Part 9

Illaksi oli järjestetty juhla linnan puutarhaan, ja kuningas asetti silloin langolleen samat ehdot kuin ennenkin. Tämä suostui nyt kaikkeen mitä häneltä vaadittiin. Spandau annettiin takaisin kuninkaalle, ja kesäkuun 11 päivänä allekirjoitettiin sopimus, jonka mukaan Kustaa Aadolf, sitouduttuaan suojelemaan vaaliruhtinaan maata koko sodan ajan, hätätilassa saisi haltuunsa myös Kustrinin sekä rahoja ja elintarpeita sotajoukon ylläpidoksi.

Niin oli liitto Brandenburgin kanssa päätetty asia, ja samana päivänä, jona se tehtiin, lähti kuningas Berliinistä ja meni Stettiniin. Korkeimpana päällikkönä kuninkaan poissaollessa oli Juhana Banér.

Stettinistä Kustaa Aadolf päätti lähteä Greifswaldia vastaan, joka vielä oli keisarillisten hallussa. Åke Tott, joka piiritti kaupunkia, sai sanan kuninkaan pikaisesta saapumisesta. Tämä herra, joka oli tyytymätön siihen, ettei saanut olla mukana suurella sotanäyttämöllä, hoiti suutuksissaan asiansa jotensakin haluttomasti, arvellen, että vuodenaika oli aivan liian lämmin ryhtyä mihinkään sotaliikkeihin. Tieto kuninkaan pikaisesta saapumisesta sai jalat hänen allensa. Åke Tott oli, kuten tiedämme, äärimäisyyksien mies, joko tavattoman urhea tai tavattoman laiska, mitään välitietä hän ei tuntenut. Hänestä näytti kunnianloukkaukselta se, että joku tuli päättämään sitä, minkä hän oli aloittanut, vaikkapa tämä joku oli kuningaskin. Ja hän antoi heti piirityskäskyn; siihen oli ryhdyttävä seuraavana aamuna.

Onni oli hänelle suosiollinen. Keisarillisten päällikkö Perusi teki hyökkäyksen, ja Åke Tott otti hänet vastaan sellaisella tuimuudella, että joukot hajosivat, ja Perusi sai taistelutanterella surmansa. Täten oli kaupungin kohtalo ratkaistu, puolustusväki tarjoutui hieromaan pakkosopimusta. Neuvottelut siitä kestivät muutamia päiviä, ja päästiin yksimielisyyteen, että kaupunki oli 16 päivänä luovutettava voittajille, ja keisarilliset marssisivat matkaansa.

Åke Tott kirjoitti tästä kuninkaalle, ja tämä sai kirjeen matkalla. Mutta se ei estänyt häntä kaikessa tapauksessa jatkamasta matkaa Greifswaldiin.

Täällä oli erinäisiä asioita järjestettävä, ja hänet otettiin vastaan ilolla ja innostuksella, kuten jokaisessa protestanttisessa kaupungissa. Ihaillen kuningas katseli sitä oivallista linnoitusta, joka tänne oli rakennettu. Kaupungissa oli paljon muonavaroja, kaksisataa nelikkoa ruutia ja useita tykkejä. Jollei Perusi olisi kaatunut, ei valloitus olisi käynyt niin helposti.

Koko Pommeri oli nyt puhdistettu vihollisista, ja kaupungin asukkaat viettivät kiitosjuhlia vapautumisensa johdosta keisarillisen ikeen alta. Ruotsiin lähetettiin täältä neljäkymmentäkuusi Saksassa valloitettua lippua. Kuningas olisi mielellään seurannut mukana, hänen sydämensä veti häntä kotiin, kun hän nyt näki Itämeren aaltojen loiskivan rantaa vasten.

Oli tunnettu asia, että Tanskan kuningas varusti laivastoa ja että hän oli neuvotteluissa Wallensteinin kanssa. Koskivatko ne mahdollisesti Ruotsia?

Jotta Kustaa Aadolf voisi matkustaa, täytyi Oxenstjernan tulla hänen sijaansa. Niinpä hän kirjoitti tälle ainoalle uskotulleen ja pyysi häntä tulemaan. Hänen tarvitsi neuvotella jonkun kanssa. Varsinkin vaaliruhtinasten menettely oli häntä syvästi suututtanut. "Heidän sietäisi jäädä yksin käymään saksalaista sotaansa miten parhaiten taitavat", lausui hän.

Berliinistä seurasi mukana vaaliruhtinaan kahdentoistavuotias poika Fredrik Wilhelm, joka lapsuuden innostuksella oli kiintynyt Kustaa Aadolfiin. Tämä poika, joka sittemmin tuli Saksassa tunnetuksi yleisesti käytetyllä nimellä "suuri vaaliruhtinas", oli isänsä täydellinen vastakohta, ja on mahdollista, että Ruotsin kuningas teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän säilytti siitä muiston koko ikänsä.

Nyt hän sai, kuten sanottu, olla mukana Pommerin läpi kuljettaessa ja ihastui suuresti, kun hänelle sanottiin, että matka suunnattiin myös Wolgastiin.

"Ruotsalaiset ovat täällä", oli yleinen riemunhuudahdus tässä pienessä kaupungissa. Kun saapui sanoma, että kuningas oli tulossa, riensivät porvarit ulos kaduille, ja nuoret tytöt tyhjensivät täydet kukkakorinsa niille kaduille, joita myöten hän oli kulkeva.

Wolgast oli kärsinyt paljon edellisen sodan aikana; jo 1628 olivat tanskalaiset vallanneet kaupungin ja raivonneet kuin ryövärit. Wallenstein tuli ja karkoitti pois tanskalaiset, jotka paluumatkaansa suojellakseen pistivät kaupungin tuleen. Wallensteinin joukot tunkeutuivat kuitenkin kaupunkiin ja sammuttivat palavat talot. Mutta sen avun saivat asukkaat kalliisti maksaa, sillä sotamiesten sallittiin ryövätä mielensä mukaan.

Nyt oli monet viikot puhuttu Ruotsin kuninkaan saapumisesta, mutta monet epäilivät toteutuisivatko toiveet. Ihmisrukat olivat niin alakuloiset, etteivät uskaltaneet toivoa mitään onnellista käännettä kohtaloonsa.

Vasta sitten, kun keisarilliset joukot alkoivat järjestää puolustuslaitoksiaan vihollista vastaan, alkoi rohkeus ja toivo herätä suruisissa sydämissä. Tuntui kuin olisi ukonilma lähestynyt, ja siitä iloittiin, sillä se oli puhdistava ilman. Eräänä yönä tuli tieto, että Ruotsin laivasto oli ankkuroinut Usedomiin. Silloin yleinen ilo oli niin suuri, että se puhkesi äänekkäästi ilmoille.

Seuraava päivä toi mukanaan täyden varmuuden. Loitolla nähtiin joukko valkoisia purjeita. Mutta pian, pian tulivat myös sinikeltaiset liput näkyviin. Ja nyt toivo muuttui voitokkaaksi varmuudeksi. Wolgastin pelastajat astuivat pian maihin.

Eversti von Schlechter, keisarillisten päällikkö, jota yleensä nimitettiin "lahtariksi" sen julmuuden tähden, jolla hän kohteli niin ihmisiä kuin eläimiäkin, varustautui kaikin voimin ottamaan vastaan pelättyjä sinitakkeja.

Wolgastin edustalla näyttäytyi ainoastaan osasto ruotsalaista sotajoukkoa Kniphausenin johdolla. Mutta se oli niin nopea käänteissään, että Schlechter 2,000 miehensä kanssa kuuli ruotsalaisten kuulain vinkuvan korvissaan olematta valmis vihollista vastaan.

Hän puolustautui kuitenkin seitsemän päivää käyttäen kaikkia keinoja, jotka hänelle olivat tarjolla. Mutta se ei auttanut. Ammuttuaan aukon valliin, ryntäsivät ruotsalaiset ja valtasivat kaupungin. Silloin heittäysivät tähteet keisarillisista eräällä Peenevirran saarella olevaan linnaan. Mutta porvarit ottivat ruotsalaiset vastaan pelastajinaan, eikä heidän riemullaan ollut mitään rajoja.

Mutta Schlechterillä oli vieläkin sanansa sanottavana vihollisilleen. Sentähden satoi linnantykeistä päivittäin luoteja ja raehauleja, jotka eivät kuitenkaan tehneet varsinaista vahinkoa, herättiväthän vain levottomuutta ja hämmennystä asujamiston kesken. Vasta silloin, kun ruotsalainen kenraali pani tykkinsä paukkumaan vastaan, päätti Schlechter antautua. Hän oli jo silloin ampunut kaupunkiin 8,000 laukausta. Hyvässä rauhassa hän sai marssia tiehensä. Wolgastissa lakkasi sen jälkeen tykkien jyske. Kuultiin sen sijaan tornikellojen soivan, julistaen että kaupunki oli vapautettu ja kehoittaen kiittämään ja ylistämään avusta ja pelastuksesta äärimäisessä hädässä.

Mutta Herran sankari, pohjolan leijona, oli saapuva kaupunkiin, jonka hän pelasti vuosi sitten. Koko kaupunki meni häntä vastaan. Se oli ihana juhlapäivä sekä vanhoille että nuorille. Kaupungin ulkopuolella porvaristo otti kuninkaan juhlallisesti vastaan, ja kaupungin hallintomies antoi hänelle kaupungin avaimet.

Kulkue, johon kuului kahdeksantoista vaunua, vieri vitkaan kohden Homeyerin taloa, jossa kuningas oli asuva. Kaikki talot olivat koristetut liehuvin lipuin, ja kirkkojen kellot soivat, ja kuninkaan saapuessa suurelle torille torvet toitottivat raatihuoneen tornissa. Homeyerin talon portaat ja eteiset olivat peitetyt sinisellä vaatteella. Koko kaupunki oli liputettu, ja laivoissa satamassa oli illalla juhlavalaistus.

Nuori Fredrik Wilhelm rinnallaan ja useain upseerien ympäröimänä Kustaa Aadolf kulki ympäri kaikkialla, puhutteli porvareita ystävällisesti ja osaaottavasti, lupasi miekallaan suojella heidän oikeuksiaan ja kiitti heitä heidän luottamuksestaan.

Uljuudessaan ja miehuutensa kukoistuksessa hän näytti ihastuneen kansan silmissä korkeammalta olennolta. He olisivat langenneet maahan ja suudelleet hänen askeleitaan, jollei hän inholla olisi tätä kunnioitusta evännyt sanoen: "Minähän olen heikko ja syntinen ihminen."

Seuraavana päivänä hän kävi katsomassa kirkkoa ja ruhtinaiden hautauspaikkaa, laivoja ja osaksi hajalle ammuttua linnaa. "Tahtoisin, että tämä sisustettaisiin asunnoksi puolisolleni", sanoi hän. "Hän varmaan oleskelisi täällä mielellään minun ollessani sodassa."

Kuninkaan lausuntoa tervehdittiin riemulla ja heti tehtiin ja vahvistettiin ehdotus miten sisustus oli tapahtuva. Linnasta kuningas lähti raatihuoneelle, jossa oli keskusteltava kaupungin asioista. Nuori Fredrik Wilhelm oli jäänyt ihailemaan näköalaa linnan ikkunoista. Oli jokseenkin myöhäinen ilta. Itämeri päilyi kuin kuvastin, ei tuntunut tuulen henkäystäkään, taivaan ranta heloitti tulipunaisena, väliin aivan kuin liekehtien. Keskitaivas oli vaalakan sininen, mutta siellä tuikki muuan tähti ihmeteltävän kirkkaasti.

"Onkohan se kuninkaan tähti?" mietti nuori ruhtinas Samassa se näytti putoavan, hän näki sen selvään. Mutta kun hän jälleen kohotti katseensa, loisti se miltei kirkkaampana kuin ennen. Hän peitti silmänsä kädellään. "Tiesinhän sen, tiesinhän sen! Kustaa Aadolfin tähti on aina loistava yhtä kirkkaasti."

Kun hän otti kätensä pois, näki hän illan pimenevän. Ainoastaan tähti tuikki taivaalla. Hän oli näkevinään valoa takanaan ja kääntyi nopeasti.

Mitä tämä oli! Keskellä lattiaa oli ruumisalttari peitettynä mustalla vaatteella. Arkussa lepäsi alttarilla mies... poika käänsi pois katseensa, hän oli varmaan nähnyt väärin. Kunniavartiona oli neljäkolmatta miestä ja neljä upseeria... kuinka heillä kaikilla oli kyynelet silmissään. Aivan alttarin ääressä oli kaksi Stenbockin rykmentin miestä, ja toinen heistä piteli ratsuväenlippua ylösalaisin. Kynttilöistä levisi ihmeellinen lepatteleva valo, ja pojan täytyi mennä lähemmäksi nähdäkseen kuka makasi arkussa. Ah, hän tunsi jalot kasvot. Tyynenä, aivan kuin vaipuneena luonnolliseen uneen kunniakkaan päivätyön päätyttyä nuori kuningas makasi viimeisellä leposijallaan, ja kynttiläin liekin lepattaessa ikäänkuin vienossa tuulessa elämä näytti vielä kerran palaavan kangistuneihin piirteihin.

Oliko tämä unta vai todellisuutta? Kuka voi sen sanoa? Nuori ruhtinas löydettiin myöhemmin tainnoksista ikkunan luota, mutta hän ei voinut kertoa syytä siihen. Hän oli vain hieman hiljaisempi ja kalpeampi kuin tavallisesti. Kustaa Aadolf huomautti leikkisästi, ettei suinkaan se johtunut liian suuresta ponnistuksesta.

* * * * *

Mitä parhaimmalla tuulella kuningas palasi Greifswaldin kautta Stettiniin ja sieltä Spandauhun kesäkuun 23 päivänä. Hän oli kohdannut rakkautta ja uskollisuutta, ja se kehoitti uuteen työhön. Hän loi katseen taaksepäin vuoteen, joka oli mennyt. Mitään loistavia urotöitä hän ei ollut suorittanut, mutta kuitenkin onnistunut tunkeutumaan eteenpäin. Saksanmaa Oderin ja Elben välillä, Itämerestä Saksiin, oli hänen käsissään, ja hän saattoi karkoitetut Mecklenburgin herttuat asettaa jälleen asemilleen.

Toimintasuunnitelmansa oli hänellä valmiina aikoja sitten, ja kun hän valmistautui sotaliikkeihin, teki hän sen samalla viisaalla harkinnalla, samalla tyynellä varovaisuudella, jota hän aina noudatti.

Ratsuväki kokoontui Alt-Brandenburgiin, josta kuningas 29 päivänä lähti liikkeelle 5,000 ratsumiehen ja 1,000 muskettisoturin keralla. Muu ratsuväki jätettiin Juhana Banérin johdolla linnoittamaan Brandenburgia ja Rathenowia Havelin rannalla.

Hänen lähin tarkoituksensa oli saada luja jalansija Elben rannalla puolustaakseen jo voitettuja alueita, kun hän oli liian heikko kohtaamaan vihollista avoimella kentällä.

Havelin virta laskee luoteisesta päin Elbeen ja muodostaa laskussaan kulmauksen, jossa sijaitsee Havelbergin kaupunki. Jonkun matkan päässä sijaitsee Elben toisella puolen Werben, toisella puolen Tangermünde.

Kustaa Aadolfin tarkoitus oli koettaa houkutella Pappenheim taisteluun. Tämä oli 9,000 miehen keralla puolentoista peninkulman päässä Magdeburgista pohjoiseen. Mutta Pappenheimiä ei haluttanut, hän vetäytyi päinvastoin takaisin, minkä tähden kuningas meni Jerichowin luostariin, johon hän saapui kesäkuun 20 päivänä. Eräs eversti Taupadel lähetettiin yli Elben Tangermündeä vastaan, jota puolustamassa oli 120 miestä.

Seuraavana päivänä kaupunki vallattiin rynnäköllä, minkä jälkeen kuningas laitatti laivasillan Elben yli. Ratsuväki, joka nopeasti vietiin yli, levisi nopeasti yli Altmarkin, ja vihollisen täytyi kiireimmiten peräytyä väkineen Elben seuduilta ja samoin Werbenistä.

Tämä kaupunki patoineen oli Kustaa Aadolfin mielestä sopiva linnoitetuksi leiripaikaksi, ja hän ryhtyi heti toimiin siinä suhteessa, sitten kun loput jalkaväestä olivat edellisenä päivänä saapuneet Brandenburgista ja Juhana Banér rynnäköllä vallannut Havelbergin.

Mainitut padot, jotka ensiksi kiinnittivät kuninkaan huomion Werbeniin, kulkivat pitkin Elben rantaa ja olivat luodut suojaksi virran tulvia vastaan.

Polvekkeessa, jonka virta tekee Werbenin lähellä, loittonivat padot virrasta ja jättivät joen varteen kesäisin aivan kuivan rantamaan, joka oli kyllin laaja, että ruotsalainen sotajoukko voi sille asettaa leirinsä. Werbenin kaupunki sijaitsi padon edustalla. Tässä oli siis luonnollinen linnoitus, jota neljän päivän kuluessa edelleen lujitettiin luomalla hauta padon edustalle.

Kaupunki oli ennestäänkin varustettu muurein, tornein ja haudoin, mutta Kustaa Aadolf lujitti vielä linnoituksia lähimpinä neljänätoista päivänä. Laivasilta tuotiin Tangermündestä Werbeniin ja asetettiin yli Elben siihen niemekkeeseen, jonka Havel muodostaa; siihen luotiin myös luja sillanpääty muodostamaan yhdessä Havelbergin kaupungin kera turvan Elben itäpuolelle, jos nimittäin tehtäisiin hyökkäys sieltä päin. Raskas tykistö tuotiin laivoilla Alt-Brandenburgista ja sijoitettiin muureille ja valleille.

Täten oli Kustaa Aadolf hankkinut itselleen aseman, jossa hän helposti saattoi hankkia sotajoukolle elintarpeita, ja sotilaalliselta näkökannalta se oli edullinen sen lujuuden vuoksi, minkä se tarjosi sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa. Hän saattoi täältä uhmata mahtavaa keisarillisten kenraalia ja tyynesti odottaa sitä hetkeä, jona Leipzigin kokouksen ruhtinaat alkoivat etsiä apua.

Voimme käsittää, että tänä hetkenä koko Eurooppa oli kiinnittänyt silmänsä Kustaa Aadolfiin. Hän oli jo murtanut Wallensteinin vallan Itämeren rannikolla; mihin oli hän edelleen ryhtyvä?

Ja millaiseksi oli vaaliruhtinaiden kohtalo tuleva? Heidän valituksiinsa ja esityksiinsä, jotka he Leipzigin kokouksessa olivat niin suurella vaivalla saaneet kokoon, oli keisari vastannut julistamalla kokouksen päätökset laittomiksi. Päätettyä varustelua vastaan hän oli antanut mitä ankarimman kiellon ja samalla selittänyt, ettei tulisi tapahtumaan vähintäkään lievennystä peruutusjulistukseen nähden.

Oli siis peruuttamattomasti päätetty, että jokaiselta protestantilta Saksassa oli ryöstettävä koko omaisuutensa ja heidät ajettava maasta pois. Ja että kävisi täysin selväksi, ettei tämä ollut leikintekoa, määrättiin Italiasta palaavat keisarilliset joukot Fürstenbergin ja Altringerin johdolla Etelä-Saksan läpi kulkiessaan panemaan toimeen käskykirje protestantteja vastaan.

Evankelisten ruhtinaiden, jotka jo olivat pestanneet joukkoja, oli luovutettava ne keisarillisen sotajoukon apuväeksi. Tilly Pohjois-Saksassa alkoi jo tehdä Saksille ymmärrettäväksi, että siellä tultaisiin vaatimaan aseiden riisumista ja liittoa keisarin kanssa.

Hessenin maakreivi kieltäytyi hajoittamasta pestattuja joukkojaan, ja Tilly oli juuri aikeissa hyökätä pikku Hesseniä ryöstämään, kun saapui pikaviesti Pappenheimiltä, että Ruotsin kuningas oli mennyt Elben yli, jonka tähden hän pyysi pikaista apua.

Tilly lähti heti liikkeelle ja riensi Mühlhausenista Magdeburgiin ja edelleen Wolmirstedtiin, jossa hän yhtyi Pappenheimiin.

Oli heinäkuun 17 päivä, ja yhdistynyt keisarillinen sotavoima nousi nyt 24,000 mieheen. Mutta nelipäiväisen pikamarssin jälkeen oli upiuupuneen sotajoukon levähdettävä, ja ratsuväki sijoitettiin kyliin pohjoiseen päin aina Burgstallia myöten.

Kustaa Aadolf oli ajoissa saanut tiedon Tillyn retkestä ja hänen pysähtymisestään Wolmirstedtiin ja päätti lähteä häntä tervehtimään. Heinäkuun 15 päivänä hän ratsasti itse ratsuväen majapaikkaan, joka ulottui viiden peninkulman päähän Werbenistä, ottaakseen tarkan selon mielialasta. Kaikkialla hänet otettiin innostuksella vastaan, kukaan ei enää näyttänyt Tillyä pelkäävän, ja kaikkien katseet kysyivät mitä kuningas heiltä vaati. Hän otti selkoa terveydentilasta, puhutteli erityisesti muutamia sotavanhuksia, nyökäytti ystävällisesti päätään kaikille ja ratsasti tiehensä.

Seuraavana päivänä ratsuväki sai käskyn kokoontua Arneburgiin Elben lähelle, suunnilleen puolitiehen Werbenin ja Tangermünden välille. Oli lauvantai; illalla kuningas lähti liikkeelle osa jalkaväkeä mukanaan ja saapui, jatkettuaan marssia koko yön, sunnuntaiaamuna Beldingenin kylään, joka on Tangermündestä peninkulman verran lounaiseen päin.

Täällä kuningas pysyi paikoillaan koko päivän ja lähetti pienemmän osaston hankkimaan tietoja vihollisen asemasta.

Kuten tavallista, pidettiin jumalanpalvelus jokaisessa rykmentissä. Kuningas kulki rykmentistä toiseen, veisasi virren yhdessä, kuunteli kappaleen saarnaa toisessa ja kulki niin edelleen. Vihdoin hän palasi omaan telttaansa, alakuloisempana kuin koskaan. Ruotsin sotajoukko oli melkoisesti heikontunut, ja erittäinkin saksalaiset joukot näyttivät epäluotettavilta.

"Saksan kansa", kirjoitti kuningas valtiokanslerille, "on käynyt niin epävakaiseksi, että se kääntyy yhtenä päivänä yhden herran puoleen, toisena toisen. Ikävä kyllä, eivät sotamiehemme ole pitkään aikaan saaneet palkkaansa."

Melkein kaikki kuninkaan kirjeet näiltä ajoilta todistavat rahapulaa, ja häntä vaivasi suuresti ajatus, että hän kenties varojen puutteessa olisi pakoitettu luopumaan suuresta hankkeestaan. Voimme lukea hänen olkansa ylitse mitä hän kirjoittaa Akseli Oxenstjernalle. -- "Armeija ei ole kuuteen viikkoon saanut mitään. Joka mies tietää, että olemme teiltä odottaneet rahoja; siihen ovat niin upseerit kuin sotamiehetkin luottaneet. Olemme voineet heidät elättää ainoastaan sillä leivällä, minkä olemme kaupungeilta kiristäneet, mutta nyt on sekin lopussa. Ratsumiehiä, jotka eivät nälkäleipään ole tahtoneet tyytyä, ei ole voitu pitää kurissa; he ovat eläneet ainoastaan luvattomalla ryöstöllä. Mitä muuten asemaan täällä tulee, olisi se hyvä, kun vain olisi varoja."

Kuningas pani kynän pois ja istui ajatuksiin vaipuneena. Silloin hän kuuli lapsenäänen teltan ulkopuolelta, joka valittaen sanoi: "Päästäkää minut kuninkaan luo, minun täytyy puhutella häntä."

Kustaa Aadolf hypähti pystyyn ja avasi itse oven. "Oletko se sinä, Gustava Adolfina!" huudahti hän iloisesti. "Tule sisälle ja sano mitä tahdot!"

Tytöllä oli syli täynnä kukkia, ja kauniit silmät säteilivät ilosta, kun hän kuninkaan edellä meni telttaan.

"Tuletko tuomaan minulle nämä kauniit kukat?" kysyi kuningas ja veti hänet luokseen.

"Niin, jos kuningas tahtoo ne. Ne ovat muuten vain tekosyynä."

"Yksi ensin ja toinen sitten." Hän otti kukat ja pani ne pöydälle. "Sanoppas nyt sitten varsinainen asiasi."

Tyttö katsoi veitikkamaisesti häneen ottaen neulan vyötäröstään. Sen sisällä oli pieni paperi, jonka hän otti esiin ja ojensi kuninkaalle. Tämä avasi sen ja luki: "Olen lukenut tähdistä: Älkää epäilkö, Herra ei hylkää valittua sankariaan, vaan vie hänet päämääräänsä, jossa rauha ja onni odottaa autuaitten maassa. Siellä kohtaamme toisemme."

Kuningas taittoi pikku kirjeen hitaasti kokoon. "Missä sinulla on sormus, jonka annoin sinulle?" kysyi hän.

"Sen otti äiti kulta. Hän sanoi, että se oli hänelle."

"Miksei hän tullut itse?"

"En tiedä. Minä kyllä sanoin, että kuningas olisi siitä iloissaan."

"Mistä sen tiesit?"

"Minäkin voin lukea toisten ajatuksia", vastasi tyttö, ihmeellinen ilme katseessaan. "Minä näen paljon mitä toiset eivät näe. Mutta siitä ei äiti kulta pidä."

"No, silloin varmaankin voit myös sanoa miksei hän suo minun kiittää häntä kaikesta -- kaikesta hellyydestään ja hyvänsuonnistaan."

Tyttö tuijotti unelmoiden eteensä. "Se on jotakin toista", sanoi hän. "Kun äiti kulta rukoilee kuninkaan puolesta ja minä kysyn miksi hän tekee sen ainoastaan hänen puolestaan, vastaa hän: 'Sitä et vielä ymmärrä, vaan vasta myöhemmin'."

Kustaa Aadolf nosti tytön polvelleen ja suuteli häntä. Kyynelet kimmelsivät hänen silmissään, ja hän sanoi syvällä tunteella: "Vie terveisiä hänelle. En kiitä häntä, sillä alan ymmärtää, ettei hän voi tehdä toisin. Mutta minkä maalliset olosuhteet eroittavat, sen on Jumala yhdistävä!"

Vielä kerran hän suuteli tyttöä kiihkeästi ja asetti hänet sen jälkeen lattialle.

"Kas tässä", sanoi hän ottaen kallisarvoisen kultaketjun kaulastaan, "tämän saat pitää, se on muisto kuninkaalta."

Kun tyttö oli mennyt, istui hän vielä muutamia minuutteja ajatuksiin vaipuneena. Mutta ne olivat nyt iloisempia. Oli kuin raskaat varjot olisivat väistyneet. Hän katseli luottavasti kohden taivasta, ikäänkuin näkisi selityksen kaikkeen, joka hänestä oli käsittämätöntä. Ja valoa seurasi luottamus. "Taistele ja rukoile!" oli se ajatus, joka mielessään hän uudestaan kävi monitoimisiin tehtäviinsä.

Muuan upseeri ilmoitti, että vakoilijat olivat palanneet, ja jos mahdollista, entistäänkin jäntevämpänä ja tarmokkaampana Kustaa Aadolf riensi vastaanottamaan heidän tiedonantojaan. Ne keskittyivät siihen, että Tillyn etujoukko, johon kuului kolme rykmenttiä, oli sijoitettu Angernin, Rheindorfin ja Burgstallin kyliin. Keisarillisilla ei ollut aavistustakaan, että ruotsalaiset olivat niin lähellä. Tähän vaikutti suuresti kuninkaan liikkeiden nopeus, mutta varsinkin se, että Tillyn sotamiehiä kaikki kammoivat ja pelkäsivät heidän harjoittamainsa julmuuksien johdosta ja soivat heille mielellään ansaitun rangaistuksen.

Päälliköt olivat Montecuculi, everstit Bernstein ja Holk.

Kustaa Aadolf ei tuumaillut kauan mitä oli tehtävä. Hän jakoi väkensä kolmeen osastoon. Itse hän lähti Bernsteiniä vastaan, Baudissin lähti Angernia ja kolmas osasto Burgstallia vastaan.

Baudissin joutui ensiksi tuleen. Aivan puoliyön korvilla hän iski ratsumiehineen vihollisen kimppuun, ja ratkaisu oli sellainen kuin saattoi odottaakin. Montecuculin rykmentti hakattiin suurimmaksi osaksi maahan.

Rheindorfissa oli herätty Angernista kuuluviin laukauksiin ja ehditty kömpiä jalkeille ennen kuninkaan hyökkäystä. Ammuttiin laukaus hyökkääviä ruotsalaisia vastaan, ja sen jälkeen keisarilliset lähtivät pakosalle.

Samoin kävi Burgstallissa, jossa Holkin rykmentti tosin oli saanut aikaa järjestäytyä puolustuskuntoon, mutta pian pakeni taistelukentältä. Koko kuormasto ja 2,000 hevosta joutuivat voittajain saaliiksi.

Kuten tavallisesti oli Kustaa Aadolf ollut taistelussa ensimäisenä. Tällöin hän huomasi kerran joutuneensa aivan vihollisten keskeen. Vaara oli uhkaava, kukaan ei tuntenut kuningasta yön pimeydessä, hän oli vähällä joutua hakatuksi maahan -- mutta hänen hetkensä ei ollut vielä lyönyt -- ja muuan hänen uskollisimmistaan, Harald Stake, joka sattumalta oli tullut saapuville, tunsi hänet ja ajoi viholliset pois.

Estääkseen ryöstöä, joka olisi hajoittanut väen eri tahoille, käski kuningas sytyttää kolme kylää, jonka jälkeen lähdettiin samana yönä sangen varovasti paluumatkalle, odottaen, että Tilly tulisi jäljestä kostaakseen kärsityn tappion. Aamulla levähdettiin muutamia tunteja, jonka jälkeen marssia jatkettiin Tangermündestä pohjoiseen päin. Kun Tillyä ei kuulunut, saivat ratsumiehet palata majapaikkaansa ja kuningas itse lähti Werbeniin.

Siinä öisessä rynnäkössä, joka historiassa mainitaan nimellä "Burgstallin kahakka", johtui ruotsalaisten menestys siitä äärimäisestä huolimattomuudesta, jolla keisarilliset hoitivat vartioitaan. Ja pian näyttäytyi, etteivät he vahingosta viisastuneet.