Part 4

"Mutta minua isäni kuritti julmasti. Isäni oli jyrkkäluontoinen, peräpukamien vaivaama virkamies, pitkänenäinen ja keltakaulainen. Mutta puhukaamme teistä. Koko elämänne aikana ei kukaan ole sormellakaan koskenut teihin, säikäyttänyt tai piessyt teitä; olette terve kuin pukki. Te kasvoitte isänne siipien suojassa, opiskelitte hänen kustannuksellaan ja otitte sitten ilman muuta hyvätuloisen toimen. Yli kaksikymmentä vuotta teillä oli ilmainen asunto, saitte siihen valon, lämmön, palvelijat ja lisäksi teillä oli valta työskennellä miten ja minkä verran itse halusitte, vaikkapa olla tekemättä mitään. Olette luonnostanne laiska ja veltto ja koetitte senvuoksi järjestää elämänne niin, ettei mikään teitä häiritsisi eikä liikuttaisi paikaltanne. Työn te annoitte haavurin ja muun joukkion tehtäväksi, mutta itse istuitte lämpimässä ja hiljaisuudessa, kokositte rahaa, lueskelitte kirjoja, sulostutitte elämäänne miettimällä kaikenlaista korkealentoista hölynpölyä ja" -- Ivan Dmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään -- "ryypiskelyllä. Sanalla sanoen, te ette ole nähnyt elämää, ette tunne sitä lainkaan, ja todellisuuden tunnette vain teoreettisesti. Ja kun te halveksitte kärsimyksiä ettekä ihmettele mitään, on siihen olemassa varsin yksinkertainen syy: tuulenpieksäntä, ulkonainen ja sisäinen, elämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, järkevä ymmärtäminen, totinen onni, -- kaikki tuo on filosofiaa, joka sopii mainiosti venäläiselle laiskurille. Te esimerkiksi näette talonpojan lyövän vaimoaan. Miksi mennä väliin? Lyököön, molemmat kuitenkin kuolevat ennemmin tai myöhemmin; eikä lyöjä sitäpaitsi loukkaa lyönneillään sitä, jota lyö, vaan omaa itseään. Juopottelu on typerää, sopimatonta, mutta se, joka juo, kuolee ja se, joka ei juo, kuolee niinikään. Luoksenne tulee akka, jonka hampaita särkee... No, entäpä sitten? Kipu on kivun innokasta kuvittelemista, ja sitäpaitsi ilman sairautta ei tässä maailmassa eletä, kaikki kuolemme, ja siksi, akka, mene tiehesi, älä häiritse ajattelemistani, anna minun juoda viinaani rauhassa. Nuori mies pyytää neuvoa, mitä tehdä, miten elää; toinen miettisi ennenkuin vastaisi, mutta tällä on jo valmiina vastaus: pyri ymmärtämään tahi etsi totista onnea. Mutta mikä se ihmeellinen 'totinen onni' on? Siihen ei tietenkään ole vastausta. Meitä pidetään täällä ristikkojen takana, mädätetään, pidellään pahoin, mutta sehän on erinomaista ja järkevää, sillä eihän tämän sairastuvan ja lämpimän, hauskan asuinhuoneen välillä ole minkäänlaista eroa. Varsin mukava filosofia: mitään ei tarvitse tehdä, omatunto on puhdas, ja tuntee olevansa oikein viisas... Ei, hyvä herra, se ei ole filosofiaa, ajattelua eikä laajakatseisuutta, vaan laiskuutta, sielun velttoutta, hulluutta... Niin!" lisäsi Ivan Dmitritsh taas kiivastuen. "Te halveksitte kärsimyksiä, mutta, jos sormenne puristettaisiin ovenrakoon, niin huutaisitte kohti kurkkuanne!"

"Entä jos en huutaisikaan", huomautti Andrei Jefimitsh hymyillen leppeästi.

"Varmasti! Ja jos teihin iskisi halvaus, tahi olettakaamme, että joku hölmö, katala ihminen, käyttäen hyväkseen asemaansa ja virka-arvoaan, julkisesti solvaisi teitä, ja te tietäisitte, ettei hänelle koituisi siitä mitään rangaistusta, -- niin silloin varmaan ymmärtäisitte, mitä merkitsee opettaa toista ymmärtämään ja etsimään totista onnea."

"Tämä on jotakin erikoista", virkkoi Andrei Jefimitsh, nauraen mielihyvästä ja hykerrellen käsiään. "Minua ilahduttaa havaita teissä taipumusta yleistämiseen, ja äsken minusta esittämänne luonteenkuvaus oli tosiaan loistava. Minun täytyy tunnustaa, että keskustelu teidän kanssanne tuottaa minulle suurta huvia. No niin, olen kuunnellut teitä, suvainnette siis puolestanne kuunnella minua..."

XI.

Heidän keskustelunsa kesti vielä lähes tunnin ajan ja teki nähtävästi syvän vaikutuksen Andrei Jefimitshiin. Hän alkoi käydä sivurakennuksessa joka päivä. Hän kävi siellä aamuisin, iltapäivisin, ja usein hän istui illalla pimeän tuloon saakka puhelemassa Ivan Dmitritshin kanssa. Aluksi Ivan Dmitritsh arasteli häntä, epäili hänellä olevan pahoja mielessä ja ilmaisi peittelemättä vihamielisyytensä; sitten hän tottui tohtoriin, ja hänen töykeä käyttäytymisensä muuttui alentuvan ivalliseksi.

Pian levisi sairaalassa huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh oli ruvennut käymään kuudennessa osastossa. Ei kukaan, ei haavuri, Nikita eivätkä hoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi istui siellä tuntikausia, mistä hän puheli ja miksi ei kirjoittanut reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui oudolta. Mihail Averjanitsh kävi usein hänen kotonaan tapaamatta häntä, mitä ei milloinkaan ennen ollut tapahtunut, ja Darjushka oli ihmeissään, kun tohtori ei enää juonut olutta määräaikoinaan ja toisinaan myöhästyi päivälliseltäkin.

Kerran kesäkuun lopulla tohtori Hobotov tuli Andrei Jefimitshin asuntoon asioissa; kun hän ei tavannut tätä kotona, meni hän etsimään tohtoria sairaalan puolelta; siellä hänelle ilmoitettiin vanhan tohtorin menneen mielisairaiden luo. Mentyään sinne hän kuuli eteiseen seuraavan keskustelun:

"Me emme milloinkaan voi vetää samaa virttä, ja te ette saa minua käännytetyksi omaan uskoonne", puhui Ivan Dmitritsh ärtyneesti. "Te ette vähintäkään tunne todellisuutta ettekä ole milloinkaan kärsinyt, vaan verta imevän iilimadon tavoin elänyt toisten kärsimyksistä; mutta minä olen kärsinyt taukoamatta syntymähetkestäni tähän päivään saakka. Siksi sanon suoraan: minä pidän itseäni teitä ylempänä ja pätevämpänä joka suhteessa. Teistä ei ole minun opettajakseni."

"En ensinkään halua käännyttää teitä uskooni", vastasi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu ymmärtää. "Eikä siitä ole puhettakaan, ystäväni. Nyt ei ole puhe siitä, että te olette kärsinyt, mutta minä en. Kärsimys ja ilo ovat katoavaisia; jättäkäämme ne Herran haltuun. Vaan siitä on kysymys, että me vaihdamme ajatuksia keskenämme, näemme toinen toisessamme ihmisiä, jotka voivat ajatella ja keskustella, ja se herättää meissä yhteistuntoa, kuinka erilaisia mielipiteemme muuten olisivatkin. Jospa tietäisitte, rakas ystävä, kuinka minua on kyllästyttänyt yleinen järjettömyys, lahjattomuus, tylsyys, ja kuinka suurta iloa tunnen joka kerta keskustellessani teidän kanssanne. Te olette älykäs mies, ja minä nautin teidän seurastanne."

Hobotov raotti hiukan ovea ja katsoi sairastupaan; Ivan Dmitritsh, patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat rinnakkain vuoteen reunalla. Mielipuoli irvisteli, vavahteli ja veti kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen, ja tohtori istui liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset, avuttomat, surulliset. Hobotov kohautti olkapäitään, hymähti ja katsahti Nikitaan. Nikita niinikään kohautti olkapäitään.

Seuraavana päivänä Hobotov tuli uudestaan rakennukseen haavurin seurassa. Molemmat jäivät eteiseen kuuntelemaan.

"Ukon ruuvit lienevät kokonaan höltyneet!" virkkoi Hobotov poistuessaan.

"Herra meitä syntisiä armahtakoon!" huokasi pönäkkä Sergei Sergeitsh, huolellisesti vältellen vesilätäköitä, jottei olisi tahrinut kiiltäviksi harjattuja saappaitaan. "Totta puhuen, arvoisa Jevgeni Fjodoritsh, olen tätä jo kauan odottanut!"

XII.

Tämän jälkeen Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista salaperäisyyttä. Kun sairaalan rengit, hoitajattaret ja potilaat kohtasivat hänet, katsahtivat he häneen kysyvästi ja alkoivat sitten supista keskenään. Pikku Masha, katsastusmiehen tytär, jonka näkeminen puistossa häntä aina ilahdutti, juoksi nyt pois hänen luotaan, kun hän lähestyi hymyillen silittääkseen tyttösen päätä. Postimestari Mihail Averjanitsh, kuunnellessaan hänen puhettaan, ei enää virkkanut: "Aivan niin", vaan mutisi hämillään: "niin, niin, kai..." ja katsoi häntä miettiväisen ja surullisen näköisenä; ties miksi, hän kehoitteli ystäväänsä luopumaan viinasta ja oluesta, mutta hienotunteisesti kyllä ei puhunut suoraan, vaan vihjaillen, kertoen milloin muutamasta pataljoonanpäälliköstä, erinomaisesta miehestä, milloin rykmentinpapista, kelpo toverista, jotka joivat ja sairastuivat, mutta herjettyään juomasta paranivat täydellisesti. Pari kolme kertaa Andrei Jefimitshin luo tuli hänen virkaveljensä Hobotov, joka samoin neuvoi häntä heittämään väkevät ja ilman mitään huomattavaa syytä kehoitti häntä nauttimaan bromihappoista kalia.

Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupunginpäältä kirjeen, jossa tämä pyysi häntä luokseen erittäin tärkeän asian vuoksi. Tullessaan määrätyllä ajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi siellä sotilaskutsuntapäällikön, piirikoulun sivilitarkastajan, kaupunginhallituksen jäsenen, Hobotovin sekä erään pyylevän, vaaleaverisen herrasmiehen, joka esitettiin hänelle tohtorina. Tämä tohtori, jolla oli puolalainen, vaikeasti äännettävä nimi, asui kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista, hevossiitoslaitoksella, ja oli nyt matkan varrella poikennut kaupunkiin.

"Täällä on eräs teidän toimialaanne koskeva ilmoitus", lausui hallituksen jäsen Andrei Jefimitshille, kun kaikki olivat tervehtineet ja istuutuneet pöydän ääreen. "Jevgeni Fjodoritsh arvelee, että apteekilla on ahdasta päärakennuksessa ja että se olisi siirrettävä johonkin sivurakennukseen. Tämä ei oikeastaan merkitsisi mitään, voihan apteekin siirtää, mutta pääasia on, että rakennus kaipaa korjausta."

"Niin, ilman korjausta ei käy päinsä", sanoi Andrei Jefimitsh, hetken mietittyään. "Jos esimerkiksi kulmarakennus järjestettäisiin apteekkia varten, tarvittaisiin minun laskujeni mukaan vähintään viitisensataa ruplaa. Siitä menosta ei ole vastaavaa hyötyä."

Hetkisen vaitiolo.

"Minulla oli kunnia esittää jo kymmenen vuotta sitten", jatkoi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä, "että tämä sairaala on nykyisessä tilassaan kaupungille liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin nelikymmenluvulla, mutta varat olivat silloin toiset. Kaupunki tuhlaa liian paljon rahoja tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin virkoihin. Minä arvelen, että niillä rahoilla voitaisiin ylläpitää kaksi mallikelpoista sairaalaa, jos olisi toinen järjestys."

"No, mitäpä muuta kuin pannaan toimeen toinen järjestys!" virkkoi hallituksen jäsen vilkkaasti.

"Minulla oli jo kunnia esittää: siirretään lääkinnöllinen puoli piirineuvostolle."

"Todellakin, antakaa piirineuvostolle rahat, niin se varastaa ne", virkkoi vaaleaverinen tohtori nauraen.

"Kuten tavallista on", myönsi hallituksen jäsen, nauraen hänkin.

Andrei Jefimitsh katsoi väsyneesti ja raukeasti vaaleaveriseen tohtoriin ja huomautti:

"Olkaamme toki oikeudenmukaisia."

Taas tuli hiljaisuus. Tuotiin teetä. Kutsuntapäällikkö, joka jostakin syystä oli kovin hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä ja sanoi:

"Te olette kokonaan unohtanut meidät, tohtori. Mutta tehän olettekin munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Ikävähän teillä olisikin meikäläisten parissa."

Kaikki alkoivat puhua siitä, kuinka ikävä kunnon ihmisen on asua tässä kaupungissa. Ei teatteria, ei musiikkia, ja viimeisissä klubitanssiaisissa oli parikymmentä naista ja vain kaksi herraa. Nuoriso ei tanssi, vaan tungeskelee kaiken aikaa ravintolapöydän ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh alkoi hitaasti ja hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhua, kuinka surkeata, perin surkeata on, että kaupunkilaiset tuhlaavat elinvoimansa, sydämensä ja älynsä vain kortinpeluuseen ja juoruiluun eivätkä osaa tai tahdo kuluttaa aikaansa mielenkiintoisessa keskustelussa ja lukemisessa, eivät tahdo käyttää hyväkseen älyn suomia nautintoja. Ainoastaan äly on mielenkiintoinen ja tuntemisen arvoinen, kaikki muu on pientä ja mitätöntä. Hobotov kuunteli tarkkaavasti virkaveljensä puhetta ja kysyi sitten äkkiä:

"Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on?"

Saatuaan vastauksen hän ja vaaleaverinen tohtori alkoivat sellaisten tutkijain tavalla, jotka tuntevat taitamattomuutensa, kysellä Andrei Jefimitshiltä, mikä viikonpäivä tänään on, montako päivää on vuodessa ja onko totta, että kuudennessa osastossa on mainio profeetta.

Vastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:

"Kyllä, hän on sairas, mutta mielenkiintoinen nuori mies."

Muita kysymyksiä hänelle ei enää tehty.

Kun hän eteisessä puki päällystakkia ylleen, laski kutsuntapäällikkö kätensä hänen olalleen ja sanoi huokaisten:

"Meidän vanhusten olisi jo aika päästä lepoon!"

Poistuessaan virastosta Andrei Jefimitsh ymmärsi, että siellä oli ollut lautakunta, joka oli määrätty tutkimaan hänen sieluntilaansa. Hän muisti kysymykset, joita hänelle oli tehty, punastui ja ensi kerran eläissään syvästi surkutteli lääketiedettä.

-- Hyvä Jumala, -- ajatteli hän, muistellen, kuinka lääkärit vastikään olivat häntä tutkineet, -- eihän siitä ole pitkää aikaa, kun he kuuntelivat luentoja psykiatriasta, suorittivat tutkintonsa -- mistä tämä täydellinen tietämättömyys? Eihän heillä ole pienintäkään käsitystä psykiatriasta!

Ja ensi kerran hän tunsi itsensä loukatuksi ja katkeroituneeksi.

Saman päivän iltana hänen luokseen tuli Mihail Averjanitsh. Postimestari astui tervehtimättä hänen luokseen, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi kiihtyneellä äänellä:

"Rakas ystävä, näyttäkää nyt minulle, että luotatte minun ystävyyteeni ja itse pidätte minua ystävänänne... Hyvä ystävä!" ja estäen Andrei Jefimitshiä puhumasta, hän jatkoi kiihkeästi: "Minä pidän teistä sivistyneisyytenne ja sielunne jalouden tähden. Kuulkaa minua, rakas ystävä! Tieteen säännöt pakottavat tohtoreita salaamaan teiltä totuuden, mutta minä käyn sotilaan tavoin suoraan kimppuun: te olette sairas! Suokaa anteeksi, ystäväni, mutta se on totta, sen ovat kaikki jo aikoja sitten huomanneet. Tohtori Jevgeni Fjodoritsh sanoi minulle juuri äsken, että teidän täytyy terveytenne tähden saada lepoa ja huvitusta. Aivan niin! Erinomaista! Otan näinä päivinä lomaa ja lähden hengittämään toista ilmaa. Näyttäkää, että olette ystäväni, lähtekää minun mukaani! Lähtekäämme, unohtakaamme nuorten joukossa ikämme!"

"Minä tunnen olevani täysin terve", sanoi Andrei Jefimitsh, hiukan mietittyään. "En voi lähteä. Sallikaa minun jollakin muulla tavoin todistaa teille ystävyyteni."

Lähteä matkalle johonkin, tietämätöntä miksi, ilman kirjoja, ilman Darjushkaa, ilman olutta, tehdä jyrkkä muutos kahdenkymmenen vuoden aikana vakiintuneihin elämäntapoihinsa, -- sellainen ajatus näytti hänestä ensi hetkellä hurjalta ja mahdottomalta. Mutta sitten hän muisti kaupunginhallituksessa tapahtuneen keskustelun ja alakuloisuuden, jota oli tuntenut palatessaan sieltä kotiin, ja ajatus matkustaa vähäksi aikaa kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät häntä mielipuolena, tuntuikin hauskalta.

"Minne oikeastaan aiotte matkustaa?" kysyi hän.

"Moskovaan, Pietariin, Varsovaan... Varsovassa olen viettänyt elämäni viisi onnellisinta vuotta. Ihastuttava kaupunki! Lähtekäämme, ystäväni!"

XIII.

Viikon päästä Andrei Jefimitshiä kehoitettiin levähtämään, toisin sanoen, jättämään erohakemus; hän otti kehoituksen sangen tyynesti vastaan, ja toisen viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh istuivat postivankkureissa matkalla lähimmälle rautatieasemalle. Ilma oli viileä ja läpikuultavan kirkas, taivas vaaleansininen. Matka asemalle, kaksisataa virstaa, ajettiin kahdessa vuorokaudessa, ja kaksi kertaa jäätiin yöksi katon alle. Kun postiasemilla tarjottiin teetä huonosti pestyissä laseissa tahi vitkasteltiin hevosia valjastettaessa, niin Mihail Averjanitsh kävi tulipunaiseksi, vapisi koko ruumiiltaan ja karjui:

"Suu kiinni! Ei mitään selityksiä!" Ja vankkureissa istuessaan hän hetkeksikään vaikenematta kertoi matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan tsaarikunnassa. Sellaisia seikkailuja ja kohtauksia! Hän puhui kovalla äänellä ja oli samalla niin kummastuneen näköinen, että saattoi luulla hänen valehtelevan. Kaiken lisäksi hän puhuessaan hengitti Andrei Jefimitshin kasvoihin ja nauraa hohotti hänen korvaansa. Se kiusasi tohtoria ja esti häntä keskittämästä ajatuksiaan.

Rautatiellä he säästäväisyyssyistä matkustivat kolmannessa luokassa, tupakoitsemattomien vaunussa. Matkustajat olivat puoleksi puhtaita. Mihail Averjanitsh oli pian tutustunut jokaiseen ja siirtyen penkistä toiseen puhui kovalla äänellä, että näillä kiusallisilla rautateillä ei pitäisi matkustaa. Petkutusta ja peijausta joka puolella! Toista on ratsastaa: pyyhkäiset päivässä sata virstaa ja tunnet itsesi terveeksi ja virkuksi. Ja katovuodet meillä johtuvat siitä, että Pinskin suot kuivatettiin. Kaikkialla vallitsee hirveä epäjärjestys. Hän kiivastui, puhui äänekkäästi eikä antanut toisille suunvuoroa. Hänen taukoamaton lavertelunsa, jota säestivät kovat naurunhohotukset ja vilkkaat eleet, rasitti Andrei Jefimitshiä.

-- Kumpikohan meistä kahdesta on mielipuoli? -- ajatteli hän ärtyneenä. -- Minäkö, joka kaikilla tavoin koetan olla häiritsemättä matkustajia, vaiko tuo itsekäs mies, joka uskoo olevansa viisaampi ja henkevämpi kaikkia muita eikä senvuoksi anna kenellekään rauhaa?

Moskovaan tultua Mihail Ävarjanitsh otti ylleen olkaimettoman sotilaspukunsa, käyttäen punareunuksisia housuja. Kadulla hänellä oli sinelli ja päässään upseerin lakki, ja sotamiehet tekivät hänelle kunniaa. Andrei Jefimitshistä tuntui nyt, että hänen seuralaisensa oli kaikesta ennen omaksumastaan herrasmaisuudesta kuluttanut pois kaiken hyvän ja säilyttänyt vain kaiken ruman. Hän tahtoi itseään palveltavan silloinkin kun se oli aivan tarpeetonta. Tulitikkuja oli pöydällä hänen edessään, ja hän näki ne, mutta kuitenkin huusi tarjoilijaa tuomaan tulitikkuja; hän ei ujostellut näyttäytyä hotellipalvelijattarelle alusvaatteissaan; kaikkia lakeijoja eroituksetta, vanhuksiakin, hän sinutteli ja suuttuessaan haukkui heitä hölmöiksi ja pölkkypäiksi. Se oli Andrei Jefimitshin mielestä kyllä herrasmaista, mutta rumaa.

Ensi työkseen Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajan kappeliin. Hän rukoili kiihkeästi, lyöden otsaansa maahan kyynelet silmissä, ja lopetettuaan huokasi syvään ja sanoi:

"Vaikka ei uskokaan, tuntuu kuitenkin ikäänkuin rauhoittuvansa, kun rukoilee. Polvistukaa tekin, ystäväni."

Andrei Jefimitsh joutui hämilleen ja polvistui pyhänkuvan eteen, ja Mihail Averjanitsh työnsi huulensa suppuun ja rukoili kuiskaten, ja taas hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Sitten he menivät Kremliin, jossa katselivat, jopa sormin koettelivat n.s. tsaaritykkiä ja tsaarikelloa, ihailivat näköalaa, joka levisi Moskva-joen takana, pistäytyivät Vapahtajankirkossa ja Rumjantsev-museossa.

Päivällistä he söivät Tiestovissa. Mihail Averjanitsh silmäili kauan ruokaluetteloa, silitteli poskipartaansa ja virkkoi kuin herkkusuu, joka on tottunut liikkumaan ravintoloissa kuin kotonaan:

"Katsotaanpas, enkelini, mitä teillä on tarjottavana!"

XIV.

Tohtori käveli, katseli, söi, joi, mutta hänellä oli vain yksi tunne: suuttumus Mihail Averjanitshia kohtaan. Hän olisi tahtonut levähtää ystävänsä seurasta, paeta häntä, lymytä, mutta ystävä piti velvollisuutenaan olla päästämättä häntä hetkeksikään luotaan ja hankkia hänelle mahdollisimman paljon hauskutuksia. Kun ei ollut mitään katseltavaa, huvitti hän tohtoria jutuillaan. Andrei Jefimitsh kesti kaksi päivää, mutta ilmoitti kolmantena ystävälleen olevansa sairas ja tahtovansa jäädä kotiin koko päiväksi. Ystävä vastasi, että siinä tapauksessa hänkin jää. Täytyykin tosiaan hiukan levähtää, muuten eivät jalat kannata. Andrei Jefimitsh kävi pitkäkseen sohvalle, kasvot seinään päin, ja kuunteli hammasta purren ystäväänsä, joka innokkaasti vakuutti, että Ranska ennemmin tahi myöhemmin murskaa Saksan, että Moskovassa on tavattoman paljon lurjuksia ja ettei hevosen kykyjä voi päättää sen ulkomuodosta. Tohtorin korvissa alkoi humista, sydän alkoi tykyttää ankarammin, mutta hienotunteisuudesta hän ei rohjennut pyytää ystäväänsä menemään ulos tahi olemaan vaiti. Onneksi Mihail Averjanitshia alkoi ikävystyttää huoneessa istuminen, ja hän lähti päivällisen jälkeen jaloittelemaan.

Yksin jäätyään Andrei Jefimitsh antautui levontunteen valtaan. Kuinka suloista on maata liikkumatta sohvalla ja tietää olevansa yksin huoneessa! Todellinen onni on mahdoton ilman yksinäisyyttä. Langennut enkeli oli uskoton Jumalalle luultavasti siksi, että toivoi yksinäisyyttä, jota enkelit eivät saa nauttia. Andrei Jefimitsh tahtoi ajatella kaikkea viime päivinä kuulemaansa ja näkemäänsä, mutta Mihail Averjanitsh ei poistunut hänen ajatuksistaan.

-- Hänhän otti lomaa ja lähti kanssani ystävyydestä, jalomielisyydestä, -- ajatteli tohtori kiusaantuneena. -- Ei ole mitään pahempaa kuin tämä ystävällinen holhous. Kyllähän hän on hyväsydäminen, jalomielinen ja aika iloveikko, mutta kuitenkin ikävä ihminen. Sietämättömän ikävä. Näkyy siis olevan ihmisiä, jotka aina puhuvat vain älykkäitä sanoja, mutta kuitenkin tuntuu, että he ovat typeriä.

Seuraavana päivänä Andrei Jefimitsh taas sanoi olevansa sairas eikä poistunut huoneestaan. Hän makasi kasvot sohvanselkään päin ja kärsi, kun ystävä koetti hauskuttaa häntä kertomuksillaan, ja tunsi lepoa, milloin toinen oli poissa. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että oli lähtenyt matkalle, ja ystävälleen, joka kävi joka päivä yhä kielevämmäksi ja hilpeämmäksi; hänen oli mahdotonta ohjata ajatuksiaan vakaville, yleville aloille.

-- Nyt minua koettelee todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, -- ajatteli hän suuruksissaan heikkoudelleen. -- Mutta mitä turhia... Palaan kotiin, ja kaikki käy taas entiseen tapaansa...

Pietarissa sama juttu: hän ei päiväkausiin poistunut huoneestaan, makasi sohvalla ja nousi jalkeille vain juodakseen olutta.

Mihail Averjanitsh hoputti kaiken aikaa matkustamaan Varsovaan.

"Rakas ystävä, mitäpä minä sinne?" esteli Andrei Jefimitsh rukoilevalla äänellä. "Matkustakaa yksin ja antakaa minun lähteä kotiin! Olkaa niin ystävällinen!"

"Ei missään nimessä!" vastasi Mihail Averjanitsh. "Se on hurmaava kaupunki. Siellä minä olen viettänyt elämäni viisi onnellisinta vuotta!"

Andrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi mielenlujuutta pysyäkseen päätöksessään, hän rohkaisi mielensä ja lähti Varsovaan. Sielläkään hän ei mennyt mihinkään huoneestaan, makasi vain sohvalla ja oli vihoissaan itselleen, ystävälleen ja palvelijoille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, ja Mihail Averjanitsh, kuten tavallisesti, reippaana ja iloisena, kuljeskeli aamusta iltaan pitkin kaupunkia ja etsi vanhoja tuttaviaan. Usein hän oli poissa koko yön. Erään yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt kuka ties missä, hän palasi varhain aamulla tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, punaisena ja hiukset epäjärjestyksessä. Hän käveli hyvän aikaa nurkasta nurkkaan, murahdellen itsekseen jotakin, sitten hän pysähtyi ja sanoi:

"Kunnia ennen kaikkea!"

Käveltyään vielä hetkisen, hän tarttui käsin päähänsä ja lausui traagillisella äänensävyllä:

"Niin, kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin ensi kerran johtui mieleeni lähteä tähän Babyloniin! Rakas ystävä", sanoi hän, kääntyen tohtoriin, "halveksikaa minua: olen hävinnyt pelissä! Antakaa minulle viisisataa ruplaa!"

Andrei Jefimitsh otti esille viisisataa ruplaa ja antoi ne ystävälleen sanaakaan sanomatta. Tämä, yhä vielä tulipunaisena häpeästä ja kiukusta, lausui epäselvästi jonkin hyödyttömän valan, pani lakin päähänsä ja lähti. Palattuaan parin tunnin päästä hän heittäytyi nojatuoliin, huokasi äänekkäästi ja virkkoi:

"Kunnia on pelastettu! Ja nyt matkaan, ystäväni! En tahdo enää minuutiksikaan jäädä tähän kirottuun kaupunkiin. Roistot! Itävaltalaiset vakoojat!"

Kun ystävykset palasivat omaan kaupunkiinsa, oli jo marraskuu, ja kadut olivat paksun lumen peitossa. Andrei Jefimitshin viran oli ottanut tohtori Hobotov; hän asui vielä vanhassa asunnossaan odottaen, milloin Andrei Jefimitsh palaa ja tyhjentää sairaalarakennuksessa olevan huoneistonsa. Ruma nainen, jota hän sanoi keittäjättärekseen, asui jo eräässä kylkirakennuksessa.

Kaupungissa kerrottiin uusia sairaalajuoruja. Tiedettiin, että ruma nainen oli riitaantunut katsastusmiehen kanssa ja että tämä oli ryöminyt polvillaan hänen edessään, pyytäen anteeksi.

Andrei Jefimitshin oli ensi päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen etsittävä itselleen asunto.