Part 10

Sotavoimaan, jonka Kustaa Aadolf oli koonnut Werbeniin, kuului 9,000 miestä jalkaväkeä ja 6,000 ratsumiestä, yhteensä siis 15,000 miestä. Niin Kustaa Horn kuin Åke Tott olivat saaneet määräyksen lähettää 1,000 muskettisoturia kukin, mutta Burgstallin ottelun jälkeen asema muuttui niin, että Tott 3,000 ja Horn 7,000 miehen kera viipymättä saattoi yhtyä kuninkaaseen.

Suurella innolla kuningas odotti näitä lisäjoukkoja voidakseen, kuten hän kirjoitti Hornille, "tehdä viholliselle sellaisen vaurion, ettei sitä niin pian voi korjata. Mutta joutukaa vain", kirjoitti hän edelleen, "kaikki riippuu siitä, että pikimmiten voitte tulla tänne."

* * * * *

Sellaisissa olosuhteissa, ja kun keisari taisteluun vaativilla sanoillaan ja uhkaavalla esiintymisellään oli yllyttänyt protestantit äärimmilleen, vaadittiin ennen kaikkea, jos mieli saada uhkaukset tepsimään, että Kustaa Aadolf oli ajettava tiehensä. Jos siinä onnistuttiin, oli evankelisten ruhtinasten vastarinta murrettu.

Tilly lähti Wolmirstedtistä liikkeelle heinäkuun 20 päivänä ja marssi vitkalleen pohjoiseen päin. Yhdyttyään Pappenheimin kanssa hän marssi Werbeniä vastaan ja leiriytyi muutamiin kyliin neljännespeninkulman päähän kaupungista.

Joka päivä tapahtui suurempia tai pienempiä kahakoita, ja heinäkuun 26 päivänä melkoisen tärkeäkin, jolloin ruotsalaiset tekivät viholliselle sangen suurta vahinkoa.

Heinäkuun 27 päivänä Tilly ryntäsi eteenpäin täydessä taistelujärjestyksessä. Vanha sotaherra hämmästyi nähdessään ruotsalaisten linnoitetun leiripaikan, jonka ainoastaan neronkatse oli voinut valita. Hän käsitti heti, että se oli valloittamaton, mutta vaati kaikessa tapauksessa otteluun.

Kun vaatimukseen ei suostuttu, käski hän ampua leiriä suurilla piiritystykeillä, joita keisarillinen sotajoukko vielä tavallisesti kuljetti mukanaan. Mutta välimatka oli siksi pitkä, etteivät luodit voineet tehdä vaikutusta. Kenties Tilly käsitti ensi kerran, että hän oli täällä kohdannut mestarinsa, ja tehtyään kaksi onnistumatonta hyökkäystä Werbenin kimppuun hän lähti paluumatkalle.

Samana päivänä iltapuoleen hän koetti vielä pommittaa kaupunkia, mutta tuloksetta. Kun sotaherra illalla palasi leiriinsä, jätettiin 2,000 miestä kaupungin edustalle. Nämä, jotka seuraavana päivänä ajettiin tiehensä, pakenivat täyttä karkua keisarillisten leiriin, missä heidän saapumisensa sai aikaan mitä suurinta hämmennystä.

Molemmat sotaherrat, joihin maailman silmät olivat suunnatut, olivat kohdanneet toisensa. Tosin he eivät olleet joutuneet otteluun keskenään, mutta uuden taidon etevämmyys vanhan rinnalla oli selvästi ilmennyt.

Päällikön, joka tähän asti oli ollut voittamaton, oli täytynyt väistyä koko sotavoimineen, ja Kustaa Aadolfin soturit katsoivat toisiaan hämillään siitä, kuinka he olivat kerran voineet sallia peloitella itseään. Nyt oli keisarillisten aseiden peloittava lumous hälvennyt; sen herättämä kauhu oli painanut ruotsalaista sotajoukkoa kuin paha painajainen, mutta nyt se oli haihtunut kuin sumu tuuleen.

Saksan protestantit, jotka vavistuksella olivat odottaneet taistelun ratkaisua Werbenin luona, alkoivat nyt päästä selvyyteen siitä, että keisarilliset sotajoukot tämän jälkeen liikkuivat horjuvalla perustuksella, ja ettei Kustaa Aadolfin enää tarvinnut etsiä liittolaisia Saksan ruhtinaiden joukosta, vaan näiden oli etsittävä häntä.

Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm teki alun. Fürstenbergin uhkaamana hän riensi leiriin Werbenin luo ja päätti elokuun 12 päivänä sen hyökkäys- ja puolustusliiton, joka oli ollut tekeillä jo lähes seitsemän kuukautta. Hän otti vastaan ruotsalaisen kenraalin valtakirjan ja 10,000 miehen päällikkyyden ja väkensä hän otti itse varustaakseen.

Hänen mukanaan seurasivat Saksi-Weimarin veljekset Wilhelm ja Bernhard. Kummallakaan ei ollut suuria maa-alueita, mutta molemmat olivat oivallisia sotureita, lahjakkaita nuoria miehiä, jotka hehkuivat rakkaudesta sille asialle, jonka tähden heidän lääniherransa, vaaliruhtinas Juhana Fredrik menetti Saksin vaaliruhtinashatun. Nämä molemmat rupesivat ruotsalaisiksi sotapäälliköiksi.

Keisarin italialaiset sotajoukot olivat masentaneet eteläsaksalaiset pikkuruhtinaat, ja pohjoissaksalaiset olivat liittyneet Ruotsiin. Leipzigin kokouksen puolueettomista oli enää jäljellä ainoastaan saksilainen päämies ja vaaliruhtinas. Hän, joka niin monta kertaa oli vastustanut kaikkia Kustaa Aadolfin kehoituksia liittyä häneen, näki nyt pilvien kasaantuvan yllensä. Hänelle oli tullut aika kantaa seuraukset siitä kaksimielisestä asemasta puolueiden välillä, johon hän oli asettunut koko sodan ajan. Mitä Kustaa Aadolf ei ollut voinut, sen oli Tilly ajava läpi.

On luultavaa, että jos keisari olisi menetellyt säälitellen Juhana Yrjänää kohtaan, olisi tämä edelleenkin pysytellyt horjuvassa asemassaan. Mutta Wienissä ryhdyttiin mieluummin pakkokeinoihin, ja kenraali sai heinäkuun puolivälissä käskyn hätätilassa käyttää asevoimaakin vaaliruhtinasta vastaan.

Werbenistä palattuaan Tilly vaati häneltä ratkaisevaa vastausta. Vaaliruhtinaan oli heti lakattava kaikista varusteluista, Saksin sotajoukon oli muitta mutkitta yhdyttävä keisarillisiin, ja tähän asti kaikissa sodan vaiheissa hävitetyn Saksin oli maksettava sotaveroa ja majoitettava sotaväkeä.

Antaakseen enemmän painoa näille vaatimuksilleen Tilly marssi maahan pohjoisesta päin, samaan aikaan kuin Fürstenberg lähestyi etelästä ja Tiefenbach kolmannen armeijaosaston kanssa tuli Schlesiasta. Mitä oli nyt poloisen vaaliruhtinaan tehtävä, mitä oli hänen rakas puolueettomuutensa häntä auttanut?... Oliko hänen nöyrryttävä Tillyn edessä ja jätettävä kaunis maansa mitä raaimmalle raastamiselle alttiiksi?... Pois se, mieluummin hän kääntyi rukoillen Kustaa Aadolfin puoleen ja pyysi häntä unohtamaan kaiken kaunan, varsinkin kun vaaliruhtinas tahtoi hänelle luovuttaa johtaja-asemansa.

Yhtä vitkallinen kuin hän ennen oli ollut hommissaan, yhtä kiire tuli hänelle nyt. Lähetettiin pikaviesti Ruotsin kuninkaalle rukoillen häneltä mitä nopeinta apua keisaria vastaan.

Mielihyvin Tilly käytti tarjoutuvaa tilaisuutta pestäkseen saksilaisia löylyttämällä sen häpeän, joka hänelle oli koitunut turhasta yrityksestään voittaa Kustaa Aadolf. Hänellä olikin oivallinen asema Magdeburgissa vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan välillä, niin että riippui vain hänestä, kumpaa vastaan tahtoi kääntyä. Jos hän olisi yhtäkkiä rynnännyt Saksiin, olisi hän epäilemättä saanut saksilaisille aikaan hirmuisen häviön. Mutta vanhalta sotaherralta puuttui juuri päättäväisyyttä ja ripeyttä toiminnassaan.

Hän yhtyi Eislebenissä Fürstenbergiin, mutta jäi sinne kokonaiseksi viikoksi. Sillaikaa hän osaksi uhkaillen, osaksi maanitellen taivutteli vaaliruhtinasta mukautumaan keisarin tahtoon.

Vaaliruhtinas lähti kiireimmiten sotajoukkonsa luo, johon kuului 12,000 miestä ja oli Arnimin päällikkyydellä jo elokuun 13 päivänä leiriytynyt Leipzigin lähistöön. Tieto Tillyn ja Fürstenbergin yhtymisestä se oli pannut jalat Juhana Yrjänän alle.

Arnim lähetettiin Kustaa Aadolfin luo. Kohta sen jälkeen saapui Tillyltä uusi lähettiläs vaatimaan, että vaaliruhtinaan oli sotajoukkoineen yhdyttävä keisarillisiin ajaakseen pois valtakunnan viholliset, ruotsalaiset. Sitä paitsi hänen oli luovutettava koko sotavarastonsa.

Juhana Yrjänä vastasi vältellen, mutta lähti heti liikkeelle sotajoukkoineen ja marssi Torgauhun Elben rannalla, Wittenbergistä eteläänpäin. Se tapahtui elokuun 22 päivänä.

Kolme päivää myöhemmin Tilly marssi Halleen, josta hän vielä lähetti kirjelmän vaaliruhtinaalle ja kehoitti häntä luopumaan kaikesta enemmästä vastarinnasta. Kun kehoitusta ei noudatettu, hyökkäsi Tilly maahan, otti Merseburgin väkirynnäköllä, ryösti Scheiditzin, poltti joukon kyliä, vaati paloveroa ja hävitti maata kaikin tavoin. Elokuun 29 p:nä Tilly vaati, että Leipzigin oli hankittava hänelle muonavaroja, ja uhkasi vähimmänkin empimisen johdosta saartaa kaupungin.

Raatiherrat vastasivat, etteivät he voineet päättää mitään, kun vaaliruhtinas ei ollut saapuvilla. Silloin komennettiin ratsuväki kaupunkia saartamaan, porteille asetettiin vartiot ja kaupungin ympäristö ryöstettiin kolmen peninkulman laajuudelta. Syyskuun 2 p:nä Tilly lähti Hallesta liikkeelle ja seisoi seuraavana aamuna koko sotajoukkoineen kaupungin edustalla. Silloin alettiin heti valmistautua rynnäkköön. Vastarinnasta ärtyneenä Tilly vannoi, että jos Leipzig edelleen teki vastarintaa, oli kaupunki saava saman kohtalon kuin Magdeburg, eikä silloin tultaisi säästämään lastakaan äitinsä kohdussa.

Ei ollut pelastuksen toivoakaan, ja kaupunki antautui 5:n aikaan iltapäivällä, jonka jälkeen keisarillinen vartioväki asetettiin kaupunkiin.

Sillä välin oli Arnim rientänyt Kustaa Aadolfin luo, joka otti hänet jotensakin kylmästi vastaan. Hän valitti sitä, mitä oli tapahtunut, mutta olihan se vaaliruhtinaan oma syy; jos hän olisi suostunut kuninkaan vaatimuksiin, ei Magdeburg olisi ollut tuhkana, eikä hän itse joutunut niin onnettomaan asemaan. Kuinka saattoi hän, kuningas, luottaa ruhtinaaseen, jonka neuvonantajat olivat keisarin palkkaamia ja joka saattoi jättää hänet pulaan milloin vain keisari suvaitsi jälleen ottaa vaaliruhtinaan armoihinsa.

Arnim kuunteli merkillisen kärsivällisesti tätä parannussaarnaa. Hän ymmärsi, ettei korkealle herralle ollut lainkaan epämieluista nähdä vaaliruhtinaan olevan riippuvainen hänestä. Mutta ei ollut muuta keinoa kuin koettaa lepyttää kuningasta, ja hän rukoili häntä mainitsemaan vaatimuksensa.

"Tahdon haltuuni Wittenbergin linnoituksen", vastasi Kustaa Aadolf, "paluumatkani suojaksi siinä tapauksessa, että käy onnettomasti. Vaadin vaaliruhtinaan vanhimman pojan panttivangiksi ja kolmen kuukauden palkan sotajoukolleni. Lopuksi vaadin, että vaaliruhtinas luovuttaa kavaltajat neuvostostaan. Näillä ehdoilla olen valmis marssimaan. Jos vaaliruhtinas pitää ne liian kovina, saa hän katsoa kuinka muuten leikistä pelastuu."

Arnim pyysi, että hänen sallittaisiin esittää ehdot herralleen, ja lähti heti matkalle.

Vaaliruhtinas odotti hänen palaamistaan mitä suurimmalla levottomuudella, ja kun hän vihdoin näki sotaherransa tulevan, huusi hän häntä vastaan: "Totta kai hän on jo lähtenyt liikkeelle!"

Sangen arastellen esitettiin vaatimukset. Mutta Juhana Yrjänän luonto oli muuttunut, ja hän huudahti itkien:

"Ei ainoastaan Wittenberg, vaan myös Torgau ja koko Saksinmaa on oleva hänelle avoinna, ja minä annan hänelle koko perheeni panttivangiksi, ja itsenikin, jos hän sitä vaatii. Rientäkää heti takaisin, pyytäkää häntä Jumalan nimessä tulemaan! Olen valmis luovuttamaan kavaltajat, maksamaan palkat ja uhraamaan koko omaisuuteni ja henkenikin yhteiseksi hyväksi."

Tuulen nopeudella Arnim palasi tätä viestiä viemään. Kustaa Aadolf oli liikutettu tästä luottamuksesta ja hädästä, jota se osoitti, ja hän suostui peruuttamaan kaikki muut vaatimuksensa, paitsi mikä koski palkkaa.

Liitto vahvistettiin syyskuun 1 p:nä. Saksilainen sotajoukko alistettiin kuninkaan komentoon, kaikki linnoitetut paikat Elben varrella olivat olevat hänelle avoimet. Niin kauan kuin hänen sotajoukkonsa viipyi Saksissa, oli se saapa maasta ylläpitonsa. Sitä vastoin Kustaa Aadolf lupasi, ettei ennen riisuisi aseitaan, ennenkuin vihollinen oli ajettu maasta pois.

7.

VOITTOKULKU.

Ruotsista oli heinäkuussa saapunut joukkolähetys, johon kuului muutamia tuhansia miehiä, ja sen mukana seurasi kuningatar Maria Eleonora, joka hellittämättömäin rukoustensa johdosta sai vihdoin tulla meren yli Saksaan ja asettua asumaan Wolgastin äskensisustettuun linnaan.

Kuninkaallisten puolisojen kohtausaikaa ei voitu vielä määrätä. Kustaa Aadolf kirjoitti lemmekkäin sanoin kuten aina, että se oli tapahtuva niin pian kuin olosuhteet suinkin sallivat.

Hän oli tähän aikaan vielä Werbenissä. Saapuneesta sotaväestä, 6,000 skotlantilaisesta, lähetettiin puolet Mecklenburgiin, toisen puolen vei Kustaa Horn mukanaan Werbeniin.

Vaikeudet joukkojen ylläpitoon nähden olivat tähän aikaan niin suuret, ettei kuningas nähnyt mitään muuta pelastusta kuin paluumatkan; mutta paitsi sitä, että tässä oli jotakin nöyryyttävää, olisi se myös ollut melkoisessa määrin omansa lannistamaan protestanttien rohkeutta ja hävittämään tähän asti saavutettujen voittojen hedelmät.

Mutta ylhäällä, suuressa, tutkimattomassa neuvostossa on säädetty, että pahan on palveltava hyvää; keisarin käsky, että Tillyn oli käytävä Saksin kimppuun, muutti kaiken; nyt ei ollut vaikea tietää mitä oli seuraava.

Se kävi nopeammin kuin Kustaa Aadolf oli uskaltanut toivoakaan; mahtavin kaikista Saksanmaan protestanttisista ruhtinaista oli avoimesti ja varmasti liittynyt kannattamaan hänen asiaansa. Mitä merkitsi nyt, vaikka tämä Juhana Yrjänä olikin kurja raukka, joka joi itsensä joka ilta humalaan ja silloin esiintyi suurennellen ja pöyhistellen, aamulla sitten ollakseen mitä surkeimmalla ja katuvaisimmalla tuulella. Tästedes hän ei toki entiseen tapaansa antautuisi jesuiittain, munkkien ja keisarillismielisten neuvosherrojen johdettavaksi. Oli tullut hetki, jolloin hänen uskonsa keisariin horjui, ja pahimmin sen sai horjumaan Juhana Arnim, hän, joka johti Wallensteinin joukkoja Stralsundia ja sittemmin Preussissa Kustaa Aadolfia vastaan. Hänetkin oli peruutusjulistus ajanut pois keisarillisten riveistä; hän, jota katoliset nimittivät "protestanttiseksi kapusiiniksi", oli mennyt Saksin palvelukseen.

Totisesti olivat kovat ne ehdot, jotka Ruotsin kuningas asetti tulevalle liittolaiselleen, ehdot, jotka tykkönään musersivat Arnimin omatkin suunnitelmat. Mutta hätä oli ovella, ja sitä paitsi hänelle oli houkuttelevaakin taistella Kustaa Aadolfin rinnalla.

Mitä vaaliruhtinaaseen tuli, oli hän, kuten kaikki heikot luonteet, mennyt toisesta äärimäisyydestä toiseen.

Hänen rakkaan Saksinsa kohtalo oli syvästi koskenut hänen mieleensä; leiriin saavuttuaan hän ei kuullut muuta kuin kertomuksia ryöstöstä ja poltosta. Ukot, vaimot ja lapset tulivat päivittäin valittamaan hätäänsä, ja heidän epätoivonsa näkeminen koski häneen niin syvästi, ettei hän edes tahtonut maistaa rakasta oluttaankaan, vaan aivan selvin päin vuodattaen katkeria kyyneliä sanoi heille, että hän tahtoi tehdä kaiken minkä voi pelastaakseen heidät vihollisen käsistä. Olut, joka oli huumannut hänen paremman ihmisensä, oli menettänyt voimansa. Hänen silmänsä aukenivat näkemään, että Kustaa Aadolf oli se pelastaja, johon hänen oli turvauduttava, ja avun tarpeen hän tunsi niin syvästi, että hän sinä hetkenä saattoi taipua mihin nöyryytyksiin tahansa.

Lähetettiin heti viesti Berliiniin, että Brandenburgin ruhtinaan oli seurattava Juhana Yrjänää kohtaukseen Ruotsin kuninkaan kanssa, ja tämä riensi noudattamaan kutsua.

Ruotsalaisen sotajoukon keskuudessa liikkui huhu, että Tilly oli tarkoituksella pakoittanut vaaliruhtinaan liittoon Kustaa Aadolfin kanssa, koska hän uskoi lujasti, ettei hän voisi ottelussa joutua tappiolle, ja hän aikoi nyt yhdellä iskulla kukistaa molemmat vihollisensa.

Mutta se sädekehä, joka oli ympäröinyt Tillyä, oli jo poissa, ja ruotsalaiset sotamiehet odottivat pelottomasti sitä taistelua, jonka kaikki tiesivät pian olevan edessä, ja he katsoivat ylös kuninkaaseen melkein kuin jumalaan. Hänen johdollaan he varmasti uskoivat käyvänsä voittoon ja kunniaan.

Ja kuningas itse? Tyynenä, vaikkakin mietteissään, hän tarkasteli rivejään, ojensi, missä oli jotakin vinossa, nyökäytti ystävällisesti päätänsä vanhoille ystävilleen ja antoi sitten käskyn lähtöön, "koska totisesti on jo aika käydä taisteluun", kuten hän kirjoitti Åke Tottille, jonka velvollisuudeksi hän samalla pani tarkoin valvoa linnoituksia merikulmalla. Banérille ja Teuffelille, jotka oli jätetty Werbeniin, lähetettiin käsky rientää kiireimmiten jalkaväen jäljestä. Koko ruotsalainen sotajoukko oli kokoontunut Kosvigin kaupunkiin, länteenpäin Wittenbergistä, Elben pohjoiselle rannalle.

Täällä se liitto allekirjoitettiin kuninkaan ja vaaliruhtinaan välillä, ja viimeksimainittua edusti Arnim.

Syyskuun 3 p:nä kuningas meni Elben siltaa yli Wittenbergiin. Sotajoukkoon kuului 22,000 miestä. Kuningas kirjoitti langolleen Juhana Kasimirille: "Aamulla 4 päivänä marssimme Dübeniin ja leiriydyimme sen edustalle odottamaan Saksin vaaliruhtinasta, joka marssii Eilenburgista tännepäin."

Viidennen päivän aamuna saapui saksilainen sotajoukko, johon kuului 11,000 miestä. Kun se oli järjestetty juhlarintamaan, ilmoittautuivat molemmat vaaliruhtinaat Kustaa Aadolfille. He tahtoivat, että kuningas "tahtoisi tulla ottamaan vastaan sotajoukon kunniatervehdyksen."

Upseeriensa seuraamana kuningas ratsasti heitä vastaan, ja kun molemminpuoliset tervehdykset oli vaihdettu, seurasi hän heitä saksilaisen sotajoukon luo, jonka hän tarkasti ratsastaen koko joukon ympäri.

Väki näytti uljaalta ja oli tervettä ja rotevaa. Se oli melkein kallisarvoisesti puettua, ja sillä oli oivalliset hevoset. Mutta se oli kaikki vastapestattua väkeä eikä sentähden voinut olla niin harjaantunutta kuin oli tarpeen käytäessä keisarillisia veteraaneja vastaan.

Saksilaisesta sotajoukosta kuningas ratsasti molempien vaaliruhtinasten kera takaisin ruotsalaiseen leiriin, joka oli asetettu taistelujärjestykseen. Täällä ei näky ollut läheskään niin sorea kuin edellinen. Kauttaaltaan ruotsalaiset näyttivät olevan pienikasvuista ja laihaa väkeä kuluneissa puvuissa. Hevosetkin olivat pieniä ja nälkiintyneitä. Sotamiesten ulkonäkö oli merkillisen vaatimaton, kenenkään päähän ei olisi pälkähtänyt heitä nähdessään, jollei hän olisi sitä muuten tiennyt, että he olivat niittäneet voittoja.

Skotlantilainen Monroe sanoo heistä, "että koska ruotsalainen sotajoukko oli maannut yönsä kynnöspellolla, olivat miehet tomuisia ja likaisia, ja puhtaiksi harjatut saksilaiset tekivät heistä pilaa."

Kuitenkin tiesivät niin vaaliruhtinaat kuin heidän upseerinsakin mihin tämä köyhästi varustettu sotajoukko kelpasi, ja ulkomuoto ei tietenkään heille silloin paljon merkinnyt. Mutta "paljon pilapuhetta pidettiin Saksassa ruotsalaisen armeijan kurjista varustuksista, ja monia sukkeluuksia lasketeltiin heidän kustannuksellaan, vaikkeivät ne onneksi näyttäneet heitä paljoa liikuttavan."

Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, kokoontuivat kuninkaan telttaan sotaneuvotteluun niin hyvin vaaliruhtinaat kuin saksilaiset ja ruotsalaiset korkeammat upseeritkin. Edellisten joukossa oli Armin ja eräs Saksi-Altenburgin herttua, jälkimäisten joukossa Kustaa Horn, Juhana Banér, Teuffel ja monia muita. Pääasiallisesti keskusteltiin tavasta, jolla oli käytävä vihollista vastaan, "oliko koetettava sitä väsyttää pienissä kahakoissa vaiko pakoitettava se suureen taisteluun avoimella kentällä."

Hermostuneella kiihkeydellä Juhana Kasimir puolusti viimeistä vaihtopuolta. "Muulla tavoin", sanoi hän, "ei vihollinen kuunaan poistu maastani... Saattaisin itkeä vain ajatellessanikin onnetonta Leipzigiä ja sen surkuteltavia asukkaita. Sitä paitsi, kuinka voin ajan pitkään pitää yllä kahta suurta armeijaa."

Hän katsoi rukoillen Kustaa Aadolfiin.

"Muistakaamme", sanoi tämä; "että Tillyllä on luja asema ja että hän on kyllin viisas välttääkseen taistelua avoimella kentällä. Olisi mitä vaarallisinta käydä hänen kimppuunsa. Ajatelkaa myös sitä ylen uskallettua ja uhkarohkeaa asemaa, johon niin yhdistyneet sotajoukot kuin vaaliruhtinaalliset maat ja koko yhteinen asiakin joutuu, jos kaikki jätetään riippuvaksi yhden ainoan taistelun tuloksesta. Kaksi vaaliruhtinaanhattua joutuu vaaraan! Minulle ei vaara ole niin uhkaava", lisäsi hän. "Itämeri ja Ruotsin laivasto suojelevat maatani, vaikkapa itse jäisinkin joukkoineni taistelutanterelle. Mutta kuinka onkaan käyvä teille?"

Salissa vallitsi yleinen hiljaisuus, ja epäröiden katselivat herrat toisiinsa. Kuningas puuttui uudestaan puheeseen ja ehdotti, ettei ollut mentävä suoraan Leipzigiin, vaan kuljettava kiertoteitä Hallen kautta Merseburgiin. Siten katkaistaisiin Tillyn pääsytie Ali-Saksiin ja taistelun sattuessa olisi saavutettu monia etuja omalle puolelle.

Mutta siihen ei Juhana Yrjänä tahtonut suostua ja hän puolusti omaa mielipidettään mitä suurimmalla kiihkeydellä ja puuskahti lopulta uusiin valituksiin sen onnettomuuden johdosta, joka uhkasi tuhota hänen kansansa perinpohjin. "Käyköön kuinka tahansa!" huudahti hän. "Jos kuningas vetäytyy pois, tahdon yksin uskaltaa kaikkeni maani puolesta ja käydä taisteluun hirmuista Tillyä vastaan."

Kuninkaan lanko Yrjänä Wilhelm sanoi hänkin olevansa samaa mieltä, ja Kustaa Aadolf vastasi vihdoin, että hän tahtoi "Jumalan nimessä lähteä eteenpäin, taisteluun."

Luultiin, että Kustaa Aadolf hänkin näki mieluummin päätöksen tulevan sellaisen, mutta että hän puolusti vastakkaista mielipidettä pakoittaakseen vaaliruhtinaat vaatimaan käymistä taisteluun; täten hän vältti vastuun siinä tapauksessa, että taistelu päättyisi onnettomasti. Hän tunsi siksi hyvin liittolaisensa, ettei voinut heihin suurin luottaa.

Tehtiin siis päätös, että marssittaisiin yhdistetyin voimin vihollisen näkyviin Leipzigin luo ja käytäisiin taisteluun niin pian kun vihollisen sotajoukko näyttäytyi avoimella kentällä.

Sen jälkeen sotaneuvosto hajaantui, ja vaaliruhtinaat palasivat saksilaiseen leiriin, josta Brandenburgin vaaliruhtinas palasi takaisin Berliiniin.

Kulovalkeana saapui huhu kuninkaan pääkortteeriin, että Leipzigin kaupunki ja linna oli pakkosopimuksella joutunut vihollisen käsiin ja että Tillyn hurjat kroatit jo tekivät ryöstöretkiään torpissa Dübenin ympäristöllä.

Seuraavana aamuna, syysk. 6 p:nä, annettiin päivän koitteessa käsky lähtöön, mutta sinä päivänä ehdittiin vain puolitiehen Leipzigiä. Kuuden aikaan illalla joukot leiriytyivät pieneen Wolkaun kaupunkiin. Koko päivän olivat vihamieliset kroatit parveilleet ympärinsä ja kahakoineet kevytaseisten ruotsalaisten joukkojen kanssa.

Oli saatu satakunta vankia, ja nämä olivat antaneet tietoja Tillyn sotavoimasta ja asemasta.

Kun kaikki määräykset huomispäivää varten olivat annetut, kokosi kuningas ympärilleen kaikki korkeammat upseerinsa. Siinä oli tyyni, harkitsevainen Kustaa Horn, siinä taistelunhaluinen Åke Tott, siinä urhoisa, nerokas Juhana Banér, siinä kuninkaan suosikki, "salama", kuten hän nimitti Lennart Torstenssonia, ja monia muita. Hän tunsi kaikki upseerinsa ja hän tiesi, ettei heitä tarvinnut kehoitella. Heidän iloa säteilevistä silmistään hän luki vakuutuksen, että he ponnistaisivat kaikki voimansa saavuttaakseen voiton. Mutta varoittaa hänen täytyi ylimielisyydestä. Vihollista ei käynyt halveksiminen, asiaa ei saanut pitää helpompana kuin se oli.

Tämän he tajusivatkin: Tilly oli voimakas ja mahtava, ja hänen miehensä olivat joka päivä harjaantuneet verisissä leikeissä ja niin tottuneet voittamaan, että tuskin koskaan olivat tappiota kokeneet. "Mutta mitä mainiompi vihollinen on, sitä suurempi kunnia on hänet voittaa."

Ruotsin armeija oli tähän asti -- lisäsi hän -- marssinut autioiksi hävitettyjen tai Ruotsin kanssa liittoutuneiden maiden läpi, joissa ei ollut oikeutta ottaa veroa. Nyt oli heillä edessään leiri, josta saisi kallisarvoisen saaliin, ja kun se oli vallattu, oli edessä retki rikkaihin katolisiin maihin, joihin tämä tärkeä taistelu avaisi tien. Minkä arvoinen vihollinen oli, tiedettiin vanhastaan. Kuinka pilkallisesti se esiintyikin, saatiin se kyllä pysymään aisoissaan, kun meneteltiin viisaasti. Ja hän tiesi, että he kaikki niin menettelisivät.

Syvällä vakavuudella kuningas jatkoi: "Enemmän kuin liittolaisiin ja urhoolliseen sotajoukkooni luotan pyhän asiamme oikeuteen. Me emme taistele ainoastaan inhimillisten asiain, vaan Jumalan kunnian ja totisen evankelisen uskon puolesta. Ajatelkaahan onnetonta Passewalkia, ajatelkaa Magdeburgia, ajatelkaa monia tuhansia viattomasti murhattuja ihmisiä, joiden veri vaatii meiltä kostoa. Älkää epäilkö, että Jumalan mahtava käsi tahtoisi jättää sen rankaisematta!"