Chapter 3

"Etkö salli, että minä sinua seuraan kreivitär Tettenbornisi luo? Enpä ole -- kesken puheen -- koskaan vielä kuullut häntä mainittavan. Mistä sitte hänet tunnet? Joko hän on kauankin Frankfurtissa asunut?"

"Ei hän vielä ole täällä asunut kuin muutamia viikkoja. Paronitar von Nimzwitsch oli minut hänen suosioonsa sulkenut, jonka vuoksi hän kutsutti minut luoksensa ja antoi minulle koru-ompeluksia. Hyvästi, Mayer Anshelm!"

"Enkö siis saa sinua seurata?"

"Et, Mayer; sinulla on työtä, ja aika on rahaa!"

Hän läksi rivakasti astumaan eteenpäin. Kuu heitti himmeän valonsa hänen sorealle vartalolleen ja muodosti pitkän varjon kadulle. Mayer Anshelm seisoi toisella puolen katua ja katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän eräässä kadunkolkossa hävisi hänen silmistään; sitten kääntyi hän hitaasti ja meni siihen matalaan rakennukseen, jossa hän eräässä yliskammarissa asui.

"Minun olisi kumminkin pitänyt häntä seurata", sanoi hän ajatuksissaan; "hän on liiaksi kaunis, saadaksensa näin myöhään kadulla yksinänsä rauhassa kulkea. Olisi kenties hyvä, jos minä menisin hänen perästänsä ja -- Mutta ei se käy laatuun", keskeytti hän itseänsä, "Gudula sille vaan nauraisi ja tekisi minusta pahanpäiväistä pilkkaa, vieläpä kenties panisi pahaksensa jos minä hänen perästänsä lähtisin, ja ajattelisi, että minä häntä epäilen enkä usko hänen itsensä voivan itseänsä suojella. Taitaapa siis Gudula olla oikeassa, että aika on rahaa. Tahdon sentähden ruveta työhöni".

Ja hän istui tuon vaapperan pöydän ääreen, joka oli täynnä paksuja konttorikirjoja, ja alkoi työtään tehdä. Mutta kesken kiireintä työntekoa hän aina aika-ajoin pysähtyi. Hän oli levoton Gudulan vuoksi, kun hän niin yksinään oli lähtenyt tuolle pitkälle matkalle uuteen kaupungin-osaan; ja lukujen ja rivien välistä oli hän toisinaan näkevinään Gudulan suuret, kirkkaat silmät.

"Enpä olisi uskonut, että voi tulla noin levottomaksi sisaren vuoksi", pakisi Mayer Anshelm itsekseen. "Mutta se onkin hulluutta, jonka vuoksi en tahdo enää koko asiata ajatella, vaan pitkitän työtäni. Tänä yönä pitää minun saada kaikki nämä kirjat valmiiksi". Ja hän ryhtyi uudelleen kahta hartaammin työhönsä sekä kiintyi lukuihin ja laskuihin niin, ett'ei hän muusta maailmasta tiennyt mitään. Täten kului tunti tunnilta, yö oli jo tullut, kadulla oli kaikki hiljaa, kaikki liike oli lakannut. Kaikki makasivat ja nauttivat lepoa päivän työstä ja rasituksista -- kaikki nuo kurjat, vaivannähneet Juutalaiskaupunginkin asukkaat. Tätä ajatellessa iloitsi Mayer Anshelm, hänen rintansa kohoili vapaammin ja hengessä toivotti hän kaikille kausalaisveljillensä ja - sisarillensa hyvää yötä. Silloin pyörähtivät taas hänen ajatuksensa väkisinkin Gudulaan, ja hän nousi istuimelta, vähän selkäänsä oikaistaksensa, astui ikkunan eteen ja katsoi ulos, toivottaaksensa myös sisar Gudulalle hyvää yötä. -- Mutta kummallista! tuosta tutusta ikkunasta pilkoitti vielä tuli, ja levoton varjo liikkui yhtämittaisilla väliajoilla uutimilla. Se ei ollut Gudulan solakan vartalon varjo, vaan se oli leveähartiaisen miehen. Luultavasti oli se ukko Baruch, joka niin levotonna edes takaisin siellä käveli. Jotain tavatonta oli siis ukolle tapahtunut, koska hän nyt vielä oli valveilla ja niin kiihkeästi kammarissansa käveli. Kolme vuotta oli Mayer Anshelm jo asunut häntä vastapäätä, mutta tätä kummaa ei ukko Baruch vielä koskaan ollut hänen muistaaksensa tehnyt, vaan ummelleen kello 10 oli hänen ikkunastansa tuli aina sammunut. Mayer Anshelm oli sitä joka ilta tarkastanut, ja siitä tiesi hän, että isä Baruch ja sisar Gudula olivat levolle menneet. Ja nyt olivat tornikellot jo lyöneet 12, ja yhä Baruch vaan valvoi ja käveli levotonna edestakaisin! "Entä Gudula! missä hän on?" Ei ainoatakaan kertaa nähnyt Mayer Anshelm hänen varjoansa isän varjon rinnalla. "Missä siis Gudula on?"

Tehtyään kahdesti itselleen tämän kysymyksen, syöksi Mayer Anshelm ovelle, juoksi portaita myöten alas ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadulla.

Varjo uutimilla liikkui yhä yhtä levottomasti ja yhtä pitkillä määrä-ajoilla kuin ennenkin.

Hetkisen seisoi Mayer Anshelm keskellä katua ja oli kahdella päällä, mitä tehdä. "Minusta nähden", sanoi hän sitten melkein ääneensä, "naurakoon ja ivatkoon Gudula minun pelkoani. Parempi on kärsiä sitä kuin tätä kauheata epätietoisuutta. Minä menen!"

Ja parilla harppauksella oli hän ukko Baruchin ikkunan alla ja koputti sitä kovasti.

Heti veti ukko uutimet syrjään ja huusi, ennenkuin oli kerinnyt vielä ikkunata avatakaan, iloisella äänellä: "Sinäkö siellä olet, Gudula? Hyvä, että viimmeinkin tulit!"

"Siis hän ei vielä ole kotia tullut, isä Baruch?" kysyi Mayer Anshelm, ja hänestä tuntui melkein siltä, kuin jos häntä olisi kurkusta rautapihdeillä puristettu.

"Se ei olekaan Gudula!" vaikeroi vanhus. "Mayer Anshelmhan se vaan on!"

"Niin, minä täällä vaan olen! Mutta päästäkää minut sisään, isä Baruch, ja pian! Meidän täytyy tuumia, mitä nyt tehdään."

Ukko sulki ikkunan, meni ovelle, avasi sen ja käski Mayer Anshelmin käydä sisään. Tämä seurasi ääneti vanhusta ja sulki sitten vapisevin käsin oven. Hänen silmänsä tarkastivat, ikäänkuin jotain etsien, tuota himmeän lampun valaisemaa huonetta. Sitten pysähtyivät ne tarkastamaan vanhaa Baruchia, joka vavisten kuin haavan lehti hänen edessänsä seisoi.

"Eikö hän ole vielä kotiin tullut?" kysyi Mayer Anshelm hetkisen kuluttua.

"Ei", huusi vanhus kolkosti, "ei hän vielä ole tullut, vaikka on jo kuusi tuntia kulunut siitä, kun hän lähti!"

"Minä lähden häntä etsimään, minä tuon hänet takaisin!" sanoi Mayer Anshelm päättävästi. "Neuvokaa minulle tie, isä Baruch, niin lähden häntä hakemaan".

"En tiedä tietä, Mayer Anshelm."

Huuto, joko kauhun tai vihan, pääsi nuorukaisen huulilta. "Te ette tietä tiedä, Baruch? Ette edes tiedä minne Gudulan on meneminen, kun hänen iltahämärässä täytyy yön selkään lähteä työtä hakemaan? Te olette kelvoton isä, Baruch. Te käytätte itseänne väärin hyvää, suloista lastanne kohtaan. Teidän hyväksenne hän työtä tekee, teidän hyväksenne hän näkee vaivaa ja kiduttaa itseänsä, ettekä te edes tiedä, minne hän milloinkin menee!"

Tämän puhui hän kovalla vihaisella äänellä, ja kuitenkin olivat hänen kasvonsa kalpeat, ja hänen huulensa osoittivat surua ja murhetta.

Baruch katsoa tuijotti häneen, eikä voinut ahdistuksessaan mitään vastata nuorukaisen kiivaasen syytökseen. "Muistelen minä hänen kerran kertoneen, missä kreivitär Tettenbornin huvila on", sanoi hän viimmein ikäänkuin pelonalaisesti.

"No, missä se on?" kiiruhti Mayer Anshelm kysymään. "Muistakaa Baruch! kaikki riippuu siitä, että te sen tiedätte".

"Huvila on uudessa kaupunginosassa tuolla Mainin varrella", lausui Baruch hitaasti ja ajattelevasti, joka sanaa punniten ja muistutellen. "Sinne kuuluu nykyjään rakennetun paljon huviloita, mutta kreivitär Tettenbornin huvila on kaikista suurin ja kauniin. Se on viimmeinen huvila oikealla kädellä -- on Gudula sanonut -- ja se on yhtä kerrosta korkeampi kuin muut, ja sen takana on suuri, kaunis puutarha, jossa vielä on niin suuri huvihuone, että siinä voisi asua kokonainen perhekunta".

Mayer Anshelm oli häntä niin tarkkaan kuunnellut, ett'ei uskaltanut hengittääkään. "Entä vielä", sanoi hän lyhyesti, käskevästi, kun Baruch pysähtyi.

"Mitään muuta en minä tiedä", vastasi Baruch hyvin pelonalaisesti.

"Siinä sitä jo onkin kylläksi, isä Baruch", sanoi Mayer Anshelm päättävästi, "kylliksi, löytääkseni tuon huvilan. Minä tunnen tuon uuden kaupunginosan, ja te olette kylliksi tarkasti neuvoneet etsittävän huvilan. Antakaa, isä Baruch, minulle anteeksi, että minä äsken pikastuin. Se tapahtui vaan Gudulan vuoksi. Antakaa minulle anteeksi!"

"Minulla ei ole sinulle mitään anteeksiannettavata, Mayer Anshelm. Tuo vaan Gudula elävänä takaisin, niin on kaikki hyvin!"

"Elävänä?" huusi kauhistuen Mayer Anshelm. "Mitä te sillä tarkoitatte, isä Baruch? Lienettehän vaan siitä varma, että hän meni kreivitär Tettenbornin huvilaan?"

"Niin toivon", vastasi vanhus ja purskahti itkemään.

"Olisiko hän siis vielä jonnekin muuanne voinut mennä?"

"Olisi! Mutta sitä en tahdo uskoa! En, en voi sitä uskoa! Meillä oli tänä iltana, vähää ennen sinun tuloasi, pieni sanasota. Minä olin suutuksissani ja toruin häntä siitä, kun hän ei huolinut Baruch Nathanista, joka tänään kävi häntä kosimassa, ja toruessani tulin minä jotain sanoneeksi, mikä häntä loukkasi. Silloin uhkasi Gudula mennä sinne, missä Main on syvin, ja sitä sanoessaan oli hän niin suruisen- ja totisennäköinen, ett'en sitä koskaan voi unhottaa."

"Mitä voitte te Gudulalle sanoa, joka häntä niin saattoi loukata, että hän senvuoksi tahtoi henkensä menettää? Sanokaa se minulle!"

"En, en voi, enkä tahdokaan sitä sinulle sanoa, Mayer Anshelm, sillä juuri silloin, jos sen sinulle sanoisin, on hän vannonut tappavansa itsensä. Mutta enhän olekaan sinulle mitään sanonut, ja hän sen tietää, sillä olihan hän täällä ja kuuli kaikki, mitä minä sinun kanssasi puhuin. Hän siis ei ole mennyt veteen, ei, sitä hän ei ole tehnyt, vaan hän on mennyt ainoastaan kreivitär Tettenbornin huvilaan."

"Ja minä tuon hänet sieltä takaisin, Baruch, minä etsin häntä joka paikasta, tieltä sekä periltä, enkä palaa ilman hänettä. Jääkää hyvästi!"

Hän nyykäytti päätään ja syöksi ulos kadulle sekä riensi eteenpäin, minkä kerkesi. Ei hän joutanut sitä miettimään, että hän oli jättänyt kammarinsa oven lukitsematta, että siinä olivat kaikki hänen työllä ja hi'ellä keräämänsä säästöt ja pöydällä nuo päättämättömät konttorikirjat; hän ei ajatellut mitään muuta, kuin miten hän paraite löytäisi Gudulan, ja tämän vuoksi oli hän valmis vaikka henkensä alttiiksi panemaan.

Oli kirkas tähti-yö, kuu heitti ystävällisen valonsa tuohon yksinäiseen vaeltajaan, joka henki kurkussa riensi eteenpäin, ja muodosti kadulle hänen edelleen pitkän varjon, jolla näytti olevan vielä suurempi kiire Gudulaa etsimään kuin itse Mayer Anshelmilla. Tätä nähdessä ajatteli Mayer Anshelm, että viimmeinen, mitä hän oli Gudulasta nähnyt, oli hänen varjonsa; ja hirmuinen levottomuus käsitti hänet.

"Ja olisikohan se ollut viime kerta, kun häntä näin?" huokasi hän. "Olisikohan hän varjollansa jättänyt minulle iäksi päiväksi hyvästi?"

"Ei, ei!" huusi hän ääneensä, "minun täytyy löytää hänet, minun täytyy saada hänet takaisin, sillä --"

Minkätähden pysähtyi hän, minkätähden jäi hän seisomaan liikkumatonna, kuin maahan kiini kasvaneena? Mikä otti hänen ajatuksensa niin kokonaan valtaansa, että hän senvuoksi unhotti matkansa tarkoituksen, että hän yhä vaan seisoi ja katsoi kuuhun, ikäänkuin löytäisi hän sieltä selitystä jollekin odottamattomalle ja aavistamattomalle, minkä hän yht'äkkiä sydämmensä sisimmästä pohjukasta keksi? Mikä se oli, joka yht'äkkiä kirkasti hänen kasvonsa ja leimahti hänen silmässänsä? Oliko hän nyt vihdoinkin ymmärtänyt sen salaisuuden, joka niin kauan oli, hänen itsensä tietämättä, hänen sydämmessänsä piillyt? Oliko huoli Gudulasta viimmeinkin särkenyt sen kuoren, minkä jokapäiväinen seurusteleminen ja yhteiset lapsuuden muistot olivat hänen sydämmensä ympärille muodostaneet?

Hän kohotti innostuneena molemmat kätensä taivasta kohti, ja hänen huuliltansa herui muutamia sanoja, mutta niin hiljaa, niin salaperäisesti, että ainoastaan Jumala ja tuolla ylhäällä oleva kuu ne ymmärsivät. Ja sitten, sitten tunki hänen rinnastansa huuto, ilo- ja riemuhuuto. Päivä oli koittanut hänen sydämmessänsä, ja valon ensimmäiset säteet värähtelivät siellä!

Joutuisammin riensi hän sitten, ikäänkuin siivillä lentäen, pitkin noita tyhjiä, kolkkoja katuja, joiden kamalaa hiljaisuutta ei mikään muu häirinnyt, kuin yövartijain yksitoikkoiset huudot, jotka nyt ilmoittivat ensimmäistä tuntia sydän-yön jälkeen. Täten pääsi hän pian portille, joka varsinaisen kaupungin uudesta kaupunginosasta erotti.

"Tuoss' on uusi kaupunginosa! Jumalani, nyt anna minun osata oikealle paikalle, anna minun löytää hänet, pelastaa hänet, jos hän on vaarassa, kuolla hänen kanssansa, jos hän kuolla tahtoo!"

Edelleen riensi hän sivu huviloiden, jotka siinä seista törröttivät kolkkoina, kamaloina kuin suuret, mustat ruumiinarkut, joille kuu himmeällä valollansa valmisti kateliinat. Sivu kaikkien näiden riensi hän, sillä niiden kanssa hänen ei ollut mitään tekemistä. Ainoastaan viimmeistä huvilaa hän etsi.

Ja tuossa on tuo viimmeinen huvila; hän seisoo sen edessä, läähättäen, hengästyneenä, ja katselee sitä kuolettavalla kauhistuksella, sillä sekin on siinä yhtä pimeänä, kolkkona, yhtä yksinäisenä kuin kaikki muutkin.

"Missä on Gudula? Isäini Jumala, missä on Gudula! Minun täytyy selvä saada, minun täytyy hänet löytää, vaikka pitäisikin koko maailma unesta herättää."

Ja hän vetää kellon nauhaa, rajusti, kuuntelematta mitään, kunnes vihdoin pieni ikkuna portin vieressä aukiaa, ja vihainen, jyrisevä miehen-ääni kysyy, mitä tämä melu merkitsi, ja kuka se oli, joka uskalsi yörauhattomuutta tehdä.

"Tahdon tietää, josko Gudula vielä on huvilassa", huutaa Mayer Anshelm jyrkästi.

"Gudula, kuka Gudula on?" kysyy portinvartija äreästi.

"Gudula, Baruch Schnapperin tytär, kreivitär Tettenbornin ompelijatar! Hän on tänä iltana lähtenyt tänne työtänsä tuomaan, eikä ole vielä kotiin palannut. Hänen täytyy siis täällä olla, ja minä olen tullut häntä täältä noutamaan."

"Hupsutusta! Hän on tosin täällä käynyt, mutta jo mennyt ammoin aikoja tiehensä. Luuletteko kenties, rouva kreivittären pitävän Juutalaistyttöä vieraanaan? Mikä sen tietää, missä hän maleksii! Menkää kotianne, tottapahan yövartijat hänet korjaavat ja vievät kotiinsa."

Ja portinvartija oli, karkeasti kiroten, jo aikeissa vetää ikkunaa kiini, mutta vankka käsivarsi esti sen, ja vihasta vapiseva ääni lausui: "Jos voisin nähdä naamanne, niin tulisi kurja suunne läheiseen tuttavuuteen nyrkkini kanssa, kun ei paremmin osaa törkyänsä sisällään pitää. Huomenna tulen päivällä takaisin, ja Jumala teitä auttakoon, jos silloin kieltänne ette paremmin hillitse! Mutta nyt teidän täytyy sanoa, mihin Gudula on joutunut, taikka minä huudan apua ja panen kaikki naapurinne liikkeelle sekä haen kaupunginvartijat, huvilastanne Gudulaa etsimään. Sillä hän on tänne tullut, eikä ole vielä kotia palannut. Teidän täytyy tästä tili tehdä! Teidän täytyy tietää, mihin hän on joutunut!"

"Ja te, te olette vimmapäinen, kun voitte tuollaisia mielettömyyksiä vaatia", huusi portinvartija raivoissaan. "Se tässä vielä puuttuu, että minun pitää silmällä pitää kaikkia ompelumamseleja, jotka täällä käyvät töitään tuomassa. Mutta tällä kertaa satun minä aivan varmaan tietämään, että puheena oleva Juutalaisten kuningatar Gudula kaunotar, on mennyt täältä pois. Sattui nimittäin niin, että kreivitär ikään oli ajelemaan lähdössä, ja siten tuli hän Gudulan kanssa portaita myöten alas, ja minä kuulin hänen Gudulalle hyvin ystävällisesti sanovan: 'Lapseni, jos sinä kukkaisia rakastat, niin lupaan minä sinun mennä puutarhaan ja tehdä siellä itsellesi kukkaisvihko. Sitten voit mennä pois pienen portin kautta, joka on puuturhan takapuolella, jos se lyhentää sinun matkaasi'. Ja niin meni Gudula puutarhaan, ja on sieltä takaportin kautta mennyt pois. Se on kaikki, mitä minä tiedän, ja nyt menkää matkaanne, ja jos te vielä uskallatte uudelleen tänne tulla, niin päästän minä koirani irti, ja sitten saatte itse miettiä, miten niistä selviätte".

Summattoman suuri nyrkki työnsi Mayer Anshelmin käsivarren pois ja vetäsi ikkunan kitisten kiini.

Hetkisen seisoi siinä nuorukainen huumauksissa neuvotonna. Mitä oli hänen nyt tekeminen? Mistä voi hän kadonnutta ruveta etsimään? Minne piti hänen nyt askeleensa ohjata?

Puutarhaan oli Gudula mennyt! Tavallista tietä hän ei ollut lähtenyt kotia! Ei siis Mayer Anshelmkaan saanut sitä tehdä, vaan hänen piti häntä etsimän siltä tieltä, jota hän oli kulkenut.

Kaikki riippui siitä, että hän osautuisi tälle tielle, että hän löytäisi portin, joka vei puutarhasta ulos.

Hän juoksi huvilan toiselle puolelle, josta puutarha alkoi. Puutarhaa ympäröi joka puolelta korkea muuri, joka harjalla oli varustettu rautakoristuksilla. Varovasti kulki hän sitä pitkin.

"Oi kuu, ole nyt minulle suosiollinen, helota kirkkaasti, äläkä heitä mitään varjoa muurille!"

Kuu on hänelle suosiollinen, se valaisee joka kiven, joka sauman muurissa -- se valaisee nyt myös tuon pienen, tumman portin, joka näkyy muurin toisesta päästä.

Hän on löytänyt tuon puutarhanportin. "Tämä siin on se tie, jota Gudula täältä on lähtenyt! Mutta onko hän todellakin täältä lähtenyt? Eikö hän kenties vielä voisi olla puutarhassa?"

Ja salamana välähti hänen sielussansa se ajatus, että Gudula oli isällensä sanonut puutarhassa olevan huvihuoneen, johon kokonainen perhekunta mahtuisi asumaan.

Entä jos Gudula olisikin tässä huvihuoneensa? Jos hänet olisi sinne houkuteltu, ja nyt väkisin häntä siellä pidettäisiin? Olihan maakreivi kreivitär Tettenbornin tuttava! Ja olihan Gudula siellä nähnyt hänet, tuon kevytmielisen ja irstaan miehen, joka oli Gudulan kuvan ostanut! Ja voiko kukaan hänen kuvaansa nähdä, samalla häneen itseensä rakastumatta?

Kolkko raivon huuto pääsi hänen rinnastansa, ja hän pudisti kaikin voimin porttia. Se aukeni, ja hän astui puutarhaan.

Pensasten varjoama lehtokuja oli hänen edessänsä. Vakavin askelin läksi hän sitä myöten astumaan ja tähysti tarkasti molemmille puolille, huvihuonetta löytääksensä. Mutta joka haaralla oli vaan tiheätä viidakkoa, mitään rakennusta ei hän missään huomannut.

Mutta tuolta, tuolta kimaltaa keskeltä viidakkoa ikäänkuin kirkas tähti. "Tuli! tuli: tuolla täytyy siis tuon huvihuoneen olla, ja siellä vielä valvotaan, koska tuli sieltä pilkoittaa".

Kaitainen polku, joka viidakkoon viepi, on hänen edessänsä. Hän syöksee sille, seuraa sen mutkikkaita polvia viidakon läpi ja pääsee vihdoin pienelle aukealle paikalle.

Tämän keskellä on huvihuone, ja sen ikkunat ovat kirkkaasti valaistut. Mayer Anshelm läähätti kovasti, jonka vuoksi hän hetkiseksi pysähtyi hengittämään. Hän katseli uteliaisuudesta hehkuvin silmin huvihuonetta, josta hän kenties saisi selityksen Gudulan häviämiseen.

"Mutta jos hän siellä ei olekaan? Jos tämä viimmeinen toivo pettää; mitäs sitten? Isäini Jumala, mikä sitten auttaa?" Mutta äkkiä tuntuu hänestä, kuin kuulisi hän keskenänsä riiteleviä ääniä huvihuoneesta päin.

Hän ei enää vitkastele, vaan menee varovasti eteenpäin. Ei kuulu mitään liikausta, eikä näy vartijoita huvihuoneen ympärillä. Hän voipi hiipiä aivan lähelle sitä, kukaan ei häntä siitä estä. Ikkunat tosin ovat niin korkealla, että maasta jaloin niistä ei yletä sisään katsomaan, mutta keskimmäisen ikkunan kohdalla on toki hyväksi onneksi palkonki, jonka vieressä kaksi solakkaa akasiapuuta uljaana ilmaan kohoaa. Mayer Anshelm kiipee, sukkelaan kuin kissa, toista myöten ylös palkongille.

Hänen sydämmensä sykkii niin rajusti, että jok'ainoan tykytyksen voipi päällepäin tuntea, hänen täytyy pitää itseänsä ikkunan pielestä kiini, jott'ei kaatuisi, hänen täytyy ensin asettaa luontonsa, että hän voisi järjen mukaan menetellä ja toimia.

Äänet kuuluvat yhä; ja nyt hän jo eroittaa, että toinen niistä on miehen, toinen naisen. Jälkimäinen ääni on hänen korvalleen kovinkin tuttu!

Se on Gudulan ääni. Hän siin vielä elää ja on aivan lähellä häntä. Mayer Anshelm on Gudulan löytänyt. Mutta entä jos hän ei olisikaan pakosta täällä? Jos hän vapaasta tahdostaan olisi seurannut tänne miestä, joka nyt puhuu hänelle raikkaalla, innokkaalla äänellä? Ja kuka on tuo mies? Mitä puhuu hän hänelle? Mayer Anshelmin täytyy saada tästä selvä, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Hiljaa hiipii hän aivan ikkunan eteen. Uutimet sen takana ovat syrjään vedetyt. Hän katsoo loistavasti sisustettuun, kirkkaasti valaistuun huoneesen -- mutta hän näkee ainoastaan Gudulan, joka säkenöitsevin silmin ja mustanpuhuvain poskin seisoo keskellä tätä huonetta, ja tuon nuoren, kauniin miehen kullankirjaillussa univormussa, joka on polvillaan hänen edessänsä ja rukoilevin silmin häneen katsoo.

"Ettekö tahdo minulle anteeksi antaa, Gudula? Vieläkö te olette minulle vihoissanne?" kysyi pahoillaan oleva nuori mies sulavalla, sointuvalla äänellä.

"Olen kyllä vihoissani", huusi Gudula raivokkaasti. "En elinpäivinäni minä tätä anteeksi anna. Kuka on antanut teille oikeuden pitää minua täällä vankeudessa ja väkivallalla estää minun täältä lähtemästä. Olenko antanut siihen teille luvan, olenko ainoallakaan silmäyksellä tai hymyllä teitä siihen kehoittanut?"

"Et, Gudula, sitä et, paha kyllä ole tehnyt. Mutta sinä kaunis jumaloittava tyttö, täytyykö minun yhä uudelleen kertoa, että minä sinua rakastan, että minä sinua jumaloitsen, että minä kuolen, ell'et sinä vastaa minun rakkauttani? Eikä minun rakkauteni sinuun ole hetken hedelmä. Minä olen rakastanut sinua jo kuukausmääriä, aina siitä saakka, kun ensi kerran kuvasi näin!"

"Minä kiroan sen käden, joka minut maalasi!" huusi Gudula kiihkeästi, "minä vihaan tuota kuvaa, joka on syy tällaiseen häväistykseen!"

"Ja minä siunaan sitä kättä, joka sinut maalasi", sanoi nuori upseri, "minä rakastan kuvaa, joka kumminkaan ei voi kuin heikosti heijastaa sinun lumoavaa kauneuttasi. Siitä saakka, kun tulin sen omistajaksi, rakastan minä sinua, sitä olen yöt, päivät miettinyt, miten voisin saada myös sinut omakseni. Sinun vuoksesi, Gudula, olen tämän huvilan ostanut, sinun vuoksesi olen yhden uskotuistani pannut tänne asumaan. Minä tiesin kyllä, että sinä olet yhtä viaton kuin puhdaskin, yhtä ankara kuin taipumatonkin. Sen kaiken olin nähnyt sinun kasvoistasi, minä tiesin, että arka metsäkauris on ensin kesytettävä, ennenkuin se saa nähdä rohkean metsästäjän kasvoja, joka uskaltaa sitä vaania. Senvuoksi olet sinä nähnyt ainoastaan kreivitär Tettenbornia, mutta et ole tietänyt mitään siitä, kun minä, sinun puhellessasi kreivittären kanssa, salaa olen ovenraosta sinua ihaillen katsellut. Mutta eilen en enää enempää kestänyt, vaan, lempeästä teeskentelemättömyydestäsi ja lumoavasta suloudestasi hurmautuneena, päätin minä, että minun nyt pitää kuulla sinun äänesi, nähdä sinut kasvoista kasvoihin, ja että tämän hetken pitää tuottaa ratkaiseva päätös."

"Ja ratkaisevan päätöksen se tuottaakin", sanoi Gudula niin ylevästi, kuin jos olisi ollut todellinen kuningatar. "Tässä on teille ratkaiseva päätös: minä ylenkatson teitä, minä kiroan tuota kunniatonta rouvaa, joka on ollut teillä apulaisena. Aukaiskaa ovi ja antakaa minun mennä!"

Palkongilla oli toinen nuori mies polvillaan; kyyneleet heruivat hänen silmistään, molemmat kädet oli hän taivasta kohti nostanut, ja hiljaa lausui hän seuraavat sanat: "Siunattu olkoon hän näistä sanoistaan! Kiittää tahdon häntä niin kauan, kuin elän!"

Sitten hyppäsi hän taas ylös kuuntelemaan ja ollaksensa valmiina Gudulaa auttamaan.

Sisälläkin oleva nuori mies oli noussut ylös ja seisoi nyt Gudulan vastapäätä. "En", sanoi hän säihkyvin silmin päättävästi, "en avaa tätä ovea, enkä päästä sinua täältä, sinä olet minun vallassani, ja minä pidän sinua vasten tahtoasikin luonani niin kauan, kunnes minä rakkaudellani, uskollisuudellani ja alamaisuudellani olen sinun kovan sydämmesi pehmittänyt ja pakoittanut sinut minua rakastamaan."

"Ei koskaan, ei koskaan se tule tapahtumaan!" huusi Gudula vihastuneena. "Isäini Jumala, kuule minun valani: en koskaan minä tälle miehelle anna anteeksi sitä häpeällistä rikosta, jonka kautta hän on minut tänne valtaansa saanut, en koskaan minä tule häntä muutoin muistelemaan kuin inholla ja kauhulla!"

"Naisten valoja!" sanoi tuo nuori upseri olkapäitään kohauttaen. "Kaikeksi onneksi ei Jumala sellaisia valoja kuule, ei ainakaan sinun Jumalasi, ihana lapsukainen, sillä sinun Jumalasi ei ole mikään rakkauden Jumala, vaan koston!"