Part 2

Tohtori Andrei Jefimitsh Ragin on tavallaan huomattava henkilö. Kerrotaan, että hän aikaisimmassa nuoruudessaan oli erittäin jumalinen ja valmistautui hengelliselle uralle ja että hän, päästyään v. 1863 kimnaasista, aikoi mennä hengelliseen akatemiaan, mutta että hänen isänsä, lääketieteen ja kirurgian tohtori, oli myrkyllisesti nauranut hänen tuumilleen ja jyrkästi ilmoittanut, ettei pitäisi häntä poikanaan, jos tämä rupeisi papiksi. Missä määrin tämä on totta, sitä en tiedä, mutta itse Andrei Jefimitsh myönsi useammin kuin kerran, ettei hän milloinkaan ollut tuntenut kutsumusta lääketieteen eikä yleensä erikoistieteiden alalle.

Miten sen asian laita lieneekään, lääketieteellisessä tiedekunnassa opintonsa päätettyään hän ei ottanut ylleen papinkauhtanaa. Jumalisuutta hänessä ei huomannut, ja lääkäriuransa alussa hän ei ollut sen enempää hengenmiehen näköinen kuin nytkään.

Hänen ulkonainen olemuksensa on jykevä, karkea, talonpoikaismainen; hänen kasvonsa, partansa, sileäksi kammattu tukkansa ja vankka, kömpelö ruumiinrakenteensa muistuttavat maalaiskapakoitsijaa, lihonnutta, töykeää ahmattia. Hänen kasvonsa ovat tuimat, sinisten suonien peittämät, silmät pienet, nenä punainen. Hän on kookas, hartiakas, kädet ja jalat ovat suhdattoman suuret; hän näyttää voivan nyrkillään tappaa miehen. Mutta hänen käyntinsä on hiljainen, liikkeensä varovaiset ja arat; tullessaan toista vastaan kapeassa käytävässä hän aina ensimäisenä pysähtyy tietä antamaan ja lausuu, ei syvällä bassolla, kuten odottaisi, vaan hienolla, pehmeällä tenoriäänellä: "anteeksi!" Hänellä on kaulassa pieni paisuma, joka estää häntä käyttämästä jäykkää tärkkikaulusta, ja siksi hänellä aina on pehmeä palttina- tai karttuunipaita. Hän ei yleensä pukeudu tohtorin tavoin. Samaa housuparia hän käyttää vuosikymmenisen, ja uusi puku, jonka hän tavallisesti ostaa juutalaisen kojusta, näyttää hänen yllään yhtä kuluneelta ja rypistyneeltä kuin vanhakin; samassa takissa hän ottaa vastaan sairaita, syö päivällistä, käy vieraissa; mutta sitä hän ei tee itaruudesta, vaan siksi, että hän ei hitustakaan huolehdi ulkoasustaan.

Kun Andrei Jefimitsh saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa, oli "armeliaisuuslaitos" kurjassa kunnossa. Sairassuojissa, käytävissä ja sairaalan pihalla oli vaikea hengittää kaikenlaisen löyhkän tähden. Sairaalan palvelijat, hoitajattaret ja heidän lapsensa nukkuivat sairassuojissa yhdessä potilaiden kanssa. Valittivat, että russakoilta, luteilta ja hiiriltä ei saanut elettyä asuinhuoneissa. Kirurgisessa osastossa sama näky. Koko sairaalassa oli vain kaksi leikkausveistä eikä ainoaakaan lämpömittaria; kylpyammeissa säilytettiin perunoita. Katsastusmies, vaatteiden hoitajatar ja haavuri varastivat potilailta, ja vanhan tohtorin, Andrei Jefimitshin edeltäjän, kerrottiin myyskennelleen salaa sairaalan väkiviinaa ja kehittäneen itselleen hoitajattarista ja naispotilaista kokonaisen haaremin. Kaupungissa nämä epäkohdat olivat hyvinkin tiedossa ja niitä vielä liioiteltiinkin, mutta niihin suhtauduttiin tyynesti; jotkut sivuuttivat ne sillä selityksellä, että sairaalaan menevät vain pikkuporvarit ja talonpojat, jotka eivät voi olla tyytymättömiä, koska elämä kotona on paljon kurjempaa kuin sairaalassa; pyynpaistillako heitä muka pitäisi elättää! Toiset selittivät epäkohtien puolustukseksi, ettei kaupungilla ole piirineuvoston avustamatta varaa pitää hyvää sairaalaa; Jumalan kiitos, että edes on sairaala, vaikka huonokin. Ja nuori piirineuvosto ei perustanut sairaalaa kaupunkiin eikä sen lähelle, vedoten siihen, että kaupungilla jo on oma sairaalansa.

Tarkastettuaan sairaalan Andrei Jefimitsh teki sen johtopäätöksen, että laitos on epäsiveellinen ja mitä vahingollisin asukkaiden terveydelle. Hänen mielestään olisi ollut viisainta, mitä saattoi tehdä, päästää potilaat vapauteen ja sulkea koko sairaala. Mutta hän huomasi, että sellaiseen ei riittänyt vain hänen tahtonsa ja että se olisi hyödytöntäkin; jos ruumiillinen ja henkinen saasta karkoitetaan yhdestä paikasta, siirtyy se toiseen; täytyy odottaa, kunnes se haihtuu itsestään. Sitäpaitsi, jos kerran ihmiset perustivat sairaalan ja sietävät sitä luonaan, niin se tietenkin on heille tarpeen; ennakkoluulot ja kaikki nämä elämän inhottavuudet ja saastaisuudet ovat tarpeellisia, koska ne ajan kuluessa muuttuvat joksikin kelvolliseksi, kuten lanta ruokamullaksi. Maan päällä ei ole mitään hyvää, jonka alkuperässä ei olisi jotakin inhottavaa.

Astuttuaan virkaansa Andrei Jefimitsh nähtävästi suhtautui epäkohtiin jotenkin välinpitämättömästi. Hän vain pyysi, etteivät sairaalan rengit ja hoitajattaret nukkuisi sairassuojissa, ja hankki kaksi tarvekalukaappia; katsastusmies, liinavaatteiden hoitajatar, haavuri ja kirurgisen osaston henkilökunta jäivät paikoilleen.

Andrei Jefimitsh rakastaa tavattomasti älyä ja rehellisyyttä, mutta älykkään ja rehellisen elämän luomiseen ympärilleen hänellä ei ole tarpeeksi luonteenlujuutta eikä uskoa oikeuteensa. Hänellä ei ole lainkaan kykyä käskeä, kieltää ja vaatia. Tuntuu siltä, kuin hän olisi tehnyt lupauksen olla milloinkaan korottamatta ääntään ja käyttämättä käskymuotoa. Hänen on vaikea sanoa "anna" tahi "tuo tänne"; kun hän tahtoo syödä, rykäisee hän arasti ja sanoo keittäjättärelle: "Jos hiukan teetä"... tahi: "Jos hiukan päivällistä". Sanoa katsastusmiehelle, että tämä herkeisi varastamasta, tahi ajaa hänet tiehensä, tahi kokonaan lopettaa tämä tarpeeton toimi -- se on kerrassaan yli hänen voimainsa. Kun Andrei Jefimitshiä petetään tahi imarrellaan tahi hänelle tuodaan allekirjoitettavaksi ilmeisesti väärennetty lasku, niin hän punastuu kuin äyriäinen ja tuntee tekevänsä väärin, mutta kirjoittaa kuitenkin laskun alle; kun potilaat valittavat hänelle nälkäänsä tahi töykeistä hoitajattarista, joutuu hän hämilleen ja mutisee syyllisen näköisenä: "Hyvä, hyvä, otan siitä selvän... Tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys..."

Alussa Andrei Jefimitsh työskenteli erittäin innokkaasti. Hän otti potilaita vastaan joka päivä aamusta päivälliseen saakka, teki leikkauksia, harjoittipa vielä kätilönkin ammattia. Naiset puhuivat hänestä, että hän on tarkkaavainen ja saa mainiosti selville taudit, varsinkin lasten ja naisten. Mutta aikaa myöten työ alkoi huomattavasti ikävystyttää häntä yksitoikkoisuudellaan ja silminnähtävällä hyödyttömyydellään. Tänään on vastaanotossa kolmekymmentä sairasta, huomenna niitä jo on kolmekymmentäviisi, ylihuomenna ehkä neljäkymmentä, ja sitä riittää päivästä päivään, vuodesta vuoteen, eikä kuolevaisuus kaupungissa vähene eivätkä sairaat herkeä käymästä. Neljänkymmenen potilaan tehokas auttaminen aamun ja puolenpäivän välisenä aikana on suorastaan mahdotonta, siis vastoin tahtoaankin tulee vain pettäneeksi heitä. Jos siis vuoden kuluessa on otettu vastaan kaksitoistatuhatta potilasta, merkitsee se yksinkertaisesti kahdentoistatuhannen ihmisen pettämistä. Ei myöskään käy päinsä sijoittaa vakavasti sairaita sairaalaan ja hoitaa heitä tieteen sääntöjen mukaan, sillä säännöt on, mutta tiedettä ei; jos taas tahtoisi heittää filosofoimisen ja orjallisesti seurata sääntöjä, kuten muut lääkärit, niin siihen tarvittaisiin ennen kaikkea puhtautta ja kunnollista ilmanvaihtoa eikä likaa, tarvittaisiin terveellistä ruokaa eikä haisevasta hapankaalista valmistettua keittoa, kunnollisia apulaisia eikä varkaita. Ja miksi pitäisikään estää ihmisiä kuolemasta, jos kerran kuolema on jokaisen luonnollinen ja ehdoton loppu? Mitä apua on siitä, että joku kaupustelija tahi virkamies elää viisi, kymmenen vuotta lisää? Jos tahdotaan nähdä lääketieteen tarkoitus siinä, että lääkkeet lievittävät kärsimyksiä, niin tulee väkisinkin kysyneeksi: miksi niitä pitäisi lieventää? Ensiksikin, sanotaanhan, että kärsimykset vievät ihmistä täydellisyyttä kohti, ja toiseksi, jos ihmiskunta todenteolla oppii lieventämään kärsimyksiään pillereillä ja tipoilla, heittää se kokonaan uskonnon ja filosofian, joista se tähän saakka oli saanut sekä turvaa kaikkinaisilta onnettomuuksilta että suorastaan onneakin. Pushkin kärsi ennen kuolemaansa hirveitä tuskia, Heine parka makasi vuosikausia halvattuna; miksi ei sairastuisi joku Andrei Jefimitsh tahi Matrjona Savishna, joiden elämä on sisällyksetön ja olisi niin tyhjä kuin jollakin loiseläimellä, ellei olisi kärsimyksiä.

Sellaisten mietteiden masentamana Andrei Jefimitsh heitti intonsa sikseen eikä enää käynyt joka päivä sairaalassa.

YI.

Hänen elämänsä kulku on seuraavanlainen. Tavallisesti hän nousee kello kahdeksan tienoissa aamulla, pukeutuu ja juo teetä. Sitten hän istuu työhuoneeseensa lukemaan tahi menee sairaalaan. Siellä istuu kapeassa, pimeässä käytävässä kiertolaissairaita odottamassa vastaanottoa. Heidän ohitseen juoksevat rengit ja hoitajattaret, kopistellen kengillään tiililattiaan, kulkee laihoja potilaita sairaalamekoissaan, kannetaan kuolleita ja kaikenlaista törkyä, siellä itkevät lapset ja käy veto. Andrei Jefimitsh tietää, että kuumesairaisiin, keuhkotautisiin ja yleensä herkkätunteisiin sairaisiin sellainen näky vaikuttaa tuskallisesti, mutta mitäpä sille voi? Vastaanottohuoneessa hän tapaa haavurin; Sergei Sergeitshin, pienen, paksun, sileäksi ajellun miehen, jolla on puhtaaksi pestyt, pulleat kasvot, pehmeät, sulavat liikkeet ja yllään uusi, väljä puku; mies näyttää enemmän senaattorilta kuin haavurilta. Kaupungissa hänellä on perin lukuisa joukko potilaita, hän käyttää valkoista kaulahuivia ja pitää itseään tohtoria taitavampana, jolla ei lainkaan ole yksityisiä potilaita. Vastaanottohuoneen nurkassa on suuri pyhänkuva kaapissaan, edessä raskas riippulamppu, sen vieressä valkoisella päällystetty alttaripöydän tapainen; seinillä riippuu arkkipiispojen muotokuvia, Svjatogorin luostaria esittävä taulu ja kuivia ruiskukkavihkoja. Sergei Sergeitsh on uskonnollismielinen ja rakastaa komeutta. Pyhänkuva on hankittu hänen kustannuksellaan; sunnuntaisin joku potilaista hänen käskystään lukee ääneen ylistysvirren vastaanottohuoneessa, ja sitten Sergei Sergeitsh itse tekee kierroksen kaikissa suojissa suitsuttaen niissä pyhääsavua.

Sairaita oli paljon, mutta aikaa vähän, ja siksi toimitus rajoittui vain lyhyeen kyselyyn ja jonkun lääkkeen, rohtumavoiteen tahi risiiniöljyn, määräämiseen. Andrei Jefimitsh istuu käsi poskella, mietteissään, ja kyselee koneentapaisesti. Sergei Sergeitsh istuu niinikään, hykertelee käsiään ja puuttuu silloin tällöin puheeseen.

"Sairastamme ja kärsimme puutetta sentähden", puhelee hän, "että huonosti rukoilemme laupiasta Herraamme. Niinpä niin!"

Vastaanoton kestäessä Andrei Jefimitsh ei tee mitään leikkauksia; niistä hän on jo aikoja sitten luopunut, ja veren näkeminen vaikuttaa tuskallisesti hänen mieleensä. Kun hänen täytyy avata lapsen suu, katsoakseen kurkkuun, ja lapsi kirkuu ja puolustautuu kätösillään, pyörryttää huuto hänen päätään ja kyyneleet herahtavat hänen silmiinsä. Hän kiiruhtaa kirjoittamaan lääkemääräyksen ja huitoo käsillään, jotta eukko veisi lapsen pian pois.

Pian häntä ikävystyttävät sairaiden ujous ja tolkuttomuus, komeilevan Sergei Sergeitshin läsnäolo, muotokuvat seinillä ja omat kysymyksensä, joita hän on toistanut muuttumattomina yli kaksikymmentä vuotta. Ja viisi, kuusi sairasta tutkittuaan hän poistuu. Jäljellejääneet ottaa haavuri vastaan hänen mentyään.

Hyvillään siitä, ettei hänellä, Jumalan kiitos, ole enää moneen aikaan ollut yksityistä lääkärintointa ja ettei kukaan häntä häiritse, Andrei Jefimitsh heti kotiin tultuaan menee työhuoneeseensa ja istuutua pöydän ääreen lukemaan. Hän lukee hyvin paljon ja aina suuresti nauttien. Puolet palkastaan hän panee kirjojen ostoon, ja hänen kuudesta huoneestaan on kolme täynnä kirjoja ja vanhoja aikakauslehtiä. Enimmin hän rakastaa historiallisia ja filosofisia teoksia; lääketieteellisistä hän tilaa ainoastaan "Lääkäriä", jota aina alkaa lukea lopusta. Lukeminen kestää keskeytyksettä useita tunteja eikä ensinkään uuvuta häntä. Hän ei lue niin nopeasti ja puuskittain kuin aikoinaan Ivan Dmitritsh, vaan hitaasti, syventyen luettavaansa, viipyen usein paikoissa, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei oikein tajua. Kirjan vieressä on aina viinakarahvi ja suolainen kurkku tahi liotettu omena paljaaltaan, lautasetta, pöytäveralla. Joka puolentunnin päästä hän, kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa pikariin viinaa ja juo, sitten, yhä lukien, tavoittaa käteensä kurkun ja puraisee palasen. Kello kolme hän menee varovaisesti keittiön ovelle, rykäisee ja virkkaa:

"Darjushka, jos hiukan päivällistä..."

Syötyään päivällisen, jotenkin kehnon ja epäsiististi katetun, Andrei Jefimitsh kävelee pitkin huoneitaan, käsivarret ristissä rinnalla, ja miettii. Keittiön ovi narahtaa joskus, ja aukkoon ilmestyvät Darjushkan punaiset, uniset kasvot.

"Ändrei Jefimitsh, jokohan tahtoisitte olutta?" kysyy hän huolehtivasti.

"Ei, ei vielä ole aika", vastaa tohtori. "Odotan vielä... jonkun aikaa..."

Illalla tulee tavallisesti postimestari Mihail Averjanitsh, koko kaupungissa ainoa ihminen, jonka seura ei vaivaa Andrei Jefimitshiä. Mihail Averjanitsh oli aikoinaan ollut hyvin rikas tilanomistaja ja palvellut ratsuväessä, mutta hävittänyt omaisuutensa ja puutteen pakottamana ruvennut vanhoilla päivillään postiviraston palvelukseen. Ulkomuodoltaan hän on reima ja terve; hänellä on pulska poskiparta, moitteeton käytöstapa ja kaikuva, miellyttävä ääni. Hän on hyväsydäminen ja tuntehikas, mutta helposti tulistuva. Kun postissa joku asiakas tekee vastaväitteitä, on eri mieltä jostakin tahi vain yrittää ryhtyä selityksiin, niin Mihail Averjanitsh käy tummanpunaiseksi ja vavisten koko ruumiiltaan karjaisee ukkosäänellä: "Vaiti!" niin että postitoimistoa on totuttu pitämään laitoksena, jossa on kauhea käydä. Mihail Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei Jefimitshiä tämän sivistyneisyyden ja jaloluontoisuuden tähden; muihin asukkaihin hän suhtautuu hiukan alentuvasti, ikäänkuin alaisiinsa.

"Kas, tässä minä taas olen!" puhelee hän ilmestyessään Andrei Jefimitshin luo. "Hyvää päivää, ystäväni! Ettehän vain liene kyllästynyt minuun, vai mitä?"

"Päinvastoin, minua ilahduttaa", vastaa hänelle tohtori. "Iloitsen aina teidän käynneistänne."

Ystävykset istuutuvat työhuoneen sohvaan ja tupakoivat äänettöminä hetkisen.

"Darjushka, ehkä saisimme hiukan olutta", virkkaa Andrei Jefimitsh.

Ensimmäinen pullo tyhjennetään ääneti, tohtori istuen mietteissään, Mihail Averjanitsh iloinen, hilpeä ilme kasvoillaan, ikäänkuin hänellä olisi kerrottavana jotakin erittäin mielenkiintoista. Keskustelun aloittaa aina tohtori.

"Kuinka ikävää", virkkaa hän hitaasti ja hiljaisella äänellä, nuokuttaen päätään ja katsomatta puhetoveriaan silmiin (hän ei milloinkaan katso toista silmiin), "todella ikävää, ettei kaupungissamme ole lainkaan ihmisiä, joilla olisi kykyä taikka halua järkevään ja mielenkiintoiseen keskusteluun. Siinä meillä on suunnaton vajavaisuus. Ei edes niinsanottu sivistyneistö kohoa yleisen typeryyden yläpuolelle; sen kehitystaso, vakuutan teille, ei ole vähäistäkään korkeammalla kuin rahvaan."

"Aivan niin. Olen täydellisesti samaa mieltä."

"Kyllähän itse tiedätte", jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja verkkaisesti, "että kaikki tässä maailmassa on vähäpätöistä ja mielenkiinnotonta, paitsi ihmisälyn korkeimmat henkiset ilmenemismuodot. Äly vetää jyrkän rajan eläimen ja ihmisen välille, on merkkinä jälkimäisen jumalallisuudesta ja korvaa hänelle jossakin määrin kuolemattomuudenkin, jota ei ole olemassa. Tästä johtuu, että äly onkin ainoa mahdollinen nautinnon lähde. Mutta me emme näe emmekä kuule ympärillämme älyä, siis -- meillä ei ole mitään nautintoa. Tosinhan meillä on kirjat, mutta se ei ole lainkaan samaa kuin elävä keskustelu. Jos sallitte tehdä ehkä hieman epäonnistuneen vertauksen, niin kirjat ovat nuotteja, keskustelu -- laulua."

"Aivan niin."

Hiljaisuus. Keittiöstä tulee Darjushka ja pysähtyy, tylsän alakuloisuuden ilme kasvoillaan, käsi poskella, ovelle kuuntelemaan.

"Ah!" huokaa Mihail Averjanitsh. "Nykyajan ihmisiltä odotatte älyä!"

Ja hän kertoo, kuinka ennen elettiin reimasti, iloisesti, hupaisesti, minkälainen oli Venäjällä älykäs sivistyneistö ja kuinka korkealla se piti kunnian ja ystävyyden käsitteitä. Rahoja annettiin lainaksi vekseliä vaatimatta, ja pidettiin häpeänä, ellei ojennettu auttavaa kättä tarvitsevalle toverille. Ja millaisia olivat retket, seikkailut, kiistat, millaisia toverit, millaisia naiset! Entä Kaukasia -- mikä ihana maa! Ja erään pataljoonanpäällikön vaimo, merkillinen nainen, pukeutui upseerinpukuun ja lähti iltaisin vuorille, yksin, ilman opasta. Kerrotaan hänellä olleen seikkailun erään ruhtinaan kanssa jossakin kylässä.

"Pyhä taivaan valtiatar..." huokaa Darjushka. "Ja kuinka silloin juotiin! Kuinka syötiin! Ja niin äärettömän vapaamielisiä kun oltiin!"

Andrei Jefimitsh kuuntelee eikä kuule; hän miettii jotakin ja ryypiskelee oluttaan.

"Minä usein uneksin älykkäistä ihmisistä ja keskusteluista heidän kanssaan", sanoo hän äkkiä, keskeyttäen Mihail Averjanitshin. "Isäni hankki minulle erinomaisen kasvatuksen, mutta kuusikymmenluvun aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan lääkäriksi. Luulen, että ellen silloin olisi totellut häntä, liikkuisin nyt älyllisten virtausten keskuksissa. Olisin kenties jonkin tiedekunnan jäsen. Eihän äly tietenkään ole ikuinen, onhan se katoavainen, mutta tehän kyllä tiedätte, miksi minä sitä hellin. Elämä on ilkeä hiirenloukku. Kun ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi ja saavuttaa kypsän tietoisuuden asioista, niin hän väkisinkin tuntee olevansa ikäänkuin pyydyksessä, josta ei voi päästä pois. Hän on tosiaan joidenkin satunnaisuuksien pakosta vastoin tahtoaan vedetty olemattomuudesta elämään... Miksi? Jos hän tahtoo tietää olemassaolonsa tarkoituksen ja päämäärän, niin hänelle ei sanota sitä tahi puhutaan typeryyksiä; hän kolkuttaa, hänelle ei avata; hänen luokseen tulee kuolema -- sekin vastoin hänen tahtoaan. Ja samoinkuin vankilassa ihmiset, joita yhdistää toisiinsa yhteinen onnettomuus, tuntevat olonsa helpommaksi, kun pääsevät yhteen, samoin ei elämässäkään huomaa pyydystä, kun ihmiset, jotka ovat taipuvaiset erittelyyn ja yleistämiseen, joutuvat yhteen ja kuluttavat aikaansa vaihtamalla ajatuksia ylväistä, vapaista aatteista. Tässä merkityksessä äly on verraton nautinnon lähde."

"Aivan oikein."

Katsomatta toveriaan silmiin, hiljaisella äänellä ja silloin tällöin pysähdellen, Andrei Jefimitsh jatkaa haasteluaan älykkäistä ihmisistä ja keskustelusta heidän kanssaan, Mihail Averjanitshin tarkkaavasti kuunnellessa ja vahvistaessa: "Aivan niin".

"Ettekö usko sielun kuolemattomuuteen?" kysyy äkkiä postimestari.

"En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko, eikä minulla ole syytäkään uskoa."

"Totta puhuakseni, minäkin epäilen. Ja kuitenkin minulla on sellainen tunne, etten muka koskaan kuole. Hohoh, ajattelen, äijäpaha, jo on aika kuollaksesi! Mutta täällä sisässä jokin ääni kuiskaa: älä usko, et sinä kuole!"

Kellon alkaessa käydä kymmenettä Mihail Averjanitsh poistuu. Pukiessaan eteisessä turkkia ylleen hän lausuu huoahtaen:

"Millaiseen erämaahan onkaan kohtalo meidät kyydinnyt! Pahinta kaikesta, että tänne sitä on lopuksi kuoltavakin. Hohoh!..."

VII.

Saatettuaan ystävänsä ovelle Andrei Jefimitsh istuutuu pöytänsä ääreen ja alkaa taas lukea. Illan ja sitten yön hiljaisuutta ei häiritse ainoakaan ääni, ja aika näyttää pysähtyvän ja unohtuvan yhdessä tohtorin kanssa kirjan ääreen, ja tuntuu siltä kuin mitään muuta ei olisi olemassa kuin tuo kirja ja lamppu vihreine varjostimineen. Tohtorin karkeapiirteisille, talonpoikaisille kasvoille tulee vähitellen leppeä hymy, joka kuvastaa riemua inhimillisen älyn ilmenemismuodoista. -- Voi, miksi ihminen ei ole kuolematon? -- ajattelee hän. -- Mitä varten ovat olemassa aivojen keskukset ja uurteet, mitä varten näkö, puhelahja, itsetunto, nero, jos kaikki tämä on tuomittu maatumaan ja lopuksi kylmenemään yhdessä maankuoren kanssa ja sitten miljoonia vuosia ilman tarkoitusta ja päämäärää kiertämään maapallon mukana auringon ympäri? Maatumista ja avaruudessa kiitämistä varten ei totisesti ole tarvis kutsua olemattomuudesta elämään ihmistä, jolla on korkea, miltei jumalallinen äly, ja sitten ikäänkuin ivaten muuttaa maan tomuksi.

Aineiden vaihtuminen! Mutta kuinka raukkamaista on lohduttaa itseään mokomalla kuolemattomuuden vastikkeella! Tajuttomat kehitysilmiöt, jotka tapahtuvat luonnossa, ovat ihmisenkin typeryyttä alempana, sillä typeryydessä on sittenkin tietoisuutta ja tahtoa, noissa ilmiöissä sitävastoin ei kerrassaan mitään. Vain raukka, jossa on enemmän kuolemanpelkoa kuin arvokkuutta, voi lohduttautua sillä, että hänen ruumiinsa jatkaa aikojen kuluessa elämäänsä ruohossa, kivessä, sammakossa... Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden vaihtumisessa on yhtä järjetöntä kuin jos ennustaisi loistavaa tulevaisuutta kotelolle senjälkeen, kun kallis viulu on mennyt säpäleiksi ja käynyt kelvottomaksi.

Kellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy selkäkenoon nojatuolissaan ja ummistaa silmänsä, hiukan miettiäkseen. Ja äkkiarvaamatta, kirjasta saamiensa hyvien ajatusten vaikutuksesta, hän luo katseen menneeseen ja nykyiseen elämäänsä. Menneisyys on vastenmielinen, parasta on olla sitä muistelematta. Ja nykyisyydessä on samaa kuin menneisyydessä. Hän tietää, että samaan aikaan, kun hänen ajatuksensa kiitävät jäähtyneen maapallon mukana auringon ympäri, tohtorin asunnon vieressä, sairaalan päärakennuksessa ihmiset menehtyvät tauteihin ja ruumiilliseen likaisuuteen; ehkäpä siellä joku valvoo ja taistelee syöpäläisten kanssa, jollekulle ilmestyy paraikaa rohtumia, joku valittaa liian tiukasti käärityn siteen tähden; ehkäpä sairaat pelaavat korttia hoitajattarien kanssa ja juovat viinaa. Vuoden kuluessa on petetty kaksitoistatuhatta ihmistä; sairaalassa rehoittaa, kuten kaksikymmentä vuotta sitten, varasteleminen, panettelu, juorut, suosikkijärjestelmä, törkeä puoskaroiminen, ja sairaala itsessään on yhä edelleen epäsiveellinen, asukkaittensa terveydelle mitä vahingollisin laitos. Hän tietää, että kuudennessa osastossa ristikkojen takana Nikita pieksee hoidokkeja ja että Moiseika käy joka päivä kaupungilla kerjäämässä almuja.

Toiselta puolen hän tietää varsin hyvin, että lääketieteen alalla on viimeisten viidenkolmatta vuoden kuluessa tapahtunut kerrassaan satumaisia muutoksia. Silloin kun hän opiskeli yliopistossa, näytti hänestä, että lääketiede pian saa osakseen alkemian ja metafysiikan kohtalon; nyt, öisin lukiessaan, hän tuntee mielensä heltyvän, ja lääketieteen saavutukset ihmetyttävät ja riemastuttavat häntä. Tosiaan, mikä odottamaton loisto, mikä kumous! Nyt suoritetaan antiseptiikan avulla leikkauksia, joita suuri Pirogov piti mahdottomina toivoakaan. Tavalliset piirilääkärit uskaltavat leikata polvinivelen, ainoastaan yksi vatsaleikkaus sadasta tuottaa kuoleman, ja kivitautia pidetään niin mitättömänä, ettei siitä edes kirjoiteta. Kuppatauti parannetaan täydellisesti. Entä periytymisteoria, hypnotismi, Pasteurin ja Kochin keksinnöt, terveydenhoito-oppi tilastoineen ja meidänkin oma lääketieteemme maaseudulla? Psykiatria nykyisine sairausluokitteluineen, havaitsemis- ja parantamismenettelyineen -- siinähän on entiseen verraten kerrassaan uudistus! Nykyään ei mielisairaille valella kylmää vettä päähän eikä heitä pueta pakkopaitoihin; heitä kohdellaan ihmisten tavoin, järjestetäänpä, kuten sanomalehdet kertovat, heille näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei Jefimitsh tietää, että nykyisen katsantokannan vallitessa sellainen inhottava laitos kuin kuudes osasto voi olla mahdollinen vain parin sadan virstan päässä rautatiestä, kaupungissa, jossa kaupunginpää ja kaikki valtuusmiehet ovat heikosti luku- ja kirjoitustaitoisia pikkuporvareita; nehän näkevät lääkärissä uhripapin, jota on uskottava arvostelematta, vaikka hän kaataisi sulatettua tinaa kurkkuun; jokaisessa muussa paikassa yleisö ja sanomalehdistö olisivat jo aikoja sitten hajoittaneet maan tasalle moisen pienois-Bastiljin.