Part 1

KUUDES OSASTO

Kirj.

ANTON TSHEHOV

Venäjänkielestä suomensi

Vilho Elomaa

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921.

I.

Sairaalan pihassa on pienehkö sivurakennus, jota ympäröi kokonainen metsä nokkosia, takkiaisia ja villihamppua. Sen katto on ruostunut, savutorvi puoleksi kumossa, portaat ovat lahonneet ja kasvavat ruohoa, ja rappauksesta on enää vain hiukan jälkiä näkyvissä. Julkisivu on sairaalaan päin, takasivu katselee pellolle, josta sen eroittaa sairaalan harmaa, nauloilla reunustettu aita. Näillä nauloilla, joiden kärjet törröttävät pystyssä, ja aidalla ja itse rakennuksella on se erikoinen alakuloinen, toivoton ilme, jollainen meillä tavataan ainoastaan sairaaloilla ja vankiloilla.

Ellette pelkää polttavanne itseänne nokkosiin, niin menkäämme pitkin kapeaa polkua, joka vie sivurakennukselle, ja katsokaamme, mitä siellä on sisällä. Avattuamme ensimmäisen oven tulemme eteiseen. Siellä on seinävierillä ja uunin luona kokonaisia vuoria kaikenlaista sairaalarojua. Patjoja, vanhoja risaisia mekkoja, housuja, siniraitaisia paitoja, hylyksi käytettyjä kenkärajoja, -- ja kaikki tämä törky on heitetty läjiin, rutistettu kasaan sikin sokin; siinä se mätänee ja levittää ympärilleen tukahduttavaa löyhkää.

Lumppuläjällä makaa, aina piippu hampaissa, vartija Nikita, vanha virkaheitto sotilas, jonka hihanauhakkeet aika on muuttanut ketunkarvaisiksi. Hänellä on tuimat, kuihtuneet kasvot, riippuvat kulmakarvat, jotka tekevät hänet lammaskoiran näköiseksi, ja punainen nenä; hän on lyhyenläntä, laiha ja suonikas, mutta hänellä on ryhtiä, ja hänen nyrkkinsä ovat lujat. Hän on niitä yksinkertaisia, vakavia, luotettavia ja tylsiä ihmisiä, jotka rakastavat järjestystä ja ennen kaikkea ja siksi uskovat lujasti, että täytyy piestä. Hän mukiloi kasvoihin, rintaan, selkään, mihin sattuu, ja on varma siitä, ettei täällä muutoin olisi järjestystä.

Sitten astutte suureen, avaraan huoneeseen, joka vastaa koko rakennusta, ellei oteta lukuun eteistä. Täällä on seinät sivelty likaisensinisellä värillä, katto on noessa kuin savupirtissä, -- näkee selvästi, että uunit talvisin savuavat ja ajavat häkää. Ikkunoita rumentavat sisäpuolelle kiinnitetyt rautaristikot. Lattia on harmaa ja tikkuinen. Ilma on hapankaalin, öljylampun, luteiden ja ammoniakin hajun kyllästämä, niin että ensimmältä luulisitte tulevanne eläintarhaan.

Huoneessa on vuoteita, jotka on ruuvattu kiinni lattiaan. Niillä istuu ja loikoo ihmisiä sinisissä sairaalamekoissa ja vanhan tavan mukaan patalakki päässä. Ne ovat mielipuolia.

Heitä on täällä kaikkiaan viisi. Vain yksi on säätyhenkilö, kaikki muut pikkuporvareja tai rahvasta. Ensimmäinen ovesta käsin, pitkä, laiha mies, jolla on punertavat, kiiltävät viikset ja itkettyneet silmät, istuu nojaten päätään käteensä ja tuijottaa yhteen kohtaan. Yöt päivät hän suree jotakin, pudistellen päätään, huokaillen ja katkerasti hymyillen; hän ottaa harvoin osaa keskusteluun eikä tavallisesti vastaa kysymyksiin. Hän syö ja juo koneellisesti, silloin kun annetaan. Ahdistavasta, hakkaavasta yskästä, laihuudesta ja poskien punasta voi päättää, että hänellä on keuhkotaudin alku.

Hänen jälkeensä seuraa pieni, eloisa, erittäin vilkasliikkeinen vanhus, jolla on piikkiparta ja musta, kähärä tukka kuin neekerillä. Päivisin hän kulkee pitkin salia ikkunasta toiseen tahi istuu vuoteellaan, jalat turkkilaisten tapaan ristissä allaan, ja viheltelee taukoamatta kuin punatulkku, laulaa hiljaa itsekseen ja nauraa hihittää. Yhtä lapsellisen hilpeä ja vilkas hän on öisinkin noustessaan rukoilemaan, s.o. lyömään nyrkeillään rintaansa ja kaivelemaan sormellaan ovenpieliä. Hän on juutalainen Moiseika, heikkomielinen, joka menetti järkensä parikymmentä vuotta sitten, kun häneltä paloi verstas, jossa valmistettiin hattuja.

Kaikista kuudennen osaston asukkaista sallitaan vain hänen poistua rakennuksesta, vieläpä sairaalan pihasta kadullekin. Tätä erikoisoikeutta hän on saanut nauttia jo pitkät ajat, nähtävästi siksi, että hän on vanha sairaalan hoidokki ja hiljainen, vaaraton hupsu, kaupungin narri, joka aikoja sitten oli totuttu näkemään kaduilla poikaviikarien ja koirien ympäröimänä. Sairaalamekossa, naurettava patalakki päässä ja tohvelit jalassa, toisinaan avojaloin ja housuittakin, hän kuljeskelee pitkin katuja, pysähtyen porteilla ja kauppapuotien luona pyytämään kopeekkaista. Missä hän saa kaljaa, missä leivänpalan, missä taas kopeekanlantin, ja sairaalaan palatessaan hän tavallisesti on kylläinen ja rikas. Kaikki, mitä hän tuo mukanaan, ottaa Nikita häneltä omiksi hyvikseen. Hän tekee sen raa'alla tavalla, kiukkuisena, kääntäen toisen taskut nurin ja kutsuen Jumalaa todistajaksi, ettei hän milloinkaan enää päästä juutalaista kadulle ja että epäjärjestys on hänen mielestään pahinta, mitä maailmassa saattaa tapahtua.

Moiseika on hyvin palvelevainen. Hän antaa tovereilleen vettä, peittää heidät, kun he nukkuvat, lupaa tuoda jokaiselle kopeekan kadulta ja ommella jokaiselle uuden lakin; hän ruokkii lusikastaan vasemmanpuolista, halvattua naapuriaan. Sitä hän ei tee sääliväisyydestä eikä minkään inhimillisyystunteen pakottamana, vaan jäljitellen oikeanpuolista naapuriaan Gromovia ja itsetiedottomasti alistuen hänen vaikutukseensa.

Ivan Dmitritsh Gromov, kolmenneljättä vanha aatelismies, entinen ulosottomies ja kuvernementinsihteeri, sairastaa vainoamishulluutta. Hän joko makaa vuoteellaan kokoonkyyristyneenä tahi kävelee nurkasta nurkkaan, ikäänkuin saadakseen liikuntoa; hyvin harvoin hän istuu. Hän on aina kiihdyksissä, jännittyneenä jostakin hämärästä, epämääräisestä odotuksesta. Kuullessaan pienimmänkin rasahduksen eteisestä tahi huudahduksen pihalta, hän heti kohottaa päätänsä ja alkaa kuunnella: tullaankohan häntä noutamaan? Häntäköhän etsitään? Ja silloin hän tulee kovin levottomaksi, ja hänen kasvoilleen ilmestyy torjuva ilme.

Minua miellyttävät hänen leveät, luisevat kasvonsa, jotka ovat alati kalpeat ja onnettomat ja joissa kuvastuu kuin peilissä taistelujen ja alituisen kauhun kiduttama sielu. Hänen virnistelynsä on kummallista ja sairaloista, mutta hienot uurteet, jotka syvä, todellinen kärsimys on painanut hänen kasvoihinsa, ilmaisevat järkevyyttä ja älykkyyttä, ja silmissä on lämmin, terve loiste. Minua miellyttää koko hänen olemuksensa; hän on kohtelias, avulias ja hienotunteinen kaikkia paitsi Nikitaa kohtaan. Kun joku pudottaa napin tahi lusikan, niin hän heti hypähtää vuoteeltaan ja nostaa esineen maasta. Joka aamu hän toivottaa tovereilleen hyvää huomenta ja levolle mennessään hyvää yötä.

Paitsi alituista jännityksen tilaa ja virnistämistä, ilmenee hänen hulluutensa seuraavalla tavalla. Joskus iltaisin hän kääriytyy mekkoonsa ja vavisten koko ruumiiltaan ja hampaiden kalistessa alkaa nopeasti kävellä nurkasta nurkkaan ja vuoteiden välillä. Näyttää siltä kuin hänellä olisi ankara kuume. Siitä, että hän äkkiä pysähtyy ja katsahtaa tovereihinsa, huomaa hänen haluavan sanoa jotakin erittäin tärkeää, mutta nähtävästi arvellen, ettei häntä kuunneltaisi tahi ymmärrettäisi, hän pudistaa kärsimättömästi päätään ja jatkaa kävelyään. Mutta pian puhumisen halu voittaa kaikki arvelut, ja hän kirvoittaa kielensä siteet ja puhuu intohimoisesti. Hänen puheensa on säännötöntä, kuumeentapaista, ikäänkuin hourailua, katkonaista, eikä aina käsitettävää, mutta siinä on kuitenkin, sekä sanoissa että äänensävyssä, jotakin erittäin miellyttävää. Kun hän puhuu, niin näette hänessä mielipuolen ja ihmisen. Hänen järjetöntä puhettaan on vaikea kuvata paperille. Hän puhuu ihmisten halpamaisuudesta, väkivallasta, joka sortaa totuutta, ihanasta elämästä, joka aikaa myöten on tuleva maan päälle, ikkunaristikoista, jotka joka hetki muistuttavat hänelle sortajien tylsyyttä ja julmuutta. Koko hänen puheensa on kuin sekavia säveliä vanhoista mutta vielä keskeneräisistä lauluista.

II.

Hiukan toistakymmentä vuotta sitten asui kaupungissa, pääkadun varrella, omassa talossaan Gromov-niminen, varakas, hyvinvoipa virkamies. Hänellä oli kaksi poikaa: Sergei ja Ivan. Ollessaan jo neljännen vuosiluokan ylioppilas, Sergei sairastui lentävään keuhkotautiin ja kuoli, ja hänen kuolemansa oli ikäänkuin alkuna kokonaiseen sarjaan onnettomuuksia, jotka äkkiä alkoivat ahdistaa Gromovin perhettä. Viikon kuluttua Sergein hautajaisista iäkäs isä pantiin syytteeseen väärennyksistä ja kavalluksista ja kuoli pian sen jälkeen vankilan sairaalassa lavantautiin. Koti ja kaikki irtain omaisuus myytiin huutokaupalla, ja Ivan Dmitritsh äitineen jäi puille paljaille.

Kun Ivan Dmitritsh ennen, isän eläessä, asui Pietarissa, jossa hän opiskeli yliopistossa, sai hän 60-70 ruplaa kuukaudessa eikä tiennyt mitään puutteesta. Nyt hänen elämänsä teki jyrkän käänteen. Hänen täytyi aamusta iltaan antaa kehnotuloisia oppitunteja, kirjoittaa puhtaaksi ja kuitenkin nähdä nälkää, sillä koko ansionsa hän lähetti äidille elatukseksi. Sellaista elämää Ivan Dmitritsh ei kestänyt; hänen mielensä masentui, hän alkoi sairastella, erosi yliopistosta ja matkusti kotiin. Kotikaupungissaan hän suositusten avulla pääsi kihlakuntakouluun opettajaksi, mutta ei sopinut toveriensa kanssa, oppilaat eivät hänestä pitäneet, ja pian hän jätti toimensa. Äiti kuoli. Poika oli puolisen vuotta ilman tointa, eläen vedellä ja leivällä; sitten hän pääsi ulosottomieheksi. Siinä toimessa hän pysyi, kunnes sai eron sairauden tähden.

Hän ei ollut milloinkaan, nuorina ylioppilasvuosinaankaan, näyttänyt terveeltä. Hän oli aina kalpea, laiha, vilunarka, söi vähän, nukkui huonosti. Hänen päätään pyörrytti ja hän sai hysteerisen kohtauksen pikarillisesta viiniä. Hän kaipasi ihmisten seuraa, mutta ärtyisän luonteensa ja epäluuloisuutensa vuoksi hän ei päässyt kenenkään kanssa läheisempiin suhteisiin eikä saanut ystäviä. Kaupungin asukkaista hän aina puhui halveksivasti, sanoen, että heidän raaka tietämättömyytensä ja unelias, eläimellinen elämänsä on hänestä vastenmielistä ja iljettävää. Hän puhui kimeällä, kovalla äänellä, kiihkeästi, aina joko närkästyneenä ja mieli kuohuksissa tahi ihastuneena ja ihmetellen, ja aina vilpittömästi. Mistä hänen kanssaan rupesikin puhumaan, aina hän johti keskustelun samaan: kaupungissa on tuskastuttava ja ikävä elää, yhteiskunnalla ei ole korkeampia harrastuksia, se viettää harmaata tarkoituksetonta elämää, jossa vaihteluna on väkivalta, raaka irstailu ja tekopyhyys; lurjukset ovat kylläiset ja puetut, mutta kunnialliset ihmiset elävät puutteessa; tarvittaisiin kouluja, paikallinen, tervesuuntainen sanomalehti, teatteri, julkisia luentoja, älyllisten voimien yhdistymistä; yhteiskunta täytyisi saattaa tuntemaan itsensä ja kauhistumaan. Ihmisiä kuvatessaan hän käytti voimakkaita värejä, vain valkoista ja mustaa, eikä tunnustanut mitään välivivahduksia; hän jakoi ihmiskunnan kunniallisiin ihmisiin ja lurjuksiin; mitään välimuotoa ei ollut olemassa. Naisista ja rakkaudesta hän aina puhui intohimoisesti, ihastuneesti, mutta ei ollut kertaakaan rakastunut.

Kaupungissa hänestä arvostelujensa jyrkkyydestä ja hermostuneisuudesta huolimatta pidettiin, ja kun hän ei ollut saapuvilla, nimitettiin häntä hyväillen Vanjaksi. Hänen synnynnäinen hienotunteisuutensa, avuliaisuutensa, säännöllisyytensä, siveellinen puhtautensa ja samoin hänen kulunut lievetakkinsa, sairaloinen ulkomuotonsa ja perheonnettomuutensa herättivät hyviä, lämpimiä ja surullisia tunteita; lisäksi hän oli sivistynyt, paljon lukenut, tiesi kaupungin asukkaiden mielestä kaikki ja oli kaupungissa jonkinlaisena elävänä tietosanakirjana.

Hän luki sangen paljon. Hän istui pitkät ajat klubissa, nyki hermostuneesti pujopartaansa ja selaili aikakauslehtiä ja kirjoja; hänen kasvoistaan näkyi, että hän ei lukenut, vaan niellä hotki, tuskin ennättäen pureskella. Johtui ajattelemaan, että lukeminen oli muuan hänen sairaloisia tottumuksiaan, koska hän yhtä ahneesti kävi kaiken kimppuun, mitä vain eteen sattui, lukipa edellisenkin vuoden aikakauslehtiä ja kalentereita. Kotonaan hän luki aina makuullaan.

III.

Kerran eräänä syysaamuna Ivan Dmitritsh, päällystakin kaulus pystyssä, rämpi pitkin kuraisia poikkikatuja ja kujia muutaman porvarin luo perimään ulosottoon tuomittuja rahoja. Hänen mielialansa oli synkkä, kuten aina aamuisin. Eräällä pikkukadulla häntä vastaan tuli kaksi kahlehdittua vankia neljän kivääreillä varustetun vartiosotilaan saattamina. Ivan Dmitritsh oli ennenkin sangen usein kohdannut vankeja, ja sellaiset kohtaukset olivat aina herättäneet hänessä sääliä ja kiusallisia tunteita; nyt tämä kohtaaminen toi hänen mieleensä aivan erikoisen, kummallisen tunnelman. Ties minkätähden hänestä äkkiä tuntui, että hänetkin voidaan panna rautoihin samalla tavalla kuljetettavaksi lokaisia kujia pitkin tyrmään. Suoritettuaan tehtävänsä ja palatessaan kotiin hän tapasi postin kohdalla tutun poliisitarkastajan, joka tervehti häntä ja käveli hänen rinnallaan muutaman askeleen, ja tämä tuntui hänestä epäilyttävältä. Kotona hän ei koko päivänä saanut mielestään vankeja ja sotilaita kivääreineen, ja käsittämätön sielullinen tuska esti häntä lukemasta ja keskittämästä ajatuksiaan. Illalla hän ei sytyttänyt valoa eikä yöllä nukkunut, ajatteli vain sitä, että hänet voidaan vangita, lyödä rautoihin ja heittää vankilaan. Hän ei tiennyt olevansa mihinkään syyllinen ja voi varmasti vakuuttaa, ettei vastedeskään koskaan tee murhaa, murhapolttoa tahi varkautta; mutta saattaisihan hyvinkin tehdä jonkin rikoksen kuin vahingossa, tahtomattaan, ja olihan mahdollista panettelu, vieläpä tuomiovirhe! Eihän vuosisatainen kansallinen kokemus suotta opeta, että säkistä ja tyrmästä eivät valat päästä. Ja tuomiovirhe on nykyisen oikeudenkäyntijärjestyksen vallitessa hyvinkin mahdollinen. Ihmiset, joiden suhde toisten kärsimyksiin on virallinen, kuten esimerkiksi tuomarit, poliisimiehet, lääkärit, paatuvat ajan pitkään tottumuksen voimasta siinä määrässä, etteivät voi, vaikka tahtoisivatkin, suhtautua asiakkaihinsa muulla tavoin kuin muodollisesti; siinä suhteessa he eivät lainkaan eroa talonpojasta, joka takapihallaan teurastaa pässejä ja vasikoita eikä huomaa verta. Kun tuomari on sellaisessa muodollisessa, sieluttomassa suhteessa henkilöön, niin hän riistääkseen syyttömältä ihmiseltä kaikki kansalaisoikeudet ja tuomitakseen hänet pakkotyöhön tarvitsee vain aikaa. Ainoastaan aikaa eräiden muodollisuuksien täyttämiseen, josta tuomarille maksetaan palkka, ja sitten on kaikki tehty. Etsi sitten oikeudenmukaisuutta ja turvaa tässä pienessä, likaisessa kaupunkipahaisessa, kahdensadan virstan päässä rautatiestä! Ja eikö ole naurettavaa ajatellakin oikeudenmukaisuutta, kun yhteiskunta näkee kaikkinaisessa väkivallassa käsitettävän ja tarkoituksenmukaisen välttämättömyyden, ja jokainen lempeyden ilmaisu, esimerkiksi vapauttava tuomio, saa niskaansa valtavan ryöpyn tyytymättömyyden ja kostonhimon tunteita?

Aamulla Ivan Dmitritsh nousi vuoteeltaan kauhun vallassa, kylmä hiki otsalla, aivan varmana siitä, että hänet voidaan vangita millä hetkellä tahansa. Koska eiliset ajatukset niin kauan vaivaavat, -- ajatteli hän, -- niin niissä varmaan lienee hitunen totuutta. Eiväthän ne toki voineet tulla mieleen ihan ilman aihetta.

Poliisimies käveli kiirehtimättä ikkunoiden ohitse: ei suinkaan ilman syytä. Tuossa pysähtyi kaksi miestä talon kohdalle ja ovat nyt vaiti. Miksi he ovat vaiti?

Ivan Dmitritshille tuli tuskalliset ajat. Kaikki, jotka kulkivat ikkunoiden ohi tahi astuivat pihaan, tuntuivat urkkijoilta ja salapoliiseilta. Puolenpäivän aikaan ajoi tavallisesti ispravnikka ohitse parihevosilla; hän saapui kaupungin lähellä olevalta maatilaltaan poliisihallitukseen, mutta Ivan Dmitritshistä näytti joka kerta, että hän ajoi liian nopeasti ja jokin erikoinen ilme kasvoillaan, riensi nähtävästi ilmoittamaan, että kaupungissa oleskelee vaarallinen rikollinen. Ivan Dmitritsh hätkähti aina, kun portilla soitettiin tahi kolkutettiin, meni ihan hervottomaksi nähdessään emännän luona oudon henkilön; kohdatessaan poliisimiehiä ja santarmeja hän hymyili ja vihelteli näyttääkseen huolettomalta. Hän valvoi yöt läpeensä, odottaen vangitsemista, mutta kuorsasi ja hengitti äänekkäästi, jotta emäntä luulisi hänen nukkuvan; sillä ellei hän nuku, niin hänellä tietenkin on paha omatunto -- mikä painava todiste! Todellisuus ja terve järki vakuuttivat hänelle, että tuo pelko on turhaa ja sielunsairautta, että pidättäminen ja vankeus, jos katsoi asiaa laajemmalta näkökannalta, ei ollut mitään kauheata, -- kunhan omatunto vain oli puhdas; mutta mitä järkevämmin hän ajatteli, sitä voimakkaammaksi ja ahdistavammaksi kävi hänen sieluntuskansa. Hän tunsi samaa kuin erakko, joka aikoi raivata itselleen asuinpaikan aarniometsään; mitä innokkaammin hän työskenteli kirveellään, sitä tiheämpänä ja jykevämpänä kasvoi metsä ympärillä. Ivan Dmitritsh, nähdessään lopuksi harkintansa hyödyttömyyden, lakkasi kokonaan ajattelemasta ja antautui täydellisesti epätoivon valtaan.

Hän alkoi etsiä yksinäisyyttä ja karttaa ihmisiä. Virka oli jo ennenkin ollut hänelle vastenmielinen, nyt se kävi kerrassaan sietämättömäksi. Hän pelkäsi, että häntä jotenkuten petetään, hänen taskuunsa pistetään huomaamatta lahjuksia ja sitten hänet paljastetaan, tahi hän itse huomaamattaan tekee virallisiin papereihin virheen, joka on yhtä törkeä kuin väärennys, tahi kadottaa vieraita rahoja. Kummallista, milloinkaan ennen hänen aivonsa eivät olleet toimineet niin notkeasti ja kekseliäästi kuin nyt, kun hän joka päivä keksi tuhansia erilaisia syitä, joiden tähden täytyi vakavasti suojella vapauttaan ja kunniaansa. Mutta sensijaan heikkeni mielenkiinto ulkomaailmaa, varsinkin kirjoja kohtaan, ja muisti alkoi arveluttavasti huonontua.

Keväällä, kun lumi oli sulanut, löydettiin hautausmaan luota rotkosta kaksi puoleksi mädännyttä ruumista, vanhan naisen ja pojan, jotka merkeistä päättäen olivat saaneet väkivaltaisen lopun. Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista murhaajista. Ivan Dmitritsh, jotta ei olisi luultu hänen olevan murhaajan, kulki pitkin katuja ja hymyili, ja tavatessaan tuttavia kalpeni, punastui ja vakuutteli, ettei ole katalampaa rikosta kuin heikkojen ja turvattomien murhaaminen. Mutta tämä valhe uuvutti hänet pian, ja jonkun aikaa harkittuaan hän päätti, että hänen nykyisessä tilassaan oli parasta -- kätkeytyä emännän kellariin. Kellarissa hän istui päivän, yön ja vielä seuraavankin päivän, vilustui ankarasti ja odotettuaan, kunnes tuli pimeä, hiipi salaa kuin varas huoneeseensa. Päivänkoittoon saakka hän seisoi keskellä huonetta, liikahtamatta, kuunnellen. Aamulla varhain, ennen auringon nousua, tuli emännän luo uunintekijöitä. Ivan Dmitritsh tiesi hyvin, että he tulivat korjaamaan keittiön uunia, mutta pelko kuiskasi hänelle, että ne olivat uunintekijöiksi pukeutuneita poliisimiehiä. Hän hiipi hiljaa huoneesta ja lähti kauhuissaan, avopäin ja takitta juoksemaan pitkin katua. Joukko koiria ajoi haukkuen häntä takaa, muuan ukko huusi hänen jälkeensä, ilma vinkui korvissa ja Ivan Dmitritshistä tuntui, kuin koko maailman väkivalta olisi keräytynyt hänen selkänsä taakse ja ajanut häntä takaa.

Hänet otettiin kiinni, vietiin kotiin, ja emäntä lähetettiin kutsumaan lääkäriä. Tohtori Andrei Jefimitsh, josta puhumme tuonnempana, määräsi kylmiä päähauteita ja kirsikkalaakeritippoja, pudisti surullisesti päätään ja lähti ilmoitettuaan emännälle, ettei hän enää tule takaisin, sillä ihmistä ei saa estää menettämästä järkeään. Kun kotona ei ollut varoja elatukseen ja hoitoon, lähetettiin Ivan Dmitritsh pian sairaalaan ja sijoitettiin veneerisiä tauteja sairastavien osastoon. Hän ei nukkunut öisin, oikkuili ja häiritsi sairaita ja pian hänet Andrei Jefimitshin toimesta siirrettiin kuudenteen osastoon.

Vuoden kuluttua Ivan Dmitritsh oli jo kokonaan unohdettu kaupungissa, ja hänen kirjansa, jotka emäntä oli vienyt vajassa olevaan rekeen, olivat joutuneet poikaviikarien saaliiksi.

IV.

Ivan Dmitritshin vasemmanpuolinen naapuri on, kuten jo mainitsin, juutalainen Moiseika; oikeanpuolinen on rasvoittunut, melkein pallomainen rahvaanmies, jolla on tylsät, aivan ilmeettömät kasvot. Hän on liikkumaton, ahnas ja siivoton eläin, joka jo aikoja sitten on menettänyt kyvyn ajatella ja tuntea. Hänestä lähtee lakkaamatta kirpeä, tukahduttava löyhkä.

Nikita, joka korjaa hänen jälkensä, lyö häntä vimmatusti, olkansa takaa, nyrkkejään säästämättä; kauheata tässä ei ole se, että häntä lyödään, -- sellaiseen voi tottua, -- vaan se, ettei tuo tylsistynyt eläin vastaa iskuihin ainoallakaan äännähdyksellä, liikkeellä, ilmeellä, heilahtelee vain hiljakseen kuin raskas tynnyri.

Viides ja viimeinen kuudennen osaston hoidokeista on muuan kaupunkilainen, joka aikoinaan palveli postissa lajittelijana, pieni, laihahko, vaaleanverinen mies, jolla on hyvänsävyiset, mutta hiukan viekkaat kasvot. Päättäen älykkäistä, levollisista silmistä, joiden katse on kirkas ja hilpeä, hän on varuillaan, ja hänellä on jokin hyvin tärkeä ja mieluisa salaisuus. Hänellä on pieluksensa ja patjansa alla jotakin, jota hän ei näytä kenellekään, ei pelosta, että se voitaisiin ottaa tahi varastaa häneltä, vaan häveliäisyydestä. Toisinaan hän menee ikkunan luo, ja kääntyen tovereihinsa selin, ripustaa rinnalleen jotakin, jota sitten pää kumarassa katselee; jos silloin joku menee hänen luokseen, niin hän hämmentyy ja tempaa sen rinnaltaan. Mutta hänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata.

"Onnitelkaa minua", puhuu hän usein Ivan Dmitritshille, "minulle on esitetty annettavaksi Stanislain ritarikunnan toisen luokan merkki tähtineen. Toisen luokan merkki ja tähti annetaan vain ulkomaalaisille, mutta minuun nähden tahdottaneen jostakin syystä tehdä poikkeus", huomauttaa hän hymyillen ja kohauttaen hiukan neuvottomana olkapäitään. "Niin, enpä tosiaan voinut odottaa!"

"Minä en käsitä tästä mitään", vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.

"Vaan tiedättekö, minne asti ennemmin tahi myöhemmin vielä kapuan?" jatkaa entinen lajittelija siristäen viekkaasti silmiään. "Saan varmasti ruotsalaisen Pohjantähden. Se ritarimerkki on sellainen, että kyllä kannattaa touhuta. Valkoinen risti ja musta nauha. Se on erittäin kaunista."

Varmaankaan ei elämä missään ole niin yksitoikkoista kuin tässä sivurakennuksessa. Aamulla hoidokkaat, halvattua ja paksua talonpoikaa lukuunottamatta, peseytyvät eteisessä suuren korvon ääressä ja kuivaavat itsensä mekkonsa liepeisiin; senjälkeen he juovat tinatuopeista teetä, jota Nikita tuo päärakennuksesta. Jokainen saa yhden tuopillisen. Puolenpäivän tienoissa syödään hapankaalikeittoa ja puuroa, illalliseksi on päivällisestä jäänyttä puuroa. Väliajoilla maataan, nukutaan, katsellaan ikkunoista ja kävellään nurkasta nurkkaan. Ja niin joka päivä. Entinen lajittelijakin puhuu aina vain samoista ritarimerkeistä.

Muita ihmisiä nähdään kuudennessa osastossa harvoin. Uusia mielenvikaisia tohtori ei ole enää moneen aikaan ottanut vastaan, ja vähän on tässä maailmassa niitä, joita haluttaa käydä hullujenhuoneissa. Kerran kahdessa kuukaudessa käy Semjon Lasaritsh, parturi. Kuinka hän keritsee mielenvikaiset ja kuinka Nikita häntä siinä toimessa auttaa, ja millainen hämminki syntyy potilaiden joukossa joka kerta kun juopunut, hymyilevä parturi ilmestyy heidän keskuuteensa, sitä emme ryhdy kuvailemaan.

Paitsi parturia ei kukaan kurkistakaan rakennukseen. Sairaat ovat tuomitut näkemään päivästä päivään ainoastaan Nikitan.

Mutta vähän aikaa sitten sairaalassa alettiin huhuta kummia.

Pantiin liikkeelle huhu, että muka tohtori oli ruvennut käymään kuudennessa osastossa.

V.

Kummallinen huhu!