Part 10
Muutamissa kylissä Tomskin ja Atsinskin välillä asuu suomalaisia, joita minä koetan saada toimellani avustaa matkoillani, mutta näitä on sangen vaikea tavata. Osasta he ovat myöskin kadottaneet kaiken harrastuksen Jumalaan ja jumalanpalvelukseen. Esimerkkinä sellaisesta välinpitämättömyydestä voisi erään porvoolaisen mainita, joka asui Tomskin kuvernementissa Tishulin kylässä. Minulla oli asuntoni hänen asuntonsa viereisessä talossa, mutta hän ei katsonut itsellään olevan aikaa tulla jumalanpalvelukseen, vaikka hänellä nyt ensi kertaa kuudenkolmatta vuoden päästä oli siihen tilaisuutta. Ainoastaan puoliväkisin sain minä hänet saapuville. Saadakseni selvää onko ketään suomalaista niissä kylissä missä käyn, lupaan minä tavallisesti 20 kopeekkaa sille, joka minulle voi tuoda jonkun luteerilaisen. Kun kerran saan kiinni yhteen, niin hän tuo kyllä sitten kaikki muut. Tavatakseni niitä maanmiehiä, jotka asuvat yleiseltä maantieltä kaukana olevissa kylissä, maksan tavallisesti jonkun ruplan henkilölle, joka ottaa sellaisille maanmiehille viedäkseen tietoa koska he voivat tavata minua. Välistä onnistun siten tapaamaan yhden tai pari henkeä, välistä ei tule ketään. On melkein mahdotonta toimittaa hajallaan asuville mitään sielunhoitoa. Useimmiten olen saapunut määrättynä päivänä perille; mutta jos on tapahtunut että minun tuloni jonkun voittamattoman esteen kautta on myöhästynyt, niin ovat he taas kaikki hajautuneet kun minä saavun. Vaikka olisin ihan koko vuoden matkalla, en kuitenkaan voisi tavata kaikkia piirissäni hajallaan asuvia suomalaisia, kun ne vaeltavat kylästä kylään. Muutamat niistä näyttävät vaativan että minä niin tekisin, vaikka he, kuten sanottu, sitten pitävät omana asianaan tahtovatko saapua heidän läheisyydessään pidettäviin jumalanpalveluksiin vai ei.
Tomskin kaupungissa oleskelee muutamia työmiehiä passilla. Heidän tähtensä olen minä joka vuosi oleskellut siellä jonkun päivän sekä pitänyt jumalanpalveluksen ja ehtoollisen kirkossa. Eräänä vuonna oleskelin Tomskissa kahdeksan vuorokautta, mutta kahtena viime vuotena vaan neljä ja viisi vuorokautta. Kun minä viime syksynä määräsin että jumalanpalvelus oli pidettävä arkipäivinä, ei tämä näyttänyt miellyttävän toisia, kun he siten tulisivat olemaan poissa työstä puolen päivää!
Samassa kaupungissa olin minä tapaamassa erästä suomalaista Vilh. Forsbergiä vankilassa. Hän oli siellä syytettynä erään suomalaisen naisen Elisabet Parviaisen murhasta; tämä oli viimeksi nähty mainitun Forsbergin seurassa ja seuraavana aamuna löydetty kuoliaaksi pistettynä eräässä puutarhassa. Syyksi tuohon tekoon arveltiin että Forsberg, joka varkaan käden kautta oli kadottanut muutamia vaatekappaleita, epäili Parviaisen tietävän kuka oli varastanut, mutta ettei tämä ilmaissut. Myöskin kuuluu Forsberg olleen syytteen-alaisena jonkun kapakoitsijan tai sentapaisen henkilön ryöstämisen yrityksestä. Mutta kun hän toimittaa rikoksensa selvällä päällä ja tarkoin suunnittelee ne edeltäpäin, niin voinee hän pujahtaa irti tästäkin asiasta; varsinkin kun Siperiassa ainoastaan kaikkien selvimmät todistukset riittävät jonkun langettamiseen. -- Vuonna 1892 kuuluu Forsberg tulleen langetetuksi uudesta murhasta, ja tuomituksi pakkotyöhön itä-Siperiassa.
Matkoillani olen aina saanut levitetyksi koko joukon kirjoja, ja voin toivoa että ne levittävät siunausta. Sittenkuin elämä luteerilaisissa siirtoloissa on ruvennut hiukkasen asettumaan, toivon että kunnollisemmat meidän suomalaisista tulevat niitä yhä enemmän ja enemmän käyttämään.
* * * * *
Siirtykäämme nyt, ilman mitään enempää matkan kuvausta, Verhne-Suetukiin. Jo etäältä voimme kuunvaloisessa yössä nähdä uuden nyt vihittävän kirkon torninhuipun. Sähkösanomalla olin ilmoittanut kylään tuloni, sillä edellisestä vuodesta aikain oli Minusinskikin nyt sähkölangalla yhdistettynä muuhun maailmaan. Asuntomme saimme nytkin kuten ennen, ent. pääkirjurin herra Möllerin luona, jonka siistissä ja ystävällisessä perheessä tuntee olevansa kuin kotona. Herra Jarttu ja minä ryhdyimme nyt työhön yhteisesti. Me oleskelimme täällä Marraskuun 12 p:stä 24:een. Harvoja olivat ne päivät, milloin emme pitäneet raamatunselitystä tai hartaushetkeä. Minulle oli iloista että oli mukanani henkilö, joka voi auttaa minua virkani toimituksessa. Pääjuhla meidän oleskelu-aikanamme Verhne-Suetukissa oli kirkon vihkiminen, joka tapahtui tuomiosunnuntaina. Jo lauvantaina alkoi kansaa tulemaan 25-30 virstan päässä olevista virolaisista ja lättiläisistä kylistä. Ympärillä olevista venäläisistä kylistä oli muutamia utelijaita saapunut, ja jokunen aina Minusinskista. Omitekoisen ohjelman mukaan, johon oli koottu kappaleita suomalaisesta ja saksalaisesta käsikirjasta, toimitin minä vihkimisen. Suomalaisessa käsikirjassa oleva kaava on minun mielestäni erittäin köyhä. Lättiläinen pastori Salith, Nizhnaja Bulankasta, autti kirkonvihkimisessä, joka tapahtui seuraavalla tavalla:
Seurakunta kokoontui ensin koulusaliin, jossa jumalanpalvelusta oli pidetty edellisinä vuosina. Virsi veisattiin, jonka jälkeen vihkimisen toimittaja piti lyhyen puheen, joka päättyi kiitosrukoukseen Jumalalle siitä elämän sanasta, jota hän oli antanut tässä huoneessa julistaa. Virsiä veisaten astui seurakunta juhlakulussa kouluhuoneesta kirkkoon. Papit ja koulunopettajat kulkivat etunenässä kantaen raamattua, ehtoollisastioita ja muita alttariin kuuluvia esineitä. Uuteen kirkkoon astuessa piti vihkimisen toimittaja, ennenkuin ovi avattiin, puheen seurakunnalle sanoista: Herra varjelkoon sinun sisälle- ja uloskäymisesi nyt ja ikuisesti. Virren n:o 75 veisattua astuivat papit kuoriin alttarin ulkopuolelle, ja vihkimisen toimittaja puhui Matth. 16: 15-18 johdosta.
Puheen ja kirkko käsikirjassa määrätyn rukouksen pidettyä luki pastori Salith 84:nnen psalmin, jonka jälkeen kirkko saarnastuolissa ja alttarilla vihittiin siinä järjestyksessä kuin saksankielinen käsikirja Venäjän luteerilaisia seurakuntia varten määrää. Sitten kuin papit olivat astuneet alttarin eteen ja lausuneet siunauksen seurakunnalle, alkoi tavallinen jumalanpalvelus. Samana päivänä pääsivät sen vuoden rippikoululapset, luvultaan yksitoista ripille; sitä paitsi jaettiin ehtoollinen 256 muulle rippivieraalle.
Uudessa kirkossa on istuinpaikkoja lähemmä kahdellesadalle hengelle, ja on se hyvin aistikkaasti rakennettu; myöskin sisustus on tyydyttävä. Kun vaan uusi kirkko houkuttelisi suurempia joukkoja puoleensa sunnuntaisin, kuin -- kylän kapakka. Niin kauan kuin kapakka, tämä turmeluksen pesä, on kylässä, ei ole odotettavana mitään suurempaa hedelmää työstä siveellisyyden kohottamiseksi.
Panee varmaan kummastelemaan että oikeus kapakanpitoon riippuu asukasten mielivallasta ja että enemmistön päätös, myöskin niissä kylissä missä on yksinomaan karkoitettuja, määrää asian. Sellaiset oikeudet ovat enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, sillä niitä melkein aina väärin käytetään. Sekä kirkko että kouluhuone on Verhne-Suetukissa, ja ne ovat molemmat oikein pulskeita rakennuksia, joista etusijassa saa kiittää katekeetta Lindholmia.
Mutta meneekö siveellisyys eteenpäin? Onko tullut olo yhtään paremmaksi edes ulkonaisesti tässä siirtokunnassa? Sen pahempi täytyy minun epäillä tätä. Kirjeessä, joka on lähetetty Tammikuussa, kirjoittaa katekeetta Lindholm: "Sellaista paloviinantulvaa, kuin täällä on vallinnut tänä jouluna, en ole ennen koskaan nähnyt, sillä 60 puolikkoa meni kaupan kuudessa päivässä. Se edusti lähemmä 600 ruplan raha-arvoa. Sellaiseen on rahaa kyllä." Viime vuonna kokosi kapakka kylästä luullakseni noin 8-9,000 ruplaa. Kuinka monen päivän työ on sitä paitsi mennyt hukkaan! Kuitenkin arvelevat kylän miehet olevan hyvin edullista sallia kapakkaliikettä harjoitettavan, kun kapakoitsija tästä oikeudesta makaa 200 ruplaa kylän rahastoon. Näillä 200 ruplalla maksaa kylä nyt velkaansa kirkonrakennusrahastolle. Siten avustavat Verhne-Suetukin ukot kirkonrakennusta! Katekeetta Lindholm on hyvin paljo nähnyt vaivaa viinan vastustamisessa ja sellaisen puolueen muodostamisessa, joka tahtoisi kapakkaa pois. Hänen ansionsa on myös, kuten mainittu, se seikka että täällä on komea koulutalo sekä ennen kaikkea kirkko. Hra L. on myöskin ollut hyvä koulumestari, joka on osannut totuttaa lapset järjestykseen ja kuriin. Yhden ihmisen toimintapiiri on kuitenkin rajoitettu ja lahjat ovat monenlaiset. Lindholmin uskollinen työ ei tule jäämään hedelmää tuottamatta.
III. Ilman-ala, maaseikat y.m.
Niinä päivinä kuin Verhne-Suetukissa oleskelimme, kävi minun luonani joka päivä ihmisiä neuvottelemassa minun kanssani uskonnon asioista. Suomesta karkoitettu joukko ei ole suuri tässä siirtolassa, mutta kaikki ne, jotka asuvat täällä ja joiden luku nousee noin 200 perhekuntaan, ymmärtävät suomea. Vaikka ei olekaan Suomen hallituksen velvollisuus kustantaa useampia työntekijöitä Verhne-Suetukiin, niin olisi täällä kuitenkin tärkeä työala vapaalle kristilliselle rakkaustoimelle, työala, jota ei pitäisi laiminlyödä. Työ tällaisessa siirtolassa ei ole niin hauskaa kuin usein on esim. Suomessa, jossa ollaan samanmielisten ystävien piirissä. Sen joka tahtoo työskennellä Siperiassa, täytyy olla valmis kärsimään monia ja suuria vaikeuksia. Aina olen minä ajanut meidän suomalaisten asiaa Verhne-Suetukissa sinne tulvaavia virolaisia vastaan. Ehkä olen tehnyt tätä kyllä liian tuikeasti, mutta omituisen vaikutuksen sain kun erään sairaan luona käydessäni minun kysymykseeni, oliko sairas suomalainen, vastattiin: "Ei, herra pastori, kyllä hän on virolainen, mutta kyllä hänellä on kuolematon sielu." Oli äänessä ja puheentavassa jotain joka muistutti tunnetuista sanoista: "Herra, syöväthän koiratkin niistä muruista, mitkä heidän herransa pöydältä putoovat." Ovathan inkeriläiset ja virolaiset meille suomalaisille hyvin likeisiä. Sen vuoksi voi pitää meidän velvollisuutenamme, kun olemme parempiosaisen veljen asemassa, jakaa henkistä omaisuuttamme heillekin.
Jo varhaisemmissa kirjeissäni olen kehunut ilman-alaa Minusinskin piirissä. Kuitenkaan en minä voi olla ylistämättä sitä vielä nyt. Sellaisia ihania päiviä kuin meillä nytkin oli, en ole koskaan nähnyt. Sininen taivas, jonkalaista ainoastaan etelämaan vuoriseuduissa saa ihailla, kevyt ja suloinen vuori-ilma parin asteen pakkasessa, etäällä taivasta kohden nousevat Sajaanin vuoret, jotka näyttävät siniseen huntuun peitetyiltä -- kuinka suurenmoista kaikki on! Tämän ylevän luonnon katseleminen vaikuttaa ylentävästi ja jalostuttavasti jokaiseen, jolla on aistia ihailla luojan töitä. Unohtaa pienet murheet ja ajattelee kuinka kaunis olisikaan tämä maa, jos ei olisi niin paljo pahaa juuri meissä ihmisissä.
Moni ajattelee ehkä että jokaisella on täysi syy olla tyytyväinen Siperiassa, siellä kun saa iloita suurenmoisesta luonnosta ja ihanasta ilman-alasta, jos vaan aineelliset tarpeet ovat tyydytetyt. Sen pahempi ei näin ole asian laita. Vuosi vuodelta tuntee selvemmin, että oleskelee karkoitettujen maassa, että jotain epäterveellistä, valheellista ja pahentavaa on myrkyttämässä ihmisiä Siperiassa. Tästä, eikä tuomareista, riippuu esim. se seikka että on erittäin vaikeata saada oikeutta Siperian oikeustoissa; ja jo tämä vaikuttaa masentavaisesti siihen joka on järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen tottunut.
Ne seikat että kaikki maa on valtion omaa ja että kylä hirmuvaltiaana valvoo yksityisen kaikkia toimia, hervaisee kaiken kehityksen. Erittäinkään uusien kokemuksien ja työtapojen seuraamisesta ja käyttämisestä Siperian pääelinkeinon, maanviljelyksen, alalla ei tule juuri koskaan kysymystä. Siihen tulee lisäksi Siperian erillinen asema, joka vaikuttaa painostaen ja veltostaen ihmishenkeen. Sanomalehdistöllä ei ole juuri mitään merkitystä Siperiassa ja ne harvat sanomalehdet, mitä löytyy, osaavat harvoin talonpojan majaan. Siellä ei olisikaan näillä mitään tekemistä, sillä ne sisältävät tavallisesti vaan kaupunkijuoruja ja sen semmoista. Mutta antaa hyviä neuvoja joko hallitukselle tai maanmiehelle, sitä se ei voi. Tervesuuntaiselle sanomalehdistölle olisi Siperiassa suuri työala, vaikka on epävarmaa kannattaisiko se itseään.
Hallitus koettaa antaa apua maanviljelyksellekin, mutta vähällä menestyksellä. Niinpä tilattiin Omskiin viime vuonna valtion toimesta ajanmukaisia maanviljelyskaluja että talonpojat saisivat koettaa niitä ja oppia tuntemaan niiden hyödyn ja etuisuuden.
Kun minä kerran kävin kenraalikuvernöörin luona, pyysi hän minun toimittamaan että joku noista kaluista tuotaisiin suomalaiseen siirtolaan, talonpoikien koeteltavaksi. Minä tahdoin heti tehdä koetuksen rautaäkeellä maatilallani, joka oli lähellä kaupunkia. Mutta silloin pantiin, kaiketi ilman kenraalikuvernöörin tietoa, ehdoksi että äkeen hinta, 25-30 ruplaa oli talletettava lääninrahastoon siksi kunnes äes tuotiin takaisin. Kun nyt kaikki tämä toi mukanaan virkakirjeitä monenlaisia ja vaivoja, niin annoin minä koko asian jäädä. Suomalaiset taas nauraen sanoivat: "mistäpä me ottaisimme sellaisen pääoman kuin tässä vaaditaan?" -- Kun venäläisillä luultavasti on syytä samaan muistutukseen, niin saavat nämä aseet, vaikka ovatkin Siperiaan tuodut, olla rauhassa, kenenkään niitä koettamatta. Aivan toisellainen olisi asian tulos ollut, jos olisi lahjoitettu tällaisia aseita yksi tai useampia eri kunnille, niin että jokainen joka halusi olisi ilman mitään mutkia saanut niitä koettaa. Tuo takuusumman vaatimus pilaa hyvän asian.
Vielä tarkemmin valaistakseni minkälaisia olot täällä ovat, sallittakoon minun kertoa seuraava esimerkki:
Omskin ympärillä oleva aro on melkein metsätöntä. Sen vuoksi on kaikki puiden kaataminen kaupungin ympärillä kielletty. Kun ei pastorinmaalla ole mitään metsää, niin aijoin minä istuttaa sinne muutamia haapoja. Nyt oli Om-joen rannalla lähellä Omskia nuori, parin vuoden vanha haapametsä, jossa taimien luku nousi kymmeniin tuhansiin. "Tästähän on erinomaisen sopiva ottaa taimia", ajattelin minä, ja varustin itseni haettamaan parikymmentä nuorta haapaa sieltä. Mutta silloin tuli eräs hyväntahtoinen kaupunkilainen ja ilmoitti meille että oli niin ja niin monen ruplan uhkasakko taimen ottamisesta. "Mutta", sanoi hän, "kääntykää kirjallisesti kenraalikuvernöörin puoleen niin sallitaan se, luulen minä."
Niin suuriin puuhiin en tahtonut ryhtyä niin pienen asian vuoksi. Kun viime kesänä kulin saman parin virstan pituisen taipaleen poikki, jossa olin toivonut muutamien vuosien päästä näkeväni mitä kauneimman haapametsän, niin olivat melkein kaikki haavantaimet hävinneet. Oli pantu valkea arolla olevaan kuloon keväällä ja oli samalla poltettu koko metsä, eikä kellään ihmisellä ollut mitään siihen muistuttamista. Luultavasti olin minä ainoa, joka mielipahan ja katkeruuden tunteilla näin että se oli hävitetty. -- Niin menee vuosi vuodelta, eikä kukaan välitä siitä. Vaikka jokainen valittaa että metsät katoavat, niin ei kukaan ajattele sitä että olisi suojeltava nuoria taimia valkealta, joka vapaasti kulkee pitkin aroa joka kevät.
Mutta kun eletään vielä muutamia vuosia lisäksi Siperiassa, niin ajatellaan kuin kaikki muutkin: "soromnoo" (ykskaikki).
On huomattava sekä tänne karkotetuista sivistyneistä että vapaista, jotka ovat pitemmän ajan asuneet täällä Siperiassa, että heidän henkiset vaatimuksensa ovat kelpotavalla supistuneet ja rajoittuneet. Ei ole mitään korkeampia aatteita heitä innostuttamassa, ja heidän tarkoituksensa näyttää olevan palvella itselleen täysi eläke tai turvata asemansa niin hyvin kuin mahdollista. Että kehitys ja edistys niin nurinpuolisissa oloissa seisoo tai on vähäpätöinen, on helposti ymmärrettävissä, tarvitsematta siitä paljo puhua. Ehkä on henkilöitä, joilla on harrastusta muuhunkin kuin omain välttämättömien tarpeidensa tyydyttämiseen, nimittäin yleisiin asioihin, mutta minulla ei ole ollut onnea tavata niitä. Jos alkaa keskustella jostakin sellaisesta, niin vastataan "hm":llä.
Ei mitään seuraelämää ole olemassa Omskissa, mikäli olen kuullut, missä ei kortinpeli ole pääasiana. Kun on kovin tuskastuttavaa istua yksinään ja katsella sellaista korttia pelaavaa seuraa, olen minä tullut elämään ainoastaan perheeni keskuudessa. Me, kuten kaikki muut, jotka olemme tulleet onnellisemmista maista, tunnemme itsemme sen vuoksi hyvin yksinäisiksi ja vieraiksi.
Mitä minun suomalaisiini länsi-Siperiassa tulee, niin on minulla vuoden kuluessa ollut sekä iloa että surua niistä. Om-siirtolasta on minulla suurin ilo. Kaikin puolin on se edistynyt, sitten kuin minun onnistui saamaan heidät kieltämään kapakkaliikkeen. Itse ihmettelevät he että niin suuri muutos on voinut tapahtua verraten lyhyessä ajassa. Siellä pidetään säännöllisesti jumalanpalvelusta joka sunnuntai ja lastenkoulua kuusi kuukautta vuodessa. Kirkko, joka samalla on koulutupa ja kesällä on käytettävä sairaiden asunnoksi, on niin pieni että välistä, esim. kun rippi ja ehtoollinen on pidettävä, täytyy kehoittaa kansaa ettei tulla kovin miehissä. Jumalan avulla toivon minä vastedes saatavan suuremman huoneen jumalanpalvelusta varten.
Tänä vuonna olen niillä varoilla, mitä valtio on myöntänyt, sekä palkannut koulumestarin että vielä ostanut talon, jossa on kaksi huonetta ja tarvittavat ulkohuoneet, asunnoksi koulumestarille. Viimeksi käydessäni siirtolassa perustettiin siellä ehdoton raittiusyhdistys, johon 33 henkeä heti kirjoitettiin jäseniksi ja jälestäpäin sen ensimmäisessä kokouksessa 13 henkeä lisää.
Kun vielä mainitsen että kuumuus viime kesänä välistä Omskissa nousi +40° R. = 50° C. asti ja talvella laski aina -40° R., sekä että täällä paraallaan on kallis aika, niin että jauhot ja kaurat ovat yhtä kalliita kuin Suomessa, niin olkoon sitten kylliksi tällä erää.
XV.
Meikäläiset Siperiassa.
Virkakertomuksesta v. 1/10 1889 -- 1/10 1890.
Omskin kaupungissa olen pitänyt jumalanpalvelusta joka sunnuntai, kun olen ollut kotona, joko kaupungin luteerilaisessa kirkossa tai myös minun kodissani, sekä käynyt vankiloissa ja sairashuoneissa, joissa alinomaa muutamia suomalaisia ja muita luteerilaisia on ollut. Niitä monia henkilöitä, jotka ovat muuten käyneet minun luonani, olen auttanut sanoilla ja töillä; erittäinkin olen jokaisen varustanut sovelijailla kirjoilla.
Mutta, kuten luonnollista on, on minun aikani enimmäkseen mennyt virkamatkoihin. Palvellakseni Siperian suomalaista seurakuntaa sanalla ja sakramenteillä ole minä tehnyt seuraavat matkat:
1. Palatessani Suomesta Omskiin kävin minä vankiloissa Tjumenissa ja niiden suomalaisten luona, joita siellä oleskeli, sekä kävin myös Tjumenin ja Omskin välillä olevassa _Rishkovan suomalaisessa kylässä_.
Tämä siirtola on vanhin kaikista Siperian luteerilaisista siirtoloista. Siellä on kirkko, joka on rakennettu Venäjän luteerilaisten seurakuntien Apukassan varoilla. Myöskin koulutalo on siellä, vaikka erittäin ränstynyt. Sitten kuin eräs virolainen koulumestari Tobolskin kuvernöörin toimesta oli sieltä erotettu virasta ja minä antanut virkaeron säännöttömästä elämästä eräälle tänne tuomitulle suomalaiselle lukkarille, on kylä ollut omaan haltuunsa jätettynä. Eräs täällä syntynyt Inkerin suomalainen on kumminkin joka sunnuntai pitänyt suomalaisen ja virolaisen jumalanpalveluksen sikäläisessä kirkossa. Juoppouspahe kuin myös muita siitä johtuvia syntejä vallitsee kylässä. Että asiat eivät siitä parane, jos ei saada tänne hyvää koulumestaria, joka sekä hengellisillä esitelmillä että koululla vaikuttaisi sekä vanhoihin että nuoriin, huomasin minä. Koulumestariksi Rishkovaan sopivan henkilön luulen löytäneenikin. Sen jälkeen kuin Turussa oleva yhdistys, joka on kannattanut työtä Siperian suomalaisten sielunhoidon parantamiseksi, oli tämän henkilön kanssa sopinut palkkaehdoista, saapui hän Siperiaan ja toimii nyt katekeettana mainitussa Rishkovan kylässä, joka on 225 virstaa Omskista länteen.
2. Marraskuussa kävin Helsingin ja Narvan suomalaiskylissä Omin rannalla 120 virstan päässä Omskista itään. Tässä suomalaisessa siirtolassa on säännöllistä koulua ja jumalanpalvelusta pitänyt koulumestari A. Granö, joka on nauttinut palkkaa niistä varoista, mitä Suomen senaatti on myöntänyt minulle. Koululasten luku on vaihdellut kolmen- ja viidenkymmenen välillä.
Työ _Helsingin kylässä_ on saavuttanut mitä parahinta menestystä. Sekä taloudellisessa että siveellisessä katsannossa on kylä edistynyt, sitten kuin siellä saatiin raittiusyhdistys aikaan. Myös minun poissa ollessanikin on koulumestari voinut ylläpitää innostusta raittiusasiaan niin että se on saanut kannatusta ei ainoastaan luteerilaisilta vaan myös kreikan-uskoisilta. Niinpä seurasi eräs venäläinen pappi esimerkkiä ja perusti raittiusyhdistyksen lähimpään venäläiseen kylään. Harvinainen juhla oli kun mainitun yhdistyksen vuosijuhlaa vietettiin kesäkuussa. Siihen oli kutsuttu vieraita, sekä virolaisia, lättiläisiä että venäläisiä. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, etteivät olleet olleet iloisemmassa juhlassa kuin tässä, vaikka paloviinaa täältä ihan kokonaan puuttui. Minua on suuresti ihmetyttänyt että monet henkilöt, jotka ennen ovat olleet pahimpia juoppoja, ovat pysyneet raittiuslupaukselleen uskollisina, varsinkin kun paloviinan saanti on niin helppoa Siperiassa.
Vanhaa kouluhuonetta, jota samalla on käytetty kirkkona, on viime kesänä jatkettu, korotettu, sisältä laudoitettu sekä maalattu ja sisustettu rukoushuoneeksi. Rakennukseen kuuluu kaksi salia, sisempi, joka on varsinaisena kirkkona, sekä esihuone, jota käytetään koulusalina ja joka tarpeen vaatiessa kaksoisovilla voidaan yhdistää kirkon kanssa. Sitä paitsi olen minä koulumestarin asunnon jatkoksi rakennuttanut kamarin, jonka pitää olla pastorin käytettävänä hänen käydessään paikkakunnalla. Sillä tähän saakka on ollut lähes mahdotonta pitempää aikaa viipyä täällä asunnon puutteen vuoksi. Kaikki nämä rakennustyöt ovat toimitetut niillä varoilla, mitä Suomessa on koottu Siperian suomalaisia varten.
Kummastellen ovat ympärillä asuvat venäläiset katselleet sitä suurta muutosta, joka muutamassa vuodessa on tapahtunut tässä niin pahamaineisessa kylässä, ja minä en voi muuta kuin iloita siitä että olen kuitenkin saanut nähdä sellaisen ilmiön tässä onnettomassa maassa.
Vaikka matka Helsingin kylästä _Narvan kylään_ on vaan virsta, niin ei työ siellä ole kantanut sitä hedelmää mitä edellisessä. Inkeriläistä kylää pidettiin ennen paraana kylänä siirtolassa mutta pian kyllä voi sanoa että se on huonoin. Lukutaidossa ovat asukkaat kyllä jonkun verran edistyneet, kun heidät on pakotettu hankkimaan opetusta, mutta siveellisessä suhteessa ovat nämä ottaneet askeleen takaperin. Yhdessä vuodessa, kun kapakka löytyi kylässä, meni se alaspäin pelottavassa määrässä. Kuppatauti on aivan yleiseen levinnyt. Myöskin lapsissa on tätä tautia. Terveyden tila on sen vuoksi hyvin huonoa. Montakin, jotka ovat koettaneet päästä sairashuoneesen, ei ole tilan puutteen vuoksi otettu vastaan. Kuinka vaikeata rahvaanmiehelle on saada apua jos hän sattuu tulemaan kipeäksi, todistakoon seuraava tapaus. Kaksi karkotettua veljestä Oulun läänistä oli tullut kipeiksi. Toinen koetti ensin päästä sairashuoneeseen omassa kuvernementissaan, mutta sai vastaukseksi että vaikka hän kuolisi heti kadulle, ei hänelle ollut sijaa siellä. Silloin kuletutti hän itsensä Omskiin ja pani pitkäkseen kadulle sekä kieltäytyi antamasta poliisille mitään tietoja siitä kuka hän oli. Poliisin välityksellä saikin hän paikan sairashuoneessa ja parannettiin myös. Sitten koetti veli samaa keinoa, mutta hän lähetettiin, niin kipeänä kuin hän oli, kotiin kruununkyydillä; hän kuoli kuitenkin matkalla.