Part 3
-- Mutta entä sitten? -- kysäisee Andrei Jefimitsh itseltään, avaten silmänsä. -- Mitäpä siitä? Äntiseptiikasta, Kochista ja Pasteurista huolimatta ei asian ydin ole vähintäkään muuttunut. Sairaloisuus ja kuolevaisuus on yhä samanlainen. Mielisairaille järjestetään näytäntöjä ja tanssiaisia, mutta vapauteen ei heitä kuitenkaan päästetä. Loppujen lopuksi, kaikki on vain turhuutta ja tyhjää hosumista, todellisuudessa ei parhaan wieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ole pienintäkään eroa.
Mutta mielipaha ja kateuden tapainen tunne estävät häntä pysymästä välinpitämättömänä. Se johtuu varmaankin väsymisestä. Raskas pää painuu kirjaa kohti, hän panee kädet kasvojensa alle, jotta olisi pehmeämpi, ja tuumii:
-- Minä palvelen huonoa asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän; minä en ole rehellinen. Mutta itsessänihän en ole mitään, olen vain pieni hiukkanen välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikki piirikunnan virkamiehet ovat vahingollisia ja saavat suotta palkkaa... En siis minä ole syypää epärehellisyyteeni, vaan aika... Jos olisin syntynyt paria sataa vuotta myöhemmin, olisin toisenlainen.
Kun kello lyö kolme, sammuttaa hän lampun ja menee makuusuojaansa. Mutta häntä ei nukuta.
VIII.
Pari vuotta sitten piirineuvosto kävi anteliaaksi ja määräsi kolmesataa ruplaa vuosittain avustukseksi, jotta voitaisiin lisätä kaupungin sairaalan henkilökuntaa, kunnes perustettaisiin piirisairaala, ja Andrei Jefimitshin avuksi valittiin piirilääkäri Jevgeni Fjodoritsh Hobotov. Tämä on vielä jotenkin nuori -- ei vielä kolmeakymmentäkään -- pitkä, ruskeatukkainen; poskipäät ovat leveät ja silmät pienet. Hänen esi-isänsä olivat luultavasti olleet vierasheimoisia. Hän saapui kaupunkiin ihan rahattomana, vähäinen matkalaukku kädessä ja seurassaan nuori, ruma nainen, jota hän nimitti keittäjättärekseen. Tällä naisella on mukanaan rintalapsi. Hobotovilla on lippalakki, jalassa pitkävartiset saappaat; talvella hän käy lyhyessä turkissa. Hän lyöttäytyy läheisesti haavuri Sergei Sergeitshin ja rahastonhoitajan pariin; muita virkailijoita hän, herra ties miksi, sanoo ylimysmielisiksi ja pysyttelee heistä loitompana. Kodissaan hänellä on yksi ainoa kirja -- "Wienin klinikan uusimmat reseptit vuodelta 1881". Sen hän ottaa aina mukaansa mennessään sairaan luo. Klubissa hän iltaisin pelaa biljardia; kortinpeluusta hän ei pidä. Hän käyttää keskustelussa erittäin mielellään sellaisia lauseparsia kuin "pitkä kuin nälkävuosi", "kyllä te vielä anturoita kulutatte", ja niin edelleen.
Sairaalassa hän käy kahdesti viikossa, tarkastaa kaikki osastot ja ottaa vastaan sairaita. Täydellinen antiseptiikan puute ja kuppaussarvet kummastuttavat häntä, mutta hän ei ryhdy mihinkään uudistuksiin, peläten loukkaavansa sillä Andrei Jefimitshiä. Virkaveljeään Andrei Jefimitshiä hän pitää ovelana veijarina, arvelee tämän olevan hyvinkin rikkaan ja kadehtii häntä hiljaisuudessa. Hän ottaisi itse kernaasti Andrei Jefimitshin toimen.
IX.
Eräänä keväisenä iltana maaliskuun loppupuolella, kun lumi jo oli sulanut ja kottaraiset rupattelivat puutarhassa, saattoi tohtori portille asti ystäväänsä postimestaria. Juuri silloin tuli pihaan juutalainen Moiseika, joka palasi kaupungilta saaliineen. Hän oli avopäin, paljaissa jaloissa kehnot kalossit, ja kantoi kädessään vähäistä pussia, johon oli kerännyt almuja.
"Anna kopeekkainen!" sanoi hän tohtorille väristen vilusta ja hymyillen.
Andrei Jefimitsh, joka ei voinut mitään kieltää, antoi kymmenkopeekkaisen.
-- Onpa tuo surkeata, -- ajatteli hän katsahtaen juutalaisen paljaisiin jalkoihin ja laihoihin, punaisiin nilkkoihin. -- Märkähän nyt on.
Ja säälin ja vastenmielisyyden sekaisen tunteen pakottamana hän seurasi juutalaista sivurakennukseen, katsoen vuoroin tämän paljaaseen päähän, vuoroin hänen nilkkoihinsa. Tohtorin nähdessään Nikita ponnahti ryysyläjältä ja suoristautui.
"Hyvää iltaa, Nikita", tervehti Andrei Jefimitsh ystävällisesti. "Jos voisi tälle juutalaiselle jotenkin saada saappaat, muuten hän vilustuu."
"Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne. Ilmoitan katsastusmiehelle."
"Ole hyvä. Pyydä häneltä minun nimessäni. Sano, että minä pyysin."
Eteisestä saliin johtava ovi oli avoinna. Ivan Dmitritsh, joka makasi vuoteellaan ja oli kohonnut kyynärpäittensä varaan, kuunteli pelokkaana vierasta ääntä ja tunsi sitten tohtorin. Hän vapisi koko ruumiiltaan kiukusta, hypähti vuoteeltaan ja vihasta punoittavin kasvoin ja silmien miltei tunkeutuessa ulos kuopistaan juoksi keskelle huonetta.
"Tohtori tuli!" huusi hän nauraa hohottaen. "Vihdoinkin! Hyvät herrat, iloitkaamme, tohtori kunnioittaa meitä vierailulla! Kirottu konna!" kiljaisi hän niin raivostuneena, ettei hänessä milloinkaan ennen oltu sellaista voimaa nähty, ja polki jalkansa lattiaan. "Tappakaa se konna! Ei, sekään ei riitä! Hukuttakaa hänet käymälän pohjaan!"
Kun Andrei Jefimitsh kuuli hänen raivonpurkauksensa, katsahti hän eteisestä saliin ja kysyi leppeästi:
"Mistä syystä?"
"Mistäkö syystä?" huusi Ivan Dmitritsh mennen hänen luokseen uhkaavin elein ja vetäen kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen. "Vai mistä syystä? Varas!" sähähti hän inhoten ja muikistaen huuliaan, ikäänkuin sylkäistäkseen. "Veijari! Pyöveli!"
"Rauhoittukaa", kehoitti Andrei Jefimitsh, anteeksipyytävästi hymyillen. "Vakuutan teille, etten milloinkaan ole mitään varastanut, ja muuhun nähden te varmaan suuresti liioittelette. Nähdäkseni te olette minulle vihoissanne. Tyyntykää, jos voitte ja sanokaa tyynesti: miksi olette vihoissanne?"
"Miksi te minua täällä pidätte?"
"Koska olette sairas."
"Niin kyllä, sairas. Mutta liikkuvathan kymmenet, sadat mielipuolet vapaudessa siitä syystä, että te tietämättömyydessänne ette kykene heitä eroittamaan terveistä. Minkä tähden minä ja nämä onnettomat istumme täällä toisten puolesta, kuin mitkäkin syntipukit? Te, haavuri, katsastusmies ja koko teidän sairaalajoukkionne olette siveellisessä suhteessa suunnattomasti alempana kuin yksikään meistä; miksi me istumme täällä ettekä te? Onko siinä järkeä?"
"Siveellisyydellä ja järjellä ei ole tässä mitään tekemistä. Kaikki riippuu sattumasta. Se, joka on joutunut tänne, pysyy täällä; se, jota ei ole tänne tuotu, käy vapaana, siinä kaikki. Siihen, että minä olen tohtori ja te mielisairas, ei ole mitään siveellistä syytä eikä siinä ole järkeäkään, pelkkä sattuma vain."
"En ymmärrä tuollaista hölynpölyä..." virkkoi Ivan Dmitristh jurosti ja istuutui vuoteelleen.
Moiseika, jonka taskuja Nikita arasteli tutkia tohtorin läsnäollessa, levitteli vuoteelleen leivänpaloja, paperisuikaleita ja luita ja yhä väristen vilusta alkoi nopeasti ja laulavalla äänellä puhua jotakin omalla kielellään. Hän luultavasti kuvitteli avanneensa kauppapuodin.
"Päästäkää minut täältä", pyysi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä värähteli.
"En voi."
"Miksi ette? Miksi?"
"Siksi, ettei se ole minun vallassani. Päättäkää itse, mitä hyötyä teillä olisi siitä, että päästäisin teidät pois. Menkää. Kaupunkilaiset tahi poliisimiehet ottavat teidät kiinni ja tuovat tänne takaisin."
"Niin, niin, se on totta", vastasi Ivan Dmitritsh ja pyyhki otsaansa. "Se on kauheata! Mutta mitä minun on tekeminen? Mitä?"
Ivan Dmitritshin ääni ja nuoret, älykkäät kasvot irvistyksineen miellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hän sai halun hyvitellä nuorta miestä ja rauhoittaa häntä. Istuutui hänen viereensä vuoteen reunalle, mietti hetkisen ja virkkoi:
"Kysytte, mitä on tekeminen? Parasta teidän asemassanne olisi -- karata täältä. Mutta valitettavasti se on hyödytöntä. Teidät pidätetään. Kun yhteiskunta suojelee itseään rikollisilta, mielenvikaisilta ja yleensä epämieluisilta ihmisiltä, on se voittamaton. Teille ei jää muuta neuvoa kuin mukautua siihen ajatukseen, että olonne täällä on välttämätön."
"Se ei ole kellekään tarpeellinen."
"Koska kerran on olemassa vankiloita ja mielisairaaloita, niin täytyyhän niissä jonkun olla. Ellei täällä olisi teitä, niin voisinhan olla minä taikka joku kolmas. Odottakaa, kunnes joskus kaukaisessa tulevaisuudessa vankilat ja mielisairaalat lakkaavat olemasta; silloin ei ole ristikoita ikkunoissa eikä näitä mekkoja. Sellainen aika tietenkin koittaa ennemmin tai myöhemmin."
Ivan Dmitritsh hymähti pilkallisesti.
"Laskette leikkiä", sanoi hän siristäen silmiään. "Sellaisten herrojen kuin teidän ja apulaisenne Nikitan ei tarvitse vähintäkään huolehtia tulevaisuudesta, mutta saatte olla varmat siitä, hyvä herra, että parempi aika sittenkin tulee! Ehkä puhun typerästi, naurakaa vain, mutta uuden elämän aamu sarastaa kerran, totuus saa riemuita ja... ja meidän kaduillamme vietetään juhlapäivää! Minä en saa sitä nähdä, minä menehdyn, mutta joidenkuiden jälkeläiset sen näkevät. Tervehdin heitä kaikesta sielustani ja iloitsen, iloitsen heidän tähtensä! Eteenpäin! Jumala teitä auttakoon, ystävät!"
Ivan Dmitritsh nousi seisaalle loistavin silmin ja ojentaen kättään ikkunaa kohti jatkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Näiden ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön totuus! Minä riemuitsen!"
"Minä en huomaa mitään erikoista riemun syytä", huomautti Andrei Jefimitsh, josta Ivan Dmitritshin liikkeet tuntuivat teatterimaisilta, mutta samalla jollakin tavoin miellyttäviltä. "Aika tulee kyllä, jolloin vankiloita ja mielisairaaloita ei enää ole, ja totuus, kuten suvaitsitte sanoa, saa kerran riemuita, mutta asioiden järjestys ei muutu, luonnonlait pysyvät entisinä. Ihmiset sairastavat, vanhenevat, kuolevat samoin kuin nytkin. Vaikka kuinka suurenmoinen aamu kerran valaisisi elämäämme, niin kaiken loppuna on kuitenkin ruumisarkku ja hauta."
"Mutta kuolemattomuus?"
"Oh, pötyä!"
"Te ette usko, mutta minä uskon. Joku Dostojevskin tahi Voltairen henkilöistä sanoo, että ellei Jumalaa olisi, olisivat ihmiset hänet keksineet. Ja minä uskon varmasti, että ellei kuolemattomuutta ole, niin ennemmin tai myöhemmin sen keksii suurenmoinen ihmisäly."
"Hyvin sanottu", virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvästä. "Hyvä on, että uskotte. Kun on sellainen usko, niin voi elää lauleskellen vaikka seinään muurattuna. Oletteko opiskellut jossakin?"
"Yliopistossa, mutta en voinut päättää opintojani."
"Olette ajatteleva ja järkevä mies. Te voitte kaikissa olosuhteissa saada tyydytyksen omasta itsestänne. Vapaa ja syvä ajattelu, joka pyrkii elämän ymmärtämiseen, ja maailman tyhmän touhuamisen täydellinen halveksiminen, -- siinä kaksi hyvää, joita korkeampaa ihminen ei ole milloinkaan tuntenut. Ja te voitte ne säilyttää, vaikka olisitte kolmen ristikon takana. Diogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin onnellisempi kuin kaikki maailman ruhtinaat."
"Teidän Diogeneenne oli pölkkypää", murahti Ivan Dmitritsh jurosti. "Mitä te minulle puhutte Diogeneesta ja jostakin ymmärtämisestä?" huudahti hän kiivastuen ja hypähti pystyyn. "Minä rakastan elämää, rakastan intohimoisesti! Minua vaivaa vainoamishulluus, alituinen kiduttava kauhu, mutta on hetkiä, jolloin minut valtaa elämän jano, ja silloin pelkään tulevani hulluksi. Tahdon kiihkeästi elää, kiihkeästi!"
Hän käveli kuohuksissaan pitkin huonetta ja virkkoi, alentaen ääntään:
"Kun olen mietteissäni, ahdistavat minua harhanäyt. Luokseni tulee joitakin ihmisiä, kuulen ääniä, soittoa, ja minusta tuntuu, kuin kävelisin metsässä, meren rannalla, ja kaipaan äärettömästi jotakin puuhaa, tointa... Mitä kuuluu uutta?" kysyi Ivan Dmitritsh. "Kaupungistako tahdotte kuulla, vai kaikesta yleensä?"
"No, kertokaa aluksi kaupungista ja sitten muusta yleensä."
"Mitäpä siellä? Kaupungissa on kuolettavan ikävää... Ei ole ketään, jolle sanan sanoisi, ei ketään, jota kuuntelisi. Uusia ihmisiä ei ole. Tahi kyllä, tulihan äskettäin nuori lääkäri Hobotov."
"Hän tuli jo minun aikanani. Mitä arvelette, eikö hän ole heittiö?"
"No niin, sivistymätön ihminen. Todella merkillistä... Kaikesta päättäen ei pääkaupungeissamme älyllinen elämä ole seisahduksissa, on olemassa virtauksia, -- pitäisihän siellä siis olla kunnollistakin väkeä, mutta aina sieltä, ties Jumala miksi, lähetetään meille sellaisia ihmisiä, että tekisi mieli ajaa hornaan. Onneton kaupunki!"
"Niin, onneton kaupunki!" huokasi Ivan Dmitritsh ja purskahti nauramaan. "Entä muuten, yleensä? Mitä kirjoittavat sanoma- ja aikakauslehdet?"
Huoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ja alkoi seisten kertoa, mitä kirjoitetaan ulkomailla ja Venäjällä, ja mitä ajatussuuntia nyt on liikkeellä. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja teki kysymyksiä, mutta äkkiä, ikäänkuin muistaen jotakin kauheata, tarttui käsin päähänsä ja heittäytyi vuoteelleen selin tohtoriin.
"Mikä teidän on?" kysyi Andrei Jefimitsh.
"Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa!" vastasi Ivan Dmitritsh karkeasti. "Jättäkää minut!"
"Miksi?"
"Sanoinhan jo: lähtekää! Piru te olette!"
Andrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huoahti ja poistui. Mennessään eteisen poikki hän sanoi:
"Jos hiukan siivottaisiin täällä, Nikita... Kauhean tympeä haju!"
"Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne."
-- Kuinka miellyttävä nuori mies! -- tuumi Andrei Jefimitsh mennessään asuntoonsa. -- Koko täällä oloni aikana ensimmäinen, jonka kanssa voi puhella. Hän osaa keskustella ja kiintyy juuri niihin asioihin, joihin tuleekin kiintyä.
Lukiessaan ja sitten levolle mennessään hän koko ajan ajatteli Ivan Dmitritshiä. Seuraavana aamuna herättyään hän taas muisti, että oli eilisiltana tutustunut älykkääseen ja mielenkiintoiseen ihmiseen, ja päätti mennä hänen luokseen uudelleen ensi tilassa.
X.
Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pidellen käsillään päätään ja jalat koukussa. Hänen kasvojaan ei näkynyt.
"Hyvää päivää, ystäväni", tervehti Andrei Jefimitsh. "Ettehän vain nuku?"
"Ensiksikään en ole teidän ystävänne", vastasi Ivan Dmitritsh, puhuen pielukseensa, "ja toiseksi, näette turhaa vaivaa: minulta ette ongi ainoatakaan sanaa".
"Kummallista..." mutisi Andrei Jefimitsh hämillään. "Eilen keskustelimme niin tyynesti, ja nyt, ties mistä, olette suuttunut ja suorastaan törkeä... Ehkä olen puhunut jollakin tavoin sopimattomasti tahi kenties lausunut jonkun ajatuksen, joka ei ole teidän vakaumustenne mukainen..."
"Vai teihin minun pitäisi luottaa!" vastasi Ivan Dmitritsh hiukan kohottautuen ja silmäillen tohtoria pilkallisesti ja kiihtyneen näköisenä; hänen silmänsä olivat punaiset. "Voitte mennä urkkimaan ja kiusaamaan muualle, täällä teillä ei ole mitään tekemistä. Oivalsin jo eilen, miksi tulitte tänne."
"Kummallinen päähänpisto!" hymähti tohtori. "Te siis arvelette, että olen urkkija?"
"Niin, juuri sitä... Urkkija tahi tohtori, jonka on pantava minut koetuksille, -- yhdentekevää, kumpi olette."
"Te olette suoraan sanoen, suokaa anteeksi, -- eriskummainen!"
Tohtori istuutui töyrytuolille vuoteen ääreen ja pudisti moittivasti päätään.
"Mutta olettakaamme, että olette oikeassa", sanoi hän. "Olettakaamme, että koetan petollisesti houkutella teitä puhumaan jotakin, josta voisin antaa teidät ilmi poliisille. Teidät vangitaan ja tuomitaan. Mutta olisiko teillä oikeudessa ja vankilassa pahempi kuin täällä? Ja jos teidät lähetetään rangaistussiirtolaan tahi vaikka pakkotyöhönkin, niin olisiko se pahempaa kuin oleskelu tässä laitoksessa? En sitä luulisi... Mitä siis pelkäätte?"
Tohtorin selitys näytti tehoavan. Ivan Dmitritsh tyyntyi ja nousi istualleen.
Kello kävi viidettä iltapäivällä. Siihen aikaan Andrei Jefimitsh tavallisesti kävelee kotona pitkin huoneita ja Darjushka tiedustelee, joko hän haluaa olutta. Ulkona oli tyyni, kirkas ilma.
"Lähdin päivällisen jälkeen jaloittelemaan ja niin pistäydyin tänne, kuten näette", sanoi tohtori. "Nyt on jo täysi kevät."
"Mikä kuukausi nyt on? Maaliskuu?" kysyi Ivan Dmitritsh.
"Niin, maaliskuun loppupuoli."
"Onko ulkona lokaista?"
"Ei varsin. Puistossa ovat tiet jo kunnossa."
"Nytpä olisi hauska ajaa rattailla jonnekin kaupungin ulkopuolelle", virkkoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään kuin vasta heränneenä, "sitten palata kotiin, lämpöiseen, hauskaan huoneeseen ja... ja kutsua kunnollinen lääkäri parantamaan päänsärkyä... Jo onkin pitkä aika siitä, kun elin ihmisten tavalla. Ja täällä on niin inhoittavaa! Sietämätöntä!"
Eilinen mielenkiihtymys oli uuvuttanut hänet, ja nyt hän oli veltto ja haluton puhumaan. Hänen sormensa vapisivat, ja kasvoista näkyi, että häntä vaivasi ankara päänsärky.
"Lämpöisen, hauskan asuinhuoneen ja tämän sairaalahuoneen välillä ei ole mitään eroitusta", sanoi Andrei Jefimitsh. "Ihmisen rauha ja tyytyväisyys ei asu hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tavallinen ihminen odottaa hyvää tahi pahaa ulkoapäin, kuten nyt te ajoneuvoista ja kodista, mutta ajatteleva ihminen -- omasta itsestään."
"Menkää saarnaamaan tuota filosofiaa Kreikkaan, jossa on lämmin ja pomeranssit tuoksuvat, mutta täkäläisessä ilmanalassa se ei menesty. Kenenkä kanssa puhuinkaan Diogeneestä? Varmaankin teidän?"
"Eilen minun kanssani."
"Diogenes ei tarvinnut huonetta eikä lämmintä kotia; siellä on muutenkin kuuma. Makaa kellota vain tynnyrissä ja syö appelsiineja ja oliiveja. Mutta tuo hänet tänne Venäjälle, niin kyllä hän vain pyrkisi huoneeseen toukokuussakin, joulukuusta puhumattakaan. Kyllä vilu hänet nujertaisi."
"Ei. Kylmyyttä, samoinkuin yleensä kaikkea kipua, voi olla tuntematta. Marcus Aurelius sanoo: 'Kipu on kivun innokasta kuvittelemista: ponnista tahtoasi, haihduttaaksesi tämän kuvittelun, torju se luotasi, herkeä valittamasta, ja kipu katoaa.' Tämä on totta. Viisaan, tahi vain ajattelevan, järkevän ihmisen tuntee juuri siitä, että hän halveksii kärsimystä; hän on aina tyytyväinen eikä ihmettele mitään."
"Toisin sanoen, minä olen idiootti, koska kärsin, olen tyytymätön ja ihmettelen ihmisten kataluutta."
"Mitä turhia! Jos ajattelette enemmän, niin ymmärrätte, kuinka mitätöntä on kaikki se ulkonainen, mikä saa mielemme kuohumaan. Täytyy pyrkiä ymmärtämään elämää, siinä on todellinen onni."
"Ymmärtämään..." mutisi Ivan Dmitritsh. "Ulkonainen, sisäinen... Suokaa anteeksi, en ymmärrä sellaista. Tiedän vain", sanoi hän nousten ja katsoen suuttuneena tohtoriin, "tiedän, että Jumala loi minut lämpimästä verestä ja hermoista! Ja elimellisten kudosten, jos ne ovat elinkykyisiä, täytyy vastata kaikkiin ärsytyksiin. Ja minä vastaan! Kipuun vastaan huudolla ja kyynelillä, halpamaisuuteen suuttumuksella, ilkeyteen inholla. Minun mielestäni juuri se on elämää. Alhaisempi elimistö on vähemmän herkkä ja vastaa ärsytykseen heikommin, ja mitä korkeampi se on, sitä tuntehikkaampikin se myös on ja vastaa sitä voimakkaammin todellisuudelle. Kuinka sitä ei tietäisi? Te olette tohtori ettekä tunne sellaisia pikkuasioita! Voidakseen halveksia kärsimystä, olla aina tyytyväinen ja mitään ihmettelemättä, täytyy joutua tuollaiseen tilaan", ja Ivan Dmitritsh osoitti paksua, rasvoittunutta vierustoveriaan: "tahi karaista itsensä kärsimyksillä niin paatuneeksi, ettei enää tunne niitä, toisin sanoen, lakata elämästä. Suokaa anteeksi, en ole mikään viisas enkä filosofi", jatkoi Ivan Dmitritsh kärsimättömästi, "enkä ymmärrä mitään näistä asioista. En kykene järkevästi keskustelemaan."
"Päinvastoin, te keskustelette erinomaisesti."
"Stoalaiset, joiden opin irvikuva teidän puheenne on, olivat mainioita miehiä, mutta heidän oppinsa jähmettyi jo kaksituhatta vuotta sitten eikä ole mennyt hitustakaan eteenpäin eikä voikaan mennä, sillä se ei ole käytännöllinen eikä elävä. Se saavutti menestystä vain vähemmistön keskuudessa, joka kuluttaa elämänsä kaikenkaltaisten oppien tutkimisessa ja tunnustelemisessa, mutta useimmat eivät sitä ymmärtäneet. Oppi, joka kehoittaa välinpitämättömyyteen rikkautta, elämän mukavuuksia kohtaan, halveksimaan kärsimyksiä ja kuolemaa, on kokonaan käsittämätön suunnattomalle enemmistölle, koska tämä enemmistö ei koskaan ole tuntenut rikkautta eikä elämän mukavuuksia; ja kuoleman halveksiminen olisi sille samaa kuin itse elämän halveksiminen, koska ihmisen koko olemus on nälän, vilun, loukkausten, menetysten ja hamletimaisen kuolemanpelon tuntemista. Näihin tuntemuksiin sisältyy koko elämä: siihen voi kyllästyä, sitä voi vihata, mutta ei halveksia. Toistan siis vieläkin, että stoalaisten opilla ei voi milloinkaan olla tulevaisuutta, kun sensijaan, kuten näette, taistelu, kivun tunteminen, kyky vastata ärsytykseen on yhä kulkenut eteenpäin aikojen alusta tähän päivään asti..."
Ivan Dmitritshiltä katkesi äkkiä johtolanka, hän keskeytti puheensa ja hieroi kärsimättömästi otsaansa.
"Aioin sanoa jotakin tärkeää, mutta eksyin tolalta", sanoi hän. "Mitä se olikaan? Niin! Kuulkaahan, mitä sanon: muuan stoalainen möi itsensä orjaksi voidakseen vapauttaa lähimmäisensä. Siinä näette, stoalainenkin vastasi ärsytykseen, sillä sellaiseen jalomieliseen tekoon, itsensä tuhoamiseen lähimmäisensä hyväksi, tarvitaan kiihtynyttä, säälivää mieltä. Olen täällä vankilassani unohtanut kaiken oppimani, muuten ehkä muistaisin vielä jotakin. Entä Kristus? Kristus vastasi todellisuuteen siten, että itki, hymyili, murehti, vihastui, vieläpä tunsi tuskaa. Hän ei mennyt kohtaamaan kärsimyksiä hymyillen eikä halveksinut kuolemaa, vaan rukoili Getsemanen yrttitarhassa, että tämä kalkki otettaisiin Häneltä pois." Ivan Dmitritsh nauroi ja istuutui. "Olettakaamme, että ihmisen rauha ja tyytyväisyys ei ole hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään", jatkoi hän. "Olettakaamme, että tulee halveksia kärsimyksiä ja olla ihmettelemättä mitään. Mutta mistä syystä te sellaista oppia saarnaatte? Oletteko te jokin viisas filosofi?"
"En, en ole filosofi, mutta jokaisen on sitä saarnattava, koska se on järjellistä."
"Ei, minä tahdon tietää, miksi te ymmärtämisen, kärsimyksien halveksimisen ynnä muissa senkaltaisissa asioissa pidätte itseänne pätevänä asiantuntijana? Oletteko ehkä joskus kärsinyt? Tiedättekö, mitä on kärsimys? Sallikaahan kysyä: onko teitä piesty lapsena?"
"Ei, vanhempani pitivät ruumiillista rangaistusta sopimattomana."