, heinäsuovia ja elukoita palaa ja ihmisiä hukkuu liekkeihin. Kuva on aivan sama kuin ruohokentillä Amerikassa. Toisena iltana otimme yösijamme arolle lähellä Bor'ia, kuten tätä metsää kutsutaan.
Yöllä kääntyi tuuli; se kääntyi pohjoiseen ja ilma tuli jäätävän kylmäksi. Tietäen kyllä kuinka epäluotettava Siperian kevät on, olin pakannut kirja-arkkuuni lampaannahka-turkit, jotka nyt tulivat minulle erittäin hyvään tarpeeseen.
Kolmannen päivän iltana näkyi kaukaa tumma piste. "Se on meidän kotimetsämme", sanoi Mikkel. "En minä näe mitään metsää", vakuutin minä. "Ettekö näe siellä semmoista tupsua", sanoi Mikkel kummastellen. Niin vähäpätöinen oli metsä, että sitä todellakin voi verrata tupsuun, mutta vielä pahempi oli että tämä "kotimetsä" ei kuulunut Astshagulille vaan eräälle venäläiselle kylälle.
Vasta kolmannen päivän iltana saavuimme Astshaguliin, ja silloin olivat meidän hevosemme sangen väsyneet. Eripuraisuutta näytti vallitsevan kylässä siitä kuka saisi papin asumaan luokseen. Väestö oli jakautunut kahteen puolueesen, joilla kummallakin oli valmistettuna asunto papille. Mikkel vei minut tietysti siihen asuntoon minkä hänen puolueensa oli valinnut. Lampun valossa voin nähdä miten seinä oli vehreänään rusakoista ja muista syöpäläisistä. "Eikö täällä ole mitään muuta asuntoa, missä syöpäläiset eivät vaivaisi minua?" kysyin. "On täällä kyllä vastapäätä teitä varten varustettuna siisti tupa, mutta eivät näytä sallivan teidän ottaa asuntoa sinne", sanoi eräs toisen puolueen miehistä.
Enempää kursailematta kannatin minä kaluni sinne ja sain puhtaan ja siistin asunnon, koko tuvan yksinään itseäni varten, sekä voin levätä syöpäläisien häiritsemättä. Talonväkenä oli emäntä ja hänen yksikolmattavuotinen tyttärensä. Perheen-isäntä oli Barnaulissa vankina, murhasta epäluulon alaisena. He olivat muuttaneet Bugenesta jo monta vuotta sitten ja olivat oleskelleet milloin missäkin venäläisissä kylissä. Tytär ei ollut koskaan nähnyt luteerilaista pappia ja oli siis vielä ripille laskematon. Kaiken tämän sain tietää jo ensimmäisenä iltana.