Chapter 2

Siinä oli vielä tuo likainen rautanen portti paikoillaan, siinä olivat vielä nuo pienet, kolkot rakennukset entisellään, joissa samat ihmiskunnan ennakkoluulojen orjat, nuo häväistyt Juutalaiset, asuivat. Siellä vallitsi noilla kaitaisilla kaduilla sama sekamelskainen hälinä ja liike.

Juutalaiskaupungissa eivät nämä kaksitoista vuotta olleet mitään muuta muutosta tehneet kuin vanhentaneet sen asukkaita. Mayer Anshelm oli nyt pulska kaksikolmatta vuotias nuorukainen, pienestä Gudulasta oli tullut kahdeksantoista vuotias soreavartaloinen, ihanamuotoinen neitonen. Hänen huonot vaatteensa näyttivät hänen solakalla varrellaan kuninkaalliselta purppuralta, hänen musta tukkansa, joka pitkissä, paksuissa suortuvissa hartioille valui, oli päälaella kiinitetty punaisella nauhalla ja muodosti täten ikäänkuin kruunun, joka hyvin sopi hänen ylevälle, valkoiselle otsallensa. Eräs maalari oli kerran nähnyt hänet kadulla ja ihastuksissaan seurannut häntä hänen kotiinsa asti, jossa hän vanhan isänsä kanssa asui.

Gudula oli rohkeaan seuraajaansa heittänyt kuninkaallisesti ylenkatseellisen silmäyksen ja kysynyt häneltä; mitä hänellä täällä oli tekemistä hänen isänsä huoneessa, mutta taiteilijan siivo ja nöyrä käytös oli pian hänet lepyttänyt, ja isänsä myönnytyksellä oli hän suostunut rupeamaan erään suuren maalauksen esikuvaksi. Alun-pitäen oli maalari aikonut muodostaa tuon kauniin Juutalaistytön Judithiksi ja sitä varten kuvata hänen käteensä Holoferneen pään, mutta kuta enemmin hän tuli huomaamaan hänen kauneuttansa, sitä paremmin tajusi hän myöskin, ett'ei Gudulan kuva kaipaisi mitään lisiä, ja sentähden oli hän hänet maalannut sellaisena kuin hän oli. Muotokuva oli pantu erääsen suureen makasiiniin taide-ystäväin nähtäväksi, ja koko Frankfurtin kaupunki ja kaikki vieraat, jotka siinä kävivät, olivat tuota kaunista maalausta ihailleet kunnes Hessenin nuori maakreivi, joka Hanaussa asui, sen korkealla hinnalla oli itsellensä ostanut.

"Mutta siitä päivin oli tuon kauniin muotokuvan esikuva tullut kuuluisaksi, ja jokainen Frankfurtissa tunsi sen, ja kun Gudula kadulla liikkui, huusivat katupojat hänen perästänsä: tuossa menee Gudula kaunotar, Juutalaisten kuningatar!"

Ja sangen moni ylhäinen ja rikas herra, joka muutoin ei tuossa likaisessa Juutalaiskaupungissa käynyt, tuli nyt sinne Gudulan vuoksi, tehden syyksi asioimistoimia isän kanssa, vaikka heillä todellisuudessa ei ollut muuta asiaa kuin päästä tytärtä imartelemaan.

Mutta Gudula osoitti heille kaikille niin ylpeää kylmäkiskoisuutta, ett'ei kukaan noista ylhäisistä ja rikkaista herroista koskaan uskaltanut toista kertaa astua jalkaansa siihen matalaan majaan, jossa "Gudula kaunotar, Juutalaisten kuningatar" puolittain sokean isänsä kanssa asui. Mutta ei ainoastaan ihailijoita ollut hänen luonansa käynyt, vaan myös todellisia kosijoita, jotka pyysivät Gudulaa vaimoksensa ja tahtoivat viedä hänet pois Juutalaiskaupungista Frankfurtin loistavimmille kaduille, jos vaan tuo kaunis Juutalaisten kuningatar olisi tahtonut luopua uskostansa ja muuta kristityksi. Gudula oli jokaisen sellaisen ehdoituksen kauhulla hylännyt, ja hänen isänsä oli liiaksi jäykkä- uskoinen Juutalainen, tahtoaksensa hänen päätöstänsä siinä suhteessa vastustaa. Mutta tänään oli asia toisellainen, tänään oli rikas Juutalainen kauppias Hanausta tullut häntä kosimaan, ja taas oli hän antanut jyrkästi kieltävän vastauksen.

Mutta tämä kielto ei ollut saavuttanut hänen isänsä suostumusta, vaan päinvastoin oli se saattanut hänet vihan vimmaan. Gudula oli silloin vaan painanut päänsä alemmaksi ja katsonut ompelustansa tarkemmasti, antaen täten isän vihan-purkauksien vastustamatta mennä ohitse. Mutta nämä vihan-purkaukset eivät tahtoneet milloinkaan loppua, jonka vuoksi Gudulan silmissä alkoi suuria kyyneleitä kimallella.

Hän laski ompeluksensa polvilleen ja katsoi rukoilevasti isäänsä, joka istui vastapäätä häntä vanhalla, nahkalla verhotulla tuolilla.

"Isä", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "jos sinä noin minua torut, niin minun täytyy itkeä, ja jos minä itken, niin en minä voi ommella. Ja kumminkin minun täytyy vielä tänä iltana saada tämä ompelus valmiiksi ja viedyksi kreivitär Tettenbornille. Hän on hyvin omituinen rouva; minun on täytynyt luvata vielä tänä iltana viedä ompelukseni hänelle, ja jos minä en pidä sanaani, ei hän enää koskaan anna minulle työtä".

"Kun olisit ottanut tuon rikkaan Nathanin, niin et enää koskaan olisi tarvinnut ommella", huusi hänen isänsä. "Et olisi enää tarvinnut olla köyhä ompelija, vaan olisit voinut ajaa kauniissa vaunuissa ja käyttäytyä niinkuin kuuna-päivänä kreivittäretkin. Isäini Jumalan kautta! minä vielä harmista kuolen, kun ei ollut sinulla sen vertaa älyä, eikä sen vertaa rakkautta isääsi, että olisit ottanut tuon rikkaan miehen mieheksesi ja siten laittanut minun vanhat päiväni murheettomiksi ja huolettomiksi".

"Isä", huudahti Gudula haikeasti, "minä tahdon sinun hyväksesi tehdä työtä yötä ja päivää, minä tahdon olla vielä ahkerampi, kuin tähän asti olen ollut, sinulta ei tule mitään puuttumaan, sinä tulet saamaan kaikki, mitä suinkin vaan tahdot! Ainoastaan älä vaadi minua ottamaan miestä, jota en rakasta."

"Miksi et häntä rakasta?" huusi vanhus vihoissaan. "Miksi et rakasta Baruch Nathania, joka kumminkin on rikas mies; jota voipi rakastaa? Tahdon sinulle sanoa, minkätähden et häntä rakasta: koska sinä Mayer Anshelmia --"

"Isä, älä sitä puhetta enää jatka", huusi Gudula punoittavin poskin ja nousi seisaalleen, "sinä solvaat ja loukkaat vaan minua sillä, mitä tahdot sanoa!"

"Solvata ja loukatahan minä sinua tahdonkin", sanoi isä ynseästi. "Tahdon iskeä sinun ylpeyteesi, että se heräisi rinnassasi, ja tahdon iskeä sinun mielettömään rakkauteesi, että se kuolisi sydämmessäsi. Luulet kenties, ett'en tiedä, minkä vuoksi sinä Baruch Nathanin hylkäsit? Luulet kenties, etten tiedä, kehen sinä olet mieltynyt? Kyllä minä kaikki tiedän, sillä mitä en voi silmilläni nähdä, sen kuulen minä korvillani ja ymmärrän päälläni. Olen jo ammoin tietänyt, että Gudula on antanut sydämmensä ihmiselle, jolla ei ole silmiä päässä nähdäkseen Gudulan olevan nuoren ja kauniin ja häntä rakastavan; olen senkin jo aikoja tietänyt, että Gudula on rikkaille sulhasillensa rukkaset ainoastaan sen vuoksi antanut, että hän tahtoo olla vapaa Mayer --"

"Ääneti!" keskeytti Gudula hänen puhetulvaansa, laskien samalla kätensä isänsä käsivarrelle, "Jehovan tähden ääneti; tuossa tulee kadun toiselta puolen Mayer Anshelm meille. Mutta jos vielä yhdenkään sanan tahdot samasta asiasta jatkaa ja hänen läsnä-ollessansa tytärtäsi häväistä, niin vannon minä sinulle isäimme Jumalan kautta, että minä menen sinne, missä Main-virta on avoin, ja hukutan itseni. Nyt puhu jos haluat".

Ja kovasti läähättäen ja mustanpunakkaana poskiltaan istui Gudula varpatuolilleen ja otti käsiinsä ompeluksensa.

Samassa avautui myös ovi, ja nuori, jalovartinen ja kauniskasvoinen, mutta vakaannäköinen mies astui sisään.

"Jumalan terveeksi", lausui hän vienolla sointuvalla äänellään ja antoi kättä vanhukselle sekä nyykäytti, ystävällisesti hymyillen, päätänsä Gudulalle. Tämä vastasi tervehdykseen lempeällä silmäyksellä ja rupesi sitten taas työtään tekemään.

"Olet tänään tullut oikein aikaiseen konttorista, Mayer Anshelm", sanoi Gudulan isä ja viittasi vieraalle, että hän istuisi hänen vieressään olevalle puujakkaralle. "Onko mitään erityistä tapahtunut, koska sinä nyt kokonaista tuntia ennemmin kuin muulloin pääsit pois tuon rikkaan ja mahtavan herra Nathansonin konttorista?"

"On", vastasi Mayer Anshelm, "on todellakin jotakin erityistä tapahtunut, ja sentähden tulen minä suorastaan teidän luoksenne, saadakseni teiltä neuvoa. Sillä tiedänhän minä sen, että te molemmat olette ainoat, jotka sydämmestänne minulle hyvää suotte. Teihin, isä Baruch, luotan minä täydellisesti, niinkuin poika ainakin, ja sinua, Gudula, rakastan minä, kuin jos olisit minun oma sisareni".

"Kuuletko, Gudula", sanoi vanhus, "hän nimittää itsensä minun pojakseni, ja sinua hän rakastaa sisarenansa!"

"Minä tiedän sen ja iloitsen siitä, isä Baruch", sanoi Gudula ja loi isäänsä silmäyksen, jonka merkityksen ainoastaan hän ymmärsi. "Mayer Anshelm rakastaa minua kuin sisartansa, ja minä rakastan häntä kuin veljeäni."

"Enkä minä koskaan ole mitään sisar Gudulalta salannut", huudahti Mayer Anshelm innokkaasti. "Me olemme toistemme parissa kasvaneet, emmekä ole ainoastaan yhdessä leikkineet ja nauraneet, vaan myös itkeneet ja nälkää nähneet, ja hätä kiinnittää paremmin toisen toiseensa kuin hyvät päivät. Tiedäthän vielä Gudula, kuinka sinä minua silloin lohdutit, kun minun armas äitini kokoontui isiensä tykö, ja kuinka minä hänen kuolinvuoteellaan sydämmeni hädässä ja epätoivossa katkerasti itkin ja vaikeroitsin?"

"Tiedän minä vieläkin, Mayer Anshelm", vastasi toinen tyynesti. "Minä olin rakastanut äitiäsi sangen paljon, ja sentähden itkin minä sinun kanssasi".

"Ja panit pienet käsivartesi minun kaulaani, Gudula, suutelit minua ja sanoit suloisella lapsen-äänelläsi: minä pidän sinusta, Mayer Anshelm! Tuon hyvän, sydämmellisen sanan vuoksi olen minä sinusta pitänyt paljon ja tulen sinusta paljon pitämään koko elin-aikani, minä tulen aina olemaan veljenäsi, jos muutoin Gudula kaunotar ei halveksi olla minun sisarenani".

"Tahdon aina olla sinun sisaresi, Mayer Anshelm. Mutta sano nyt, mikä erinomainen asia sinulla oli kerrottavana, jonka johdosta tahdoit meidän, isän ja minun, neuvoa kysyä."

"Niin, kerropa meille, miksi tänään olet tullut tuntia aikaisemmin konttorista", sanoi vanhus. "Eihän tuo rikas Nathanson liene vaan tullut vararikkoon?"

"Ei, isä Baruch", vastasi Mayer Anshelm nauraen, "hän ei ole tullut vararikkoon, vaan hän on tänään voittanut kymmenentuhatta guldenia onnellisessa kauppa- yrityksessä. Tästä iloissaan lisäsi hän palkkaa jokaiselle kauppapalvelijalle neljä guldenia kuukaudessa ja minut kutsui hän yksityishuoneesensa ja puheli siellä minun kanssani".

"Puheliko sinun kanssasi?" kysyi vanhus kummastellen. "Nuorinhan sinä tietääkseni olet kaikista hänen konttoristeistaan. Kuinka kauan oletkaan häntä palvellut, Mayer Anshelm?"

"Kolme vuotta, isä Baruch, sen perästä kuin oppi-aikani päätin".

"Kolme vuotta vaan! -- ja Nathanson kutsuttaa nuorimman kauppapalvelijansa luoksensa kysyäksensä häneltä neuvoa!"

"Ei, isä Baruch, ei sen vuoksi", sanoi Mayer Anshelm niin hämillään, että Gudula kummastuneena katsoi työstänsä "veljeensä".

"Minkä asian vuoksi siis Nathanson sinut kutsutti luoksensa?" kysyi vanhus.

"Hyvin eriskummaisen asian vuoksi, jota en kuunapäivinä olisi voinut arvata, isä Baruch."

"Eihän se liene vaan mikään onnettomuus sinulle?" kysäsi Gudula.

"Gudula, päinvastoin näyttää se minusta suurelta onnelta. Tuo rikas Nathanson tahtoo ottaa minut yhdysmieheksensä ja kauppakumppaniksensa."

"Tahtoo ottaa sinut yhdysmiehekseen ja kauppakumppanikseen!" huusi isä Baruch ällistyneenä. "Onko Nathanson tullut hulluksi? Onko hän menettänyt sen vähän järkeä, minkä Herra Jumalamme hänen osakseen on suonut? Tehdä sinut yhdysmiehekseen!"

"Isä, salli nyt kumminkin Mayer Anshelmin puhua asiansa loppuun", sanoi Gudula ja katsoi niin kummallisesti tuohon hämillään olevaan nuoreen mieheen. "Minun luullakseni hän ei vielä ole pää-asiaa sanonut. Puhu siis, Mayer Anshelm. Millä ehdolla tahtoo tuo rikas Nathanson ottaa sinut yhdysmieheksensä?"

"Hän on pannut minulle ainoastaan yhden ehdon, sisar Gudula. Hän ei tahdo ottaa minua ainoastaan yhdysmiehekseen, vaan, koska hänellä ei ole poikaa, joka hänen kuoltuaan ottaisi kauppaliikkeen huostaansa, tahtoo myös tehdä minut pojakseen, jolloin minun tulisi ottaa hänen nimensä, ja kauppahuoneemme nimi tulisi silloin olemaan: "_Mayer Nathanson ja poika_."

"Ja ainoa ehto, minkä hän sinulle on pannut", sanoi Gudula ja rupesi taas työtänsä tekemään, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, "ainoa ehto on se, että sinä, Mayer Anshelm, nait hänen tyttärensä, Veilchen Rahelin!"

"Oikein arvasit, sisar Gudula!" huudahti Mayer Anshelm iloissaan, "oikein arvasit. Jumalan kiitos, että tämä tuli sanotuksi! Niin on asia, minun on naitava Veilchen Rahel, se on ainoa ehto, minkä herra Nathanson on pannut".

"Mutta sitä sinä tietysti et tee, etkä voikaan tehdä", huusi ukko Baruch innokkaasti. "Naida Veilchen Rahel! Sama kuin jos naisit vuoripeikon, joka on tekevä elämäsi helvetiksi! Etkö tiedä, että hän on ruma ja katsoo kieroon kuin tarhapöllö? Etkö tiedä, että hän on kivuloinen ja kyttyräselkäinen kuin kameli?"

"Tiedän kyllä", vastasi Mayer Anshelm tyynesti, "mutta minä tiedän myöskin, että hän on hyvin lempeäluontoinen, ja ett'ei hänen kova osansa ole voinut hänen sydäntänsä paaduttaa; hän on avulias ja hurskas, ja köyhät ja sairaat siunaavat häntä, senhän Te hyvin tiedätte, isä Baruch! Hänellä on hyvä ja lempeä sydän ja --"

"Ja tämän sydämmen on hän sinulle antanut?" kysäsi Gudula äkkiä. "Veilchen Rahel rakastaa sinua, eikös niin?" "Hän kuuluu isälleen sanoneen, asian niin olevan", vastasi Mayer Anshelm, kääntäen silmänsä alaspäin, "ja sentähden on Nathanson koska hän ainoata lastansa rakastaa, kutsuttanut minut luoksensa ja tahtoo tehdä minut tyttärensä mieheksi."

"Entä sinä?" kysyi Baruch, "rakastatkos sinä tuota kaunotarta?"

"En", vastasi Mayer Anshelm miettivästi, "en rakasta häntä. Mutta tahdon tunnustaa teille, isä Baruch ja sisar Gudula, ett'en minä luule voivani ketään rakastaa; näyttää melkein siltä, kuin luonto ei olisikaan minulle sitä lahjaa suonut. Olen tarkoin tutkinut sydäntäni ja olen havainnut, että se on ahdas ja täydelleen tyytyväinen siihen, mitä sillä nyt on, nimittäin rakkauteen teitä kohtaan, isä Baruch ja sisar Gudula, eikä vaadi sen enempää. Niin palavaa hehkua ja innokasta halajamista, kuin minkä runoilijat kertovat rakkauden olevan, ei minun sydämmeni tunne ollenkaan. Täytyy tunnustaakseni, että minulla on ahdas sydän, eikä siinä ole sijaa muille kuin teille molemmille! Mutta arvelen kuitenkin, että sen eteisessä kumminkin löytyisi joku sija myös Veilchen Rahelille; ja minä tulen aina olemaan hänelle kiitollinen hänen rakkaudestaan ja --"

"Hänen rahoistaan", täytti Gudula lauseen.

"Oikein sanoit", huudahti Mayer Anshelm innokkaasti. "Hänen rahoistaan tahdon minä olla hänelle kiitollinen, sillä ne tekevät minusta rikkaan miehen. Ja pitääkö minun teille selittää, mitä se merkitsee? Se merkitsee tässä kurjassa ja matoisessa maailmassa: että minä pääsen vapaaksi, kunnioitettavaksi ja rehelliseksi mieheksi. Sillä tiedättehän te että _köyhä_ Juutalainen on ylenkatsottu paria, ihmiskunnan hylkyläinen, jolla ei ole tahdon vapautta, ei kunniaa eikä ihmisarvoa. Minä olen nähnyt meidän kansan kurjuuden ja alennustilan, minä olen nähnyt ja yhä näen, kuinka ne, jotka itseänsä kristityiksi kutsuvat ja sanovat uskontonsa olevan rakkauden ja anteeksi- antamuksen uskonnon, meitä halveksivat ja jaloin polkevat. He vihaavat ja vainoovat meitä kaiken rakkautensa ohessa, he eivät voi meille antaa anteeksi, että me puhumme toisellaista murretta kuin he, että meidän nenämme on luotu toisennäköiseksi kuin heidän, että meidän silmämme ja tukkamme ovat mustat ja kiiltävät; he soimaavat meitä että pysymme kiinni isiemme tavoissa ja opissa, uskollisuutenne lukevat rikokseksi meille -- meille _köyhille_ Juutalaisille! Mutta kun olemme _rikkaita_ Juutalaisia, silloin he meille antavat anteeksi kaikki meidän luulotellut rikoksemme ja ottavat meidät mielellänsä seuraansa eivätkä pidä mitään lukua nenistämme, tukastamme eikä murteestamme! On siis pää-asia Juutalaiselle päästä rikkaaksi, sillä kun hänellä kerran on rikkautta, silloin on hänellä myöskin arvoa ja kunniaa. Sen olen tullut huomaamaan maailmata katsellessani, ja kun minä kolme vuotta takaperin palasin kotiini Fürthistä, missä vanhan setäni luona oppi-aikani palvelin ja nälkää näin, silloin pysähdyin minä Juutalaiskaupungin portilla ja lankesin siinä polvilleni. Kukaan ei sitä nähnyt, sillä ilta oli jo tullut, ja pimeys vallitsi maata, mutta siinä minä polvillani vannoin isiemme Jumalan kautta tahtovani tulla rikkaaksi mieheksi, miljonain omistajaksi! Sitä en tehnyt kurjasta ahneudesta enkä ylpeydestä tai kopeudesta, en myöskään kunnianhimosta; vaan minä tahdon tulla rikkaaksi mieheksi kansani vuoksi ja siten ansaita sille vapautta ja kunniaa. Minä tahdon tulla rikkaaksi, voidakseni Jumalan kansaa kostaa Jumalan pojan kansalle. Tahdon päästä miljonain omistajaksi voidakseni vetää Jumalan kansan ylös tomusta, päästää sen alennustilastaan ja antaa sille takaisin sen pyhät ihmisoikeudet. Tahdon päästä miljonain omistajaksi, särkeäkseni sen rautaisen säleaidan, joka Juutalaiset kristityistä erottaa, että heidän täytyy ottaa meidän kansalaisiksi yhteyteensä, että heidän täytyy suoda meille oikeus ajatella ja uskoa omantuntomme ja vakuutuksemme mukaan, ja kumminkin pitää meitä sen valtion oikeutettuina kansalaisina, missä olemme syntyneet.

"Katsokaa, niin vannoin minä kurjan Juutalaiskaupunkimme portilla polvillani ollessani. Ja minä aion valani pitää. Minä olen jo ahkeruudella ja tarkkuudella: haalinut kokoon pienen pää-oman, olen nähnyt nälkää ja kurjuutta, kärsinyt suuren tarkoitusperäni vuoksi, koska tuosta pienestä pää-omasta täytyy tulla suuri, jolla voin alkaa asioimisliikettä omiin nimiini. En ole hetkeäkään turhaan hukannut, en ole suonut itselleni vähintäkään lepoa tai virvoitusta, kuten muut nuoret miehet. Iltasilla konttorista kotia tultuani en ole muuta huvitusta etsinyt, kuin että silloin tällöin olen pistäytynyt tänne teidän luoksenne puhellakseni hetkisen teidän kanssanne, ja sitten olen aina palannut kammiooni, jossa pitkin yötä olen puhdistanut ja järjestänyt kauppiasten minulle uskomia kirjoja. Sitä tehdessä olen talvella vilusta värissyt, kesällä helteestä hikoillut; usein olin väsymyksestä nääntyä ja aina olin nälissäni, mutta aina ajattelin vaan sitä, että tein työtä enentääkseni pää-omaani, ja siten olen minä kestänyt ja aina vaan toivonut tulevaisuudelta sitä, minkä nykyisyys on kieltänyt. Ja nyt", jatkoi Mayer Anshelm säihkyvin silmin koroitetulla äänellä, "nyt tarjoutuu minulle äkki-arvaamatta tilaisuus pikemmin päästä tarkoitukseni perille ja kerrassaan harpata monen pitkän puute-ja kärsimysvuoden ohi, nyt voin tuota pikaa päästä rikkaaksi. Sanokaa, eikö minun pidä käyttää tätä tilaisuutta?"

Ukko Baruch ei virkkanut mitään, vaan katsoi miettivän ja kysyvän näköisenä tyttäreensä; Gudula oli jo aikoja unhottanut työnsä, ja loistavin silmin ja hehkuvin poskin oli hän kuunnellut Mayer Anshelmin innokasta puhetta. Nyt nousi hän hitaasti istuimeltaan ja astui juhlallisesti hänen luoksensa.

"Mayer Anshelm", puhui hän, laskien valkoisen kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen häntä hymyssä suin. "Mayer Anshelm, sinun pitää käyttää tätä tilaisuutta rikkaaksi tullaksesi, kansasi kunnian ja vapahtamisen vuoksi! Mene, Mayer Anshelm, ja sano tuolle rikkaalle Nathansonille, että tahdot naida Veilchen Rahelin ja ruveta hänen yhdysmieheksensä".

"Tee, niinkuin Gudula sinulle sanoo", lausui ukko Baruch juhlallisesti, "sillä Jumalan sana on hänen suussansa, ja rakkaus on hänen sydämmessänsä; hän on sinua suojelus-enkelinäsi neuvonut".

"Niin, suojelus-enkelinäni hän on minua neuvonut", kertoi Mayer Anshelm, hellästi irroittaen tytön pienen, valkean käden käsivarrestaan ja suudellen sitä. Gudula vavahti vähän, ja hänen kasvonsa menivät kalmankalpeiksi, mutta sitä ei Mayer Anshelm nähnyt, sillä hän piti yhä Gudulan kädestä ja painoi sitä huuliansa vasten. Mutta Gudula veti kätensä hiljaa pois, ja nyt vasta Mayer Anshelm'kin huomasi hänen kalpeutensa ja näytti ikäänkuin pitkästä miettimisestä tulevan tolkulleen.

"Olet siis yksimielinen siitä, että minun on tuohon ehtoon suostuminen?" kysyi hän Gudulalta. "Mutta oletko myöskin miettinyt, että minä tyttöä en rakasta? Enkö minä tee hänelle mitään vääryyttä, kun nain hänet, en itsensä, vaan rahainsa vuoksi? Voinko tehdä hänet onnelliseksi rakastamatta häntä?"

"Sinä olet hänet onnelliseksi tekevä, Mayer Anshelm", vastasi Gudula ja käänsi samalla, ikäänkuin satunnaisesti, päänsä toisaannepäin. "Sinä olet hänet onnelliseksi tekevä, sillä hän rakastaa sinua ja saapi sinut omaksensa. Mutta nyt jää hyvästi, Mayer Anshelm", lisäsi hän ja rupesi kokoamaan ompeluksiansa, "en voi enää viipyä, minulla on vielä pitkä matka käytävänä. Jos tahdot jäädä isän luo, niin jää".

"En jouda", sanoi Mayer Anshelm, "minunkin pitää lähteä. Minun täytyy valvoa koko yö ja tehdä työtä, sillä minun pitää nyt saada kaikki ne kirjat valmiiksi, jotka olen päätettäviksi ottanut. Huomenna täytyy minun ne omistajilleen jättää, koska tästä lähtein tietysti en enää jouda niitä päättämään. Nyt on tullut loppu pienelle asioimisliikkeelleni, sillä rikkaan Nathansonin kumppanilla on suuremmpia ja tärkeämpiä asioita toimitettavina. Jääkää siis hyvästi, isä Baruch, ja huomenna, kun toisiamme kohtaamme, on kaikki toisin, ja minä olen silloin Nathansonin kumppani".

"Ja hänen tyttärensä, Veilchen Rahelin, sulhanen", lisäsi Gudula, huivia kaulaansa kääriessään.

"Ja sitte sinä tietysti lähdet tältä likaiselta Juutalaiskadulta", sanoi Baruch, "ja muutat tuolle suurelle kadulle, jolla rikkaat teidän kansasta asuvat, vieläpä kenties ostat itsellesi suurella rahasummalla, kuten Nathansonkin, oikeuden asua ulkopuolella Juutalaiskaupunkia, tuolla komealla kadulla, jolla suuret tukkukauppiaat asuvat".

"En, sitä en konsanani tule tekemään", huudahti Mayer Anshelm kiihkeästi. "Silloinhan en enää olisi kansalleni enkä itsellenikään uskollinen; näyttäisihän se siltä, kuin halveksisin ja häpeäisin kansaani sen köyhyyden ja alhaisen arvon vuoksi, niinkuin nuo typerät kristityt ylpeydessään tekevät. En, sitä en koskaan tee! Vaan oman kansani keskellä, täällä tahdon minä elää, täällä tahdon minä asua, ja täällä tahdon minä teidän kanssanne jakaa hyvät päiväni, niinkuin te olette minun kanssani pahat päivätkin tasan panneet. Kun kerran olen saanut vaimon kotiini, tiettävästi sisar Gudulallakaan ei liene mitään sitä vastaan muistuttamista, jos sinä, isä Baruch, tyttärinesi asut minun luonani, kuten minä kerran tahdoin tulla teidän luoksenne asumaan ja elämään, mutta johon sisar Gudula ei suostunut, koska hän arveli sitä sopimattomaksi. Sitte kun minä olen nainut mies, ei kukaan enää saattane sanoa sopimattomaksi, jos me asumme yhdessä".

"Siitä meillä on vielä aikaa vastakin puhua, Mayer Anshelm", sanoi Gudula, ovea avaten. "Nyt täytyy minun lähteä kreivitär Tettenbornin luo, joka asuu toisella puolen kaupunkia uudessa kaupungin osassa".

Hän astui ovesta ulos; mutta ennenkuin oli kynnyksen yli kuivalle päässyt, oli jo Mayer Anshelm hänen rinnallansa. "Alkaa jo hämärtää, Gudula", sanoi hän. "Sinulla on pitkä matka, ja näin iltaisilla eivät kadut tahdo olla oikein turvalliset, varsinkin näillä meidän kaidoilla kaduilla hiipii näin iltamalla monta epäiltävää roistoa, erittäinkin sen perästä kuin Hanaun maakreivi on matkoiltansa palannut. Kuuluu olevan hyvin kevytmielinen herra, tuo maakreivi, ja väijyvän kaikkia kaunottaria, mutta, kuten sanotaan, varsinkin meidän kansan kauniita tyttäriä. Hän on jo ollut kahdeksan päivää täällä Frankfurtissa --"

"Minä tiedän sen", keskeytti Gudula häntä tyynesti.

"Kuinka, tiedätkö sen?"

"Tiedän kyllä; toissa päivänä näin minä hänet kreivitär Tettenbornin luona. Minä olin siellä, kun maakreivi tuli ja kreivitär käski minun odottaa, kunnes hän menisi pois. Mutta yht'äkkiä kutsuttiin minut salonkiin. Nuori herra maakreivi halusi nähdä, josko minä olin kuvan näköinen, jonka hän oli ostanut ja jota he Juutalaisten kuningattareksi nimittävät."

"Sinun ei olisi pitänyt mennä sisälle!" huudahti Mayer kiivaasti.

"Miksi ei?" kysyi Gudula puolestaan ylpeästi ja tyynesti.

"Senvuoksi kun maakreivi on mainittava tytönryöstäjä, jota, kuten sanotaan, kukaan ei voi vastustaa ja --"

"Kyllä minä häntä vastustan", sanoi Gudula tyynesti, "eikä hän tule minun sydäntäni ryöstämään. Hyvästi vaan, Mayer Anshelm!"