Part 9

Me ostimme muutamia jäneksiä ja pyitä näiltä metsäläisiltä, jotka niistä saivat leipää ja vähä teetä. Hyvin lannistuneen näköisiä näyttivät miehet olevan ja seisoivat koko ajan, minkä heidän luonaan olimme, paljain päin. Heiltä kuulimme myös että voimme ehtiä yöksi erääseen hirsimajaan. Siis kiiruhdimme jo väsyneitä hevosiamme ja kahlasimme joen poikki kerta kerralta. Päivä kului loppuun ja vaikka kuinka tirkistimme, ei missään näkynyt ihmisasunnon merkkiäkään. Jo olimme menettäneet kaiken toivon halutun lepopaikan saavuttamisesta ja aijoimme jo laskeutua alas sateen ja lumisohjon liottamaan maahan, kun eräs matkatovereista huomasi tulen välkkyvän metsästä. Minkälaisen ilon ja toivon tunteen pimeänä yönä aarniometsässä valkean loiste voi herättää matkamiehessä, tajusimme täydellisesti. Ainoastaan kerran vielä joen yli ja silloin olimme hirsimajan luona. Kuivia ja lämpöisiä huoneita oli meillä nyt tarjona. Juotuamme teemme, jota vartian vanha vaimo toimitti meille, menimme etsimään hyvin kaivattua lepoa. Paitsi meitä oli myöskin kaksi paimenta ottanut yösijansa samaan majaan. Näistä näytti toinen olevan huonolla tuulella, sillä hän ei voinut kärsiä että meidän seuralaisemme, jotka siitä ilosta että olivat päässeet tähän ihmisasuntoon, ahkerasti suutelivat viinapulloa sekä keskustelivat jotenkin vilkkaasti ja äänekkäästi tarjoamatta hänelle siemaustakaan. Tyytymättömyytensä ilmaisi hän epäselvällä murisemisella, joka hyvin kyllä muistutti kontion tapaa. Tätä hänen ilon ja hauskan mielen häiritsemistään ei olisi suomalainen luullakseni kärsinyt, vaan olisi pian ollut riitaa ja tappelua odotettavana. Mutta venäläiset eivät ole sellaisia. Viimein vihdoin, kun paimenen nuriseminen tuli yhä kovemmaksi, kääntyi yksi meidän seuralaisistamme aivan ystävällisesti hänen puoleensa ja kysyi: "mistä olet niin pahoillasi, taattoseni?" Tämän sanoi hän sellaisilla eljeillä ja äänellä kuin olisi hän ollut valmis syleilemään ja halaamaan puhuteltua, joka olisikin ollut vähän enemmän päihtyneen venäläisen tapaista.

III.

Tie yömajasta Daniloffin kullanhuuhtomoon kulki korkeita vuorenharjuja, jotka jo kauvan olivat olleet lumen peitossa. Oli luvattu meille suurenmoinen näköala eräältä kukkulalta, jonka ylitse meidän oli kuljettava. Mutta paksu sumu peitti koko kukkulan niin että me olimme kuin pilvessä siellä ylhäällä emmekä sen vuoksi nähneet mitään. Kova pakkanen vallitsi jo korkeimmissa piireissä vaikka oli suojainen syksyilma alhaalla laaksoissa. Meidän läheisyydessämme olikin useita vuoria, joilla lumi pysyi koko kesän.

Ylimalkaan kulki koko meidän matkamme hyvin helppokulkuisten solain eikä erin vaikeasti päästävien vuorien poikki. Ainoastaan juuri ennen kuin tulimme Daniloffin "priskan'ille", täytyi meidän kulkea alas jyrkännettä, joka oli niin kohtisuoraa että oli vaikeata pysyä satulassa. Tämä harju oli puolitoista virstaa (4,500 jalkaa) korkeammalla Feodoroffka-jokea, joka juoksee laakson pohjaa. Kun meidän tiemme kulki kuten sanottu enimmäkseen jotain jokilaaksoa ja korkeain metsäin läpi, niin oli näköalakin huono. Mutta että Altai-vuoristossa on kauniita näköaloja, on koko maailmassa tunnettua. Eräältä luonnontutkijalta Minusinskissa, Klemensiltä, kuulimme että seutu Abakanjoen lähteiden luona on erittäin suurenmoista. Hän ei sanonut nähneensä mitään sen vertaista, vaikka hän oli matkustellut Sveitsin ja muunkin Euroopan pitkin ja poikki. Feodoroffka-joen vedestä, joka näytti savivelliltä, ymmärsimme että täällä huuhdotaan kultaa. Pian näimmekin omituisia rakennuksia, jotka olivat keisarillisella lipulla koristetut. Rakennukset olivat kullanhuuhdontalaitoksia. Ensimmäinen luteerilainen, jonka siellä kohtasimme, oli pakkotyöhön tuomittu sveitsiläinen, joka nuoruudessaan oli antanut houkutella itsensä ottamaan osaa Puolan kapinaan. Lääketieteen ylioppilaana tunsi hän hiukan haavanlääkintäoppia ja pääsi viimein välskäriksi tähän kullanhuuhtomoon. Nyt koetti hän omana miehenään huuhtoa kultaa. Koko hänen käytöksestään voi huomata että hän piti elämäänsä harhaan menneenä. Hän oli mennyt täällä naimisiin venakon kanssa, mutta kyynelet, jotka loistivat hänen silmissään hänen nuoruudenajastaan puhuessa, osoittivat että hän ei ollut löytänyt sitä onnea, jota hän oli odottanut itselleen elämässä. Tulla sellaisiin väleihin vähemmin sivistyneiden ihmisten kanssa ja olla ilman toivoa jonkunlaisen kasvatuksen antamisesta lapsilleen sekä vielä sen lisäksi olla erotettuna läheisimmistään semmoisella juovalla kuin uskonto, siinä kylliksi asioita, jotka voivat tehdä ihmisen elämän synkäksi. Katseltuamme sveitsiläisemme kanssa yhdessä muutamia pienempiä huuhtomoja, läksimme sieltä ainoastaan muutaman virstan päässä olevalle Daniloffin huuhtomolle. Koko tämän jokialueen oli Krasnojarskissa asuva hra Daniloff vuokrannut joltain ruhtinaalliselta henkilöltä Pietarissa. Hän antoi luvan kelle hyvänsä huuhtoa kultaa täällä, kuitenkin sillä ehdolla että kaikki kulta oli jätettävä hänelle 3 ruplasta solotnikalta. Daniloffin täytyi maksaa kyllä runsas vuokra sekä sitä paitsi pari tuhatta ruplaa joka puudasta kultaa, mikä hänen alueellaan huuhdottiin. Ennenkuin päästään kultapitoiseen maakerrokseen, täytyy luoda pois usein aina kolmen kyynärän paksuinen maa. Se maakerros, jossa kultaa löytyi, oli hyvin sen punertavan peltomullan näköistä, mitä usein on Suomessa kivisellä maalla. Harvoin voi näissä huuhtomoissa löytää mullassa kullanpalasta. Pari vuotta sitten kuuluu kuitenkin tapahtuneen kerran, että oli löydetty muutamia nauloja painava kultamöhkäle.

Tullessamme Daniloffin kultahuuhtomoon, seisoi muutamia miehiä erään työväenasunnon ulkopuolella. Olettaen että joku suomalainen voisi olla heidän joukossaan, sanoin suomeksi: "Onko tässä ketään suomalaista?" -- "On kyllä", vastasi pari ääntä; ja yksi riensi ennen meitä konttooriin ilmoittamaan että suomalainen pastori oli tullut. Hän tunsi minut nimittäin edellisestä vuodesta, kun hän oli Verhne-Suetukissa minun siellä ollessani. Me seurasimme perässä konttooriin ja esittelimme itsemme siellä isännälle itselleen, joka sattumalta oleskeli huuhtomolla, sekä hänen pojalleen, täydelle herrasmiehelle, joka talvisin tavallisesti asuu Pietarissa. Tilapäisinä vieraina oli siellä Altain piirin ispravnikka, 20 leiv. painava jättiläinen, sekä eräs herra Horst, Pietarissa sijaitsevan etelä-altailaisen kullanhuuhdontayhtiön neljän huuhtomon isännöitsijä. Herra Horst oli luteerilainen, kotoisin Narvasta, sekä erittäin kelpo mies. Hänestä tuli meille täällä Altailla oikein suojeluspatruuna.

Kuinka ihmiset kuulumalla samaan uskokuntaan tuntevat itsensä toisiin vedetyiksi, sitä lienee jokainen huomannut, joka on matkustellut maailmassa. Ilahuttavana huomiona voin mainita, etten Siperiassa tavannut meidän luteerilaistemme keskuudessa sellaista välinpitämättömyyttä ja vihamielisyyttä kristillisyyttä vastaan kuin mitä Suomessa usein tapaa niiden joukossa, jotka mielellään haluaisivat itseään kutsuttavan "sivistyneiksi".

Horst päätti jäädä Daniloffin luokse kunnes me olimme valmiit lähtemään sieltä. Meidän piti nimittäin sitten seurata häntä hänen piiriinsä, jossa hän, käyttääkseni ispravnikan sanoja, asui kuin prinssi. Horstilla oli muutamia luteerilaisia työssä ja hän tahtoi itse käydä Herran ehtoollisella kotonaan.

Kuten sanottu, Horst piti isällistä huolta meistä. Meidän kummaksemme komensi hän sekä isäntää että palkollisia. Kun hän huomasi että me olimme märkiä ja likaisia jaloista, sai vanha ukko Daniloff käskyn tuoda meille kuivia jalkineita. Tämän käskyn toimittikin miljonääri vastustelematta. Minä sain nyt kunnian astella hänen kengissään, mutta tunsin itseni koko illan erittäin epävakaiseksi jalkojeni päällä pysymään. Illalla huomasin minä että syynä tähän olivat olleet seetripähkinät, joita minä kaadoin noin puoli korttelia kummastakin saappaasta.

Toisen päivän iltana kutsutin minä kokoon ne luteerilaiset, mitä täällä löytyi. Kahdentoista hengen suuruinen seurakunta saapui paikalle; niistä kaikki muut paitsi kaksi ymmärsivät suomea. Aivan yksinkertaisesti todistin minä heille Jesuksesta, syntisten Vapahtajasta, sekä kehoitin heitä viljelemään Jumalan sanaa. Mielipahakseni ja kummakseni kuulin nyt ettei heillä ollenkaan mitään kirjoja ollut. "Mitä tekisimme niillä", sanoivat he; "eihän meillä ole koskaan aikaa ajatella sitä, kun meillä on vaan kaksi vapaata päivää koko kesässä." Arveltiin että noin viisikymmentä luteerilaista työskenteli läheisillä huuhtomoilla. Mitä heidän aineellisiin oloihinsa tulee, niin ei siitä ole mitään sanottavaa. Terveellistä ja voimakasta ruokaa annetaan heille sekä hyvä palkka, mutta onpahan myöskin työ raskasta ja vaivaloista. Varsinkin näytti se tylyltä, että työmiehiltä riistetään se sunnuntainlepo, jonka Jumala itse on määrännyt ja joka on niin tarpeellinen ruumiille kuuden päivän raskaan työn jälkeen.

Käyttäisivätkö luteerilaisemme joutohetkensä Jumalan sanan tutkistelemiseen, jos heillä olisikin joutohetkiä, ei ole kuitenkaan varmaa. Sillä jos heillä olisi halua sanan käyttämiseen, niin kyllä olisi aina esim. iltasilla joku vapaa hetki siihen, sillä päivänurakkansa saavat he välistä hyvin aikaisin tehdyiksi.

Mutta luonnollinen hitaus ja välinpitämättömyys ottavat pian kokonaan voiton, niin että nämä ihmisraukat lopulta eivät juuri huoli muusta kuin kullan saamisesta. Miten jonkinlaista hengellistä hoitoa voitaisiin saada näille ihmisille, on vaikeata sanoa. Että täällä kuitenkin olisi kyllä kiitollinen ala kolportöörille tai lähetyssaarnaajalle, arvelen minä. Mutta valitettavasti ihan varmaa on että tämä on vaan paljasta toivomusta niin kauvan kuin on useamman sadan hengen suuruisia kyliä, jotka ovat kaikkea muuta hengellistä hoitoa vailla kuin mitä he saavat siitä että pappi käy heidän luonaan kerran vuodessa. Vähä oli se apu, mitä minä voin toimittaa näille uskonveljilleni, varsinkin kun voin kuljettaa mukanani vaan kovin vähän kirjoja. Kuitenkin oli matkasta se hyöty että minä opin tuntemaan tämän sopen laajasta seurakunnastani. Mutta Herra Jumala, joka voi tehdä yhden ainoan sanan, oikeaan aikaan lausuttuna, hedelmää kantavaksi monelle sielulle, voi myös kyllä kasvattaa hedelmän, ihanamman kuin me voimme uskoa, siitä siemenestä minkä me heikkoudessa kylvämme.

Mutta ettei minun kertomukseni pituudellaan tulisi liian väsyttäväksi lukijalle, täytyy minun lyhentää kuvaustani oleskelusta Altai-vuoristossa. Hra Horstin toimesta saimme hevosia, jotka kantoivat meidät ja meidän matkakalumme Tom-virralle. Tällä matkalla kulimme erään luolan ohitse, jonka sisäänkäytävän me näimme, mutta aika ei sallinut astua sinne sisään. Pitkin Tom-jokea laskimme nyt alas Kuznjetskiin. Meidän aluksenamme oli koverrettu haavan runko, noin kaksi kyynärää leveä sekä kymmenen à kaksitoista kyynärää pitkä. Oijennellen vilteillä ja karhuntaljoilla, joita minä lahjaksi sain kauniin kappaleen Horstilta, matkustimme nyt mukavasti sekä ihailimme toista suurenmoista näköalaa toisen jälkeen. Mitä ihanin syysilma vallitsi. Kulku alas virtaa käy nopeasti ja tarvitsematta airoja käyttää; mutta niillä jotka kulkivat vastavirtaan näytti kyllä olevan vaivaloinen työ. Parissa paikassa ostimme Kuznjetskin tataareilta kalaa. Harjuksia, taimenia ja useita muita herkullisia kalalajeja saadaan Tomista, ja me ostimme kaloja halvalla hinnalla sekä keitätimme niitä venemiehellämme. Hra Horst oli myöskin varustanut meidät hyvällä eväspussilla, niin että me emme kärsineet mitään puutetta, vaikka Appelgrenin koetukset vahvistaa ruokavarojamme ampumalla revolverilla vesilintuja eivät onnistuneet.

Kuznjetskissa viivyimme kolme päivää, jonka ajan asuimme hra Horstin talossa; toimme hänen rouvalleen häneltä myös kirjeen. Minun lukkarini Matti Saaren poika palveli täällä pataljoonassa asevelvollisuuttaan. Minun pyynnöstäni komennettiin hänet palvelemaan meitä niin kauvan kuin olimme Kuznjetskissa. Aivan odottamatta tapasimme tässä kaukaisessa kaupungissa erään suomalaisen, neiti Molanderin Pietarsaaresta. Hän oli elänyt viisikolmatta vuotta Siperiassa ja oli nyt kätilönä Kuznjetskissa. Koko tänä aikana ei hän ollut tavannut luteerilaista pappia, sekä oli unohtanut pois äidinkielensä melkein kokonaan. "Nog går det harascho, kack ja' adin talar" (kyllä se hyvin menee kun minä yksinäni puhun), vakuutti hän, mutta niin odottamatta puhua ruotsia muiden ihmisten kanssa oli hänelle ihan mahdotonta. Ulkomuistista osasi hän kuitenkin lukea kappaleita katkismuksesta sekä tahtoi välttämättä näyttää minulle ettei hän ollut unohtanut sisälukua. Useampia eri kertoja pyysi hän minun pitämään hänelle rippisaarnaa ruotsiksi. Palveltuaan kerran aikansa loppuun ja saatuaan eläkkeen, aikoi hän palata kotimaahan.

Eräällä kukkulalla Kuznjetskin kaupungin lähellä un vanha tataarilainen linnoitus, jonka Appelgren piirusti. Venäläiset valloittivat sen kuudennentoista vuosisadan alussa ja ovat sittemmin laajentaneet varustuksia. Pari vuotta sitte oli tuli hävittänyt suuremman osan kaupunkia, joka ei suuresti eronnut tavallisesta venäläisestä kylästä.

Oleskellessamme Kuznjetskissa sai kaupunki vieraakseen arkhierein Biskistä, joka piti messua useimmissa kaupungin kirkoissa. Että hän myöskin piti jonkunlaista saarnaa, päätän siitä että eräs nainen kysyi toiselta, joka oli ollut kirkossa: "haukkuiko hän nyt taas kuin tavallisesti?"

Kun me läksimme liikkeelle asunnostamme, jätti emäntämme meille hyvinvarustetun eväspussin. Siperialainen vieraanvaraisuustapa, jota ei saa laimiin-lyödä, on varustaa vierailleen vielä evästä.

Matka Kuznjetskista Barnauliin on 280 virstaa pitkä ja kulkee tie enimmäkseen hedelmällisiä ja viljavia tasankomaita. Barnaul on varsin hyvin rakennettu kaupunki; sinne tuodaan runsaasti kaikellaisia ruokatavaroita, jotka täällä ovat miltei halvempia kuin Omskissa. Suuri joukko virkamiehiä, enimmäkseen insinöörejä, asuu täällä. Barnaul on Altain vuorikaivosten pääpaikka. Tänne tuodaan kaikki kulta, mikä huuhdotaan länsi-Siperiassa, sekä sulatetaan täällä. Se kulta, mikä Barnaulissa sulatetaan, kuuluu nousevan noin 400 puutaan vuosittain. Sitä paitsi sulatetaan täällä hopeaa, mutta kuinka suuressa määrässä, siitä en saanut selkoa. Me kävimme katsomassa kaikkia näitä kruunun tehtaita. Hauskaa oli nähdä kuinka monen uunin ja kattilan läpi hopeanpitoisen kiven tuli kulkea, ennen kuin hopea erkani. Barnaulissa on luteerilainen kirkko ja pastorin asunto. Tomsk ja Barnaul kuuluvat samaan seurakuntaan. Ennen on pappi asunut Barnaulissa, mutta kun nyt seurakunta viime syksynä sai papin, oltuaan monta vuotta vailla, velvoitettiin pappi asumaan Tomskissa. Suomalaisen ripin ja ehtoollisen pidin minä Barnaulissa. Seurakuntana oli ainoastaan neljä henkeä, kaikki vapaita ihmisiä, sillä karkoitettuja ei ollenkaan saa olla Barnaulissa. Lounaaseen Barnaulista perustavat tätä nykyä suomalaista siirtolaa Pietarin suomalaiset ja löytyisi siellä kyllä maata, sanottiin, useammillekin siirtolaisille. Maa on keisarin persoonallista omaisuutta ja olen kuullut että sinne mielellään otetaan luteerilaisia vastaan.

Erityistä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta saimme nauttia luteerilaisen kirkon-isännän tohtori Sassin talossa, jossa me vietimme kaikki joutohetkemme. Appelgren muuten työskenteli kaupungin museossa, piirustaen muutamia muinaiskaluja.

Pari vuorokautta matkustettuamme lentävää vauhtia tulimme Tomskiin ja löysimme siellä terveenä lukkarimme Matin, joka muutamien vastusten perästä oli päässyt Tomskiin, viikkoa ennen meitä, ja asui nyt meidän maanmiehemme Plathanin luona, joka, ohimennen sanottuna, on paras kaikista meidän karkoitetuistamme. Täällä saimme nyt myös kuulla, että professori Aspelin onnellisesti oli sinne saapunut sekä lähtenyt höyrylaivalla Tjumeniin. Ja niin voin minä nyt katsoa kuvauksen tästä meidän matkastamme päättyneeksi.

XIV.

Matkalta 1888. -- Venäläisten luona.

I.

Kun matkat länsi-Siperian tasangolla ovat yksitoikkoisemmat kuin ehkä missään muualla, niin ei ole hauskaa kertoa niistä eikä myöskään kovin huvittavaa niistä lukea.

Näistä matkoista mainittakoon sen vuoksi ylimalkaan ainoastaan seuraavaa: Niin paljo turkkia yllä kuin mahdollista, istun katettuun rekeen ja matkustan sitten yötä, päivää siksi että olen saavuttanut määräpaikkani. Tavallisissa oloissa voin matkustaa 250 virstaa vuorokaudessa; mutta harvat ovat ne jotka ajan pitkään voivat kestää sitä. Minä olen siitä onnellinen että voin nukkua ajopeleissäni, olkoot tiet sitten minkälaisia hyvänsä. Reestä tai tarantassista kömmin ulos pari kolme kertaa vuorokaudessa vahvistamaan itseäni parilla lasilla teetä. Jos on jotain eväspussissa, joka ei ole kivikovaksi jäätynyt, niin voi pitää itseään onnellisena, sillä muussa tapauksissa saa tyytyä vaan leipään ja teehen. Välistä tapahtuu että postitalon emäntä on erittäin toimelijas laittamaan matkustajalle soppaa, piirakkaa tai jotain sellaista. Silloin voi olla varma siitä että hän tekee tämän saadakseen jotain voittoa siitä, eikä huolenpidosta matkustajan hyväksi, niinkuin on näyttävinään.

Minun matkatoverini Verhne-Suetukiin lokakuussa, hra Jarttu, joka sitten jatkoi matkaa Irkutskiin Brittiläisen pipliaseuran asioissa, ja minä saimme eräässä kestikievarissa huomata tätä. Emäntä katsoi mitä me ladoimme esille ruoka-arkustamme mutta arveli ettei siinä vielä ollut kylläksi, ja kysyi eikö hän saisi tuoda meille lautasellista soppaa. Me kiitimme ja maistoimme hiukan siitä. Mutta kun rupesimme suorittamaan hänelle sopasta ja teetä varten tuodusta vedestä 25 kop., niin hämmästyi hän aivan ja sanoi että se oli "malo" (vähä), eikä ollut tyytyväinen vähempään kuin 40 kopeekkaan, jota voi pitää hyvänä hintana paikkakunnalla, missä liha maksaa 1-1/2 kop. naula. Kun olen kulkenut samoja teitä useampia kertoja, niin olen oppinut tuntemaan ihmisiä kylissä siellä ja täällä, jotka ottavat ystävällisesti vastaan matkustajia eivätkä koeta kiskoa liika suurta voittoa heistä. Jos muuten sopii, pysähdyn aina sellaisiin paikkoihin. Sellaisia tuttavuuksia ei voi tehdä postitaloissa, jossa välistä katsotaan karsain silmin jos matkustaja jää yöksi, vaan talonpoikien luona, jotka mielellään ottavat vastaan matkustajia ja kyyditsevät, samasta maksusta kuin kestikievaritkin. Kun kerran tulee vapaalle postitielle, kuljetetaan matkustajaa ystävä ystävältä, kylä kylältä, tulematta ollenkaan tekemisiin kruununpostin kanssa. Kun kerran tulee tutuksi venäläisessä perheessä, niin pidetään silloin jo melkein kuin sukulaisena.

Kuinka sellaisia tuttavuuksia tehdään, tahdon lukijan luvalla seuraavilla riveillä kuvata.

Matkalla Minusinskiin tulimme me juoneiksi teetä eräänä aamuhetkenä eräässä talonpoikaisperheessä Kargatski nimisessä kylässä. Talonväki oli erittäin ystävällistä. Sen vuoksi päätin minä palausmatkalla ottaa yösijan heidän luonaan. Oli 40 asteen pakkanen ja kova tuuli samalla. Minä pyysin siis kyytimiehen ajamaan Savel Batjenkoffin luo ja minut otettiin ystävällisesti vastaan. Rautakamiini kuumennettiin ja se hohti kovaa kuumuutta itsestään. Lämpö nousi kyllä 25 asteesen, ja vaikka minä vakuutin että oli kylläksi lämmin, niin pisteli hyväntahtoinen talonisäntä yhä lisää puita kamiiniin, vakuuttaen että se joka on ollut ulkona tällaisessa pakkasessa, tarvitsi kyllä saada lämmitellä. Minun kapineeni kannettiin talon komeimpaan huoneeseen, joka muuten oli tyttären makuuhuone. Kuitenkin kävi kaikki vielä kankeasti ja juhlallisesti.

Kun olin pessyt matkatomun itsestäni, astuu talon-isäntä tyttärensä kanssa sisään ja sanoo. "Kun te, jalosukuinen herra, tervehditte minua kättelemällä rappusissa, niin häpesin minä kelpo tavalla etten voinut tervehtää teitä nimellänne, sen vuoksi pyydän minä saada tietää sen, ettei sellaista toistamiseen tapahtuisi." -- "Minun nimeni on Ivan Ivanovitsh, ystäväiseni", sanoin minä. "Ja minun nimeni on Savel Andrejeff ja tämän minun tyttäreni nimi on Agriofovna", lisäsi ukko. "Niin, nyt olemme me, Ivan Ivanovitsh, 'znakomi' (tuttuja). Älä nyt koskaan enää aja meidän ohitsemme, sillä sellaisista kelpo ihmisistä pidämme, Ivan Ivanovitsh."

"Ei, sitä en kyllä tee, Savel Andrejeff", sanoin minä, ja jatkoin: "nyt pyydän sinua Agriofovna Saveljevna että olet hyvä ja keität minulle kokonaisia perunoita ja asetat esille samovaarin." -- "Kyllä, sen teen kohta, Ivan Ivanovitsh, mutta eikö sinulla ole mitään muuta käskemistä?" Pian olivat perunat keitetyt ja teekeittiö pöydällä. Aterian aikana kertoi ukko Savel johtuvansa niistä miehistä, jotka jo Jermakin aikana muuttivat Siperiaan.

Tämä kasakkaheimo, josta iso osa Siperian väestöä polveutuu, vaikka he eivät enää palvele kasakkoina, on kookasta ja pulskeaa kansaa. Englantilainen Lansdell väittää että he ovat maailman kauniinta kansaa. Varmaa on, että minä olen aivan hämmästynyt välistä, nähdessäni ainoastaan mitä soreavartaloisimpia ja kauniimpia ihmisiä koko kylässä ilman poikkeusta. Myöskin Savel Batjenkoff oli uljas mies, ja hänen tyttärensä Agriofovna, puhdasta slaavilaista muodonlajia, johon kuuluu mustat silmät ja valkoiset hampaat, oli kauniimpia venakkoja.

Mitä siisteyteen Siperian talonpoikien luona tulee, niin on se aivan tyydyttävää. Joka kerta kuin siperialainen talonpoika astuu pöytään, pesee hän kätensä. Talouskalut pidetään huolellisesti puhtaina. Siirtolaiset, jotka ovat muuttaneet Euroopan puolelta, ovat sitä vastoin erittäin epäsiistejä. Myöskin luulen että varallisemmatkin asukkaat Siperian kaupungeissa ovat vähemmin siistiä kuin maalaisväestö. Mitä seurustelutapaan tulee, niin käyttäytyvät maalaisväestöön kuuluvat henkilöt säädyllisemmin kuin moni tshinovnikka (virkamies), joka pitää sivistyneen seurustelutavan todistuksena juuri rohkeutta ja vieläpä julkeuttakin. Kun talonpoika polttaa paperossiaan, etsii se jotain mihinkä voi panna poron, mutta herrasmies pitää hienoon tapaan kuuluvana heittää poron lattialle taikka matolle. Ei sääntöä ilman poikkeusta, mutta näin on useimmiten.

Kun minä otin esille voita ja lihaa ruokavakastani, niin hämmästyi Agriofovna suuresti ja kysyi enkö minä paastonnut. Kreikan-uskoisilla oli nimittäin siihen aikaan kuuden viikon pituinen paasto. Minä vastasin etten pitänyt itselläni olevan mitään paastoamisen syytä ja kysyin mihin heidän tapansa paastota eräinä aikoina perustui. "Herramme Vapahtaja on niin käskenyt", sanoi hän ihan varmana. "Sitä hän ei ole käskenyt, Agriofovna, sillä meillä on sama evankelio kuin teillä, ja se ei sisällä mitään sellaista käskyä, sen tiedän." -- "Sitä minä en tiedä, sillä en ole kirjan-oppinut, mutta me teemme kuten meidän isämme ennen meitä ovat tehneet", sanoi tyttö. "Meidän joukossamme on kyllä monia, varsinkin herrasväessä, jotka eivät paastoa niin paljo; myöskin paastotaan sotaväessä ainoastaan lyhyemmän aikaa", liitti talon-isäntä.

Kun Savel-ukko oli saanut kylläkseen keskustelusta uskonnollisissa asioissa, tulimme muihin aineihin. Hän kyseli muun muassa minun kotimaani asioista eri kohtia. Minä vastailin niihin niin hyvästi kuin voin. Se herätti hänessä suurta kummastusta kun kuuli että omenat Suomessa ovat kymmentä kertaa huokeammat kuin Siperiassa. Mutta ihan käsittämättömältä näytti hänestä että desjätiina peltoa voi paikoittain maksaa ainoastaan sulalle saattamisesta lähemmä 50 ruplaa.

Kun kaikesta tästä oli keskusteltu, oli aika lähteä levolle. Jo kello yhden aikaan olin taas pukeissa ja kahden aikaan jätin hyvästi ystävälliselle väelle, joka lähteissäni yhtenään toisti onnentoivotuksia ja sanoja "Ivan Ivanovitsh", "znakomi" ja "pozhalusta".

Tällä olkoon vaan sanottuna että jokainen, joka siihen pyrkii, voi löytää ystävällisiä ihmisiä kaikkialla maailmassa, -- Siperiassakin.

II. Matkalla Verhne-Suetukissa: kirkon vihkiminen; kirkko ja kapakka.