Part 1

KUUSELAN KUKKA

Kirj.

Theodolinda Hahnsson

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1872.

SISÄLLYS:

I. Niemen Ukko. II. Kuuselan Kukka. III. Kalamajoilla. IV. Juhannus-aatto. V. Leikkuu-pellolla. VI. Köyri-markkinoilla. VII. Surmasalmella. VIII. Muutto. IX. Vanhus. X. Matkustaja.

I.

Niemen Ukko.

Pohjois-Suomessa oli merenrannalla kaunis Niemen talo, jota hallitsi kuudenkymmenen vuoden vanha ukko. Tämä talo ei ollut iso, vaan sen haltia oli toki rikas ja mahtava, sillä hän oli uutterasti työtä tehnyt, ja erittäinkin oli hän kalanpyynnöllä rikastunut, sillä kalan-saalis oli hyvä, ja ukko lähettikin aina joka vuosi saaliistansa monta veneellistä Ruotsiin, josta sai kiiltävät riksit takaisin.

Vanhan-puoliaisella iällä oli ukko ottanut itsellensä nuoren, kauniin ja hempeän vaimon, jota hän paljon rakasti, mutta jolta hän myös paljon vaati. Ukko oli aina tottunut olemaan itsevaltaisena hallitsiana talossaan, ja niin tahtoi hän vieläkin olla, vaikka nuori emäntäkin taloon tuli. Hän oli vankka työ-mies sekä ensimmäinen joka työssä; ja koska isäntä kävi edellä, ei ollut emännän eikä palkollisten jälkeen jääminen; mutta emäntä oli kehno ja tuli liiasta työstä vielä kehnommaksi. Naapurit kyllä varoittivat isäntää antamasta emännän liioin työtä tehdä, mutta silloin vastasi ukko: "Lapseni" (niin kutsui hän tavallisesti vaimoansa) "annan minä työllä voimiansa vahvistaa, ja seuratkaatte muutkin esimerkkiäni". Vaan nuori vaimo lakastui, ja pian täytyi isännän saattaa hänen kalpeaa ruumistansa haudalle.

Valitusta ei kukaan kuullut isännältä, kaikki vain teki hän samassa vakavassa järjestyksessä kuin ennen, mutta silloin, kuin hän haudalta palasi, läksi hän oitis vähäistä kätkyttä kohti, jossa pienokainen poikansa makasi. Syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, silmistänsä kiilsi jotain oudon-näköistä, harvaan putosi muutamia raskaita kyyneleitä pojan vuoteelle, ja hän lausui: "Lapseni! paljon on Jumala minulta ottanut, mutta vielä enemmän sinulta, suloinen hellä äitisi on poissa, ja jäljellä vain kova jäykkä isä". Mutta vuoden vanha lapsi kätkyessä hymyili isällensä eikä tietänyt kaipauksesta mitään.

Hellällä huolella kasvatti nyt Niemen isäntä poikaansa; rakkautensa tätä lasta kohtaan oli suuri, näytti ikään, kuin olisi hän lapsellensa tahtonut kahden-kertaisesti osoittaa sitä rakkautta, jota ei hän lapsen äitille näyttänyt.

Vuodet vyörivät edellensä, ja poikanen, pieni Mikki, kasvoi kauniiksi, soreaksi nuorukaiseksi. Kaikki häntä rakastivat, niin hyvin kylässä kuin kotonakin. Luonnoltaan oli hän hellä-sydämminen, niinkuin äiti-vainajansa, sekä iloinen ja vilkas, mutta useasti hänessä myös havaittiin isänsä vakavuutta. Työssä oli Mikki aina isänsä sivulla, ja kun hän pyssy olalla meni metsästämään, niin totta hänellä palatessa aina oli enempi taikka vähempi lintuja toisella olallansa. Sama onni oli hänellä myös kalanpyynnössä, eikä koko seudussa ollut niin hyvää uimaria kuin Mikki, hänpä taisi niinkuin suorsa uppountua veden alle ja taasen hiljaa uiskennella sen pinnalla. Eipä kummaakaan, että kaikki miehet pitivät häntä hyvänä kumppanina, ja tytöille oli hän oikea sydän-käpyinen. Tälle pojallensa koki nyt Niemi ko'ota tavaraa niin paljon, kuin mahdollista oli; hän luuli sillä oikein perustavansa lapsensa onnen.

Vähän matkaa Niemeltä oli Kuuselan talo; se oli rakettu töyrälle, vähäisen järven rannalle. Muutamia kiven-heittoja talosta oli aukea meri, ja sen sinertävä pinta pilkoitti sieltä ja täältä tuuhean kuusikon läpitse. Tämä talo miellytti Niemen ukkoa, ja hän olisi halusta ostanut sen, saadaksensa pojallensa isomman tilan, kun hän kerran olisi isännäksi tuleva, mutta Kuuselan isäntää ei haluttanut taloansa myydä, hän oli hyvissä varoissa, niinkuin Niemen ukkokin, niin ett'ei hänen ollut mitään pakkoa erota talostansa, mutta Niemi oli nyt kerran saanut sen päähänsä, että nämät talot oli yhdistettävät, ja läksi eräänä päivänä taas Kuuselaan kauppaa tekemään. Hän koroitti hintaa ehtimiseen, vaan viimein sanoi Kuusela:

"Taloni on minulle rakas, enkä siitä luovu, mutta ottakoon poikasi tyttäreni vaimoksensa, silloinpa tulevat he kerran molempain taloin omistajiksi. Sepä on varsin niinkuin Jumalan säätämä, koska sinulla on ainoastaan yksi poika, ja minulla yksi tytär".

"Hm, en tuota ole vielä ajatellutkaan, koska poikani vasta on 21:tta vuoden vanha, mutta ei suuttaisi olla hullumpaa".

"Kaisu meidän on hyvä lapsi, vaikka hän on vähän jolsa muodoltaan", sanoi Kuusela, "ja pari vuotta on hän myös Mikkiä vanhempi, mutta eipä tuo mitään tee".

"Ei teekkään. Täytyypä nyt totuttaa poikaani ajattelemaan omaa parastansa", vastasi Niemen ukko, ja sitte paiskasi hän oikein ystävällisesti kättä ja läksi kotiapäin kulkemaan. Kotiin tultuansa sanoi hän pojallensa:

"Ei kaupasta tule mitään, Kuusela ei tahdo taloansa myydä, mutta kaunis on talo, ja jospa se maailmassa olisi poikani oma, sepä vasta olisi sopivaa".

"Kylläpä onkin se kaunis talo, niinkuin Niemikin, mutta onhan meillä täällä tarpeeksi tilaa, mitä isä enemmästä huolii".

"Poikani! sinä ehkä joudut naimisiin, enkä silloin vaimoasi tänne tahdo; minä vaadin paljon, tunnen sen, eikä siitä olisi mitään hyvää, että asuisimme samassa talossa, ja jos olisit kaukana -- sitä en kestäisi, sillä, poikani! vaikka olenkin kova, niin sinä olet toki ainoa, jonka vuoksi vielä täällä elää tahdon".

Mikki oli vaiti ja kuunteli tarkasti isäänsä, vaan ukon puhuttua sanoi hän: "Isäni! ei ole minun kiirutta naimisiin, eipä isänikään nuorena nainut".

"Siinä ei sinun ole isästäsi esi-merkkiä ottaminen; parempi olisi ollut, ja enemmin olisin rakastetun äiti-vainajasi mieltä noudattanut, jos olisin nuorempana nainut, ja silloinpa seppäkin takoo, kuin rauta on kuumana, ja rakkaus syämmihin syttyy ain' nuoruuen aikana".

Mikki katseli kummastuen isäänsä, joka tavallista enemmän oli puhunut, ja hänkin nyt paremmin rohkeni suoraan jutella isänsä kanssa. Silmänsä olivat kirkkaat, kun hän vallan punastuen sanoi: "Isäni, kun minä otan vaimon itselleni, niin pitää teidän olla hänellekkin isänä, niinkuin minulle; hän hellii teitä niin, kuin olisitte hänen oma isänsä, ettekä taitaisi toivoa kenenkään tekevän työt paremmin, kuin hän ne tekee, ja hän on oleva se kukkanen, joka kotomme kaunistaa. Mikä on teidän kotonne, on myös oleva meidän kotomme, ja vanhoilla päivillänne on hän teitä hoitava".

Nytpä Niemen ukko sai suuret silmät, hän näki ja kuuli, kuinka innokkaasti Mikki puhui, ja aavisti, ett'ei Mikin sydämmessä ollut kaikki vallan entisellään. "Lieneekö Kuuselan Kaisu jo poikaani miellyttänyt? sepä olisi hupaista", ajatteli ukko, vaan nyt muisti hän, miten Mikki oli vakuuttanut, ett'ei kukaan talon töitä paremmin tekisi kuin se, joka hänelle oli vaimoksi tuleva, ja Kaisu oli vähän kömpelö ja hidas -- eipä se ollut hän, "Ei", arveli ukko, "rakkaudesta vain minua kohtaan poikani noin lämpimästi puhui".

Niin luuli ukko, vaon jos hän nyt olisi tehnyt yhden ainoan kyselmän pojallensa tässä asiassa, niin olisi hän saanut tietää, kuinka hän oli hairahtunut, mutta ukko jätti sen asian sillensä, sanoen pojallensa:

"Sinun täytyy mennä huomen-aamulla Kuuselaan kuulemaan, joutuvatko maanantai-aamuna tulla kalamajoille".

"Menen kyllä kernaastikkin", vastasi Mikki iloisesti, vaan ukko katseli häntä tarkasti ja läksi sitte pois, mumisten itseksensä: "Kummaa! miten hän nytkin tuli iloiseksi, kun Kuuselaisten kanssa kalastamaan mennään, eikä muita talon-tyttäriä ole ollut liki-maillakaan, mutta Lyyli -- ei, mitä vielä, köyhä tyttö-rentukka ja minun rikas komea poikani, se ei sovi, rikkaan pitää Mikin vaimon olla".

Näin ajatteli Niemen ukko, ja läksi tuvan takana olevaan kamariinsa, luullen, että rikkaus oli hänen lapsensa paras onni.

II.

Kuuselan Kukka.

Aurinko paistot kirkkaasti pyhä-aamuna, kun Mikki riensi metsän läpi Kuuselaan vievää pientä polkua pitkin. Metsä oli kaunis; aamu-kaste kimelsi kuusen oksilla, ja tuhansia lintuja lauleli metsässä. Polkua katkaisi aina välimiten pieniä iloisesti liriseviä meren-juovia, joidenka poikki oli muutamista pölkyistä tehty siltoja, mutta Mikki ei siltojen yli mennyt, vaan hyppäsi kiveltä kivelle ja pääsi niin noitten pörisevien juovien poikki; häntä vielä lapsetti, ja iloisena riensi hän Kuuselaa kohti. Tultuansa sinne meni hän tupaan, jossa Kuuselan väki juuri oli eineellä; isäntä itse istui pöydän päässä, ja häntä vastapäätä istui Kaisu, mutta isäntä nousi heti, sanoen iloisesti:

"Hyvää huomenta naapuri! Mitäs nyt kuuluu? Kaisu! mene tuomaan olut-haarikkaa ja kauppaa meidän nuorelle naapurillemme".

Kaisu nousi punastuen ja meni mieli-hyvillään olutta tuomaan tuolle sorealle Mikille, mutta Mikki sanoi: "Ei, istukaatte rauhassa, minulla vain oli vähäisen asiaa, sillä nytpä alkaa kalan-saalis, ja me puolestamme olemme valmiit huomenna menemään merelle, jos teidän vain sopii tulla".

"Kyllä me tulemme", vastasi Kuusela, "mutta, Kaisu, kraatarin Lyylin täytyy myös sanan saada. Noh naapuri! juoppas nyt meidän Kaisun tekemää vaahtoavaa olutta".

Kaisun vaaleat silmät tirkistelivät mieli-hyvällä Mikkiä, ihonsa hohti punaiselta hänen pellavankarvaisen tukkansakkin läpitse, ja hymy-suin otti hän tarjotun olut-haarikan vastaan, kun Mikki sanoi oluen olleen hyvää.

Mikki jätti nyt hyvästi, sanoen; "Minä menen kraatari-tädin luo ja samalla kyllä Lyylille vien sanan, että hänen on tuleminen kanssamme nuotalle".

"Hyvä, hyvä", vastasi Kuusela, ja nyt läksi Mikki.

Hän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena kulki hän, sillä tämä polku rannalle oli hänelle rakas ja vanha tuttu aina hänen lapsuutensa ajoista. Nyt oli hän ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean Pohjanlahden aallot kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan oli sileällä nurmella vähäinen punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä ruoho-pihaa kaksi lehevää pihlajaa varjosivat, Näitten pihlajain siimeksessä oli Mikki monta kesäistä päivää viettänyt, sillä täällä kävi hän lapsena "kraatari-tädin" luona lukemassa.

Mökin asukas oli kraatarin leski. Kraatari oli eläessään rakennuttanut huoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi Kuuselalle kaikki kraatarin-työt, mitä isäntä tarvitsi. Kraatari itse oli jo kauan ma'annut turpeen alla, vaan leski eli kraatari-täti (niin häntä aina tavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apu-päiviä Kuuselaan, aina kun niitä vaadittiin. Kotonaan teki hän kraatarin-työtä sekä koulutti lapsia ja tuli työllään hyvin toimeen.

Kraatari-tädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes taisi aapisensa, katkismuksensa ja piplian-historian, muuta ei tätikään taitanut. Lomahetkinä oli Mikki saanut vähäisessä ruoho-pihassa leikitellä kraatari-tädin ainoan tyttären, pienen Lyylin, kanssa. Tuossapa oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena oli kevät-iltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä se levolle meni, ja kun se oli laskenut, että ei muuta näkynyt, kuin punertava taivas ankean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi iloisesti: "Aurinko nukkuu meressä, minä näin, kun se levolle meni".

Päivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulun käynti loppui, ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraatari-tädin luona kulki hän yhä vain.

Mikki oli äiditöin lapsi, mutta häntä rakastavainen sydämmensä kaipaili äitin hellimistä, ja täti häntä helli, niinkuin äiti, sillä hän oli ollut Mikin äiti-vainajan paras ystävä.

Mutta Pohjanlahden ranta-mökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne -- siellä oli silmä-pari kirkkahampi kuin tyyne merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin aamu-rusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikki-kumppani, kraatari-tädin kahdeksantoista-vuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja nimitettiinkin "Kuuselan Kukaksi".

Lyyliä nyt vaadittiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli iloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska Niemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita ylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin veisaavan:

"Ne niitun kukat korjat Ja laiho laaksossa, Niin ylpiät yrttitarhat, Puut vihriät verassa, Ne meilIen muistuttavat, Suurt' hyvyytt' Jumalan", j.n.e.

"Niin, paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää", sanoi Mikki itseksensä. Hän istui portaalle, ja hänen tietämättään vaipuivat kätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä oli onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle; täälläkin oli onnellisia ihmisiä.

Kraatari-täti oli toki koettanut maailmaa, hän oli nähnyt päivät sekä kirkkaat että pilviset, mutta hän oli näinä päivinä ko'onnut itsellensä hyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan; vaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut onnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun hän meni kättelemään ystäväänsä.

Mikki sanoi: "Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan, kuin veisasitte, tuolla portahilla, ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen teitä".

"Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia kesän kauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä morsius-puvussaan". Näin lausui täti ja läksi sahtia tuomaan sisälle.

"Lyyli, koska me häitämme pidämme?" sanoi nyt Mikki.

Lyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: "Siksi on vielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä".

"Ei siihen tarvitse olla pitkiä aikoja, minäpä olen jo yhdenkolmatta vuoden vanha, saanpa jo mennä naimisiin, ja emäntä meillä tarvitaan".

"Voi Mikki! kuinka minä isäsi kanssa toimeen tulen. Suota aina väliin ajattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen jättänyt kaikki mietteet toistaseksi, varmaana, että se aika vielä olisi kaukana".

"Eipä olekkaan niin. Tiedätkö! isäni sanoi eräänä päivänä minulle, että minun pitää toimittaman emäntää taloon, eikä jättämän naimista vanhuuden päiviksi, niinkuin hän. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani, että minulla jo oli morsian, että Kuuselan kaunis kukka oli omani, mutta en tiedä, mikä suuni sitoi; isäni on niin kumma, että vaikka tiedänkin olevani hänelle rakkaamman kaikkea muuta maailmassa, ja vaikka hän on minulle sinua lähinnä kalliin, en rohkene sentään paljon koskaan hänelle asioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni, olisi, ja jollei täti olisi äitinä minulle, saisin kyllä kaikki tunteeni tuulelle tarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta äitillesi, Lyyli, tahdon minä ilmoittaa, että kihloissa olemme".

Täti tulikin samassa sisälle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus oli ilmoitettava, tunsi hän, että muutos hänen elämässään oli tapahtuva.

"Täti!" sanoi nyt Mikki, "te olette ollut niinkuin äiti minulle, vaan suokaatte anteeksi, olen ollut teille kiittämätöin lapsi, sillä minä olen omistanut kalliimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!"

Kraatari-täti katseli hellästi lapsiaan, lausuen: "Tuon on äitin silmä jo kauan nähnyt. Kun näin teidän kasvavan, silloin näin myös, kuinka rakkautenne kasvoi, vaan pelkään, että tämä rakkaus ei onneanne kasvata, sillä jos oikein Niemen ukon tunnen, niin ei hän Lyyliä tahdo Mikkinsä, silmä-teränsä vaimoksi".

"Miksi ei? Rakastanpa minä hänen Mikkiänsä enemmän, kuin ketään muuta maailmassa -- äitini, rakas äitini! vielä enemmän, kuin teitäkin; rakastanpa myös hänen kovaa, vaan rehellistä isäänsäkin ja häntä tahtoisin helliä. Kuinka saattaisi hän minulta ryöstää minun onneni!"

"Lyylini! sinä et ole vielä maailmaa koettanut; tähän asti olet kulkenut kuin kukka kedolla, iloisena, tietämättä, että joka ruusut poimii, sitä sen okaat myös useasti pistävät. Minä kyllä olen tuota miettinyt, mutta minun olisi ollut niin mahdotointa teidän rakkauttanne estää, kuin olisi ollut mahdotointa sanoa, koska se alkunsa sai; sentähden ajattelin: tämä varmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte murheeksi taikka iloksi, niin on se parhaaksemme. Mutta Niemen ukko ei tätä suvaitse. Hän rakastaa paljon Mikkiä ja luulee, että juuri rikkaus on Mikille parhaan onnen tuova, vaan tässä on tosi hänen rakkautensa joutunut harhatielle, itsekkäisyys on sen pilannut. Mitä hän on kerran päähänsä saanut, siitä hän ei luovu, vaikka se mitä maksaisi."

"Älä pahastu, Mikki, vaikka noin suoraan puhun; tuon vain tahdoin sanoa tietääksenne, että ehkä piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi olisi paras ollut, että sen jo ennenkin olisin sanonut, vaan pelkäsin, että rakkautenne ehkä olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja päätin jättää neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymmärrätte".

"Siinä, täti, oikein teitte; tyhjästä surusta olisi Lyylin kukoistavat posketkin lakastuneet, ja tässä asiassa teen minä, mitä sydämmeni vaatii, vaikka maailma nurin kääntyisi. 'Vaikka maailman kaiken saisin, en mä sinusta eri, vaikka tavarani kuluttaisin, sinun sittenkin perin'". Näin lauloi Mikki, katsellen ihastuksella morsiantaan.

"Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua", sanoi Lyyli, "minä en sitä voi uskoa", mutta yhtä hyvin vieri kyynele toisensa perään hänen silmistänsä, ja täti lausui:

"Nuoret, taivaallanne on pilviä, onko ukkosen, rakeen vai sateen pilviä, sitä emme tiedä, kuka tiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä, jotka pian kajoavat pois, mutta mitä ovatkin, ja mitä tulleekin, niin ottakaatte nöyryydellä vastaan, kysellen kaikissa Jumalan sanaa ja omaatuntoanne, sillä jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana kuitenkin oikealle tielle".

"Kiitoksia, täti, neuvostanne", vastasi Mikki. "Mutta minäpä olen nyt viipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua käskemään Lyyliä maanantaina nuotalle".

"Kyllä minä valmis olen", vastasi Lyyli ja lisäsi vielä: "voi, jospa nyt tulisi oikein kaunis ilma! silloin meidän olisi hupainen merellä olla; mutta lähde nyt jo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa".

"Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun", sanoi Mikki ja läksi kotia kulkemaan.

Hän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa taivaalla, vaan läksi eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki, ainoastaan matkan keskivälissä, jossa Surmasalmi yhdistää Kuuselan vähäisen järven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hilakseen kulkea portaitten yli, koska salmen syvyys ammoitti hänen sivullaan, vaan sitte riensi hän taas kiiruhusti polkuja pitkin, kunnes joutui kotia. Niemen ukko tuli häntä vastaan, sanoen: "Kauan olet viipynyt".

"Niin, minä olin Kuuselassa ja Kraatari-tädillä".

"Hm, oli tai hupainen olo Kuuselassa?" Ukko katseli terävin silmin Mikkiä sekä jatkoi: "Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne ainaseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi. -- Häh?"

"Kaisun? Häntä en ikänä ota!"

"Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita miettimään, vaan ajattele nyt tätä asiaa; Kaisu on hyvä tyttö, ja vaikka ei hän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen; en sinua toki tähän naimiseen pakota, vaikka tämä olisi mieleni mukaan, löytyypä niitä muitakin rikkahia _talon-tyttäriä_".

Tätä sanoessaan tarkasteli ukko taas Mikkiä, ja mitä hänen silmänsä lienee nähneet, sitä ei tiedä, mutta hänen äänensä kuului karkealta, kun hän lausui; "Niin on laita, mieti asiaa".

III.

Kalamajoilla.

Kirkkaana paistoi päivä maanantai-aamuna, kun Niemen kalastajat laskivat veneensä rannalta. Veneessä istui Mikki, piika ja renki. Mikin vankat kädet tarttuivat airoihin, ja keveästi, kuin vesilintunen järvessä, kiisi nyt vene meren pinnalla, ja pian se oli joutunut saarelle, jossa Niemen sekä Kuuselan kalamajat olivat. Veneestä otettiin nyt eväät ja vietiin majaan.

Näillä meren rannan asukkailla on kaikilla saarissa kalamajat, joissa kalastajat asuskelevat niin kauan, kuin kalansaalis on hyvä. Huonekalut näissä majoissa ovat tavallisesti vuoteet ja lavitsat sekä akkunan alla pöytä. Vuoteet ovat toinen toisensa ylitse seinään kiinni pantuna; niissä on tavallisesti olkia, raiti ja vanha ryijy peitteenä, välistä vain vanha nuotanrepale raitina, ja mikä milläkin on; majassa on heillä myös vähäinen takka, jossa ruokansa keittävät ja josta lämpymän saavat, sillä kalastajat useasti syksyin keväin ovat ulkona roskailmassa, jonka vuoksi hyvin tarvitsevat, nuotalta tultuaan, majan lämpimän suojan.

Niemen ja Kuuselan kalamajat olivat rinnatusten samassa saaressa, sillä heillä oli yhteinen nuotta, jota yhdessä vetivät. Majat olivat sekä ulko- että sisäpuolelta mitä siistimpiä.

Mikki kuljeskeli rannalla odottaen Kuuselan venettä; jopa se nyt näkyikin. Muutama hetki kului vielä, ja vene oli rannassa. Mikki auttoi Kuuselaisia veneestä maalle, ja Kaisu hymyili mieli-hyvissään niin, että olisi saattanut lukea, oliko hänellä vielä kaikki hampaat tallella. Kaikki läksivät he nyt Kuuselan majalle, miehet oikoilivat sitte ulkopuolella pihlajain varjossa, ja tytöt menivät päivällistä toimittamaan. Eväät pantiin yhteen ja yhdessä aina syötiin, vaikka heillä oli avaramman tilan vuoksi eri majansa.

Nämät kalassa-käynnit ovat oikein herkkupäiviä meren rannan asukkaille, sillä silloinpa heillä on eväänä mitä Pohjan talonpoika parhaana pitää, nimittäin leipää, voita, juustoa, viilipiimää ja kalaa. Vähävaraisemniilta saa toki viili kotia jäädä, ja piimä vain mukaan viedään, mutta meidän kalastajilla oli pöydällä niin paksua ja venyvää viilipiimää, että se, ikään kuin suopa, oli lusikasta takaisin luiskahtamaisillansa.

Syötyänsä menivät tytöt saarelle kuljeskelemaan, siellä taittoivat he vihdaksia, sillä Juhannuksen aatto oli jo muutaman päivän päästä; siksi heidän oli kotia meneminen, ja kaikilla piti oleman uudet vihdat saunassa Juhannuksen aattona. Tytöt taittelivat oksia eivätkä huomanneet, että Mikki heitä lähestyi ainoastaan vähän matkan päässä.

"Tiedättekö", sanoi Kaisu, "minä en Juhannuksen aattona näistä ota vihtaa, kun kylpemään menen, vaan minä otan yhdeksästä eri puun-lajista oksan ja teen siitä vihdan, sillä vihdon ja sitte puen itseni oikein siistiksi ja menen vihdallani lakasemaan polkua, jossa on kolme tienhaaraa, silloinpa näen sulhaseni -- niin sanoi eräs tietäjä, joka täällä tavasta kuljeskelee".

"Kylläpä tiedän", virkkoi Niemen piika Sanna, "se on tuo mies tuolta pohjois-Hämeestä, joka täällä välistä kulkee; hän on mainio tietäjä. Minunpa myös tuota täytyy koettaa".

Mikki, joka kuuli heidän puheensa, ajatteli itseksensä: "Enpä minä vain vastaanne tule", mutta nyt kuuli hän Kaisun kysyvän: "Lyyli, tuletko sinäkin onneasi koettamaan?"

"Eipä minua juuri haluta, mutta kyllä tulen katsomaan, kuinka teidän käy".

"Eipä saakkaan olla monta yhtä aikaa", vakuutti Sanna, "mutta Lyyli pelkää, kun ei uskalla olla yksin tien-haaralla Juhannus-aattona, se on koko asia se".

"Minäkö pelkäisin?" lausui Lyyli, "en pelkääkkään, mutta tuo on taika-uskoisuutta, vaan jos pelkäämisestä puhutte, niin kylläpä minäkin leikin vuoksi tuonne taidan mennä lakasemaan, että tomu tuoksuu, niin näette ett'en pelkää".

"Silloinpa olen varallani", sanoi Mikki itseksensä, "että joudun tien-haaralle, kun Lyyli tietä lakasee". Nyt meni hän tytöistä vähän toisaalle ja huuhueli heille, ikään kuin ei hän olisi tietänyt, missä olivat. Pian kajahti vastaus saaressa, ja Mikki riensi tyttöjen luokse.

"Vihtojako nyt teette?" kysyi hän ja rupesi oksia taittamaan tytöille. Hän kuiskasi Lyylille oksia hänelle antaessaan; "Saa nähdä, onko meillä nyt hyvä kalan-onni. Isäni on luvannut, että minä saan kaikki rahat, mitkä tänä vuonna kaloista saamme".

"Onpa varmaankin sinulla onni", kuiskasi Lyyli vastaukseksi, "näyttääpä ilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin".

Näin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa, Sannakin jo vähäisen heitä ihmetteli, eikä Kaisun hampaat enään aina näkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulista poissa.

Ilta tuli, ja meidän kalastajat läksivät merelle; he laskivat nuottansa, vetivät apajansa ja saivat kiiltävät silakat. Tätä tekoa tekivät puoli-yöhön asti; täällä ei hämärä heitä estänyt työtänsä tekemästä, sillä yö on valoisa niinkuin päiväkin, aurinko unohtaa levolle laskea Pohjan kauniina kesä-yönä.