Part 8

Koko seurakunta oli langennut polvilleen, ja kuolonkauhu ja iäisyyden toivo taistelivat heidän sydämissään. Ihastuksella Martina oli kuunnellut voimallisia sanoja. Mutta vähitellen hänen sydämensä täytti rajaton tuska. Isän kasvot, joita aamunkajastus himmeästi valaisi, näyttivät hänestä kalmankalpeilta, ja hän oli näkevinään veren kihoilevan kauniiden harmahtavain hiusten välistä. Mielenliikutus kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän vaipui tunnotonna lattialle. Äiti polvistui hänen viereensä, nosti hänen päätänsä ja tuki sitä vasten rintaansa, ja armaat äidinkyynelet, jotka putoilivat tyttären kalpeille kasvoille, herättivät hänet vähitellen tuntoihinsa.

Oli veisattu jälleen virsi, ja nyt seisoi pappi alttarilla. Seurakunta oli kokoontunut kehään hänen ympärilleen vastaanottaakseen pyhän sakramentin.

Sillaikaa kasvoi meteli ulkona. Laukausten pauke ja kuolinhuudot tunkeutuivat temppeliin, mutta se ei häirinnyt pappia pyhässä toimituksessaan, ainoastaan käsi, joka piteli kalkkia, vapisi. Kirkossa vallitsi haudanhiljaisuus, kyynelettömät, kauhistuneet katseet olivat kiinnitetyt oveen, josta joka hetki odotettiin vihollisen tulevan. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovet kimmahtivat auki, ja kirkkoon syöksähti suuri joukko pakolaisia, jotka täällä toivoivat saavansa pelastuksen. Mutta heitä seurasivat lukemattomat verenhimoiset viholliset. Kauhun huuto pääsi sisällä-olijain huulilta, nyt ei ollut enää paon eikä pelastuksen toivoa.

Niinkuin raatelevat pedot syöksyivät verikoirat turvattomain kimppuun, ja kiroukset, jumalanherjaukset ja kuolinkorahdukset karkoittivat ne sovituksen sanat, jotka äsken olivat kajahdelleet temppelin holvikaarissa.

Martina ja hänen äitinsä olivat heti rientäneet puolison ja isän luo. He kietoivat hänet käsivarsillaan, ja hän puhui heille lohdutuksen ja rakkauden sanoja.

Pedot lähestyivät alttaria. Vanhus meni arvokkaasti heitä vastaan. Noloina he vetäytyivät takaisin, ja joku heistä virkkoi: "Se on pappi, hän saa elää."

Se oli kuin valonsäde heille molemmille, jotka kietoivat hänet käsivarsillaan. Silloin muuan jyrkeäraajainen kroatilainen karjaisi: "Juuri siksi, että hän on kerettiläinen pappispiru, on hänen kuoltava!" Ja suuren puupalikan, joka hänellä oli kädessään, heitti hän arvoisaa pappismiestä kohden. Murha-ase sattui uhrin päähän, ja hän vaipui tajutonna lattialle. Hätähuudoin puoliso ja tytär heittäytyivät hänen ylitseen. Veri virtasi hänen päästään, ja Martina näki uudestaan näyn, jonka oli nähnyt saarnastuolissa. Vielä kerran hän avasi silmänsä ja puristi puolisonsa kättä, ja luoden katseensa korkeutta kohden hän sanoi profeetallisesti tyttärelleen:

"Vaikkapa tuhannet kaatuisivat sinun rinnallasi, ei sinulle ole tapahtuva mitään pahaa, sillä hän on antanut käskyn enkeleilleen, että heidän on autettava sinua täyttämään elämäsi tehtävää." Siunaten hän kohotti kätensä tyttärensä ylitse ja veti viimeisen henkäyksensä.

Sotamiehet olivat seisseet tuokion aivan kuin tyrmistyneinä. Näytti kuin he häpeäisivät tekoaan, ja muutamat heistä tarjoutuivat auttamaan Martinaa ja hänen äitiään ulos kirkosta, joka oli niin täynnään sotamiehiä ja ruumiskasoja, että tuskin oli tietä päästä ulos. Silloin kirkonvartia kuiskasi rouva Almannille, että sakariston kautta pääsi ulos. Martina ei tahtonut jättää isänsä ruumista, mutta äitinsä pyynnöstä hän seurasi mukana. Tämä ei voinut jäädä huomaamatta, suuri joukko säikähtyneitä, melkein mielipuolia ihmisiä tunkeutui jälestä päästäkseen vainoojiaan pakoon, ja siitä koitui tuho kaikille.

Sotamiehet syöksyivät pakenevain jälkeen. Kirkonvartia, joka tahtoi sulkea oven, lyötiin maahan. Ja ahtaassa huoneessa alkoi nyt kamala kohtaus.

Muuan näistä vertavaluvista roistoista oli iskenyt silmänsä Martinaan, ja niinkuin villipeto hän syöksyi häntä kohden. Mutta äidin silmä oli arvannut hänen aikeensa, ja äidin syli sulki rakkaan lapsen lujaan syleilyyn.

Vastustuksesta ärtyneenä sotamies koetti eroittaa heidät toisistaan. Kun tämä ei onnistunut, sieppasi hän puukon, jonka iski äidin selkään. Mutta vielä kuolintuskissaankin hän piti kiinni tyttärestään, joka rukoili hartaasti: "Oi, tappakaa minutkin!"

Samassa sakariston ulko-ovi sysättiin auki, ja sisään syöksyi joukko kaupungin nuoria miehiä, niiden joukossa myös Kustaa.

He olivat ensin tulleet kirkkoon, mutta löytäneet sieltä vain kuolleita tai kuolevia. Onneksi Kustaa muisti silloin pienen takatien, jota kirkkoherra tavallisesti käytti. Hänen ystävänsä seurasivat hänen järjestään, ja ensimäinen näky, joka heitä kohtasi, oli Martina, joka vaipui lattialle yli äitinsä ruumiin. Kustaa nosti hänet pystyyn, mutta hän viittasi tahtovansa jäädä sinne.

"Ajattelehan, rakkaani", kuiskasi Kustaa. "Aiotko jättäytyä siihen vaaraan, missä täällä olet?"

Martina katsoi ympärilleen, ja häntä värisytti. Hän aavisti jotakin kamalampaa kuin kuolema, ja hänen vapisevilta huuliltaan tulivat sanat: "Pelasta minut, tahdon seurata sinua!" Vielä kerran hän suuteli äitinsä kalpeita huulia, heitti jäähyväiskatseen alttaria kohden, missä hänen isänsä ruumis lepäsi monien kuolleiden peittämänä, ja sitten vietiin hänet pikemmin kantamalla kuin taluttamalla ulos kirkosta.

Ei ollut helppo asia päästä katuja eteenpäin. Kaikki ihmisten hurjat himot olivat päässeet valloilleen. Kaikkialla ryöstöä, murhaa ja hävitystä, jota ei kynä voi kuvata. Eri tahoilta kaupunkia nousivat tulipatsaat kohden taivasta. Tuimat tuulenpuuskat, jotka pian kiihtyivät rajumyrskyksi, heittivät liekit yli katujen, ja oli selvää, että tuossa tuokiossa Magdeburg oli muuttuva yhdeksi ainoaksi tulimereksi, sillä ryöstöninnossa ei kukaan ajatellut tulen hillitsemistä. Ja kun murhaaminen ja hävitys oli saavuttanut huippunsa, olivat voittajat ja voitetut, murhaajat ja lyödyt kiedotut samaan paksuun savupilveen.

Tulipalon loimossa nämä hirmuiset olennot ja koko ympäristö näytti sitä hornamaisemmalta. "Mihin viet minua", kysyi Martina, joka ei näyttänyt jaksavan saada selville mitä oli tapahtunut, tai missä hän oli.

"Turvaan!" vastasi Kustaa, joka toveriensa kera urhoollisesti raivasi pois kaikki esteet tieltään. Tähän asti he olivat pysyttäytyneet takakaduilla ja siellä tavanneet vain yksinäisiä ryöväreitä, jotka palasivat saaliineen eivätkä heistä paljoakaan välittäneet. Mutta äkkiä he kuulivat useampien henkilöiden ääniä, jotka lähestyivät. Savu oli siksi sakea, ettei loitompaa voinut tuntea ketään. Silloin kajahti aivan heidän vieressään: "Toverit, annan kaiken saaliimme teille, mutta tämän tytön täytyy olla minun!"

Kun Martina kohotti päätänsä, tunsi hän Fransin, joka päihtyneenä ja himon hurmissa tahtoi vetää hänet puoleensa. Mutta Kustaa syöksyi väliin, ja syntyi mitä tuimin ottelu. Kauan kätketty kauna puhkesi tässä ilmoille, ja molemmat rakastivat siksi tulisesti, etteivät tahtoneet luovuttaa Martinaa toiselleen. Taistelu ei kestänyt kauan, Frans König iski miekkansa Kustaan kylkeen, ja tämä vaipui kuoliaana maahan.

Martina seisoi murhamiehen edessä. Hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä. Mutta katse, jonka hän loi mieheen, ääni, jolla hän puhui, tuntui kuvastavan rajatonta surua, kun hän kohotti käsivartensa ja syvältä sielustaan huusi hirveät sanat: "Minä kiroan sinut, murhamies, minä kiroan sinut!"

Tunnotonna hän kaatui rakastettunsa ruumiin viereen, mutta Frans König ei nostanut häntä pystyyn. Hän kaatui taapäin kuin ukkosen iskemänä, ja hornan hirmuhenget riistivät hänen syntisen sielunsa.

Puolipäivän aikaan koko kaupunki oli liekkien vallassa näyttäen leimuavalta tulimereltä. Ja koko iltapäivän, myöhään yöhön loimottelivat liekit tästä suunnattomasta roviosta, josta pian kohosi koskemattomana ainoastaan tuomiokirkko ja satakunta taloa Elben rannalla.

Kahden päivän kuluttua oli pidettävä Te Deum ajan tavan mukaan.

Kukaan ei ajatellut hirveää ivaa mikä tässä piili. Tilikirja, johon sellaiset merkitään, ei ole maassa, vaan taivaassa, ja sen vastaavaa ja vastattavaa ei arvioitane samojen perusteiden mukaan kuin täällä surun alhossa.

Tuomiokirkon ovet olivat suljetut. Vaikka sieltä kuului ihmisääniä, ei heitä saatu millään avaamaan. Vihdoin avattiin ovet väkivallalla ja nyt nähtiin, että tuhannet vaimot ja lapset olivat täällä etsineet turvaansa ja melkein ilman ravintoa viettäneet kaksi päivää alituisessa kuoleman pelossa.

Nyt he olivat valmiit kuolemaan. Mutta Tilly, joka oli itse läsnä, käski jakaa heille leipää ja päästi heidät ilman lunnaita vapauteen.

Salvius kertoo, että luterilaisia pappeja kohdeltiin kamalasti. Heidät tapettiin kirjojensa keskelle ja sitten poltettiin kaikki tyynni. Heidän vaimonsa ja lapsensa sidottiin käsistä ja jaloista hevosten jälkeen ja raahattiin leiriin, jossa heidät häväistiin ja kauheasti raadeltiin.

Pyhän Johanneksen kirkko, joka oli täynnä kuolleita ja kuolevia, naulattiin ulkoapäin kiinni ja poltettiin. "Kroatit ja vallonit ovat katalasti ja hirmuisesti elämöineet, pistäneet pienet lapset keihään kärkeen, nostaneet ne ilmaan keihäillään, pyöräyttäneet muutamia kertoja ympäri ja heittäneet heidät keihäittensä kärjestä liekkeihin."

Merkillistä on, että kaupungin kavaltajat, jotka odottivat palkkaa keisarillisilta, suurimmaksi osaksi hakattiin maahan. Enemmän kuin kaksi kolmasosaa kaupungin asujamista oli kuollut.

Ryöstöä jatkettiin seuraavina päivinä. Etsiskeltiin kalleuksia raunioista ja kellariholveista, ja palaneiden ruumiiden seasta löydettiin suunnattomat joukot hopeaa, kultaa, vaatteita, herkullisia espanjalaisia viinejä ja kaikenlaisia elintarpeita, jotka kaikki vietiin leiriin.

Tilly ei voinut estää mitä tapahtui, ja rosvous ja julmuus kuului ajan sotatapoihin, vaikkakin täällä kehitettynä huippuunsa.

Kerran päässeenä valloilleen kansanvimma ei tunne mitään rajoja, ei verenjanolleen eikä saaliinhimolleen. Kun kenraali innokkaana katolilaisena riensi Neitsyt Marian luostariin onnittelemaan munkkeja takaisinsaadusta vapaudestaan ja tällöin näki melkein pelkkää tulta ja liekkiä ympärillään, kehoitti hän kaikkialla sammutustyöhön. Hän otti syliinsä lapsen kuolleen äitinsä sylistä ja huusi: "Tässä on minun saaliini!" Hänestä oli poltto ja hävitys mitä suurin onnettomuus, joka hävitti voiton hedelmät ja pani hänen nimensä alttiiksi inholle ja kiroukselle. Hän oli jo pelännyt ja aavistanut tällaista tulosta komentaessaan rynnäkköön ja siten päästäessään sodan kauhut irralleen onnettomain tuhoksi. Hän ei ollut käskenyt polttamaan ja hävittämään. Kuka, kuka oli sen tehnyt?

Tuli oli syttynyt samaan aikaan viidessä-, kuudessakymmenessä eri paikassa. On mahdollista, että sen sytyttivät keisarilliset murtaakseen porvarien vastarinnan. Mutta on myös mahdollista, että he itse olivat noudattaneet Falkenbergin neuvoa, että kaupunki pistettäisiin tuleen, jos vihollinen onnistuisi saamaan sen valtaansa.

Olemme jo maininneet siitä jälkinäytelmästä, joka oli esitettävä ja jossa oli kiitettävä Jumalaa hirmutekojen onnellisesta suorituksesta. Oli täysi työ korjatessa pois ruumiita, niin että pääkadut saatiin auki juhlakulkueelle, ja silloin sai kurjuudesta parhaan yleiskatsauksen.

Tällöin nähtiin kuolleita rintalapsia tarrautuneina kiinni kuolleiden äitiensä rintoihin, nähtiin vielä eläviä, jotka etsivät suojaa ruumiiden välistä eivätkä millään tahtoneet tulla esiin; nähtiin myös raukkoja, jotka juoksivat pitkin katuja ja huutelivat vanhempiaan niin sydäntäsärkevän surkeasti, että kivetkin saattoivat itkeä.

Varmaankin tätä nähdessä Tillyn mieleen muistuivat elävinä Magdeburgin vangitun hallintomiehen sanat. Tilly oli häntä nuhdellut kapinastaan keisaria vastaan, mutta saanut vastaukseksi: "Jumala on kerran kostava nämä kauhut; veren voi pestä pois ainoastaan verellä, ja Tillyn kunnia on saava hautansa Magdeburgin raunioissa!"

Mutta sellaiset ajatukset karkoitettiin pois. Tilly marssi juhlallisesti kaupunkiin etevimpäin upseeriensa ympäröimänä. Kaupungin portilla hän otti vastaan valloitetut liput, jotka sitten kannettiin hänen edellään ja pystytettiin tuomiokirkon oven eteen. Tykkien ja kiväärien jyskyessä laulettiin Te Deum, ja sen päätyttyä voittaja ratsasti seurueineen pitkin kaupungin katuja ja -- lisää kertomus -- näytti silloin liikutetulta.

Kirjeessään keisarille Tilly lausui, "ettei Troijan ja Jerusalemin hävityksen jälkeen ole sellaista voittoa nähty." Hän lisäsi, että Ruotsin kuningas oli tehnyt kaikkensa joutuakseen Magdeburgin avuksi, mutta "kaikin voimin ahdistaen kaupunkia jouduimme ennen häntä, ja apu tuli liian myöhään."

6.

URHO EI VÄISTY.

Kustaa Aadolf sai Spandaussa tiedon siitä kamalasta onnettomuudesta, joka oli tapahtunut. Voimme ymmärtää, että se sattui syvästi häneen, kun tiedämme miten tärkeä hänelle Magdeburg oli ja mitä hän oli tehnyt joutuakseen sitä pelastamaan.

Ei ainoastaan Saksassa, vaan koko Euroopassa Pohjois-Saksan kauneimman kaupungin hävitys herätti suunnatonta huomiota, ja pahansuovat heittivät syyn Kustaa Aadolfinkin niskoille, hän kun ei ollut pitänyt lupaustaan eikä tullut kaupungille avuksi.

Vastaukseksi näihin juttuihin Kustaa Aadolf julkaisi leimuavan manifestin, puolustuskirjoituksen, jossa ilmaisi oman katkeran surunsa, ja samalla syytöskirjeen, minkä heitti vasten kasvoja niille, jotka varsinaisesti olivat syypäät, noille kurjille protestanttisille ruhtinaille ja ennen kaikkea Saksin vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, joka oli ollut lähin ojentamaan pelastuksen käden, mutta ei ainoastaan lyönyt sitä laimin, vaan esti siitä toisenkin.

Kustaa Aadolf ei koskaan luottanut ainoastaan sotilasvoimaan, vaan ennen kaikkea siveellisiin voimiin. Itsekin suunniltaan suuttuneena itse onnettomuudesta ja siitä pikkumaisuudesta, joka ruhtinaita vallitsi, hän oli vedonnut yleiseen mielipiteeseen. Ollen kaikessa edellä aikaansa Kustaa Aadolf oli kenties ensimäinen siinäkin, että ymmärsi miten tärkeää oli saada kansanmieli puolelleen niin neuvotteluissa kuin sotaisissa yrityksissäkin. Siihen mielten myrskyyn, minkä Magdeburgin hävitys nostatti, tuli Kustaa Aadolfin julistus sytyttävänä kipinänä, ja tähän muukalaiseen, jolta ruhtinaat olivat kieltäneet auttavan käden, häneen katsoivat joukot hämmästyksellä ja ihailulla. Kuta heikommilta ja surkeammilta heidän omat hallitsijansa heistä näyttivät, sitä suurempana ja jalompana esiintyi pelastaja hädässä. Muukalaisuuden käsite katosi kuin ihmeen kautta; Kustaa Aadolf ilmestyi Lutherin ja Melanktonin oppilaille sinä "pohjolan jalopeurana", josta Ilmestyskirja puhuu, ruhtinaana, joka oli suositumpi ja vähemmän muukalainen kuin monet maassa syntyneet.

Tämä kansan mieliala, yhteydessä sen sorronvihan ja katkeruuden kanssa, joka nyt leimahti ilmiliekkiin, oli tästälähin Kustaa Aadolfin paras liittolainen taistelussa, ja hän osasi sitä käyttää hyväkseen.

Odotettiin, että Tilly menisi Magdeburgin valloituksen jälkeen yli Elben ahdistaakseen Kustaa Aadolfin takaisin Itämeren rannikolle. Kuninkaasta itsestään se oli selvää, ja hän piti asemataan sangen arveluttavana, varsinkin kun hän pyrkiessään Magdeburgin avuksi oli vienyt joukkonsa kauemmaksi kuin varovaisuus olisi myöntänyt. Sentähden hän olikin valmis peräytymään suojellakseen Oder-linjaa. Mutta ensin hän tahtoi nähdä mihin vihollinen ryhtyi.

Tillyn kynsiä kyllä kutitti, mutta hän ei uskaltanut käydä käsiksi viholliseensa. Ensimäinen seuraus Magdeburgin onnettomasta hävityksestä oli se, ettei voittaja saanut käyttää voittoaan hyväkseen. Suuri kaupunki oli raunioina, muurit ja vallit ammutut rikki. Linnoitettua kaupunkia, tärkeää tukikohtaa sotaretkelle, ei enää ollut. Hän oli luottanut siihen, että löytäisi suuret muonavarastot. Mutta täällä ei ollut mitään otettavaa. Sentähden hän ei uskaltanut lähteä Kustaa Aadolfia vastaan autioksi hävitetyn maan läpi. Hätä ja puute pakoitti hänet kahden viikon kuluttua lähtemään Magdeburgista matkaansa.

Matka suunnattiin Thüringeniä ja Hesseniä kohden. Tillyn täytyi täältä hankkia elatusta joukoilleen ja samalla hän toivoi voivansa herättää kauhua protestanttisissa ruhtinaissa, joiden maitten läpi hän marssi ja jotka olivat alkaneet varustautua. Näihin kuuluivat Weimarin saksilaiset ruhtinaat Bernhard ja Wilhelm sekä Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm V.

Nämä olivat ainoat, jotka olivat käsittäneet Kustaa Aadolfin hankkeen merkityksen, ja he odottivat kärsimättömästi tilaisuutta julistautua liittyvänsä häneen. Mutta vanha kenraali tyytyi "heristämiseen lyömisen sijaan." Hän asettui leiriin ja aloitti neuvottelut, mutta ruhtinaat eivät taipuneet ikeen alle, he hylkäsivät kaikki hänen vaatimuksensa asestautumiseen ja sotaveroon nähden. Hessenissä nousi koko väestö, jokainen sotakelpoinen mies tahtoi lähteä taisteluun. Se oli yleisen protestanttisten kapinan enteitä. Tilly oli kahdenvaiheella mihin hänen oli ryhdyttävä, kun saapui sana Pappenheimiltä, joka oli jäänyt Elben tienoille, että Kustaa Aadolf oli alkanut panna liikkeelle joukkojaan. Nämä liikkeet näyttivät hänestä niin uhkaavilta, että Tilly katsoi viisaimmaksi kääntyä takaisin. Heinäkuun puolivälissä hän saapui jälleen Magdeburgiin menetettyään kaksi kuukautta sotilaallisella kävelyretkellään.

Paremmin oli Kustaa Aadolf ymmärtänyt käyttää aikansa. Hän jatkoi neuvottelujaan vaaliruhtinasten kanssa, ja kun hänen lankonsa jätti kaiken ratkaisun Saksin vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, aikoi kuningas oleskella joukkoineen Spandaussa, kunnes hän oli ehtinyt tehdä päätöksensä.

Sillä välin Kustaa Aadolf teki matkan Alt-Brandenburgiin ja sieltä palattuaan hän otti vastaan berliiniläisen lähettilään, joka ilmoitti, ettei vaaliruhtinas enää ollut halukas suorittamaan apumaksua sotajoukon ylläpidoksi, että hän tahtoi Kustrinin takaisin ja niin edelleen. Kustaa Aadolf käski edustajansa, kreivi Thurnin, esittää persoonallista kohtausta yhteisten asiain käsittelyä varten. Vaaliruhtinas oli valmis siihen jo seuraavana päivänä, mutta antoi lisäksi kirjallisen vastauksen.

Se sisälsi, että "Kustaa Aadolf tosin sai pitää Spandaun edelleen, vaikka linnoitus lupauksen mukaan oli jätettävä takaisin, mutta kun ruotsalainen sotajoukko ei enää nykyään tehnyt eikä voinut tehdä viholliselle mitään vahinkoa, vaan ainoastaan hävitti vaaliruhtinaan maata, pyysi hän kuningasta viemään sen johonkin toiseen seutuun, niin ettei vaaliruhtinaan tarvitsisi nähdä niitä julkeuksia, joita tehtiin."

Kuningas suuttui kovin ja kirjoitti samana iltana (kesäkuun 6 p:nä), ei vaaliruhtinaalle, vaan hänen puolisolleen, ja sitoutui -- lupauksen mukaan -- luovuttamaan Spandaun takaisin, mutta vaati, että vaaliruhtinas samana hetkenä selittäisi, "tahtoiko hän seistä kuninkaan vai keisarin puolella; viimeksimainitussa tapauksessa häntä kohdeltaisiin vihollisena." Vastausta odotettiin ennen heinäkuun 7 päivää.

Vaaliruhtinas halusi lykkäystä, mutta piti kiinni vaatimuksestaan, että kuninkaan oli vietävä sotaväkensä maasta. Kuningas vastasi irtisanomiskirjeellä. Vaaliruhtinas sai ottaa vastaan Spandaun seuraavana päivänä, kuningas tahtoi lähteä tiehensä sotajoukkoineen ja pitää vaaliruhtinasta vihollisenaan.

Seuraavana päivänä luovutettiin linnoitus Brandenburgin vaaliruhtinaan väelle, ja sen jälkeen ruotsalainen sotajoukko sai käskyn lähestyä Berliiniä 20,000 miehen voimin ja liehuvin lipuin.

Yrjänä Wilhelm oli Magdeburgin häviön jälkeen ollut horjuvampi kuin koskaan. Toiselta puolen hän oli tehdyn sopimuksen kautta sidottu Kustaa Aadolfiin, toiselta puolen hän pelkäsi keisarin kostoa.

Yhä hän unelmoi puolueettomasta asemasta molempien puolueiden välillä. Nyt hän alkoi pelätä mihin kaikkeen Tilly saattoi ryhtyä, ja sentähden täytyi ruotsalaiset ajaa pois, maksoi mitä maksoi.

Hän ei tiennyt, vaaliruhtinas rukka, että Kustaa Aadolf saattoi herättää samallaista kauhua kuin keisarin generalissimus. Mutta hän tunsi sen, kun saapui ankara viesti, että "nyt hän on täällä kaikkine ruotsalaisine joukkoineen!"

Kalveten hän vajosi tuoliinsa ja väänteli epätoivoissaan käsiään. Mihin oli hänen ryhdyttävä? Kiistakirje oli hänellä vapisevissa käsissään. Vaaliruhtinatar ja hänen äitinsä kutsuttiin saapuville. He tapasivat korkean herran itkemässä kuin koulupoika, joka pelkää vitsaa.

Muuan hätääntynyt hoviherra syöksyi sisään tuoden sen hirvittävän uutisen, että vihollisen tykit olivat suunnatut kaupunkia ja itseään vaaliruhtinaan linnaa kohden. Tuli toinen, joka kauhuissaan tuskin voi hengittääkään, ja kertoi, että sytyttimet jo paloivat. Ja pommitus näytti olevan aivan alkamaisillaan.

"Meitä odottaa Magdeburgin kohtalo", ähkyi vaaliruhtinas kalisevin hampain.

"Tule, tyttäreni", sanoi vanha leskiruhtinatar, "Ruotsin kuningas on ritarillinen herra. Hän on kerran ennenkin kuullut rukouksiamme. Hän ei voi nytkään karkoittaa meitä pois."

"Mutta jos teille tapahtuisi joku onnettomuus", muistutti vapiseva ruhtinas.

"Minä en pelkää heitä", sanoi nuori vaaliruhtinatar.

"Meidän saapumisemme estää heidät aikeestaan", lisäsi vanhempi. "Mutta meidän täytyy joutua."

Vaaliruhtinas teki heikkoja vastaväitteitä ja tahtoi pidättää heitä. Mutta molemmat uskaliaat naiset heittivät hunnut kasvoilleen ja aivan yksin he lähtivät kaupungista ruotsalaisten leiriin, jossa kysyivät kuningasta.

Hän otti heidät vastaan mitä suurimmalla ystävällisyydellä, ja kun he pyysivät, ettei hän ryhtyisi mihinkään lankonsa pääkaupunkia vastaan, vastasi hän, ettei se ollut hänen tarkoituksensakaan, mutta hänen nykyisissä olosuhteissa täytyi pysytellä Oderin takana, kunnes sai nähdä mitä Jumala tahtoi tehdä.

Kuninkaan vastaus ei herättänyt suuria toiveita. Molemmat naiset katsoivat merkitsevästi toisiinsa. He ymmärsivät, että vaikka Berliini pelastuikin, mitä kaikkea saattoi tapahtua, kun kuningas oli poistunut joukkoineen... hänen etunsa vaati häntä suojelemaan heitä. Tilly saattoi tulla ainoastaan kostajana. Ja tämän elävällä vaistolla tuntien he vakuuttivat tahtovansa käyttää kaiken vaikutuksensa taivuttaakseen vaaliruhtinaan kokonaan heittäytymään lankonsa syliin.

"Ei ainoastaan itsensä tähden, vaan kärsiväin uskonheimolaistemmekin tähden olisi hänen se tehtävä", vastasi kuningas. "Ajatelkaas mikä kohtalo odottaa Saksaa, jos minä poistun."

"Teidän armonne on ollut minun sankarini siitä pitäen, kun voititte Tanskan", puuttui vanha ruhtinatar puheeseen. "Ja tämä, että yksin uskalsitte tarttua aseihin mahtavaa keisaria vastaan, on minusta ollut niin suurta ja ihailtavaa, että olen unohtanut omat sukulaisuussuhteeni joka päivä rukoillakseni Jumalalta menestystä teidän suurelle yrityksellenne."

"Kukaan ei voi syvemmin tuntea rukouksen voimaa kuin minä", vastasi kuningas. "Tunnen joka päivä sen siunauksen!"

Samassa saapuivat kaupungista vaunut. Ne pysähtyivät äkkiä, ja kuka astui niistä, jollei vaaliruhtinas. Sävyisänä ja alistuvana hän lähestyi, hämillään ja änkyttäen virkkoi muutamia katkonaisia lauseita. Kun Kustaa Aadolf ojensi hänelle kätensä, puristi hän sitä sydämellisesti ja pyysi häntä unohtamaan mitä oli tapahtunut. Spandaun hän sai pitää, ja kuukautiset apumaksut sotajoukon ylläpidoksi tulisi vaaliruhtinas suorittamaan. Heidän entisen sopimuksensa hän tahtoi vahvistaa kirjallisesti. Hän oli huomannut, että se oli hänen ainoa pelastuksensa.

"Sen voi tehdä heti, jos teidän armonne tahtoo tulla mukana Berliiniin", sanoi vaaliruhtinatar.

"Tulen jäljestä illalla, jos sallitte", vastasi kuningas kohteliaasti.

Vaaliruhtinaallinen herrasväki lähti heti sen jälkeen. "Kuinka minua ilahuttaa se, että teidän jaloutenne on tullut toisiin ajatuksiin!" sanoi vaaliruhtinatar puolisolleen.

"Luulen menetelleeni valtioviisaasti", vastasi tämä. "Olen uhrautunut maani hyväksi, olosuhteet vaativat sen... olen kirjoittanut siitä sekä keisarille että Saksin vaaliruhtinaalle. He tulevat myöntämään, etten voinut menetellä toisin."

Nuori vaaliruhtinatar veti hunnun tiiviimmin kasvoilleen. Oli kuin häntä kirkas päivänvalo hävettäisi.