Part 3

Kokkolainen hymyili, yskähti vähäisen ja lausui sitte; "Niin, minulla on hyvä talo ja tavaraa kyllä, vaan talo emännättä on kuin suuri karja paimenetta, ja mies vaimotta on kuin päivä auringotta. Senpä tähden minäkin nyt olen parhaaksi nähnyt hakea itselleni morsianta. Minä näin tyttärenne Köyri-markkinoilla ja mielistyin häneen niin, että nyt olen tullut tänne, pyytääkseni häntä vaimokseni. Tämä kumppanini kyllä tuntee, että en minä tytärtänne huonoon taloon pyydä viedä, sillä minulla on hyvä talo. Karjaa ei tarvitse laitumelle kauas kuljettaa, sillä laidun on heti talon vieressä, ja hyvä onkin, että eläimet sarvista saakka heinässä käyvät".

"Kylläpä kuuluu kaikki hyvinpäin olevan, mutta en tahdo vielä mitään päättää, ennenkuin kuulen mitä tyttäreni vastaa". Näin sanoen meni Kuusela tuvasta pois, aukasi porstuan-peräisen kamarin oven ja huusi; "Kaisu! täällä on vieraita, tuo olutta". Kuusela meni taas vieraittensa luo, mutta Kaisu, joka heti arvasi, mitä asiaa miehillä oli, katsoi ensin peiliin, silitti valkoiset hiuksensa ja juoksi sitte kellariin, jossa hän tynnyristä laski vaahtoavaa olutta haarikkaan. Olut-haarikka kädessä riensi hän nyt tupaan päin, mutta portahilla oli Lyyli häntä vastassa.

"Kävin sinua hakemassa meille", sanoi Lyyli, "vaan kuulin, että teillä on vieraita, et nyt taida tullakkaan".

"Odota vähäisen, kohta tulen sanomaan, tulenko vai enkö", vastasi Kaisu ja riensi sisälle.

Tupaan tultuansa meni hän, punastuen korviin saakka, vieraille olutta tarjoamaan, vaan nuoret miehet katselivat toisiansa, kummastus oli selvästi nähtävänä heidän kasvoissansa, mutta he joivat olutta, jota Kaisu tarjosi, ja kehuivat sitä, vaan kun Kuusela alkoi tyttärellensä selvittää, mitä asiaa vierailla oli, niin silloin hätäyntyi Kokkolainen ja nousi istualta sanoen:

"Älkäästä vielä puhuko, minun täytyy mennä katsomaan, seisooko hevoseni, se on hyvin irstainen".

Kuusela katseli vähän pitkään vierastansa, mutta samalla tämä jo putkahti ulos ovesta ja riensi pihalle ajatellen: "Mitä tämä merkitsee? tuossa tytössä ei ole rahtuakaan _sen_ Kuuselan Kukan näköä, jonka minä markkinoilla näin, ja täälläpä piti oleman ainoastaan yksi tytär". -- Kokkolainen meni nyt hevosensa luo, vaan samassa näki hän Lyylin, joka seisoi portilla kuun valossa. Hän tunsi heti tytön ja ajatteli:

"Ahhaa: täällä tahdotaan ensin naittaa pois rumempaa tytärtä, mutta ei siitä, ukko, mitään tule". Nyt meni hän Lyylin luokse sanoen:

"Hyvää iltaa Kuuselan kaunis Kukka! Sinun tähtesi olen minä tänne tullut. En tietänyt isälläsi olevan kaksi tytärtä, jonka vuoksi vain puhuin että omakseni tahtoisin hänen tyttärensä, mutta hämmästykseni oli suuri, kuu sinun siasasi sain nähdä tytön, joka ei ollut vähänkään näköisesi, mutta --".

Lyyli keskeytti hänen puheensa sanoen: "Kuuselassa ei ole muuta tytärtä kuin Kaisu. Te olette varsin pettynyt kaikin tavoin, sillä minua ette suinkaan tahdo, kun kuulette, että minun kotoni on Kuuselan maalla oleva matala mökki, jossa ei muuta hopeata näy kuin kuun hopeinen valo, eikä muuta kultaa, kuin auringon kultainen loiste".

Nytpä meidän Kokkolainen tuli somaan pulaan, hän oli joutunut yhdestä pahasta toiseen. Hän silitti hevostansa, sanoen: "Niin, kyllä sen näen, Rusko parka, että et sinä täältä emäntää saa viedä. Kaisusta en huoli, ja Kuuselan Kukka minun hylkää; hullu, että tänne tulinkaan!"

"Kyllä se tosi on, että en teistä huoli, mutta, totta puhuen, ette tekään huoli Kuuselan köyhästä kukasta, vaan se olematon, se rikas, josta haaveksitte, se olisi kelvannut".

Kokkolainen katseli Lyyliä. Hän näki edessänsä neiden niin kauniin ja suloisen, jommoista harvoin näkee, ja sanoi nyt sydämmestä: "Tyttö! minä tahdon sinun omakseni, vaikka olisit köyhempi, kuin oletkaan. Minä hain rikasta Kuuselan tytärtä, se on tosi, mutta nyt antaisin osan rikkaudestani, jos sinun omakseni saisin".

Lyyli hymyili surullisesti, vastaten: "puhuuko suunne mitä sydämmenne ajattelee, sitä en tiedä, mutta omaksenne en saata tulla". Sitte sanoi hän hyvästi eikä odottanut enään Kaisua, vaan läksi kotia.

Kokkolainen näytti vähän ala-kuloiselta, mutta nyt rohkaisi hän mielensä, ikään kuin olisi miettimisensä joutunut päätökseen. Hän meni taas tupaan. Kaisu oli mennyt tuvasta pois, sillä toinen vieras oli heti Kokkolaisen mentyä sanonut: "Ei tämä se tytär ole, jota kumppanini omaksensa tahtoo, eikö täällä toista ole?" Vaan kuultuansa, että ei toista tytärtä ollutkaan, sanoi hän taas: "Muistaakseni kumppanini häntä nimitti Kuuselan Kukaksi".

"Se oli Lyyli!" huudahti Kaisu ja hiipi sitte pois tuvasta, mutta nyt tuli Kokkolainen sisälle. Ikään kuin takka putosi hänen sydämmestään, kun hän näki, että Kaisu oli poissa, ja hän sanoi:

"Suokaatte anteeksi, isäntä hyvä, että nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi. Sen tytön, jota morsiamekseni hain, tapasin minä tuolla ulkona, mutta hän ei ollutkaan, niinkuin luulin, teidän tyttärenne".

"Kyllä me jo tiedämme kaikki", vastasi Kuusela, "enkä tiedä parempaa neuvoa antaa, kuin että toiste jo edeltäpäin hankitte itsellenne tarkempia tietoja siitä, jota morsiameksenne pyytää ai'otte".

Tämän lausuttuansa sanoi hän jää-hyväiset vieraillensa, jotka eivät mitään niin toivoneet, kuin että heti pääsisivät pois Kuuselan tienoilta. Pian istuivat he re'essä. Kokkolainen huimasi piiskalla hevostansa, ja hyvää kyytiä läksivät he pois. Vähän aikaa vielä kuului ison kellon ääni, vaan aina etäämmälle joutui se ja taukosi viimein vallan.

VII.

Surmasalmella.

Talvi oli ollut, kevät mennyt, kesä oli loppumaisillansa, sillä nyt oli Elokuun ensi päivä. Kraatari-tädin huoneessa istui Lyyli kangas-puitten laudalla, vaan sukkula lepäsi, sillä kutoja istui syvissä mietteissä, nojaten päätänsä kättänsä vastaan; vihdoin puhkesi hän puhumaan sanoen:

"Oi äitini! Tänä päivänä lupasi Mikki isällensä sanoa, että hän on päättänyt ottaa minun vaimoksensa, vaan kovin pelkään, ett'ei ukko siihen päätökseen suostu. Kumma ukko, että hän toki köyhyyteni tähden minua noin vihaa, mutta vaikka emme toisiamme saisikkaan, niin rakastan kuitenkin aina Mikkiä. Kyllä Mikki sanoi minulle, että emme tarvitse hänen isänsä tavaroita, koska meillä on voimia ja taidamme työtä tehdä. 'Isä saa yksin jäädä taloonsa, ja me saatamme itsekkin kodon itsellemme valmistaa', näin sanoi Mikki".

"Mutta sen huoneen nurkkakivet eivät lujana seiso, eikä onni siinä kodossa asu, jossa ei ole isän siunausta. Paljon, lapseni, pidän minä Mikistä, ja rakasta sinä häntä vaikka elämäsi loppuun asti, sillä hän sen ansaitsee, vaan vaimoksi hänelle et saa mennä, jos ei Niemen ukko teille siunaustansa anna".

"Ei, äitini, sitä en teekkään. Ukon viha olisi aina kalvaavana matona, polttavana tulena minun rinnassani. Mutta nyt on kello jo kuusi, minun täytyy mennä Surmasalmelle, sillä Mikki käski minun tulla sinne kuulemaan häneltä, mitä ukko on vastannut."

"Mene, lapseni, ja muista, että jossa ei ole vanhempaen siunausta, siinä ei ole Jumalan siunausta."

Lyyli pyyhkieli silmiänsä vyö-liinallaan ja läksi surullisena Surmasalmelle päin.

Niemen vieras-tuvassa kulki Mikki edestakaisin laattialla, hänen otsansa oli tuskan hiessä, ja puoliääneensä sanoi hän: "Ei, tästä pitää loppu tuleman. Mikä oikeus on isälläni estää minua naimasta sitä, jota rakastan, ja olisinko minä mies, jos antaisin hänen itseäni estää. Hän sanoo, että hän koko elin-aikanansa on työtä tehnyt, nähdäksensä minua kerran rikkaampana ja mahtavampana kuin kenenkään muun. Kumma isä! erinlainen muista olet aina ollut ja niinpä on sinun rakkautesikin. Minä tiedän, että hän antaisi henkensäkin, jos sillä saisi minun onnelliseksi mielensä mukaan, mutta kun minun onneni ei nyt osaa olla sitä laatua, kuin hän on toivonut, niin on hän kova ja kylmä, kuin jää". Mikki katsoi kelloansa, se oli jo kuusi. "Lyyli minua jo odottaa", ajatteli Mikki ja nyt läksi hänkin Surmasalmelle.

Lyyli oli jo ennen siellä ja kun Mikki tuli, näki hän heti sulhonsa vakavasta muodosta, ett'ei hänellä iloisia uutisia ollut, ja lausui: "Minä näen ett'ei isäsi ole pyyntöösi suostunut".

"Ei ole", vastasi Mikki synkästi, "mutta vähäpä tästä, meillä on terveet ja voimalliset kädet, me pidämme häät äitisi luona ja rupeamme lampuodiksi. Me lähdemme kauas täältä pohjois-Hämeesen ja olemme siellä siksi, kuin isäni viha lauhtuu, ja --".

"Mutta sitä saatte odottaa", keskeytti heitä Niemen ukon ääni. Jos olisi salama kaatanut puun heidän jalkainsa eteen, olisivat vähemmän hämmästyneet, kuin nyt, jolloin ukko näin äkki-arvaamatta ilmestyi heidän keskellensä. Lyyli tointui toki ensiksi tästä hämmästyksestä; hän riensi ukon luo ja hänen sini-silmänsä olivat kesä-taivasta suloisemmat, kun hän sanoi:

"Oi sulhoni isä! miksi minua vihaatte! Minä tahtoisin ja taitaisin teitä rakastaa niin, kuin lapsi isäänsä, vaan te vihaatte minua minun köyhyyteni tähden, ja kuitenkin on köyhyys, niinkuin rikkauskin, Jumalalta".

"En minä sinua vihaa, vaan poikaani et saa, muista se!" ärjäsi Niemi, mutta nyt oli Mikkikin taas tointunut ja sanoi:

"_Minun_ pitää hänen olla niin totta, kuin tässä olen. Minä olen mies ja pidän sanani, minä olen luvannut hänen vaimokseni ottaa".

"Mikki! Kuinka uskallat sinä minun kuulteni noin puhua", huudahti Niemi, "oletko raivossa poika?"

"Minulla on luja ja vakava luonto", vastasi Mikki, "sen olen minä perinyt isältäni, ja semmoinen luonto onkin miehen kunnia".

Ääneti katseli Niemi soreaa poikaansa, ja hänen silmissänsä näkyi jotain kimeltävän. Hanki kimeltää, kun auringon säteet sitä sulattaa, mutta aurinko vetäyntyy pilvien taakse, ja hanki jäätyy taas kovaksi, kylmäksi jääksi. Niin oli myös Niemen ukon. Hetkeksi vain oli hänen kova sydämmensä pehmennyt, ja samassa oli hän taas kylmä, jäykkä, niinkuin ennenkin. Hän lausui nyt kovalla äänellä: "Pois saat mennä talostani, et äyriäkään perinnöksi saa etkä myös isällistä siunaustani, minulla ei enään poikaa ole".

"Jääkäätte siis hyvästi!" vastasi Mikki kolkosti, mutta Lyyli, joka ääneti oli kuunnellut isän ja pojan keskustelua, lausui nyt:

"Ei, Mikki! minun tähteni ei sinun pidä isääsi jättämän. Sinua tahdon minä aina, aina rakastaa, vaan omaksesi en taida tulla, sillä meillä ei onnea saattaisi olla, isäsi viha sen tuhaksi polttaisi".

"Lyyli!" sanoi Mikki, "tahdotko sinäkin minua hylätä? eikö siinä ole kyllä, että isäni on minun hyljännyt".

"Minä en sinua hylkää, mutta omaksesi en tule ennenkuin isäsi meille siunauksensa antaa", vastasi Lyyli.

Mikki muuttui kalpeata kalpeammaksi, ja kamalalta kuului hänen äänensä, kun hän huudahti: "Hoho! Semmoisiako naiset ovatkin, ja minä, hupsu, joka sinua luulin paremmaksi. Kyllä ymmärrän -- kun minäkin olen köyhä, niin en enään kelpaa -- siinäkö sinun rakkautesi sitte olikin? -- Isäni, minä tahdon teitä seurata, teillä löytyy toki rakkautta vaikka se on kummallinen".

"Mikki!" sanoi Lyyli, "älä tuomitse minua, sillä minä rakastan sinua, mutta äitinikään ei minua antaisi sinulle, koska se avioliitto, jota isän kirous seuraa, ei saata olla Jumalalta".

"Niin, hän ei antaisi, kun en enään ole talon isännäksi tuleva. Hyvästi vain, Lyyli, ei minulla enään morsianta ole". Näin sanoen aikoi Mikki isänsä seurassa lähteä kotia. Hän oli nyt vakuutettu siitä, että Lyyli oli enemmän rakastanut tavaroita, kuin sulhoansa, ja Lyylin arvo halpeni hänen mielestänsä niin, että hän luuli saattavansa hänen unhottaa; mutta Lyyli raukka -- hän seisoi toivotonna, tätä ei hän odottanut. Haikeasti huusi hän vielä Mikin perään:

"Oi Mikki! unohda minua, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain tähden sinun morsiamesi olin".

Mikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu. Lyyli väänsi tuskissaan käsiänsä, hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa vapisi, ja hän riensi kotiapäin, mutta jouduttuansa kapealle pölkky-sillalle, joka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin varovainen olla, kuin tarves olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa kuului loiskahdus salmesta; se ennätti vielä Mikin korville, ja nuolen nopeudella oli Mikki rannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä veden päällä Lyylin palmikoista toisen, mutta samassa katosi se, vaan Mikki oli myös heti salmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän nytkin teki.

Niemen ukko, joka tuli Mikin perässä, peljästyi kovasti nähdessänsä, miten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen ja juosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun, vaan tiellä kohtasi hän kraatari-tädin, joka, levotonna siitä että tyttärensä viipyi, oli aikonut lähteä häntä hakemaan.

Niemen ukko tarttui tädin käsi-varsiin kiinni, huutaen kovasti; "Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule! minun Mikkini uppountui, johdu auttamaan!" Sitte meni hän taas kiiruusti Kuuselaan päin, jättäen kraatari-tädin, joka peljästyksestä oli uupumaisillansa, mutta äitin rakkaus piti hänen toki pystössä, ja hän riensi Surmasalmelle, vaan ennen, kuin hän sinne joutui, kuuli hän krapsahduksen metsässä; hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä makaavan nurmikolla lehevän leppä-puun suojassa ja Mikin, joka häntä siinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova, vaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi heidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa vaan päältä, ja tämä lapsi hengitti vielä.

Lyyli makasi nurmella ikään kuin kuollut, vaan yht'äkkiä aivasti hän, ja vettä purskahti vielä suusta, sitte aukasi hän silmänsä ja sanoi, nähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: "Sinun olisin, vaikka olisit kerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla", -- samassa näki Lyyli äitinsä, ja silloin näkyi hän ikään kuin miettivän, missä hän oli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni sekä muita ääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli pyysi nyt tuskaantuneella äänellä:

"Oi auttakaatte minua kotia! Viekäätte minua toista polkua, en tahdo nähdä noita".

Hän nousi ylös ja pääsi äitinsä sekä Mikin avulla kotia, vaan silloin olivat hänen voimansa loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni hänelle ottamaan kuivia vaatteita sanoen Mikille; "Mene sinä Surmasalmelle sanomaa viemään, ett'eivät suotta rupea hukkuneita hakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi. Tule toki pian takaisin", lisäsi hän vielä, vähän levokkaalla äänellä, "sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska näen, että lapseni ei puhua jaksa".

Mikki riensi Surmasalmelle; siellä oli miehiä ja vaimoja hukkuneita hakemassa, vaan nähdessään Mikkiä kirkasivat he hämmästyksestä, kun eivät olleet varmat siitä, oliko hän aave vai ihminen, mutta Mikki sanoi: "Älkäätte suotta salmessa mellastako, Lyyli on kotonansa hyvässä korjuussa, ja tässä olen minä, niinkuin näette".

Nyt kun näkisivät, että Mikki todellakin oli elävä ihminen, juoksivat kaikin hänen tykönsä, ja kyselmiä ikään kuin sateli jokaisen huulilta, mutta Mikki vastasi; "Lyyli putosi pölkky-sillalta". Muuta hän ei nyt asiasta puhua joutanut, koska hän oli niin märkä, että hänen täytyi rientää kotia vaatteita muuttamaan, ja kääntyen Niemen puoleen sanoi hän: "Isäni! menkäämme kotia, että minä kuivia vaatteita päälleni saan".

Niemi meni poikansa kanssa; hänen muotonsa oli synkkä eikä vartalonsa niin komealta näyttänyt kuin ennen, sillä ukko oli tämän päivän mielen-likutuksista aivan voimattomaksi tullut.

Ihmiset, jotka Surmasalmelle olivat apuun rientäneet, menivät nyt kukin taas kotiansa, vaan paljo oli heillä puhumista; he arvelivat sinne tänne eivätkä toki selvälle saaneet, mitä salmella tapahtunut oli. Että Mikki Lyylin kuolemasta oli pelastanut, sen he tiesivät, mutta miten Niemen ukko sinne oli tullut -- siitä nyt kävi kummia huhuja, sillä ukko vihasi Lyyliä -- kukatiesi oli hän nyhäissyt Lyylin alas sillalta -- vai oliko Lyyli itse tahtonut surmata itseänsä? -- Näin nyt tuumattiin, vaan asian oikeaa laitaa ei kukaan arvannut eikä tahtonut arvata.

Tietämättä mitään kaikista näistä huhuista makasi Lyyli vuoteellansa äitinsä huoneessa. Ruusut olivat poissa hänen poskiltansa, hän oli valkoinen kuin kuolemaan nukkunut, vaan hiljainen hengähdys ilmoitti toki, että ei kuolema vielä ollut häntä ennättänyt, hän vain makasi horroksissa, mutta vihdoin aukasi hän silmänsä ja katseli vähäisen huoneen ympäri, ikään kuin ulisi hän kaipaillut ketään, vaan kun ei kaivattua näkynyt, nousi hän istualle vuoteellensa, lausuen:

"Rakas äitini! Jos Jumala tahtoo minun pois täältä maailmasta, niin tahdon minä halusta lähteä. Minä olen varma siitä, että hän minulle antaa sijan taivaassansa, sillä Kristuksen veri puhdistaa minun kaikista synneistäni. Rakas äitini! et usko, kuinka tyhjältä maailma tuntuu minusta, sillä Mikki halveksii minua". Sitte puhui hän vielä kaikki, mitä Surmasalmella oli tapahtunut, ja viimein sanoi hän: "Kun onnetoinna salmen yli-käytävälle jouduin, musteni maailma silmäini edessä, minä hoiperruin enkä sitte tietänyt mitään, ennenkuin siellä kedolla silmäni aukaisin ja näin teitä ja näin, että Mikki oli se, joka minun vaarasta oli pelastanut; mutta sen olisi Mikki tehnyt kenelle hyvänsä, jonka hän vaarassa olisi nähnyt -- äitini! se minua raskaasti painaa, että Mikki luulee minun häntä tavarain tähden rakastaneen".

"Ei lapseni!" vastasi Kraatarin-täti, "ei Mikki saata niin luulla, hän on äkkinäinen, vaan kun hän joutuu asiaa oikein tyyneellä mielin miettimään, on hän kyllä huomaava sinulle väärin tehneensä; siitä olen minä vakuutettu. Minä olen jo tähän ikääni jotain nähnyt ja tunnen nuorten mielet".

"Oi äiti! jospa minä hänen huuliltansa kuulisin ett'ei hän usko niin, kuin hän sanoo, silloin olisi minulla rauha".

Lyyli oli puhunut, vaan voimansa loppuivat; hän kaatui taas vuoteellensa, silmät vaipuivat kiini, hän oli kalpea, vaan toki kaunis, suloinen, kuin keväällä valkoinen vilu-kukka.

Näin makasi Lyyli hiljaa hengittäen, kun Mikki tuli sisälle. Mikki katseli Lyylin silmiä, joissa syvä murhe kuvautui. Hän katseli vähän aikaa, vaan sitte tämä vahva nuorukainen puhkesi katkeraan itkuun, ja ennenkuin kraatari-täti joutui häntä estämään, oli hän tarttunut Lyylin käteen, huutaen:

"Lyyli! herää toki, katso minä olen taas tykönäsi". Lyyli aukaisi silmänsä ja Mikki sanoi: "Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin sinusta, Minä tunsin sinun ja saatin toki epäillä; minä tein kovin pahasti. Oi Lyylini, anna minulle anteeksi!"

Lyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen huulillansa; silloin äiti lausui: "Jumalan rauha olkoon teidän välillänne!"

VIII.

Muutto.

Muutamia päiviä oli kulunut sitte, kuin onnettomuus Surmasalmella tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.

Nyt on lauantai-ilta ja Lyyli lakaisee puhtaaksi vähäistä ruoho-pihaa pyhän tuloksi. Ruusut kukoistavat taas hohtavana hänen poskillansa, ja hän näyttää onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja meni iloisesti tervehtien Mikkiä vastaan; sitte istuivat he portahille, sillä ilta oli ihana, Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyyneelle pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Meidän nuoret kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti: "Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?"

"Minä en sitä vastaan ole", vastasi Lyyli, "jos äitini vain lupauksensa antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minun Jumalan avulla kuolemasta pelastit".

"Mennään äitisi luo", sanoi Mikki. "Minä vielä tänä iltana tahtoisin mennä kuulutusta ottamaan". He menivät sisälle, ja Mikki lausui: "Täti hyvä! Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos tätä vastaan olisitte, koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi saattaisi".

"En tiedäkkään, se on tosi", vastasi täti, "enkä häntä kellekkään niin halusta antaisi, kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan, vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli, Sinä olit Jumalan kädessä se välikappale, joka tyttäreni elohon saatti. Olkoon hän siis sinun, ja minä annan teille siunaukseni monin-kertaisesti; ehkä äitin siunaukset saattaa johonkin määrään isän siunauksen palkita".

Kiitollisilla sydämmillä syleilivät nuoret äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä puhua isänsä kanssa. "Mutta", sanoi hän, "jos isäni tekee niin taikka näin, tahdon toki tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan".

Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jää-hyväiset ja läksi kotia. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä huoneesen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: "Isäni, kasvattajani! viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikäätte ja punnitkaatte asiaa, älkäätte kieltäkö, sillä tänä iltana otan minä kuulutuksen ja viimeisen kerran olen teidän suostumustanne pyytävä. Katkeraa on jättää koto, jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni! jokaiseen muistoon on aina yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto -- ne silmät ovat Lyylin, ja hänen tähtensä jätän minä kotoni, jos sinä, isä, niin vaadit, jos ei sinun sydämmesi pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne pohjois-Hämeesen, jossa hänen äitinsä serkkukin on".

Ukko ei mitään puhunut; hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä kanssa, vaan vihdoin sanoi hän toki:

"Mitä sanonut olen, sen olen sanonut, ei pidä kenenkään sanoman Niemen ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häälyy".

"Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniatoin, huikentelevainen sanansa syöjä", vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi vielä: "Joka väärin tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos minä sanani katuisin, silloin vasta väärin tekisin". Sitte otti hän taskustansa kukkaron käteensä sanoen: "Tässä on rahat, jotka annoitte minulle kesän kalan-saaliista".

"Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota, etkä sinä minulta mitään saa -- sen olen minä sanonut".

Ukon ääni vapisi; sydämmessään olisi hän toivonut, että niitä rahoja, joita hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän, vaan nyt ei hän enään tahtonut niitä lisätä -- sitä ei hänen yksi-päisyytensä antanut myöden.

Mikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte sanoi hän sorretulla äänellä jää-hyväisensä ja meni.

Niemen ukko kulki edes takaisin kamarinsa laattialla. Hänen omatuntonsa vaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää, ajatellen itseksensä: "Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi toki viimein myöntyä -- vaan sitä en minä tee, en". Näin ajatteli Niemi, mutta Mikkiä ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin suruksensa pannut, vaikka hänen täytyi kotonsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja markkoja, hyvä taito ja työn-voima -- siitäpä oli tavaraa kyllä nuorelle alkavalle, ja tyytyväisenä läksi hän kuulutusta ottamaan.

Pyhänä, jolloin nuori paris-kunta kirkossa kuulutettiin, ja Mikin sekä Lyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli jotain kuiskattavana toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että kuulutusta oli otettu. Että kirkko kohisi -- se hyvää merkitsi, sillä se pariskunta rikastuu, jota kuuluttaissa kohina kirkossa nousee.

Pyhä-iltana tuli Lyylin tuttavista monta kraatari-tädin huoneesen Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän uteliaisuutensa, koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin suostumuksensa antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän ei muuta tietää saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois, ja kuultuansa Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän ilvehtien: "Vai lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on lampuodin portin pieli".

"Jos se on liukas, niin kyllä minä sannoitan", vastasi Lyyli ja meni pois Sannan tyköä.