Part 2

Kun toisen päivän aamu koitti, läksivät meidän kalastajat runsain saaliineen majoillensa, jossa nyt keitettiin tuoreita kaloja merivedessä ja pantiin vielä aika voin-könttä sekaan. Nämät kalat nyt maistuivat kalastajille niin hyvältä, kuin ikään paras herkku-ruoka ylhäisten pöydällä. Iltaisensa nautittua levittivät he nuotan kuivamaan ja menivät väsyneinä levolle.

Toisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin nuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti, jolloin meidän kalastajien oli kotia lähteminen.

Kalat ja kapineet kannettiin veneisin, ja viimein menivät kalastajatkin. Vieno myötä-tuuli liikutteli lainehia, ja veneet purjeinensa olivat ikään kuin joutsenet aalloilla.

IV.

Juhannus-aatto.

Juhannus-aaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisena taivahalla kello 4:ltä, jolloin Sanna, Niemen emäntä-piika, heräsi. Sanna kiiruhti askareihinsa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat puhtaaksi huhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan täydessä työssä, hymyili hän sanoen:

"Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. Aamu-työ kultaa kukkaroon kuljettaa".

"Hm, lopussa kiitos seisoo. Olenhan minä puolestani koettanut, vaan ei ole piika emännän verta -- mutta ehkä kyllä kohta tänne jo emäntäkin tulee". Sanna yskähti ja aikoi puhettansa jatkaa, vaan ikäänkuin olisi pala jäänyt kurkkuun, niin jäi sanat sanomatta, mutta ukko jatkoi sanoen:

"Niin, kyllä Mikki jo naima-iässä on, eikä häneltä puutu taitoa, muotoa eikä tavaraa, kylläpä sopii valita paraita _talon-tyttäriä_". Näin puhuttuansa läksi ukko pois, mutta samassa tuli eräs itsellis-akka, joka asui Niemen maalla, Sannan luo. Tälle pakisi nyt Sanna:

"Minä pöllö, joka en sanonut tuolle isännälle, mitä nyt jo kaikki muut tietävät, että Kraatarin Lyyli on Mikin morsian. Ukko pöyhistelee ja ylpeilee, mutta ei nyt saakkaan sen parempaa miniää. Mitäs kraatarin Lyyli on? Ei yhtään parempi kuin piika-tyttö; ei hänellä mitään rikkautta ole".

"Ei, ei yhtään, eikä siitä suinkaan mitään tule. Kyllä kai ukko siitä lopun tekee", vastasi akka.

"Tekee maarin, kun vaan sen tietää saa, ja kyllä minä sen vielä sanon", mutisi Sanna.

"Hm, kumma tuo onkin, että Mikki Lyylin ottaa, kun hän kerran köyhään tyytyy -- noh! kaunis se nyt on, mutta on niitä muitakin kauniita -- minä tässä tuonain sanoin miehelleni, että kun Sanna vasta olisi komea emäntä Niemellä, ei yhtään rahaa tarvittaisi. Kaikki talon komennot sinä hyvin teet."

"Minä? mitäs minusta, mutta kyllä mä sen tiedän, vaikka sen itse sanon, että kyllä minä siinä työt teen, kuin Lyylikin".

"No niin, vai ei. Kun muistan sitä kakkua, jota sinä leivot, niin oikein vesi suuhuni tulee. Onkohan sinulla nyt Juhannus-kakku leivottuna? Kyllä kai; sinä joka aina olet joutusa".

"Tottahan nyt jo! eilen aamulla sentään vasta kalasta kotia tulin. Tulkaatte nyt, muori, niin saatte kakun". Muori seurasi Sanna, ja saatuansa kakun pyysi hän vielä:

"Tiukkase Sanna kulta vähän maitoa tähän kivi-astiaan, otin sen mukaani, koska ajattelin, että ehkä vähän ripoisi antaa". Akka sai, mitä pyysi, ja meni sitte matkoihinsa.

Sanna jäi tuumaamaan, miten Niemen ukolle saisi sanotuksi Mikin morsiamesta, mutta ei kauan ehtinytkään tuumata, sillä ukko tuli samassa. Sanna nielasi, yskähti ja jopa jo puhkesi sanoihin: "Ettepä tiedä, isäntä, mitä minä tiedän, että Mikillä on morsian".

"Vai niin, sittepä saan miniän, se hyvä".

"Niin kyllähän sen kaikki jo tietää, vaikka ei kukaan ole teille sitä puhunut, että Mikki on kihlannut Kraatarin Lyylin, mutta tuossa minä sen nyt sanon".

"Olisit säästänyt tuon siksi, kuin tapaat toisia juoru-ämmiä, sopisipa se puhe jutuksi heille, muut kaikki kyllä ymmärtävät, että _Niemen Mikki_ kyllä saa morsiamen rikkahimmista taloista. Älä toiste tuo juoruja minulle pojastani, sillä et siitä makeisia saa. Paremmin minä hänen tunnen, kuin te juoru-ämmät". Näin lausuttuansa jätti ukko Sannan, joka lavitsoita harmissaan vielä kiivaammin huhtoi, ja läksi oikoisena pois.

Ukko meni tuvan perässä olevaan kamariin, kamarissa oli leveä keinu-tuoli: siihen ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain tärkeätä tuumattavana, ja tähän hän nytkin istui. Hän keinutti tuolia, että lattia jyskyi, vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä kovin harmitti, että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei tuota epäillyt enään, vaikka ei hän sitä tahtonut muille näyttää, että hän sen uskoi, eikä hän _sitä_ ollenkaan kärsinyt, että pojastansa hänelle mitään kanneltiin. Tuokos nyt oli harmillista, että Mikki oli joutunut juoru-ämmäen paneteltavaksi! Ukko tuumasi sinne tänne, miten tämä asia olisi autettava, vaan tuumat jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle. Ukko katseli terävin silmin soreaa poikaansa ja sanoi nyt:

"Katso, poikani! tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat vahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka lainehet auringon loistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalan-saalis hyvä. Niitut kasvavat apila-heinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain Herra hallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt ajatellen, että sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni". Ukko oli hetken ääneti, mutta nyt jatkoi hän vakavalla äänellä: "Yhden toki vaadin sinulta ennen, kuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti! Kunniallisen _talon-tyttären_ pitää sinun kotoon emännäksi tuoman, tuosta kraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä olet kihlannut Lyylin, on nyt jo akkaen juoru-juttuna; ole sen vuoksi paremmin varallasi, kun Lyylin seurassa olet".

"Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin posket hohtavammat kuin apila-niittu, ja hänen sydämmensä on parempi, on minulle kalliimpi kuin Niemen talo".

"Tyhmä poika! kyllä vielä toisin ajattelet; muista, että minä en sanojani muuta", sanoi ukko ja läksi pois paiskaten oven kiinni.

Mikki jäi suru-mielin kamariin, suru-mielin meni hän päivälliselle, eikä maistunut ruoka, vaan illan tultua läksi hän Kuuselaan päin, mennäksensä muitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä polttamaan.

Mikki kulki ala-kuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ett'ei isänsä turhaan sanoja sanele, mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. "Mutta minäkin olen päättänyt", ajatteli Mikki, "minä olen perinyt isäni luonnon, mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on omakseni tuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin olen hänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta täytyisikin jättää kotoni ja muualla hakea leipääni. Minä ja Lyyli osaamme molemmat työtä tehdä".

Näin ajatellen läksi Mikki eteenpäin kaunista metsä-polkua, surunsa haihtui haihtumistansa, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi. Lintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja täällä näkyi valkea jo korkealla leimuavan palavista terva-tynnyreistä. Mikki kiiruhti askeleitansa. Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa kolmelle suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja Kraatari-tädille. Tässä täytyi hänen odottaa Lyyliä. Hän piiloitteli pensaan takana ja näki hetken kuluttua joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näissä eroitti hän pian sorean Lyylin.

Lyyli oli siistissä koto-kutoisissa vaatteissa, ainoastaan vaalean-punainen vyö-liina, jonka tummanpunaisia silkki-nauhoja tuuli heilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa riippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joidenka päät myös oli tumman-punaisilla silkki-nauhoilla solmittu. Muut olivat melkein samati puettuna. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä yhdeksästä puun-lajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus la'aista kolmi-haaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni kuului joukosta, kun hän sanoi:

"Meneppä nyt Lyyli lakasemaan, kyllä me sinua onnellisesti tänne olemme saattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinun täältä takaisin saattaa".

Lyyli naurahti sanoen: "Menkäätte nyt ja tulkaatte vähän ajan päästä takaisin, ei minua täältä kukaan saata". Tytöt menivät, mutta samassa kuului krapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät, että Mikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin kääntyivät he takaisin huutaen: "Kuinka nyt kävi?"

"Kompastuin polulla olevaan puun-juureen", vastasi Lyyli, "eikä nyt tullutkaan koko lakasemisesta mitään, joka paras olikin".

"Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki", kuiskasi Sanna kumppalillensa, "mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei hyvää tiedä, joku onnettomuus siitä seuraa".

Sannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin ikäänkuin odottivat jotain näkymätöintä pahaa, eikä heitä ketään haluttanut mennä luutansa kanssa tien-haaralle.

Mikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vain merelle menoansa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: "Nyt, Kaisu, lähdemme Kuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?"

"Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii", vastasi Kaisu.

He menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän seurassansa oli myös viulun-soittaja. Usioita tyhjiä terva-tynnyreitä otettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi kahvi-pannua, mikä vehnä-leipiä, mitä sokuria ja kahvia. Näin menivät he rannalle, jossa Lyylin koto oli. Lyyli käski heitä odottamaan häntä rannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiansa.

Jouduttuaan porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puheen, samassa aukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos ovesta. Ukko säikähti vähän, kun noin äkki-arvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa nyykähytti hän vähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja näki äitinsä itkussa silmin; hän kysyi: "Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen ukko teille puhunut?"

"Lapsein! Älä peljästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle puhui. Hän vakuutti, ett'et sinä ikänä Mikkiä saa, vaan kuka-tiesi toki Mikin, mutta ilman Niemen kartanoa, ja, mikä vielä pahempi, ilman isän siunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta".

"Ei ihmiset, mutta Jumala. Äitini! Jumalaan on toivoni, minä odotan vaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina".

Äiti ravisti päätänsä lausuen: "Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi muuttuisi".

Lyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo, hän oli vaalea, kun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän oli nähnyt isänsä tulevan Kraatarin-tädin mökistä ulos, mutta eipä nyt ollut aikaa surullisia asioita miettiä, kohta vene lykättiin rannalta, ja nyt oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän joutunut, viskattiin palavat terva-tynnyrit mereen, jossa niitten valo korkealle leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja meidän nuoret soutivat saarelle, jossa sitte juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin leskisillä ja ruoho-näkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki nuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitte kotona oli maahan pistettävät pihalle portainten viereen, ja tytöt poimivat kukkaisia sekä lehtiä, koristaaksensa tuvan seiniä ja laattioita.

Näin viettää Pohjan nuoriso valoisan Juhannus-yön.

V.

Leikkuu-pellolla.

Kesän kukkaiset olivat jo vähenneet, jo kellastuneet vainiot ilmoittivat syksyn tuloa. Raskahina, täysinäisinä seisoivat tähkä-päät Niemen pellolla. Valmiina sirpille olivat ne olleet jo pari päivää, mutta kaikella työ-väellä oli kiiru, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä oli toki Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui Kuuselasta sekä liki-kylistä.

Niemen ukko meni leikkuu-väkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla niemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia pisempi. Ukko katseli mieli-hyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut suuri, mutta kasvi oli vahva ja hyvä, vaan nyt näki hän uhkaavia pilviä taivahalla, ja muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuu-väkeensä päin, sanoi hän:

"Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani leikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä enemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä, kyllä Niemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö".

"Kyllä!" huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli kuuntelivat suru-mielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja; mutta kauan eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:

"Tuo yksi sarka on toisia paljon pisempi, paraat leikkaajat menkööt sille, ja muut noille toisille saroille, Mikki! sinä saat yhdeksi mennä, äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut väkeni etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt, jonka vuoksi poikani saa olla siassani. Noh! kuka nyt menee Mikin kumppaniksi?"

Talolan Hanna, eräs iso harteva talon-tytär, meni oitis saralle; sanoen: "En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte, kuinka tänä päivänä menestyy".

Lyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen ja Mikin silmäilykset toisiansa ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli saralle, mutta samassa tuli Sanna sanoen:

"Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille, minä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan". Ja naurahtaen jatkoi hän: "Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty, se päältänikin näkyy, ett'ei minulta voimia puutu".

Lyyli punastui vallan harmista. Hän oikasi sorean vartalonsa, vastaten: "Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää". Sitte aikoi hän vikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään ollut aikaa jutella, hiki-päässä vain leikattiin.

Päivä oli jo joutunut ilta-puolelle, eikä sadetta tullutkaan, sillä pilvet olivat kaikki haihtuneet pois. Mieli-hyvällä katseli Niemi, miten kuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo olevan loppupuolella, huusi hän leikkuu-väelle:

"Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaatte juomaan, kyllä nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan".

Haluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun olivat puoli-päivästä asti lakkaamatta kilpailleet.

Nyt juotiin vaahtoavaa olutta, ja ukko, joka oli oikein "hyvällä tuulella", käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: "Kohta saamme kahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään satua kertoa ajan vietteeksi? Tytöt, puhukaatte nyt; tehän aina parahiten satuja tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisee".

Tytöt nauraa hiiviskelivät, ja yksi sanoi: "En minä suinkaan taida".

"En minäkään muista", virkkoi toinen, mutta Lyyli, joka istui vähän etäämmällä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä olevalle kivelle, lausuen:

"Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole erin pitkäkään".

Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskensa kukoistavat ruusut olivat ikään kuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: "Oli ennen eräs ihana niittu; keskellä niittua kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät talvet myrskyillä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana, mutta vihdoin hän toki rupesi vanhenemaan, vaan silloin puhkesi hänen juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa puuta kauniimmaksi, se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa, vakavaa laatua; ja niitto-mies antoi heidän olla niittunsa kaunistuksena. Mutta myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se oli pieni koivahainen. Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi puuksi. Maailma kiitti sen leheviä oksia, vaan paras kaikista oli toki, että hän pohjan kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä suojeltuna sai kasvaa nuoren hongan turvissa; mutta onni vaihtelee -- vanha honka oli ylpeä, hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: Tuo koivu, miksi se meidän turvissamme kasvaa? se ei meihin kuulu, me olemme honkia, ja hän vain koivurenttu, en minä häntä kärsi, istutettakoon hän muitten koivujen joukkoon."

"Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: Isäni! Minä ja koivu olemme yhdessä kasvaneet, jos koivu revitään pois, silloin minunkin juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa, ja jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämes kovan vamman saanut, ja pian sinun korkea latvas kaatuu. Anna siis, o Isä! meidän rauhassa elää yhdessä."

"Minun satuni on nyt loppunut", sanoi Lyyli, "sillä satu ei kerro, mitä vanha honka vastasi".

Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkoo-väki oli ääneti, ikään kuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä he olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen, mutta ukon muoto oli synkkä, ja hän sanoi:

"Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu".

Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian olivat terävät sirpit kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat ensiksi saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle, vaan synkkänä läksi hän väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa pitkillä pöydillä kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa vaahtoeli väkevä olut. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut sovittelivat itsiänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian mataleni kukkura ruoka-astioista ja väheni olut haarikoista, joita toki aina välimiten täytettiin.

Ruo'alta päästyä, otti viulun-soittaja viulunsa, laski sen leukansa alle virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin polskan iloiset säveleet kutsuivat nuoria tanssimaan. Ei tuntenut nuoret, että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain illan loppuun asti eivätkä huomanneet että yö jo joutui ennenkuin vanhemmat muistuttivat että oli aika kotia palata.

VI.

Köyri-markkinoilla.

Marraskuun ensi päivän aamuna käy kello vasta kolme kraatari-tädin huoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukasi ala-luhdin oven ja otti sieltä leipää, juustoa ja voita, nämät laski hän vähäiseen vakkaseen, meni sitte yli-luhtiin, jossa hänen vaatteensa olivat, ja otti arkustansa ison valkoisen villa-huivin, jossa oli puna-kukillinen reunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt päähän pantava, sillä tänään oli Kokkolassa Köyri-markkinat. Näistä markkinoista eivät annakat ole tietäneet, mutta kaikki Kokkolan lähipitäjät kyllä niistä tietävät, sillä silloin menee kaikki nuori väki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin menevä. Kuuselan Kaisu oli luvannut, että Lyyli pääsisi heidän hevosellansa markkinoille.

Lyyli lukitsi nyt luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani villahuivin päähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiini, mutta päät ne sitoi hän vyötäröille. Nyt oli hän valmis lähtemään ja meni, sanoen jää-hyväiset äitillensä, ovesta ulos.

Syksy ja talvi taisteli ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan vanhat kuusetkin olivat valkoisena lumesta, mutta eipä Lyyli ilmasta huolinut, iloisena, punaposkisena riensi hän vain eteenpäin, kunnes joutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istui Kaisu sekä Lyyli rattahille. Kuuselan renki Jaakko, joka oli ajajana, istui heidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin läksivät he nyt markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi istui pyöriin kiini niin ett'ei hevonen jaksanut juosta, mutta matka kului toki; ei ollut enään pitkä Kokkolaan, jopa näkyi patroona Roos'in kivi-muurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko huimasi vähän piiskalla hevosta ja pian joutuivat he kaupunkiin.

Kaupungissa oli vilkas väen liike. Maa-miehillä ei ollut paljo myytävää tavaraa, mutta kauppapuodeissa kulki edes takaisin nuoria tyttöjä ja poikia; he kun nyt olivat saaneet vuosipalkkansa, tahtoivat ostaa mitä millekin mieluista oli. Nisu-leivän myyjiä istuskeli myös joukottain torin syrjällä, ja näitten ympärille kokoontui myös paljo ostajia.

Niemen Mikkikin oli markkinoilla, mutta hän käveli vain kädet taskuissa pitkin katuja, katsellen ympärillensä, ikään kuin olisi hän jotakuta hakenut. Muutaman hetken kuluttua oli hän löytänytkin mitä haki, sillä nyt kulki Lyyli hänen sivullansa. Mikki pyysi Lyyliä tulemaan kanssansa kauppapuotiin, mutta Lyyli piti vähän vastaan, vaan vihdoin meni hän toki.

"Valitse nyt, Lyyli, silkkihuivi itsellesi", sanoi Mikki, "minä ostan sinulle semmoisen, jota parahiten haluat".

Lyyli ujosteli vähän, mutta valitsi toki vihdoin yhden, josta Mikki maksoi 20 markkaa. Sitte kulkivat he taas yhdessä pitkin katua. Lyylin posket punoittivat, ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän kulki pitäen kädessänsä paperikääröä, jossa oli Mikin antama silkki. Hän oli niin kaunis, että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat, katselivat häntä, josta syystä hänen poskensa vielä enemmän punastuivat. Vähän matkaa siitä, missä Mikki ja Lyyli kulki, tuli heitä vastaan kaksi nuorta miestä, he lähenivät, ja toinen huusi:

"Hör du flicka der! Ä du svensk?" (Kuuletko tyttö siellä! Oletko ruotsalainen?)

"Ole sinä vai, venskalainen", vastasi Mikki, "taikka mene pois venskas kanssa".

Näin vastattuaan meni hän Lyylin kanssa ruotsalaisten miesten sivutse, mutta miehet kääntyivät takaisin, ja toinen sanoi taas:

"No ä he en stjyni grannan flicka ti vara finnflicka" (Kyllä tuo on hyvin sorea tyttö suomalaiseksi tytöksi.) Näin sanottuaan alkoi hän suomea puhumaan, koska hän tätäkin osasi. Hän oli Kokkolan pitäjästä, ja siellä kyllä suomeakin osataan.

Mikki vei Lyylin nisu-leivän myyjän luo ja osti hänelle rinkilöitä. Kokkolainen tahtoi myös ostaa hänelle makeisia, mutta Lyyli ei ottanut vastaan. Kokkolainen kyseli, mistä Lyyli oli, ja Lyyli vastasi: "Siitä ei saa selvää". Mutta sittemmin kysyi Kokkolainen vielä eräältä akalta, joka vähän aikaa Lyylin kanssa jutteli:

"Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa puhuitte?"

"Ettekö häntä tunne?" vastasi akka, "se on Kuuselan Kukka, kaikkein kauniin tyttö näillä paikoin ja Niemen pojan morsian, vaikka ei Mikki sentään häntä saa, sillä isä on sen niin päähänsä pannut, ja mitä hän kerran määrää, sitä ei kukaan muuta". Tämän vastauksen kuultuaan läksi Kokkolainen pois, hän ei joutanut enempää kuulla. Hän oli kyllä usiasti kuullut puhuttavan Kuuselasta että se oli varakas talo, ja päätti akan puheesta, että Lyyli oli Kuuselan tytär, ja ett'ei Kuusela Mikille antaisi tytärtään.

Nyt meni hän mielihyvillään kortteeriinsa, katseli pöydällä olevaan peiliin -- olipa hänen vaalean-keltaiset hiuksensa kauniit, kähäräiset, ja hän itse -- noh kylläpä hän varsin hyvin sopisi Kuuselan Kukalle. Hän meni taas ulos, käveli pitkin katuja, ja hyvä onnensa saattoi niin, että hän juuri ennätti erään kauppa-puodin portaitten viereen, kun Lyyli tuli puodin ovesta ulos. Nyt pyysi hän "Kuuselan Kukkaa" torille kahvia juomaan, sillä siellä oli kahvin myyjiä, Lyyli punastui, kun tunsi nimensä, jolla häntä kylän kesken mainittiin; ja vastasi:

"Kiitoksia vain, mutta ei minua nyt haluta makeat kahvit eikä makeat kielet, minun on kiiru pois, sillä me lähdemme heti kotia". Näin sanoen meni Lyyli kortteeriinsa, josta hän vähän ajan kuluttua kumppaniensa seurassa läksi kotia.

* * * * *

Kuukausia oli kulunut siitä, kuin Köyri-markkinoilla oltiin. Ne olivat jo varsin unhottuneetkin, kun yhtenä kauniina pyhä-iltana ison kellon ääni kuului Kuuselan mäellä. Kaksi nuoria miestä astui re'estä; he sitoivat hevosensa portin pieleen, panivat heiniä eteen ja menivät Kuuselan asuin-tupaa kohti. Kuusela viritti kynttilän, tuli vieraitansa vastaan ja sanoi, kun ei hän näitä tuntenut:

"Hyvää iltaa! mistä kaukaa ollaan?"

"Kokkolasta", sanoi toinen näistä.

"Vai niin", vastasi Kuusela, "käykäätte istumaan. Mitä nyt Kokkolasta kuuluu?"

"Hyvää vain", sanoi Kokkolainen.

"Yhtäpä toki puuttuu", virkkoi kumppani naurahtaen, "paras puhua suoraan asiansa. Tällä on talot ja tavat, mutta emäntä taloon tarvittaisiin".