Part 6

Sitten oli kaikki hiljaista. Kuu valoi kalpeaa valoaan ikkunaristikkojen lävitse, niin että lattialle tuli verkkomainen varjo. Andrei Jefimitshiä kauhistutti; hän laskeutui makuulle, pidätti hengitystään ja odotti tuskan vallassa, että Nikita vieläkin lyö häntä. Hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi työntänyt sirpin hänen ruumiiseensa ja kiertänyt sitä useita kertoja hänen rinnassaan ja vatsassaan. Hän puri pielustaan ja kiristeli hampaitaan kivusta, ja äkkiä hänen aivoissaan kaiken sekasorron keskeltä välähti selvänä kauhea, sietämätön ajatus, että juuri samanlaista tuskaa oli vuosikausia, päivästä päivään, täytynyt kokea noiden ihmisten, jotka nyt kuunvalossa näyttivät mustilta varjoilta. Kuinka oli mahdollista, ettei hän kahdenkymmenen vuoden aikana ollut sitä tiennyt eikä tahtonut tietää? Hän ei käsittänyt kipua, eikä siis ollut syyllinen, mutta omatunto, yhtä myöntymätön ja julma kuin Nikita, ahdisti häntä ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin koko ruumista, kiireestä kantapäihin. Hän ponnahti pystyyn, koetti huutaa voimainsa takaa ja juosta, mennä tappamaan Nikitan, sitten Hobotovin, katsastusmiehen ja välskärin, lopuksi itsensä, mutta rinnasta ei kohonnut ainoatakaan ääntä, eivätkä jalat totelleet; hän oli vähällä tukehtua, repi rinnan kohdalta auki mekon ja paidan ja kaatui tajuttomana vuoteelleen.

XIX.

Seuraavana aamuna hänen päätään pakotti, korvissa humisi, ja kaikki jäsenet olivat voimattomat. Häntä ei hävettänyt eilisten heikkouksiensa muisteleminen. Hän oli eilen ollut pelkuri, pelännyt kuutakin, ilmaissut vilpittömästi tunteita ja ajatuksia, joita ei aikaisemmin ollut aavistanutkaan itsellään olevan. Niinpä hän esimerkiksi oli puhunut siitä, että filosofoivien pieneläjien toiveita ei tyydytetä. Mutta tänään oli kaikki hänestä yhdentekevää.

Hän ei syönyt eikä juonut, vaan makasi liikkumatta, ääneti.

-- Yhdentekevää kaikki, -- ajatteli hän, kun häneltä jotakin kysyttiin. -- En viitsi vastata... Samantekevää kaikki.

Päivällisen jälkeen tuli Mihail Averjanitsh tuoden neljännesnaulan teetä ja naulan marmelaadia. Darjushkakin tuli ja seisoi lähes tunnin vuoteen vieressä, tylsän surun ilme kasvoillaan. Tohtori Hobotov kävi niinikään hänen luonaan. Toi pullon bromihappoista kalia ja käski Nikitan polttaa jotakin huoneessa, jotta ilma puhdistuisi.

Iltapuolella Andrei Jefimitsh sai aivohalvauksen ja kuoli. Aluksi hän tunsi puistattavaa vilua ja kuvotusta; jotakin inhottavaa, mikä tuntui tunkeutuvan koko ruumiiseen, sormiinkin, kohosi vatsasta päätä kohti ja peitti silmät ja korvat. Silmissä alkoi vihertää. Andrei Jefimitsh käsitti, että loppu oli tulossa, ja muisti, että Ivan Dmitritsh, Mihail Averjanitsh ja miljoonat muut uskovat sielun kuolemattomuuteen. Entä jos onkin niin? Mutta hän ei tahtonut kuolemattomuutta ja ajatteli sitä vain silmänräpäyksen. Hirvilauma, tavattoman kauniita ja siroja eläimiä, joista hän oli lukenut eilen, juoksi hänen ohitseen; sitten tarjosi eräs vaimo hänelle kirjettä... Mihail Averjanitsh sanoi jotakin. Sitten kaikki katosi, ja Andrei Jefimitsh nukahti iäksi.

Rengit tulivat, tarttuivat häneen käsistä ja jaloista ja kantoivat kappeliin. Siellä hän makasi pöydällä, silmät avoinna, ja yöllä häntä valaisi kuu. Aamulla tuli Sergei Sergeitsh, rukoili hartaasti ristiinnaulitunkuvan edessä ja sulki entisen esimiehensä silmät.

Seuraavana päivänä Andrei Jefimitsh haudattiin. Saattoväkenä olivat vain Mihail Averjanitsh ja Darjushka.