Part 5

"Rakas ystävä", sanoi postimestari hänelle ujosti, "suokaa anteeksi tungetteleva kysymys: millaiset varat teillä on?"

Andrei Jefimitsh laski vaieten rahansa ja vastasi:

"Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa."

"En sitä kysynyt", huomautti Mihail Averjanitsh hämmentyneenä, ymmärtämättä tohtoria. "Kysyn, kuinka suuri on yleensä omaisuutenne?"

"Johan sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa... Mitään muuta minulla ei ole."

Mihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalona ihmisenä, mutta oli kuitenkin epäillyt hänellä olleen pääomaa, ainakin parikymmentä tuhatta. Nyt, kuullessaan, että Andrei Jefimitsh oli suorastaan keppikerjäläinen, ettei hänellä ollut varoja elämiseen, hän äkkiä purskahti itkemään ja syleili ystäväänsä.

XV.

Andrei Jefimitsh asui pienessä kolmi-ikkunaisessa talossa, jonka omisti Bielova-niminen vaimo. Siinä oli ainoastaan kolme huonetta, paitsi keittiötä. Niistä oli Andrei Jefimitsh vuokrannut kaksi, joiden ikkunat olivat kadulle päin, ja kolmannessa ynnä keittiössä asuivat Darjushka ja emäntä kolmen lapsensa kanssa. Emännän luo tuli toisinaan yöksi hänen rakastajansa, humalainen talonpoika, joka metelöi yöllä ja saattoi lapset ja Darjushkan kauhun valtaan. Kun hän tuli ja istuuduttuaan keittiöön alkoi vaatia viinaa, kävi kaikille olo tukalaksi, ja tohtori otti itkevät lapset sääliväisyydestä luokseen ja sijoitti heidät omaan huoneeseensa lattialle, tuntien siitä suurta tyydytystä.

Hän nousi tapansa mukaan kello kahdeksan ja juotuaan teensä istuutui lukemaan vanhoja kirjoja ja aikakauslehtiä. Uusien ostamiseen hänellä ei enää ollut rahaa. Sekö, että kirjat olivat vanhoja, vai kenties olosuhteiden muutos oli syynä, mutta hän ei enää voinut syventyä luettavaansa, ja se rasitti häntä, jottei olisi ollut joutilaana, alkoi hän laatia tarkkaa luetteloa kirjoistaan ja liimasi pieniä paperilippuja niiden selkiin, ja tämä koneellinen, puuhakas työ tuntui hänestä huvittavammalta kuin lukeminen. Yksitoikkoinen hääriminen nukutti jollakin käsittämättömällä tavalla hänen ajatuksensa, hän ei ajatellut mitään, ja aika kului nopeasti. Olipa hänestä hauska istua keittiössäkin kuorimassa Darjushkan kanssa perunoita tahi siivoamassa tattarisuurimoita. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa. Hän seisoi seinän vieressä, kuunnellen silmät ummessa laulua, ja ajatteli isäänsä, äitiään, yliopistoa, uskontoja; hänen mielensä oli levollinen, surullinen, ja poistuessaan kirkosta hän oli pahoillaan, että jumalanpalvelus päättyi niin pian.

Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa, jutellakseen Ivan Dmitritshin kanssa. Mutta tämä oli kummallakin kerralla tavattoman kiihtynyt ja äreä; hän pyysi saada olla rauhassa, oli jo aikoja sitten kyllästynyt tyhjään laverteluun ja sanoi pyytävänsä kirotuilta, katalilta ihmisiltä vain yhtä palkintoa kaikista kärsimyksistään -- koppivankeutta. Vai kiellettäisiinkö sekin häneltä? Kun Andrei Jefimitsh kummallakin kerralla lähtiessään sairaalasta toivotti hänelle hyvää yötä, niin hän vain karkeasti murahti:

"Painu hornaan!"

Eikä Andrei Jefimitsh tiennyt, menisikö vielä kolmannen kerran. Ja mennä halutti.

Ennen Andrei Jefimitsh päivällisen jälkeen käveli pitkin huoneitaan ja mietiskeli; nyt hän päivällisen ja iltateen välillä makasi sohvalla kasvot seinään päin ja antautui kaikenlaisten tyhjänpäiväisten ajatusten valtaan, joita ei mitenkään voinut karkoittaa. Häntä katkeroitti se, ettei hänelle oltu yli kaksikymmenvuotisen palveluksen jälkeen annettu eläkettä eikä edes lahjapalkkiota. Tosinhan hän ei ollut palvellut tunnollisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki virkamiehet eroituksetta, olkoon tunnollisuuden laita niin tai näin. Onhan nykyaikainen oikeudenmukaisuus juuri sellaista, että virka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä ei palkita siveellisiä ominaisuuksia ja kykyjä, vaan palvelus yleensä, olipa se ollut millainen hyvänsä. Miksi juuri hänen täytyisi olla ainoa poikkeus? Rahaa hänellä ei ollut kopeekkaakaan. Häntä hävetti kulkea kauppapuodin ohi ja katsoa emäntään. Oluesta hän oli jo velkaa kolmekymmentäkaksi ruplaa. Darjushka möi kaikessa hiljaisuudessa vanhoja vaatteita ja kirjoja ja valehteli emännälle, että tohtori pian saa paljon rahaa.

Hän oli suutuksissaan itselleen siitä, että oli tuhlannut matkakustannuksiinsa tuhannen ruplaa vanhoja säästöjä. Kuinka tarpeen se summa nyt olisikaan! Häntä suututti, etteivät ihmiset antaneet hänen olla rauhassa. Hobotov piti velvollisuutenaan käydä silloin tällöin tervehtimässä sairasta virkaveljeään. Hänessä oli kaikki Andrei Jefimitshille vastenmielistä: pulleat kasvot, epämiellyttävä, alentuva puhetapa, sana "virkaveli", pitkävartiset saappaat; epämiellyttävintä kaikesta oli se, että hän piti velvollisuutenaan koettaa parantaa Andrei Jefimitshiä ja luuli voivansa sen todella tehdäkin. Jokaisella käynnillään hän toi mukanaan pullon bromihappoista kalia ja rabarberipillereitä.

Mihail Averjanitsh niinikään piti velvollisuutenaan käydä tervehtimässä ystäväänsä ja hauskuttaa häntä. Hän tuli Andrei Jefimitshin luo joka kerta teeskennellyn hilpeänä, nauroi väkinäisesti ja vakuutteli, että tohtori tänään näyttää erinomaisen hyvinvoivalta ja alkaa, Jumalan kiitos, parantua, ja tästä saattoi päättää, että hän piti ystävänsä tilaa toivottomana. Hän ei vielä ollut maksanut Varsovassa lainaamiaan rahoja, ja häntä hävetti; hän oli jännittynyt ja senvuoksi koetti nauraa äänekkäämmin ja jutella mahdollisimman sukkelasti. Hänen kaskunsa ja juttunsa näyttivät loppumattomilta ja vaivasivat sekä Andrei Jefimitshiä että häntä itseään.

Hänen läsnäollessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti makasi sohvalla, kasvot seinään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen hänen juttujaan; hän tunsi sielunsa peittyvän vaahtokerroksen alle, ja vaahto tuntui Mihail Averjanitshin jokaisen käynnin jälkeen yhä kohoavan ja ikäänkuin tunkeutuvan kurkkuun.

Karkoittaakseen nuo joutavat tunteet hän koetti ajatella, että hänen itsensä, Hobotovin, Mihail Averjanitshin ja kaikkien muiden on ennemmin tahi myöhemmin hävittävä olemasta jättämättä pienintäkään jälkeä luontoon. Jos miljoonan vuoden päästä joku henki liitää avaruudessa maapallon ohi, ei se näe muuta kuin savea ja alastomia kallioita. Kaikki -- kulttuurikin, siveyslaitkin -- häviää eikä kasva edes takkiaisia. Mitäpä merkitseekään se, että täytyy hävetä kauppiaan edessä, taikka tuo mitätön Hobotov, Mihail Averjanitshin rasittava ystävyys? Kaikki se on vain joutavaa turhuutta.

Mutta sellaiset ajatukset eivät enää auttaneet. Tuskin hän ehti loihtia silmiinsä maapallon miljoonan vuoden päästä, kun jonkun alastoman kallion takaa ilmestyi Hobotov pitkävartisissa saappaissaan tahi väkinäisesti nauraa hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului häveliäs mutinakin: "Sen varsovalaisen velan maksan näinä päivinä, ystäväni... Aivan varmasti."

XVI.

Kerran Mihail Averjanitsh tuli päivällisen jälkeen, kun Andrei Jefimitsh taas makasi sohvallaan. Silloin sattui Hobotovkin tulemaan samaan aikaan bromihappoisine kalineen. Andrei Jefimitsh nousi raskaasti, istuutui ja nojasi molemmin käsin sohvaan.

"Tänään, ystäväni", alkoi Mihail Averjanitsh, "teillä on paljon parempi väri kasvoissanne kuin eilen. Voimistutte päivä päivältä. Rautainen mies, totta totisesti!"

"Jo onkin aika parantua, virkaveli", sanoi Hobotov haukotellen. "Kai teitä itseännekin jo kyllästyttää tämän virren vetäminen."

"Ja parannummekin!" virkkoi Mihail Averjanitsh iloisesti. "Vielä vaikka sata vuotta eletään! Niinpä niin!"

"Ellei juuri sataa, niin parikymmentä vielä kestätte", lohdutti Hobotov. "Ei mitään huolen syytä, virkaveli... Kyllä te vielä näytätte..."

"Kyllä me vielä näytämme!" huudahti Mihail Averjanitsh nauraen ja läjäytti kämmenellään ystäväänsä polvelle. "Me vasta näytämme! Ensi kesänä, jos Jumala suo, painumme Kaukasiaan ja ratsastamme sen joka kolkan läpi -- hop, hop, hop! Ja kun Kaukasiasta palaamme, niin emmeköhän vielä tanssi häitä!" Mihail Averjanitsh iski viekkaasti silmää. "Naitamme teidät, ystäväni... naitamme..."

Andrei Jefimitsh tunsi äkkiä, että hänelle kohosi kuohu kurkkuun; hänen sydämensä tykytti ankarasti.

"Tämä on typerää!" huudahti hän, nousten nopeasti ja mennen ikkunan luo. "Ettekö itse käsitä, että puhutte järjettömiä?"

Hän aikoi jatkaa leppeästi ja kohteliaasti, mutta puristi vastoin tahtoaankin kätensä nyrkkiin ja kohotti ne ilmaan.

"Jättäkää minut rauhaan", huusi hän oudolla äänellä, käyden tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vapisten kauttaaltaan. "Ulos! Tiehenne molemmat!"

Mihail Averjanitsh ja Hobotov nousivat ja tuijottivat häneen aluksi ihmeissään, sitten peloissaan.

"Tiehenne molemmat!" huusi Andrei Jefimitsh. "Typerät ihmiset! Tylsät ihmiset! En kaipaa kenenkään ystävyyttä enkä sinun lääkkeitäsi, typerä ihminen! Järjettömät! Lurjukset!"

Hobotov ja Mihail Averjanitsh katsahtivat ällistyneinä toisiinsa, peräytyivät ovelle ja hävisivät eteiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi pullon, jossa oli bromihappoista kalia, ja lennätti sen heidän jälkeensä; pullo sattui kynnykseen ja meni helähtäen sirpaleiksi.

"Painukaa hornan kattilaan!" karjui hän itkevällä äänellä, juosten eteiseen. "Hiiteen!"

Vieraiden mentyä Andrei Jefimitsh, vapisten kuin horkassa, heittäytyi sohvalle ja hoki:

"Typerät, järjettömät!"

Tyynnyttyään hän ennen kaikkea tuli ajatelleeksi, että Mihail Averjanitsh parkaa nyt varmaankin hirveästi hävettää, surettaa, ja että koko tuo äskeinen kohtaus oli jotakin kauheaa. Sellaista ei ollut milloinkaan ennen tapahtunut. Missä hänen järkensä oli ollut, missä tahdikkuus? Missä ymmärrys, filosofinen tyyneys?

Tohtori ei saanut koko yönä nukuttua häpeältä ja suuttumukselta itseään kohtaan, ja aamulla kello kymmenen tienoissa hän meni postitoimistoon ja pyysi postimestarilta anteeksi.

"Älkäämme muistelko menneitä asioita", vastasi heltynyt postimestari huoahtaen ja puristi lujasti hänen kättään. "Joka vanhoja mainitsee, siltä silmä puhki. Ljubavkin!" huusi hän äkkiä niin kovalla äänellä, että postinkantajat ja yleisö hätkähtivät. "Tuo tänne tuoli. Ja sinä siinä, odota!" karjaisi hän akalle, joka ojensi hänelle ristikon takaa kirjettä. "Etkö näe, ettei minulla ole aikaa? Älkäämme vanhoja muistelko", jatkoi hän lempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshin puoleen. "Istukaa, tehkää niin hyvin, ystäväiseni."

Hän silitteli hetken aikaa vaieten polviaan ja sanoi sitten:

"Minun ei juolahtanut mieleenikään suuttua teihin. Ymmärränhän minä, ettei sairaudelle voi mitään. Teidän eilinen kohtauksenne säikähdytti meitä, ja me puhuimme senjälkeen kauan teistä. Rakas ystävä, miksi ette koeta todenteolla hoitaa itseänne? Kuinka voikin siten menetellä? Suokaa anteeksi ystävän avomielisyys", kuiskasi Mihail Averjanitsh, "te asutte tavattoman epäsuotuisissa oloissa: ahtaassa, epäsiistissä asunnossa vailla hoitoa, vailla varoja terveytenne hoitamiseen... Hyvä rakas ystävä, me rukoilemme kaikesta sydämestämme teitä, tohtori ja minä, seuratkaa neuvoamme: menkää sairaalaan! Siellä saatte terveellistä ravintoa, hoitoa, siellä teidät voidaan parantaa. Jevgeni Fjodoritsh, vaikkakin meidän kesken puhuen epähieno tavoiltaan, on taitava tehtävissään, ja häneen voi täydellisesti luottaa. Hän lupasi minulle ottaa teidät hoitoonsa."

Andrei Jefimitshiä liikuttivat postimestarin vilpitön osanotto ja kyynelet, jotka äkkiä tipahtivat tämän poskille.

"Kunnioitettu ystäväni, älkää uskoko!" kuiskasi hän, pannen käden sydämelleen. "Älkää uskoko heitä! Se on petosta! Koko tautini on siinä, että kahdenkymmenen vuoden aikana olen tavannut yhden ainoan järkevän ihmisen koko tässä kaupungissa, ja hänkin on mielipuoli. Minussa ei ole mitään tautia, olen vain joutunut noidutun piirin sisään, josta ei voi päästä pois. Minusta on kaikki yhdentekevää, olen valmis kaikkeen."

"Menkää sairaalaan, ystäväni."

"Yhdentekevää, vaikkapa hautaan."

"Luvatkaa, ystäväiseni, että kaikessa noudatatte Jevgeni Fjodoritshin neuvoja."

"No, olkoon, lupaan sen. Mutta toistan vieläkin, ystäväni, minä olen joutunut noiduttuun piiriin. Nyt kaikki, yksinpä ystävieni vilpitön osanottokin, pyrkii vain yhteen -- tuhoamaan minut. Minä sorrun ja uskallan sen myöntää itselleni!"

"Rakas ystävä, kyllä te paranette."

"Miksi puhua sellaista?" sanoi Andrei Jefimitsh ärtyisesti. "Harva ihminen ei ole lopun lähestyessä kokenut samaa kuin minä nyt. Kun teille sanotaan, että teillä on jotakin sentapaista kuin pilaantuneet munuaiset tahi laajentunut sydän, ja te rupeatte parantelemaan itseänne, tahi kun sanotaan, että olette mielisairas tahi rikollinen, kun, sanalla sanoen, teihin äkkiä aletaan kiinnittää huomiota, niin tietäkää, että olette joutunut noiduttuun piiriin, josta ette enää pääse pois. Pyritte ulos, mutta sotkeudutte vain entistä pahemmin. Silloin ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonne, sillä mitkään inhimilliset voimat eivät teitä enää pelasta. Siltä minusta tuntuu."

Sillä välin oli ristikon taakse kerääntynyt yleisöä. Ollakseen häiritsemättä Andrei Jefimitsh nousi ja jätti hyvästi postimestarille. Mihail Averjanitsh vaati häntä vielä kerran kunniasanallaan lupaamaan mennä sairaalaan ja saattoi häntä sitten ulko-ovelle.

Samana päivänä iltapuolella Andrei Jefimitshin luo tuli odottamatta Hobotov, yllään lyhyt turkki ja jalassa pitkävartiset saappaat, ja sanoi sellaisella äänensävyllä, kuin eilen ei olisi mitään tapahtunut:

"Tulen luoksenne asioissa, virkaveli. Ettekö tahdo tulla kanssani katsomaan erästä sairasta?"

Arvellen, että Hobotov tahtoi virkistyttää häntä kävelyllä tahi todenteolla antaa hänelle tilaisuuden ansaita jotakin, Andrei Jefimitsh pukeutui ja meni hänen kanssaan kadulle. Hän oli iloissaan voidessaan jollakin tavoin hyvittää eilisen hairahduksensa ja sopia ja kiitti sydämessään Hobotovia, joka ei puolella sanalla vihjaissut edellisen päivän tapauksiin ja nähtävästi tahtoi säästää häntä. Hänenlaiseltaan sivistymättömältä ihmiseltä oli vaikea odottaa niin suurta hienotunteisuutta.

"Missä teidän potilaanne on?" kysyi Andrei Jefimitsh.

"Sairaalassa. Minun on jo kauan tehnyt mieleni näyttää häntä teille... Kerrassaan mielenkiintoinen tapaus."

He menivät sairaalan pihaan ja sivuuttaen päärakennuksen suuntasivat askelensa siihen kylkirakennukseen, jossa mielisairaat olivat. Ja koko ajan he jostakin syystä olivat vaiti. Heidän astuessaan eteiseen Nikita tapansa mukaan ponnahti pystyyn ryysyläjältä ja suoristausi.

"Eräällä potilaalla täällä on pahanlainen vika keuhkoissa", sanoi Hobotov puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairastupaan. "Odottakaahan täällä hetkinen, käyn noutamassa stetoskoopin. Tulen kohta takaisin."

Ja niin hän meni.

XVII.

Alkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan pää pieluksiin haudattuna; halvaantunut istui liikkumatta, itkien hiljaa ja liikutellen huuliaan. Paksu talonpoika ja entinen postinlajittelija nukkuivat. Oli hiljaista.

Andrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle ja odotti. Noin puoli tuntia kului ja Hohotovin sijasta tuli Nikita, tuoden kainalossaan mekon, alusvaatekerran ja parin tohveleita.

"Olkaa niin hyvä ja pukeutukaa, teidän jalosukuisuutenne", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Tulkaa tänne päin, tässä on teidän vuoteenne", lisäksi hän, näyttäen tyhjää, nähtävästi äsken tuotua vuodetta. "Älkää huoliko, kyllä vielä parannutte, Herra suokoon."

Andrei Jefimitsh ymmärsi nyt kaikki. Meni sanaakaan sanomatta Nikitan osoittaman vuoteen luo ja istuutui sen reunalle; nähdessään Nikitan yhä odottavan hän riisuutui ihan alastomaksi, vaikka hävetti. Sitten hän pukeutui sairaalavaatteisiin; alushousut olivat liian lyhyet, paita oli pitkä, ja mekko haiskahti savustetulta kalalta.

"Kyllä parannutte, jos Herra suo", toisti Nikita.

Hän keräsi Andrei Jefimitshin vaatteet kainaloonsa ja poistui, sulkien oven jälkeensä.

Yhdentekevää... -- ajatteli Andrei Jefimitsh, kietoutuen häpeillen mekkoonsa ja tuntien olevansa vangin näköinen nykyisessä puvussaan. -- Yhdentekevää... yhdentekevää, olipa ylläni hännystakki tahi virkapuku tahi tämä mekko...

Mutta kello? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa? Ja savukkeet? Mihin Nikita oli vienyt hänen vaatteensa? Mitäpä niistä, eihän hänen enää koko lopun elämänsä aikana tarvitsisi käyttää housuja, liivejä tai saappaita. Ensi aluksi tuo kaikki tuntui omituiselta, suorastaan käsittämättömältä. Andrei Jefimitsh oli yhä vielä varma siitä, ettei Bielovan talolla ja kuudennella osastolla ollut minkäänlaista eroa, että koko maailman meno oli joutavaa ja tyhjää hosumista, mutta sittenkin hänen kätensä vapisivat, jaloissa oli kylmiä väreitä, ja hänestä tuntui ilkeältä se ajatus, että pian Ivan Dmitritsh herää ja näkee hänenkin olevan puetun sairaalamekkoon. Hän nousi, käveli pitkin huonetta ja istuutui taas.

Hän istui puoli tuntia, jopa tunninkin, ja aika tuntui tuskallisen pitkältä; oliko tosiaan mahdollista elää täällä päiviä, viikkoja, jopa vuosia, kuten nuo ihmiset? Hän istui, käveli, istuutui uudelleen; astui ikkunan ääreen ja katseli ulos ja taas käveli nurkasta nurkkaan. Mutta sitten? Eikö muuta kuin yhä vain istua kuin puujumala ja ajatella? Ei, se ei sentään liene mahdollista!

Andrei Jefimitsh heittäytyi makuulle, mutta nousi heti uudestaan ja pyyhki otsalta kylmää hikeä hihallaan ja tunsi, että hänen kasvoihinsa oli tullut savustetun kalan haju. Hän alkoi taas kävellä.

"Tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys", murahteli hän itsekseen, levittäen kätensä neuvottoman näköisenä. "Minun täytyy selittää, tämä on väärinkäsitys..."

Nyt Ivan Dmitritsh heräsi. Nousi istumaan ja nojasi kasvojaan nyrkkeihinsä. Sylkäisi. Katsahti sitten laiskasti tohtoriin eikä aluksi näyttänyt käsittävän mitään, mutta pian hänen unisille kasvoilleen levisi ilkeä ja pilkallinen ilme.

"Ahaa, ystäväiseni, teidätkin on tuotu tänne!" huudahti hän nukkumisesta vielä käheällä äänellä, siristäen toista silmäänsä. "Erittäin ilahduttavaa! Ennen te imitte verta muista, nyt teistä itsestänne imetään. Mainiota!"

"Tässä lienee jokin väärinkäsitys..." virkkoi Andrei Jefimitsh, pelästyen Ivan Dmitritshin ääntä, kohautti olkapäitään ja toisti: "Jokin väärinkäsitys..."

Ivan Dmitritsh sylkäisi taas ja laskeutui pitkäkseen.

"Kirottu elämä!" murahti hän. "Ja sehän tässä on katkeraa ja suututtavaa, ettei tämä elämä pääty kärsimysten palkitsemiseen, hyveen riemuvoittoon, kuten oopperoissa, vaan kuolemaan; rengit tulevat ja raahaavat raadon käsistä ja jaloista kellariin. Uh! Mutta mitäpä siitä... Saammehan sitten tulevassa elämässä iloita... Minäpä laskeudun sieltä haamuna tänne ja pelottelen näitä roistoja. Pelotan harmaapäisiksi."

Moiseika palasi saalistusretkeltään ja tohtorin nähdessään ojensi kätensä:

"Anna kopeekka!"

XVIII.

Andrei Jefimitsh meni taas ikkunan luo ja katseli ulos. Oli jo pimeä. Oikealla kohosi kylmä, punainen kuu taivaanrannalle. Lähellä sairaalan aitaa, korkeintaan sadan sylen päässä siitä, näkyi korkea, valkoinen rakennus, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila.

-- Siinäpä nyt näet todellisuuden! -- ajatteli Andrei Jefimitsh, ja häntä kammotti.

Kaikki häntä kauhisti, kuu, vankila, aidan harjalla törröttävät naulat, luujauhotehtaan kaukainen loimu. Hän kääntyi ja näki miehen, jonka rintaa koristivat välkkyvät tähdet ja ritarimerkit ja joka hymyili ja iski viekkaasti silmää. Sekin häntä kammotti.

Andrei Jefimitsh koetti vakuuttaa itselleen, ettei kuussa eikä vankilassa ole mitään erikoista, että tervejärkisetkin ihmiset pitävät ritarimerkkejä ja että kaikki ajan tullen lahoaa ja maatuu, mutta äkkiä hänet valtasi epätoivo. Hän tarttui molemmin käsin ikkunan edessä olevaan ristikkoon ja ravisti sitä voimainsa takaa. Vahva ristikko ei taipunut.

Sitten hän, hälventääkseen kauhuntunnettaan, poistui ikkunan luota ja istuutui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle.

"Mieleni on masentunut, ystäväiseni", mutisi hän vavisten ja pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan. "Masentunut..."

"Ruvetkaa filosofoimaan", vastasi Ivan Dmitritsh pilkallisesti.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala... Niinpä niin... Tehän muistaakseni väititte, että Venäjällä ei ole filosofiaa, mutta sittenkin filosofoivat kaikki, pienimmätkin. Mutta ei pienten filosofoiminen vahingoita ketään", jatkoi Andrei Jefimitsh sellaisella äänellä kuin olisi ollut valmis itkemään. "Miksi tuo vahingoniloinen hymy, ystäväni? Ja miksi pieneläjät eivät filosofoisi, kun heidän elämänsä on epätyydyttävä? Onko se laitaa, että älykkäällä, sivistyneellä, vapautta rakastavalla miehellä, Jumalan kuvalla ei ole muuta neuvoa kuin mennä lääkäriksi likaiseen, tyhmään kaupunkirähjään ja viettää koko elämänsä lääkerasioiden, iilimatojen ja sinappilaastarien parissa! Puoskaroimista, alhaisuutta, typeryyttä! Hyvä Jumala!"

"Puhutte järjettömyyksiä. Jos lääkärintoimi oli teille vastenmielinen, niin olisittehan voinut ruveta vaikka ministeriksi."

"Minnekään en olisi päässyt. Heikkoja me olemme, ystäväiseni... Olin välinpitämätön, järkeilin kylmästi ja terveesti, eikä elämän tarvinnut kuin hiukan tuntuvammin töytäistä minua, kun jo masennuin kokonaan... tarmoa puuttuu... Heikkoja me olemme, heikkoja ja vaivaisia... Te myöskin, ystäväni. Te olette älykäs, jaloluontoinen, imitte jo äitinne rinnoista jaloja aatteita, mutta tuskin jouduitte elämään, kun jo väsyitte ja sairastuitte... Heikkoja, heikkoja!"

Pelon ja katkeruuden tunteen lisäksi alkoi Andrei Jefimitshiä illan tultua vaivata itsepintaisesti vielä jokin muukin. Lopuksi hän ymmärsi kaipaavansa tupakkaa ja olutta.

"Poistun hetkiseksi, ystäväni", sanoi hän. "Käyn sanomassa, että toisivat valoa... En voi olla näin pimeässä... en kestä..."

Andrei Jefimitsh meni ovelle ja avasi sen, mutta Nikita hypähti heti hänen eteensä sulkien häneltä tien.

"Minne nyt! Ei saa mennä minnekään, ei saa!" sanoi hän. "On jo aika mennä levolle!"

"Minä vain hetkeksi, kävelen hiukan pihalla", selitti Andrei Jefimitsh hätäisesti.

"Ei, ei, se ei ole sallittua. Kyllähän itse tiedätte."

Nikita lennätti oven kiinni ja asettui sitä vastaan selin.

"Kenelle siitä on haittaa, jos menen ulos?" kysyi Andrei Jefimitsh kohauttaen olkapäitään. "En ymmärrä sitä. Nikita, minun täytyy päästä ulos!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minun täytyy!"

"Älkää panko toimeen epäjärjestystä, se ei käy laatuun!" sanoi Nikita ankarasti.

"Mitä pirua tämä tietää!" huusi Ivan Dmitritsh ja hypähti vuoteestaan. "Mitä oikeutta hänellä on estää teitä menemästä? Millä oikeudella he meitä täällä pitävät? Laissahan sanotaan selvästi, ettei keneltäkään voida riistää vapautta ilman oikeuden tuomiota! Tämä on väkivaltaa! Mielivaltaa!"

"Tietysti mielivaltaa!" huusi Andrei Jefimitsh, jota Ivan Dmitritshin sanat rohkaisivat. "Minun täytyy päästä ulos, täytyy! Hänellä ei ole oikeutta estää! Avaa ovi, etkö kuule!"

"Kuuletko, typerä elukka?" huusi Ivan Dmitritsh takoen ovea nyrkeillään, "Avaa ovi, tahi särjen sen. Peto!"

"Avaa!" kirkui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiiltaan. "Minä käsken!"

"Sano vielä jotakin!" vastasi Nikita oven takaa. "Sano vielä!"

"Mene edes kutsumaan Jevgeni Fjodoritsh tänne! Sano, että minä pyydän häntä tulemaan... hetkeksi vain!"

"Huomenna hän tulee kutsumattakin."

"Ei koskaan meitä päästetä täältä!" jatkoi Ivan Dmitritsh. "Meidät mädätetään tänne! Hyvä Jumala, onko todella mahdollista, ettei toisessa maailmassa ole helvettiä ja että nämä roistot saavat tekonsa anteeksi? Missä on oikeus? Avaa ovi, heittiö, minä tukehdun!" huusi hän käheästi ja syöksyi ovea vastaan. "Lyön pääni murskaksi! Murhaajat!"

Nikita avasi äkkiä oven, työnsi molemmin käsin ja polvellaan Andrei Jefimitshiä taaksepäin, heilautti kättään ja iski häntä kasvoihin nyrkillään. Andrei Jefimitshistä tuntui, että valtava, suolainen aalto peitti hänet päätä myöten ja lennätti vuoteelle; hän tunsi todella suolan makua suussaan: hampaista luultavasti vuoti verta. Hän huitoi käsillään, ikäänkuin koettaen uida pinnalle, kävi kiinni jonkun vuoteeseen ja tunsi samalla, että Nikita löi häntä kahdesti selkään.

Ivan Dmitritsh päästi kovan huudon. Luultavasti häntäkin piestiin.