Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KUURIRUHTINAS JA RAHARUHTINAS

Kirj.

Louise Mühlbach

Suomennos saksasta [Klas Benjamin Wenell]

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1882.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa 1882.

1. Nuori prinssi ja juutalaispoika.

"Nyt olemme valmiit, eikö niin? Nyt palaamme takaisin päivällistä syömään."

"Emme prinssi; emme ole vielä nähneet kaikkia katsomusta ansaitsevia paikkoja tässä ihanassa Frankfurtissa; ja koska meidän heti päivällisen syötyämme on matkaan lähteminen, niin on tarpeellista, että sitä ennen suoritamme kaikki tehtävämme."

"Mutta mitä meillä vielä on katsomatta?" kysyi prinssi huoaten. "Minä vakuutan Teille, herra hovimestari, että olen unhottava puolet kaikesta, mitä olen nähnyt, ja minun äitini on sangen suuresti vihastuva, jos minä en muista mitään mitä Te minulle olette näyttäneet".

"Teidän pitää muistianne ahkerasti harjoitteleman, prinssini", lausui ylihovimestari paroni von Emptich vakavasti. "Hyvä muisti on kallis lahja jokaiselle, mutta varsinkin ruhtinaalle, ja koska teidän kohtalonne kerran on asettanut Teidät sille sijalle, että jolloinkulloin vielä tulette hallitsevaksi ruhtinaaksi, niin on Teidän välttämättä muistianne teroittaminen. Ruhtinas ei saa unhottaa mitään, hänen on pidettävä sekä suurimmat että pienimmät asiat tarkasti muistissa".

"Niinkö, herra hovimestari?" kysyi poika, katsahtaen ivallisesti sinisilmillänsä kasvattajansa tyveniin kasvoihin. "Ruhtinasko ei saa mitään unhottaa? Ja ettekö Te vasta nykyjään ole minulle sanonut, että ruhtinas ei ollenkaan tarvitse muistaa niitä solvauksia, joita hän alamaisiltansa saa kärsiä, että hänen pitää olla jalomielisen, eikä koskaan kostaa pahaa pahalla, vaan aina unhottaa hänelle tehdyt vääryydet?"

"En sanonut unhottaa, vaan anteeksi antaa, prinsi", vastasi paroni naurahtaen.

"Mutta minä nyt huomaan, että Teillä todellakin on hyvä muisti, enkä siis epäile, että Te olette paneva kaikki mieleenne, mitä täällä Frankfurtissa olemme nähneet, jonka vuoksi teidän ensimmäinen retkenne maailmassa on teille hyviä hedelmiä kantava".

"Mutta sanokaas nyt minulle, herra paroni", kysyi prinssi, "minne Te oikeastaan minua viette? Mitä nämä kaitaiset, inhottavat kadut ovat, joita nyt kuljemme? Katsokaas vain, eikös tuossa ole suuri rautainen portti keskellä katua? Ja kuinka kammoksuttavalta eikö tuolla puolen porttia näytä! Missä me olemme, herra paroni, ja mitä täällä näillä iljettävillä kaduilla voipi olla katsomista?"

"Prinssi, täällä on meillä sangen tärkeä katsottava: _ihmisen kurjuus_", lausui paroni juhlallisesti ja, pysähtyen portin pielen luo, tarttui hän prinssin käteen ja katsoi häntä vakavasti ja hellästi silmiin.

"Prinssi", sanoi hän, "tänä päivänä saatte toisen suuren opetuksen täällä. Ensimmäisen saitte Te keisarisalissa. Te saitte seisoa sillä palkongilla, josta keisari kaikessa maallisessa loistossaan näyttäytyy kansalle, joka häntä riemuhuudoilla tervehtii. Tällä palkongilla sanoin minä teille, Saksan keisarin suuruudesta, loistosta ja komeudesta kertoessani, että Te aina pitäisitte mielessänne, että keisarikin, kaiken komeutensa, loistonsa ja kunniansa ohessa, on ainoastaan ihminen, erehtyvä, harhaileva ihminen kuin muutkin. Nyt, näiden kolkkojen porttein edessä seisoessamme, joiden takana alkaa tuo ahdas likainen kaupungin-osa mustine, rumine huoneineen, nyt sanon minä Teille: pitäkää aina mielessänne, että kerjäläinenkin on ihminen, ja että Jumalan edessä köyhin ja viheliäisin on aivan yhtä hyvä kuin jaloin herra ja mahtavin keisari. Nyt saatte nähdä Ghetto'n, vanhan Juutalaiskadun Frankfurtissa".

"Juutalaiskadun!" huudahti poika ja astui kauhistuneena askeleen taaksepäin. "Mutta sitä en halua nähdä, herra hovimestari, eikä se ansaitsekaan katsomista, kuinka nuo vanhat, rumat Juutalaissaksat likaisissa huoneissansa asuvat. En voi suvaita noita Juutalaisia, sillä tiedänhän minä, että he kaikki ovat kehnoja, kurjia ihmisiä, joiden koskeminenkin jo tuottaa häpeää, ja jotka sen vuoksi eivät saa asua samoissa huoneissa eivätkä samoilla kaduilla kuin kristitty. Jokainen Juutalainen on kerjäläinen, saituri, nylkyri ja petturi".

"Prinssi Wilhelmi", sanoi paroni totisesti, "muistakaa, että ihmiskunnan vapahtajakin, että Jesus Kristuskin oli Juutalainen. Tulkaa, prinssi. Te olette näkevä Juutalaiskaupungin, ja Te olette siitä nä'ystä oppiva armoa ja lempeä osoittamaan; Te olette näkevä, kuinka ihmisten ennakkoluulot ovat kokonaisen kansakunnan sortaneet onnettomuuteen, häpeään ja alennustilaan. Tulkaa!"

Hän tarttui prinssin käteen ja astui hänen kanssansa tuon korkean rautaisen kynnyksen yli, joka ulottui toisesta portin pielestä toiseen.

Tällä hetkellä astui portin pielen takaa poika esiin, jolla oli rikkinäiset, likaiset vaatteet ja musta lakki päässä. Hän asettui seisomaan suoraan paronin ja prinssin eteen ja katseli heitä terävästi ja uhkaavasti pienillä mustilla silmillänsä.

"Ei ole tarpeellista, että te tuotte pikku herra prinssiä tänne Juutalaiskaupunkiin", sanoi hän tuskin ymmärrettävällä juutalaismurteella. "Tuo pieni prinssinulikka on nähnyt kylliksi, nähtyään raastuvan ja keisarisalin komeuden, ja silloin on hänellä ollut tilaisuus ylpeillä ja toivoa, että hänkin kerran vielä pääsisi suurivaltaiseksi keisariksi, koska hän jo kumminkin on prinsi. Mutta Juutalaiskaupungin komeutta, sitä hän ei tarvitse nähdä, sillä onnettomuuden loistoa tuo nuori herra kumminkaan ei ymmärrä, eikä hän siitä voi mitään oppia typerällä, paisuneella ruhtinaallisella sydämmellänsä. Omien asuntojemme edessä kutsuu hän meitä kerjäläisiksi ja pettureiksi, ja kumminkin on hänen opettajansa hänet tänne sitä varten tuonut, että hän meistä jotain oppisi. Kuulkaashan tätä te kaikki, kuulkaas Baruk, Beilchen, Schmuel ja Eva, kuulkaa Adam ja Rakel, Jakob ja Abraham, Blümchen ja Laban, kuulkaas vain, täällä on pieni herranen, joka nimittää meitä kerjäläisiksi ja pettureiksi!"

Ja kun hän oli näin kimakalla äänellä täyttä kurkkuansa huutanut, aukenivat lähinnä olevain huoneitten matalat ovet, ja kokonainen parvi ryysyisiä, mustasilmäisiä ja mustatukkaisia lapsia tulvasi niistä ulos.

"Mitä hän on sanonut? Mitenkä hän on meitä herjannut, Mayer Anshelm?" kysyivät, kirkuivat ja nauroivat he sekaisin ja tarkastivat samalla säihkyvin silmin tuota vaaleaveristä, sinisilmäistä prinssiä, joka hämillänsä ja peloissansa vetäytyi opettajansa taakse.

"Hän on sanonut", huusi poika, "että me Juutalaiset --"

Mutta prinssin hovimestarin käsi laskeutui silloin äkkiä Mayer Anshelmin olkapäälle, josta poika niin kummastui, että hän paikalla pysähtyi.

"Mitä?" kysyi hän, "eikö teitä peloita koskettaa likaista Juutalaispoikaa. Te laskette ylhäisen valkean kätenne minun olkapäälleni, ettekö pelkää siitä saastuvanne?"

"Hiljaa, poikani", sanoi prinssin hovimestari. "Lakkaa nyt huutamasta ja pauhaamasta, sillä muutoin meidän täytyy kääntyä takaisin, ja se tulisi teidän omaksi vahingoksenne, koska teidän köyhät ja sairaat siinä tapauksessa jäisivät ilman lahjatta".

"Herra paroni, minä olen vaiti", mutisi poika, ja hänen äskeinen ynseä katsantonsa muuttui äkkiä nöyrän ja alamaisen näköiseksi.

"Sinä olet meitä kuunnellut?" kysyi paroni.

Poika katsoi häneen terävästi ja ynseästi. "Kuunnellut? En, sitä en ole tehnyt, mutta minä olen kuullut. Minä seisoin portin pielen takana, kun te molemmat tänne tulitte, ja siinä minun täytyi, vasten tahtoanikin, kuulla sekä Teidän viisaat puheenne, että tuon pienen prinssin tyhmät lörpötykset. Mutta sanokaapa minulle, herra paroni, mikä prinssi hän oikeastaan on? Millä sukupuulla hän on versonut, ja mikä tähti taivaalta on pudonnut kukkona hänen prinssillistä korkeuttansa kiekumaan?"

"Sinä olet luvannut olla vaiti", sanoi paroni vakavasti. "Pidä siis suusi kiini ja anna meidän rauhassa mennä edelleen".

Ja tämän sanottuansa otti hän kukkarostansa rahan ja antoi sen pojalle. Mayer Anshelm säpsähti, ja vihan veret nousivat hänen kasvoillensa.

"En ole mikään kerjäläinen, herra", huusi hän, "en ole Teiltä mitään almua pyytänyt, ja ilman edestä en myös otakaan mitään!"

Sen sanottuansa nakkasi hän rahan kadulle. Lapset, joita oli kerääntynyt suuri joukko vieraita katsomaan, syöksivät kuin hurjat sen perään. Siinä ei voinut eroittaa toista toisestansa, vaan kaikki meni yhtenä mylläkkänä; eikä siinä kuulunut muuta kuin huutoa, herjaussanoja ja uhkauksia. Jokainen tahtoi rahaa omistaa, jokainen tahtoi sen toiseltansa ryöstää ja päästä sen yksinomaiseksi omistajaksi. Täten syntyi tuota pikaa poikaisten kesken julma tappelu, jonka nähtyänsä tyttöset heti vetäytyivät takaisin ja menivät kotiansa.

Nuoresta prinssistä oli tämä näkö niin hupainen, että hän paikalla unhotti vastahakoisuuden ja harminsa sekä loistavin silmin ja hymysuin katseli tuota sekamelskaa.

Mutta pieni Mayer Anshelm rypisti otsaansa, ja prinssin hymy näytti pahoittavan hänen mieltänsä. "Herra paroni", sanoi hän, "Te tahdoitte herra prinssille Juutalaiskaupunkia näyttää. Jos teille sopii, niin minä lähden Teille näyttelemään kaupunkimme loistoa ja komeutta, sillä meidän loistomme on meidän onnettomuutemme, ja meidän komeutemme on likamme ja köyhyytemme. Haluatteko tätä nähdä, armollisin herra paroni?"

"Niin, rupeappas meidän oppaaksemme", sanoi paroni. Sitten otti hän prinssiä kädestä kiinni ja läksi astuskelemaan Juutalaispojan perästä, joka kuljetti heitä likaisien katujen ja kolkkojen, synkkäin sopukkain kautta. Silloin tällöin pysähtyi hän jonkun huoneen edustalle ja kertoi heille haikealla äänellä, kuinka monta ihmistä näissä likaisissa loukoissa yhteensullottuina asui, kuinka paljon kurjuutta ja surkeutta nämä pimeät, päivättömät töllit kätkivät, joiden ikkunareiät olivat savustuneilla papereilla tukitut, joiden ovista hirveä löyhkä ja haju kadulle asti tunki. Sitten kertoi hän vielä, kuinka suuret verot Juutalaisten täytyi Frankfurtin kaupungille maksaa, vaikka he olivat niin suuressa köyhyydessä ja kurjuudessa, kuinka joka isän täytyi yksin lapsensa henkikin rahalla ostaa ja jokaisesta perheensä jäsenestä suorittaa suuri vero. Mutta kun he tulivat vanhan temppelin eteen, jonka harmaat seinät näyttivät yhtä kolkoilta ja synkiltä kuin sen ympäristökin, silloin loistivat Juutalaispojan silmät, ja hurskas innostus valtasi hänet. Hän laskeutui polvilleen tuon vanhan rakennuksen kynnykselle ja luki hiljaa, mutta hartaasti erään rukouksen, sitten hyppäsi hän ravakasti ylös ja alkoi somalla, iloisella äänellä kertoa siitä kunniasta ja loistosta, mikä näiden muurien takana kätkeytyi, noista raskaista kultaisista kynttiläjaloista, jotka olivat alttarille asetetut, tuosta kultaisesta ovesta, jonka takana kaikkein-pyhimmän arkku säilytettiin. Sitten kertoi hän Salomonin temppelistä Jerusalemissa, joka oli ollut ihanampi ja parempi kuin kaikki nykyiset keisarien ja kuningasten linnat ja palatsit, sekä kuinka Juutaan-kansa silloin oli ollut rikkain ja mahtavin kaikista kansoista maan päällä, se kansa jota Jumala edellä muita rakasti ja hoiti. Ja sitten kuvasi hän vaikeroivalla, pitkäveteisellä äänellä, ikäänkuin hän olisi suruvirttä veisannut, Herran kansan nykyistä alennustilaa, kuinka se on maailmaan hajoitettu, kuinka se orjuutettuna ja häväistynä elää julmain, kovasydämmisten ihmisten seassa, jotka sitä herjauksilla ja parjauksilla vainoovat.

Pieni prinssi punastui, kun Mayer Anshelm, näin valittaessansa, käänsi häneen silmänsä, mutta paroni katsoi kummastellen ja syvästi liikutettuna tuota eriskummallista poikaa.

"Oikeinhan sinä olet oppinut mies", sanoi hän. "Mistä olet saanut tietää kaikki nämä asiat, poikani?"

"Isäni on ne minulle opettanut", vastasi poika. "Isäni oli sangen oppinut, vaikka hän oli ainoastaan kaupustelija-juutalainen, hän osasi talmudin ja lakikirjat ulkoa ja noina pitkinä talvi-iltoina, jolloin me pimeässä istuimme ja nälkää näimme, kertoi hän niin monta ihanaa asiaa, että tuntui oikein valoisalta pimeässä kammarissamme eikä tiennyt nälästä mitään".

"Puhut isästäsi, niinkuin häntä enää ei olisikaan. Onko hän jo kuollut?"

"On, herra paroni", sanoi poika vesissä silmin. "Hän on kuollut ja äitini on kohta häntä seuraava, sillä hän on kovin sairas ja heikko. Lääkäri sanoo, että hän kenties voisi parata, jos hän tulisi pois tältä umpikadulta ja pääsisi raittiisen ilmaan, Italiaan, tai merelle. Mutta me olemme köyhiä ihmisiä emmekä voi muuta, kuin kuolla kurjuuteemme. Ja vaikka olisimmekin rikkaita, niin äitini, joka jo tuntee kuoleman rinnassansa, ei sittenkään lähtisi tältä pimeältä kadulta eikä matalasta majastansa! Hän tahtoo siinä kuolla, missä isäkin kuoli".

"Mutta mitäs sinä sitte rupeat tekemään, kun äitisikin kuolee?" kysyi paroni säälivästi. "Mitä sinusta tulee, poika parka?"

"Mitäkö minusta tulee?" kysyi poika naurahtaen. "Sen minä teille heti kerron, herra paroni, minusta tulee rikas kauppias!"

"Rikas kauppias? Mistäs sinä sitten rikkautesi otat? Missä piilevät sinun aarteesi?"

"Täällä ne piilevät, herra paroni", vastasi poika hymyillen, "täällä päässäni ja sormissani. Ettekö tiedä, herra paroni, että Juutalaisten sormissa on lumousvoima joka vaikuttaa, että, niin pian kun hän vaan lujalla tahdolla kätensä ojentaa, dukatit ja guldenit rupeavat arkun pohjalla tanssimaan ja vastustamattomasti pyrkivät hänen sormiinsa?"

"Sinä olet kummallinen poika", sanoi paroni nauraen. "Kuinka vanha sinä olet?"

"Ummelleen kymmenvuotias, herra paroni, sillä minä olen syntynyt vuonna 1743".

"Sehän on minun syntymävuoteni!" huudahti prinssi vilkkaasti.

"Pyydän anteeksi, että olen rohjennut syntyä samalla vuodella kuin herra prinssi", lausui pieni Mayer Anshelm ivallisella alamaisuudella. "Tahtoisin olla seitsemää toista sataa kolmea viidettä vuotta ennemmin syntynyt, sillä silloin olisin minäkin ollut prinssi, koska olen Levin sukua, joka oli ylimmäisten pappien ja suurten herrain suku! Pyydän vieläkin anteeksi, herra prinssi! Ja nyt olemme jo päässeet portille takaisin, ja koska Te, korkeat herrat, jo olette nähneet kaikki, mikä katsomista ansaitsee, niin lienee Teillä nyt kiire päästä pois tästä likaisesta Juutalaiskaupungista. Kello lyökin jo kuutta! Se on se aika, jolloin Juutalaiskaupungin portit suljetaan.

"Hyvä on, pieni Mayer Anshelm", sanoi paroni ja puheli hetkisen prinssin kanssa. "Kuule, mitä minulla on sinulle Hänen Ylhäisyytensä nimessä sanottavaa. Sinä olet älykäs, sukkela poika, ja sinä olet voittanut prinssin suosion, jonka vuoksi hän mielellään tahtoisi sinulle tehdä jonkun armon osoituksen".

"Niin, minä tahtoisin mielelläni sinulle tehdä jonkun armon osoituksen", kertoi prinssi ylhäisesti. Jos sinä tahdot lähteä tältä vanhalta, inhottavalta Juutalaiskadulta ja ruveta oikeaksi ihmiseksi ja antaa itsesi kastaa, niin tahdon minä pyytää isääni, Hessenin kuuriruhtinasta, että hän ottaa sinut huostaansa ja antaa sinun oppia jotakin käsityötä jotta sinä suutarina tai leipurina rehellisellä tavalla voisit henkesi elättää".

"Kiitän nöyrimmästi, mutta minä olen liian ylhäistä syntyperää, ruvetakseni alhaista käsityötä oppimaan!" vastasi poika ylpeästi. "Olen liian rehellisistä vanhemmista, vaihtaakseni uskontoani, kuten prinssit ja prinsessat, jos heillä siitä on maallista etua, ja minä rakastan tätä vanhaa, likaista Juutalaiskatua liian paljon, voidakseni sitä koskaan hylätä. Täällä Juutalaiskadulla tahdon minä elää ja kuolla, täällä tahdon minä tulla rikkaaksi mieheksi, miljonain omistajaksi".

"Sinusta tulisi rikas mies ja miljonain omistaja?" nauroi prinssi. "Minun rouva äitini on kertonut, että miljonassa on paljon, hyvin paljon rahaa. Mitenkä sinä poika parka, luulet voivasi saada miljonan?"

"Mitenkäkö luulen voivani saada?" kysyi Mayer Anshelm ynseästi. "Minä tahdon sen itselleni ansaita".

"Mutta millä keinoin?"

"Työllä ja toimella, herra prinssi. Nykyjään kaupitsen minä nuppineuloja ja käärelankaa; nuppineulat poimin minä kadulta, jonne nuo koreat rouvakset niitä pudottelevat, käärelankasuikaleet haen minä rikasten kauppiasten makasineista, jonne he niitä tavaramyttyjen ympäriltä viskelevät. Niin, niin, nykyjään käyn minä kauppaa nuppineuloilla ja käärelangalla, mutta kerran, kun aika on tullut, olen minä kauppaa käypä kullalla ja hopealla, maahovilla, valta-istuimilla ja kruunuilla. Jos te, herra prinssi, silloin kenties tahtoisitte antaa vähäisen kruunun minulle myötäväksi, niin lupaan minä tehdä parastani. Mutta nyt, ylhäiset herrat, pyydän minä rahaa. Minä olen kuljettanut Teitä kokonaisen tunnin".

"Täss' on sinulle kolme guldenia", sanoi paroni ja pudotti rahan pojan käteen.

"Kolme guldenia, pieni lisäys miljonaani", sanoi poika nauraen. "Kiitän teitä".

"Siis ei nyt käy arvollesi ottaa meiltä rahaa lahjaksi?" kysyi prinssi ylpeästi.

"En ole lahjaksi sitä ottanut", vastasi poika, "minä olen rahan Teiltä rehellisesti ansainnut. No, tuossa tulee kaupunginpalvelija porttia sulkemaan. Nyt valmistautukaa lähtemään, ylhäiset herrat. Mutta jos taas kerran sattuisi mielenne tekemään tulla katsomaan vanhaa Juutalaiskatua Frankfurtissa, niin ilmoittakaa itsenne minulle, minä mielelläni teitä opastan".

"Ja kun sinä olet suuressa hädässä ja avun tarpeessa, niin tule Hanaun linnaan", sanoi prinssi, "ilmoita itsesi portinvartijalle ja pyydä päästäksesi minun puheilleni. Minä olen Hessenin prinssi Wilhelm ja asun rouva äitini kanssa Hanaun linnassa".

"Ja minä olen Mayer Anshelm Rothschild ja asun rouva äitini kanssa Juutalaiskadulla Frankfurtissa", sanoi pieni Mayer, vastaten prinssin ylpeäään tervehdykseen yhtä ylpeällä päännyykäyksellä.

Hän jäi seisomaan ja katsoi prinssiä, joka pystyssä päin läksi hovimestarinsa kanssa käsitysten katua pitkin vaunuinsa luo, jotka ensimäisessä kadunristeyksessä heitä odottivat. Sitten kun molemmat olivat hänen silmistänsä kadonneet, kääntyi Mayer Anshelm kotiinsa päin ja, sormiansa napsauttaen, mutisi itseksensä: "Tuo on oikein typerä poika! Jos hän olisi minun sijallani, niin ei hän elinpäivinään miljonain omistajaksi pääsisi, vaan jäisi koko ijäkseen romukauppiaaksi! Mutta nyt kotia, ja kiireesti! Kuinka iloiseksi eikö äiti tule, kun hän näkee minun rahaa tuovan!"

Ja kiirein askelin riensi Mayer Anshelm pitkin Juutalaiskatua vanhaan rapistuneesen kotiinsa, jossa hänen äitinsä häntä kuoleman kielissä odotti.

"Äiti, armas rakas äitini!" huudahti hän avatessansa ovea; "äiti, minä tuon sinulle --" Mutta tuo ilosanoma kuoli hänen huulilleen, ja ääneensä huutaen juoksi hän äitinsä viheliäiselle vuoteelle. Mutta tämä ei häntä nähnyt, hänen silmänsä olivat suljetut, syvä, kamala huokaus tunki hänen rinnastansa, hänen keltaisella, kivenkylmällä otsallansa oli suuria hikikarpaloita, hänen kalmankarvaiset, laihat kätensä olivat rinnan päällä ristissä. Vuoteen vieressä istui kaisloista tehdyllä tuolilla pieni tyttö, joka voi olla noin kuuden vuoden seuduilla, mutta jonka kaikissa liikenteissä näki tuon vakavan, ymmärtävän käytöksen, jonka hätä ja puute niin aikaisin kurjuuden lapsille lahjoittaa. Hänkin oli pannut kätensä ristiin ja näytti rukoilevan, hänen suuret, mustat silmänsä olivat ylöspäin käännetyt, ja raskaat kyyneleet valuivat niistä pitkin hänen laihoja poskiansa.

"Mitenkä on äidin laita?" huusi poika ja riensi sairaan vuoteelle. "Äiti, miksi et minulle vastaa, miksi et katso minuun ja iloitse että minä taas olen kotona sinun luonasi?"

Mutta sairas ei näyttänyt kuulevan hänen sanojansa, hän vaan ähkyi ja puhkui, ja hänen silmänsä pysyivät kiini.

Mayer Anshelm kääntyi kauhistuksissaan tuon pienen tytön puoleen ja hän laski vapisevan kätensä hänen olkapäälleen. "Gudula!" sanoi hän sydämmensä ahdistuksessa, "minkätähden äiti ei minulle vastaa? Gudula! mikä äidille on tullut?"

"Hän on sairas, Mayer Anshelm, hän on hyvin sairas", vastasi pieni tyttö itkusilmin. "Sinä pyysit tänä aamuna, kaupungille lähtiessäsi, että minä menisin äitisi luo ja olisin hänen tykönänsä, kunnes sinä asioiltasi palaisit. Kun minä tulin hänen kammariinsa, makasi hän liikkumatonna laattialla eikä kuullut mitään, vaikka minä olisin kuinka paljon häntä pyytänyt vastaamaan. Sentähden juoksin minä hakemaan apua naapurivaimoilta, jotka tulivatkin ja panivat äitisi vuoteelle; minun isänikin kävi täällä, mutta hän sanoi, ett'ei tässä ollut mitään tehtävää, minun pitäisi vaan istua ja rukoilla, kunnes äitisi tulisi aivan liikkumattomaksi."

"Mutta hän ei saa tulla liikkumattomaksi", huusi poika epätoivoissaan. "Hänen pitää jälleen puhua ja aukaista silmänsä ja katsoa minuun. Äiti, äiti! kuule toki vielä kerran poikaasi! Mayer Anshelm on taas täällä ja hän on tuonut rahaa, paljon rahaa, ja hän voipi sinulle hakea, mitä vaan parhaite tahdot syödä. Voi, katso toki kerta vielä minua, rakas äitini, älä siinä niin suljetuin silmin makaa, armahda minua! Sydämmeni pakahtuu murheesta, jos sinä siinä tuolla lailla makaat. Äiti, äiti! avaa toki silmäsi, sano minulle jotakin!"

Ja katso! Pojan sydäntä särkevä valitus voi vielä kerran palauttaa kuolevan äidin hengen maalliseen verhoonsa: äidin kuoleman kanssa kamppaileva sydän alkoi jälleen tykyttää.

Hän avasi verkalleen raskaat silmänluomensa ja loi sanomattoman hellän katseen poikaansa, jonka kyyneleet kuumina vuotivat hänen kylmälle otsallensa ja näyttivät tahtovan tuota pakenevaa henkeä pidättää maallisessa majassansa. Hänen huulensa, jotka tähän saakka olivat olleet kovasti kiini puristetut, aukenivat, ja hän alkoi puhua, mutta niin heikosti, ett'ei voinut eroittaa sanoja.

Mutta poika tukahdutti paikalla itkunsa, pidätti henkeänsä ja kuunteli sykkivin sydämmin sanoja, jotka kuolevan huulilta melkein kuulumattomina valuivat.

Yht'äkkiä nousi sairas pystyyn, avasi silmänsä aivan selälleen ja katsoi poikaansa sanomattoman hellästi ja rakkaasti.

"Äiti, rakas äiti!" kuiskasi poika sairaan korvaan, "jos sinä minua rakastat, niin jää minun luokseni! Älä jätä minua yksinäni!"

Rakkaus, äidin rakkaus antoi kuolevalle voimia, niin että jaksoi panna kätensä lapsensa kaulaan ja puristaa häntä vasten rintaansa niin innokkaasti, kuin jos hän ei koskaan olisi tahtonut häntä äidillisestä huostastansa laskea.

"Jää hyvästi!" huusi hän kovalla äänellä, "jää hyvästi, poikani! Pysy uskollisena isäisi Jumalalle, uskollisena itsellesi ja --"

Muuta hän ei sanonut; hänen kätensä irtautuivat pojan kaulasta, hänen päänsä retkahti taa'päin, viimmeinen korahdus tunki hänen rinnastaan. Hänen elämänsä lanka oli katkennut.

"Hän on kuollut! hän on kuollut!" huusi poika, heittäytyi polvillensa, puristi äitinsä kättä ja katsoi häntä sanomattoman suruisesti, mutta samalla myös pelon- alaisesti; hän ei uskaltanut puhua, ei itkeä eikä valittaa. Mutta sitte, kun hänen äitinsä kasvonjuonteet olivat kangistuneet, kun viimeinen elon-merkki niistä oli hävinnyt, palasi häneen tunto siitä, mitä hän oli kadottanut, ja hän itki ja valitti katkerasti.

"Minä olen aivan yksinäni", huusi hän tuskissansa. "Ei ole ketään koko maailmassa, joka minusta mitään pitää, ei ketään!"

"Mayer Anshelm, minä sinusta pidän!" huusi vieno, vapiseva ääni hänen vieressänsä ja kaksi pientä, hentoa käsivartta kietoutui hänen kaulaansa, kaksi pehmeää huulta suuteli hänen poskeansa. "Älä sano, että sinä olet yksinäsi, Mayer Anshelm, sillä pikku Gudula on sinun luonasi ja hän tulee aina sinun luonasi olemaan! Minä pidän sinusta hyvin, hyvin paljon, Mayer Anshelm".

Mayer Anshelm syleili silloin pikku Gudulaa ja hymyili kyynelsilmin, sitten nojasi hän päänsä hänen olkapäälleen ja itki katkerasti.

2. Gudula kaunotar.

Kaksitoista vuotta oli kulunut Mayer Anshelmin äidin kuolemasta. Kaksitoista vuotta oli kulunut. Ne olivat olleet sangen rikkaita suurista maailman tapauksista ja myrskyistä. Sotaa oli Saksan maissa kestänyt seitsemän pitkää veristä vuotta, sen kautta oli Maria Theresialta hänen "rakas Schlesiansa" ikipäiviksi ryöstetty ja "häijyn miehen" valtaan joutunut, sen kautta oli Preussi saanut uuden maakunnan ja sen kuningas, Friedrich toinen, tuon loistoisan liikanimen "suuri". Koko Saksa oli näinä kahtenatoista vuotena mennyt mullin mallin, ainoastaan Juutalaiskaupunki Frankfurtissa oli pysynyt entisellänsä.