Kuuriruhtinas ja Raharuhtinas

Chapter 4

Chapter 43,103 wordsPublic domain

"Hän onkin minut kostava! Hänen käsiinsä jätän minä itseni ja asiani", huusi Gudula nostaen kätensä taivasta kohti. "Viimme kerran vaadin vielä teitä ovea avaamaan. Päästäkää minut pois! Monta pitkää, tuskaloista tuntia olette te minua täällä vankina pitäneet ja kiusanneet minua kunniattomilla tarjouksillanne, jotka yhtä paljon haavoittavat minun sydäntäni kuin ylpeyttänikin. Näettehän sen jo, että teidän sananne ovat turhat! Antakaa siis minun mennä taikka minä, totta Jumala, surmaan itseni, ja te olette minun murhaajani!"

"Minä en sinua päästä etkä sinä itseäsi surmaa, Gudula. Nyt olet sinä minulle vihoissasi, mutta vielä sinä kerran minulle anteeksi annat, vielä sinä minua viimmein rakastatkin. Sinä tulet minun omakseni, ja sitten sinä et enää itseäsi kätke, vaan koko maailman pitää tulla näkemään meidän onnemme, meidän rakkautemme. Minä ympäröin sinut kaikella mahdollisella loistolla ja elämän nautinnoilla ja --"

"Avatkaa ovi!" keskeytti Gudula häntä käskevästi.

"En! En!" huusi hän hehkuvasti. "Sinä jäät minun luokseni. Minä kiinnitän sinut sydämmeeni ja tahdon sinut siinä ijän-kaiken pitää, ja sinä olet oppiva minua rakastamaan."

"Pois minusta!" huusi Gudula kauhistuneena ja työnsi inholla pois hänen käsivarsiaan, jotka olivat aikeissa häntä syleilemään, "pois minusta, taikka --"

Tässä keskeytti hänet ikkunaruudun särkyminen, ja kun hän säikähtyneenä sinnepäin päänsä käänsi, näki hän käsivarren työntäytyvän sisään ja nostavan ikkunansäpin sijoiltaan. Ikkuna antautui, ja nuori mies hyppäsi siitä sisään.

Gudula päästi ilohuudon, juoksi hänen luoksensa, kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja painoi kuuman suutelon hänen huulillensa. Mutta sitten, ikäänkuin säikähtyneenä omain tunteittensa kiihkeydestä, tahtoi hän kovasti punastuen vetäytyä takaisin, mutta Mayer Anshelm ei häntä sylistään päästänyt.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi tuo nuori upseri ja astui aivan Mayer Anshelmin ja Gudulan eteen. "Kuka uskaltaa noin hävyttömästi rosvon tavalla tänne tunkeutua?"

"Joku, joka on tullut Gudulaa pelastamaan", vastasi Mayer Anshelm pystyssä päin. "Joku, joka tahtoo vapauttaa Gudulan sen käsistä, joka hävyttömästi kuin metsärosvo on hänet ryöstänyt, herra maakreivi Wilhelm Hessenistä!"

"Häpysi tuntematon roisto!" huusi maakreivi nyrkkiään heristäen, "minä olen sinut opettava -- taikka en kuitenkaan", keskeytti hän uhkauksensa; "itse minun nyrkkini koskettaminenkin olisi sinulle ritarinlyönti ja tekisi Juutalaispojasta kavalierin. Minä rankaisen sinua ansiosi mukaan. Varkaana olet sinä tänne tunkenut, minä vangitutan sinut ja annan murtovarkaudesta nostaa sinua vastaan kanteen!"

"Herra maakreivi, älkää sitä tehkö", huudahti Gudula, irroittaen itsensä Mayer Anshelmin syleilyksestä ja astuen ruhtinaan eteen, "armahtakaa meitä --"

"Vaiti, Gudula, vaiti", keskeytti Mayer Anshelm häntä ylpeästi. "Älä nöyrry hänen edessänsä. Meidän puolellamme tässä oikeus on, ja --"

"Oikeus!" huudahti maakreivi ivallisesti. "Onko Juutalaisellakin oikeutta? Vetoopa pilkoillasikin oikeuteen, Juutalainen, rohkenepa koettaa minua kanteenalaiseksi saattaa, ja saat nähdä, tokko Juutalainen oikeutta saapi riidassa Hanaun maakreiviä, vastaista Hessenin kuuriruhtinasta vastaan! Minä heitän sinut murtovarkaudesta oikeuden käsiin, ja, totta Jumala, sinä et rangaistustasi vältä!"

"Ja jos ihmisten vääryys minut tuomitsee, niin minä sen kärsin", lausui Mayer Anshelm tyynesti, "mutta minä syytän teitä omantuntonne ja Jumalan oikeuden edessä. Minä vakuutan julkisesti koko maailmalle viattomuuteni ja julistan teidän rikoksenne."

"Ja kumminkin sinut tuomitaan!" nauraa hohotti maakreivi. "Mutta kuka sinä oikeastaan olet? Mikä oikeus sinulla on tähän tyttöön?"

"Hän on minun veljeni, kallis, rakas veljeni", ehätti Gudula sanomaan. "Herra maakreivi, te sanotte minua rakastavanne. No, näyttäkää nyt se toteen. Olkaa jalomielinen, antakaa veljelleni anteeksi ja sallikaa hänen vapaasti täältä lähteä, antakaa myös minun hänen kanssansa mennä; kuolettakaa paha himonne, ja minä tahdon unhottaa, tahdon anteeksi antaa, tahdon Jumalata rukoilla teidän edestänne. Olkoon tämä kamala hetki salaisuutena, jota kielemme ei milloinkaan ole ilmaiseva. Lausukaa nuo jalomieliset sanat: mene Gudula, minä en sinua estä!"

"En, en", huusi nuori ruhtinas suruisesti, "en, Gudula, en voi, sillä minä rakastan sinua oikein todenteolla ja tahdon antaa sinulle siitä todistuksen! Veljesi kuullen vakuutan minä sinulle uudelleen: minä rakastan sinua! Ja minun rakkauteni on niin suuri, että se ei huoli mistään ennakkoluuloista. Gudula, minä tahdon pitää arvossa sinun siveytesi, sinun kunniasi. Minä pyydän sinua vaimokseni. Käänny kristin-uskoon, ja sinä olet oleva minun puolisoni. Lailliseksi puolisokseni minä en voi sinua tehdä, mutta vihittynä vaimonani tulet sinä saavuttamaan arvoa ja kunniaa. Käänny kristin-uskoon, minä pyydän sinua vaimokseni!"

"Minä pysyn uskollisena isäini Jumalalle!" lausui Gudula juhlallisesti "Juutalainen olen ja Juutalaisena tahdon myös pysyä!"

"Siis hylkäät tarjoukseni?" kysyi maakreivi surun- ja vihansekaisella äänellä. "Tahdot siis syöstä veljesi onnettomuuteen?"

"Minä en ole Gudulan veli", sanoi Mayer Anshelm, katsoen vakavasti ruhtinaan säkenöitseviin silmiin.

"Et hänen veljensä -- no, mikäs sinä sitten olet?"

"Minä olen hänen ystävänsä, hänen sulhasensa, hänen vastainen miehensä. Tule, Gudula, laske kätesi minun käteeni ja sano herra maakreiville, että minulla on pyhä oikeus tässä seista, että sinä tahdot ruveta vaimokseni!"

Ja lempeästi hymyillen pani Gudula kätensä Mayer Anshelmin käteen, mutta puhunut hän ei sanaakaan.

"Herra maakreivi", pitkitti Mayer Anshelm, "tämä on toinen kerta, kun me toisiamme kohtaamme. Kaksitoista vuotta takaperin tulitte te Juutalaiskaupunkiin meidän kansan häpeää ja onnettomuutta joutavasta uteliaisuudesta katselemaan. Silloin sanoi kopea ruhtinaanpoika ynseälle Juutalaispojalle: 'kun tullet jolloinkin suureen hätään ja onnettomuuteen, niin tule minun luokseni Hanauiin ja pyydä minulta apua ja sinä olet sen saapa'. Herra maakreivi, nyt olen minä hädässä ja onnettomuudessa, sillä minulta tahdotaan ryöstää minun kalliin omaisuuteni; Herra maakreivi, minä rukoilen teiltä, joka olette määrätty kansaa hallitsemaan, apua sitä nuorta miestä vastaan, joka himojensa sokaisemana on aikeissa itseänsä häväistä ja kunniatansa loukata. Herra maakreivi! tätä apua ette ole salliva, että kurjalta Juutalaiselta, jolta ihmiset ovat kaikki riistäneet, kaikki paitsi perhe-elämän onnen, että, sanon minä, häneltä vielä tämäkin häpeällisesti ryöstetään. Te olette ruhtinas, te olette rikas mies, te ette voi Juutalaiselta, köyhältä mieheltä, varastaa hänen ainoata omaisuuttansa!"

"Varastaa?!" huusi maakreivi vimmastuen.

"Varastamiseksi sitä nimitetään, kuu toiselta laittomasti ja väkivaltaisesti jotakin ottaa", sanoi Mayer Anshelm tyynesti. "Herra maakreivi! minä olen varkaan tavannut ammattinsa harjoituksesta, ja otan siis häneltä omani takaisin. Tule Gudula, seuraa minua, isäsi sinua odottaa. Herra maakreivi on vähän kummallisella tavalla sinua kosinut, sinä et ole hänestä huolinut, vaan sanonut suoraan, ett'et häntä rakasta; hänellä siis ei ole mitään oikeutta sinuun. Tule, me menemme täältä pois. Jos vielä hitunenkaan kunniata, ylevyyttä ja jalomielisyyttä tässä ruhtinaanpojassa on, niin hän ei meitä estä. Minulla ei ole mitään puolustuskeinoa eikä -aseita tätä uljasta miestä vastaan, vaan minun puolellani on _minun_ oikeuteni ja _hänen_ omatuntonsa. Tule, Gudula, me palaamme takaisin kotiimme, Juutalaiskaupunkiin".

Hän piti Gudulaa kädestä kiini, talutti häntä vakavin askelin ovelle, avasi sen ja astui hänen kanssansa ulos.

Maakreivi oli täll'aikaa toisaannepäin katsonut! Kuultuaan Gudulan ja Mayer Anshelmin ovesta menevän, juoksi hän ovelle, mutta jäi siihen seisomaan ja piti ovenpielestä kiini, ikäänkuin pakoittaaksensa itseänsä tähän pysähtymään. Syvä huokaus tunki hänen rinnastansa, ja hänen silmistänsä valui kyyneleitä, vihan, häväistyksen ja loukatun itserakkauden kyyneleitä.

Käsitysten riensivät Mayer Anshelm ja Gudula puutarhan läpi. Kukaan ei heitä estänyt, kukaan ei heitä nähnyt. Kuu kumotti kirkkaasti, valaisi heidän polkunsa, näytti heille portin, josta Mayer Anshelm oli tullut, sekä seurasi heitä ystävällisesti heidän pitkällä matkallaan.

Kumpainenkaan heistä ei mitään puhunut; siksi olivat heidän sydämmensä liian täydet. Ainoastaan kerran kysyi Gudula: "Hätäilikö isäni hyvin?"

"Hätäili, Gudula", vastasi Mayer Anshelm, "hän hätäili hyvin, mutta hän on hurskas mies ja lohduttaa itseänsä rukouksella".

"Kiiruhtakaamme", sanoi Gudula, ja he kiiruhtivat minkä kerkesivät.

Vihdoinkin olivat he perille päässeet, vihdoinkin olivat he kulkeneet portin läpi, joka vei Juutalaiskaupunkiin, he olivat enää vaan muutamain askelten päässä rakennuksesta, jonka ala-ikkunoista kirkas tuli pilkoitti, ja jossa Baruch Schnapper kuolemantuskassa tytärtänsä odotti.

He astuivat sisään. Ilohuuto tervehti heitä, ja isä ja tytär syleilivät, ääneensä itkien, toisiansa.

"Isä Baruch", sanoi vihdoin Gudula ja osoitti Mayer Anshelmia, "hän on minut kuolemasta ja häpeästä pelastanut. Se on hänen ansionsa, että me jälleen olemme yhdessä."

"Minä olen hänen edestänsä rukoileva aamuin ja illoin", huudahti Baruch, ojentaen hänelle kätensä. "Minä olen häntä rakastava kuin omaa poikaani".

"Sallikaa minun jäädäkin pojaksenne, Baruch", sanoi Mayer Anshelm, "antakaa minulle oikeus rakastaa teitä isänäni!"

"Mitä sinä sillä tarkoitat, Mayer Anshelm?" kysyi Baruch kummeksien.

"Tahdon teille sen sanoa, isä Baruch, ja varsinkin sinulle Gudula. En enää kutsu sinua sisar Gudulaksi, niinkuin eilen illalla. Nämä muutamat tunnit ovat matkaansaattaneet minussa suuren muutoksen, ne ovat ilmaisseet minulle suuren salaisuuden, joka minussa on itsenikin tietämättä, lapsuudesta asti piillyt. Kun minä tänä yönä läksin sinua etsimään, Gudula, niin silloin tuntui minusta yht'äkkiä, kuin jos minun sydämmessäni kaikkein pyhimmän kaltaiset ovet olisivat avautuneet, ja minä näin sinut, minun elämäni enkeli, minun tulevaisuuteni toivo, ja minä tunsin yht'äkkiä, mitä siihen saakka en vielä ollut tiennyt, että minä sinua rajattomasti rakastan, että elämälläni on ainoastaan silloin mitään arvoa, jos sinä tahdot sen minun kanssani jakaa, Gudula. Ja sentähden siis nyt sinulta kysyn, Gudula, josko huolit minun rakkaudestani ja sydämmestäni, josko tahdot minut tehdä onnelliseksi ihmiseksi antamalla minulle sydämmesi ja rakkautesi? Mieleni olisi jo tiellä tehnyt sinulle sanomaan, että minä sinua rajattomasti rakastan, ja pyytämään sinua vaimokseni. Mutta minä tiesin, että siveä tyttö sellaisiin kysymyksiin vastaa ainoastaan isänsä läsnäollessa. Ja sentähden kysyn minä sinulta, Baruch, ennenkuin Gudula vastauksen antaa, josko sinä tahdot minua tyttäresi mieheksi ja tahdot antaa minulle Gudulan vaimoksi?"

"Ilomielin tahdon minä sinut ottaa tyttäreni mieheksi", huudahti vanhus, "tahdon antaa sinulle Gudulan vaimoksi ja päälliseksi vielä siunaukseni. Mutta ei, ei", keskeytti hän puheensa, "eihän se käy laatuun: ethän sinä enää voi ketään kosia. Mayer Anshelm, onko minun siitä sinua muistutettava, että sinä olet tuon rikkaan Veilchen Rahelin sulhanen, joka sinua niin innokkaasti rakastaa, että tahtoo sinun kanssasi jakaa elämänsä ja omaisuutensa? Onko minun myös siitä muistutettava, että sinä enää et voi kellenkään antaa sydäntäsi, kun se kerran on Veilchenille lahjoitettu? Ei ole kulunut vielä enempää kuin eräitä tunteja siitä, kun kävit meiltä neuvoa kysymässä, josko Veilchen Rahelin naisit, jonka kautta tulisit rikkaaksi mieheksi, ja me olemme molemmat yllyttäneet sinua sitä tekemään. Sentähden voin minä nytkin vaan sanoa: mene ja nai rikkaan Nathanin tytär ja tule rikkaaksi mieheksi!"

"Sanot olevan vaan muutamia tunteja siitä, kun sen sanoit", lausui Mayer Anshelm ja katsoi tarkasti Gudulaa. "Mutta niin ei asian laita ole, vaan on siitä jo kokonainen ijäisyys kulunut, joll'aikaa uusi elämä minulle on alkanut. Siihen asti olin elänyt sekä sokeana että kuurona! Minä olin kovasti rikkonut rakkauttani ja onneani vastaan, ja sydämmeni mielettömässä sokeudessa hain minä onnea sieltä, mistä sitä ei ollut löydettävissä, ja vaadin rahalta sitä, minkä ainoastaan rakkaus voi antaa, nimittäin elämän onnea ja iloa; Gudula, rupea vaimokseni, ja minä olen rikkain mies maailmassa, sillä minulla on silloin sellainen tavara, jota kaikilla maailman aarteilla ei voi lunastaa, nimittäin kaunis, siveä ja rakastettu vaimo! Gudula, sano, että sinä minua rakastat, ja silloin olen minä miljonain omistaja, vaikka minulla maailman silmissä ei olisi mitään! Mutta rakastetun vaimon sydän maksaa enemmän kuin kaikki miljonat maailmassa, ja tyytyväisemmällä mielellä kallistaa päänsä hänen rintaansa, kuin kulta- ja jalokivikasoja vastaan".

Gudula ei vastannut mitään, hän oli päänsä kääntänyt, niin ett'ei kumpikaan heistä hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen he kumminkin näkivät, että koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuulivat että hän itkeä niiskutti.

"Gudula", sanoi hänelle isä, "Gudula, nyt minä sanon Mayer Anshelmille, minkätähden sinä tahdoit mennä sinne, missä Main syvin on".

Gudula kääntyi äkkiä ja he näkivät hänen punoittavat poskensa, joita pitkin kirkkaita kyyneleitä runsaasti valui. "Isä, jos sinä sen sanot", huudahti hän innokkaasti, "niin menen minä ja teen sen, minkä vannoin".

"Mayer Anshelm, pidä häntä kiini, ett'ei hän pääse", sanoi vanhus nauraen: "Minä uhkasin eilen illalla sanoa sinulle hänen sydämmensä salaisuuden, ja silloin vannoi hän Mainiin menevänsä, jos minä sen sinulle ilmaisisin".

"Ja mikä salaisuus se oli?" kysyi Mayer Anshelm loistavin silmin.

"Enhän minä tohdi sitä sanoa. Kysy Gudulalta itseltään."

Mayer Anshelm kietoi hellästi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi häntä kysyvästi silmiin. "Gudula", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "eilen illalla sanoin sinulle, että tahdoin panna vaikka henkeni alttiiksi, päästäkseni rikkaaksi. Nyt olen minä suuren aarteen löytänyt, jonka omistajaksi kaikin mokomin tahdon päästä, sillä se tekee minusta kerrassaan rikkaan miehen. Mutta aarteenkaivajan täytyy tuntea päästösana, jos hän mielii saada aarretta maasta kohoamaan. Mutta nyt minä luulen, Gudula, että sinun salaisuutesi on tuo tarvittava päästösana. Mikä se siis on, jota isäsi ei uskalla minulle ilmaista?"

"Että minä sinua rakastan!" huudahti Gudula, kietoen molemmat käsivartensa sulhasensa kaulaan ja likistäen häntä rintaansa vasten.

"Gudula", huudahti Mayer Anshelm riemuiten, "minä kiitän sinua! Minä olen aarteeni löytänyt ja minä olen nyt rikas mies!"

3.

Onnellisilla ei ole mitään historiaa, vaan vuodet vierivät heidän ohitsensa huomaamatta kuin kesäiset päivät. Mayer Anshelm oli aarteensa löytänyt, ja hän piti sitä pitkin ikäänsä suuressa arvossa, vielä elämänsä ehtoolla nimitti hän Gudulaa kauniimmaksi ja paremmaksi puoleksensa. Gudulalla oli osansa Mayer Anshelmin kaikissa ajatuksissa, kaikissa riennoissa, hän kärsi iloisesti hänen kanssansa puutetta, kun he vielä köyhinä olivat, hän teki hänen kanssansa työtä, hän, sanalla sanoen, pyrki samaan päämäärään kuin miehensäkin, että ainoastaan rikkaus voi päästää heidät olevaisten olojen sorrosta, antaa heille vapautta ja panna heidät tilaisuuteen vaikuttamaan kansalaistensa hädän ja kurjuuden lievittämiseksi.

Ja he tulivat rikkaiksi, ja monivuotisen ahkeran työn, säästäväisyyden ja keinottelemisen perästä pitivät Frankfurtin kristitytkin rahamiehet Mayer Anshelm Rothschildia arvossa; häntä tervehdittiin kunnioittavasti pörssillä, kun hän siellä kävi kolmen vanhimman poikansa seurassa, jotka hän jo aikaisin oli ottanut apulaisikseen ja osallisiksi pankkiliikkeesensä; jokainen halasi tietää, mitä papereita Mayer Anshelm milloinkin osti, sillä he olivat vakuutetut, ett'ei hän koskaan huonoja osta eikä koskaan ryhdy epätietoisiin keinottelemisiin. Jokainen otti hänestä osviittaa, koska kaikki tiesivät, että hän ei ainoastaan ollut viisas ja älykäs asiamies, vaan myös perin rehellinen, jonka sanaan voi ehdottomasti luottaa.

Ainoastaan itsensä, oman neronsa ja väsymättömän toimellisuutensa ja ahkeruutensa kautta oli Mayer Anshelmista tullut se mikä hän oli, nimittäin rikas mies, ja juuri senvuoksi hän iloitsi ja sanoi ylpeydellä pojillensa: "mikä minä olen, sen minä olen itseni kautta, enkä muiden! Työ on ollut minun suosijani, ahkeruus ystäväni ja säästäväisyys armas äitini. Niiden avulla on minusta tullut se, mikä olen, nimittäin rikas mies, jolla ei ole mitään muita kiittämistä kuin taivaan Jumalaa, joka myös on antanut minulle enemmän kuin rikkautta: armaan, hellän vaimon ja kymmenen tervettä lasta. Siis olkaamme edelleenkin ahkeroita töissämme ja toimissamme, niin Jumalan siunaus on meitä aina seuraava."

Monta monituista vuotta oli täten kulunut, mutta ne eivät olleet katkaisseet Hanaun maakreivin ja Mayer Anshelm Rothschildin välistä yhteyttä, joka niin kummallisella tavalla oli alkunsa saanut. Maakreivi oli ottanut säätynsä mukaisen puolison, hän oli isänsä kuoltua 1785 perinyt Hessenin kuuriruhtinaan istuimen ja muuttanut sinne asumaan, mutta yhä oli hän mielessänsä pitänyt huvihuoneessa tapahtuneen kohtauksen, ja sentähden näytti hänestä välttämättömältä antaa Mayer Anshelm Rothschildille jonkinlaista hyvitystä siitä häväistyksestä ja murheesta, minkä hän hänelle oli matkaansaattanut, sekä näyttää hänelle kuinka suuri luottamus ja kunnioitus hänellä oli häntä kohtaan.

Sentähden nimitti hän Mayer Anshelm Rothschildin v. 1801 hovi-asiamieheksensä. Saatuaan ruhtinaan virkavahvistuskirjan meni Mayer Anshelm sitä näyttämään Gudulallensa joka istui lastensa huoneessa. Hän ojensi paperin Gudulalle ja kysyi hymyillen josko hän vielä pitäisi vihaa kuuriruhtinaalle ja josko hän sallisi miehensä ottaa kuuriruhtinaan tarjoaman arvonimen ja viran.

Gudula katsoi vilaukselta paperiin ja sitten hymyili hänkin. "En pidä enää kuuriruhtinaalle vihaa", sanoi hän; "päinvastoin on hän meille toimittanut jonkinlaista puhemiehen virkaa, ja ilman hänettä ei Mayer Anshelm nyt olisi minun rakas mieheni. Mutta haluaisin kumminkin tietää, mitä hyvää suurelle Mayer Anshelm Rothschildille siitä on, jos pieni Hessenin kuuriruhtinas hänet hovi- asiamieheksensä nimittää".

"Hessenin kuuriruhtinas on verrattomasti rikas herra", vastasi hänen miehensä vakavasti, "hän olisi mahtava ja arvoisa herra, vaikk'ei hän olisikaan ruhtinas, sillä hänellä on monen miljonan guldenin omaisuus".

"Mutta tiettyhän on, millä tavalla hän sen on saanut", sanoi Gudula olkapäitään kohauttaen. "On myönyt alamaisparkojansa Englantilaisille, että he heitä auttaisivat Amerikan vapautta ja itsenäisyyttä kukistamaan. On antanut Englannin maksaa jokaisesta kaatuneesta maansa lapsesta sata guldenia, eikä ole rahoja antanut kaatuneitten turvattomille perillisille, vaan on pistänyt ne omaan kukkaroonsa; kerran, kun eräässä tappelussa Mississippin varrella oli kaatunut ainoastaan muutamia Hesseniläisiä, oli herra kuuriruhtinas vartavasten kirjoittanut Englatilaisten komentavalle kenraalille Amerikassa ja päivitellyt, että niin vähän Hesseniläisiä oli tappelutantereelle jäänyt, sekä vaatinut, että vastaisissa kahakoissa piti Hesseniläiset aina pantavan vaarallisimpaan paikkaan! [Historiallinen totuus.] Kyll' on kelpo maan-isä, tuo Hessenin kuuriruhtinas, ei todellakaan ansaitse sitä kunniaa, että Mayer Anshelm Rothschild rupeaa hänen hovi-asiamieheksensä".

"Olet kyllä oikeassa, Gudula", sanoi Mayer Anshelm miettivästi, "hän on kehno maan-isä, joka on rahasta alamaisiansa Englantiin myönyt. Mutta hän on kuitenkin antanut aihetta suureen ja jaloon taideteokseen. Jos Hessenin kuuriruhtinasta ei olisi ollut, niin ei Friedrich Schiller olisi kirjoittanut murhenäytelmää 'Kavaluus ja rakkaus', jota vasta olit minun kanssani teaterissa katsomassa ja jonka vuoksi sinä niin hartaasti itkit".

"Kelvottomalla ruhtinaalla on hän siis tarkoittanut Hessenin kuuriruhtinasta?" kysyi Gudula vilkkaasti.

"Aivan niin, Gudula", vastasi Mayer Anshelm nauraen, "ja sinusta on kokonaan riippunut, että Schiller lady Milfordilla ei ole tarkoittanut Gudula Schnapperia".

Gudula punastui, kuin olisi hän vielä silloinen kahdeksantoista vuotias tyttö. "Isäni Jumala olkoon kiitetty, ett'ei minulla ole mitään yhteyttä tuon onnettoman lady Milfordin kanssa, jonka vuoksi minun niin paljon täytyi itkeä. On oikein jalo näytelmä tuo, minkä Schiller Hessenin kuuriruhtinaasta ja hänen kelvottomasta hallituksestansa on tehnyt; ja Schillerin vuoksi tahdomme me hänelle anteeksi antaa, emmekä enää käy tuomiolle hänen kanssansa. Anna hänelle se kunnia, että otat hänen arvonimensä vastaan! Ja kenties poistuu hänen miljonistansa, kun sinä niitä hoidat, se kirous, mikä niissä on, ja muuttuu siunaukseksi!"

Mayer Anshelm otti siis Gudulan myönnytyksellä arvonimen vastaan, hän tuli rikkaan Hessen-Kasselin kuuriruhtinaan hovi-asiamieheksi; hän hoiti vilpittömästi ja toimellisesti hänelle uskottuja miljonia, ja kuinka epäluuloinen tuo saita kuuriruhtinas muutoin olikin, niin oli hänellä kumminkin Mayer Anshelmin rehellisyyteen ja taitoon täysi luottamus, sillä hän näki, että hänen pää-omansa yhäti karttui tuon nerokkaan ja varovan asioitsijan käsissä.

Mutta sill'aikaa kuin Mayer Anshelm Rothschild pienessä hupaisessa asunnossaan Frankfurtin Juutalaiskaupungissa vietti onnellista perhe-elämää ja tuon uljaan valtakaupungin pörssillä saavutti yhä suurempaa arvoa ja kunniaa, sill'aikaa oli Frankfurtin ulkopuolella koko maailma mennyt mullin mallin, koko Europa kajahteli sotahuudoista ja miekankalskeesta, ja Napoleonin, Marengon, Austerlitzin ja niin monen muun tappelun voittajan nimi lenti tuulen nopeudella ympäri Europaa ja täytti kaikkein ruhtinasten sydämmet pelolla ja vapistuksella, kaikkein kansain sydämmet vihalla ja inholla. Ja vihdoin tulla jyrisi hän tuohon vanhaan valtakaupunkiin Frankfurtiinkin, ja kauhusta kalpeana huusi toinen toisellensa: "Ranskalaiset tulevat! He lähestyvät Mortierin johdolla! He ovat Hanaun, Kasselin ja koko kuuriruhtinaan alueen valloittaneet ja miehittäneet sekä ajaneet itse ruhtinaan maanpakoon! Ja nyt he tahtovat valloittaa Frankfurtinkin, nyt on tuho saavuttanut meidän vanhan valtakaupunkimme, meidän vapautemme ja oikeutemme!"

Iltapuolella tänä kauhun ja pelon päivänä, kun Mayer Anshelm jo aikoja oli sulkenut konttorinsa ja tullut kotiinsa päivän ponnistuksista levähtämään, ilmoitettiin hänelle, että ulkona oli eräs vieras, joka välttämättä halusi häntä puhutella.

"Päivä on jo laskenut", sanoi Mayer Anshelm pahoilla mielin, "eikä tänään enää mitään kauppoja tehdä".

"Päivä on laskenut, mutta se on jälleen nouseva, niin ainakin minä toivon", lausui vakava, surullinen ääni hänen takanansa, ja kun Mayer Anshelm kääntyi, näki hän ovessa miehen seisovan, joka oli pitkään viittaan huolellisesti kääriytynyt.

"Kuka te olette?" kysyi Mayer Anshelm, nousten ylös ja otteen tuntematonta vastaan. "Millä oikeudella te luvatta tulette sisään ja kuuntelette minun sanojani ja --?"

"Antakaa palvelijan mennä ulos, herra hovi-asiamies, minulla on teille puhumista", vastasi vieras vakavalla, käskevällä äänellä ja astui samalla peremmäksi.

Mayer Anshelm lienee äänen tuntenut, koska hän ei enää tehnyt mitään vastarintaa, vaan käski palvelijan mennä ulos ja sulki oven hänen mentyänsä.

Sitten palasi hän takaisin vieraan luo, joka sill'aikaa oli ähkyen istuutunut isännän nojatuolille.

"Onko mahdollista, armollisin Herra? Te se olette, ja yksin, vieläpä jalkaisin?" huudahti Mayer Anshelm ihmetellen.

"Yksin, jalkaisin, ja pakolaisena!" vastasi vieras ja kallisti väsyneenä päänsä tuolin selkänojaa vasten. "Minulla on nälkä, minä olen väsyksissä, minä olen koko päivän kävellyt. Antakaa minulle jotain syötävää, Mayer Anshelm Rothschild".