Part 11

Näitä yleviä sanoja kuunneltiin tarkkaavaisesti ja suurella liikutuksella. Heti sen jälkeen nähtiin kuninkaan ratsastavan rykmenttiensä kesken. Hän puhui kehoittavia sanoja sotamiehille heidän istuessaan nuotiotuliensa ääressä, ja antoi heille hyviä neuvoja huomispäivän taistelun varalta. Koska ratsumiehillä oli paljon huonommat hevoset kuin keisarillisilla, oli heidän, kun he joutuivat käsikähmään, pistettävä hevosta eikä rautapukuista ratsumiestä. Jos he sen tekivät taitavasti, oli pian niin hevonen kuin mieskin syöksyvä maahan. Jalkaväelle hän sanoi, "ettei heidän pitänyt ampua, ennenkuin katsoivat vihollista suoraan silmiin."

Kaikkialla huomattiin, että väen mieliala oli hyvä, ja sangen tyytyväisenä kiertoretkeensä kuningas palasi takaisin. Hän vietti yön kenttärattailla yhdessä Kustaa Hornin, Juhana Banérin ja Teuffelin kanssa, sielu täynnä ajatuksia huomispäivän johdosta.

Luomme nyt silmäyksen myös olosuhteihin keisarillisten leirissä.

Siellä vallitsi suuri epäröiminen oliko uskaltauduttava ratkaisevaan taisteluun. Kahdenkahdeksatta vuotias Tilly ei ollut halukas panemaan koko elämänsä menestystä "heittokeihään kärkeen." Kaikki edelliset taistelunsa hän oli voittanut viisaasti valitsemalla sen hetken, jona hän kaikissa suhteissa oli vastustajaansa voimakkaampi. Hänen tarkoituksensa oli asettua lujaan asentoon Leipzigin luona, odottaa lisäjoukkoja ja vastustajan hyökkäystä. Mutta sotaneuvostossa Pappenheim vaati taisteluun täällä kuten Magdeburgissakin.

Kylliksi kauan, sanoi Pappenheim, oli odotettu ratkaisua, ja kun nyt vihdoin vihollinen oli uskaltanut lähteä linnoitetusta leiristään, ei sitä voinut puolustaa Jumalan, keisarin eikä Baijerin vaaliruhtinaankaan edessä, jos päästettiin niin hyvä tilaisuus läpi käsien.

Nuoremmat everstit yhtyivät siihen, ja Tilly, joka tiesi, että hänen varovaisuuttaan pidettiin vanhuuden heikkoutena ja pelkäsi joutuvansa syytettyjen penkille sekä Münchenissä että Wienissä, suostui siihen, että oli uskaltauduttava taisteluun, jos siihen vaadittiin.

Väitetään, että sotaneuvottelu oli pidetty erään haudankaivajan majassa, muutamassa niistä harvoista taloista, jotka Leipzigin poltetuissa etukaupungeissa olivat jäljellä. Ja kun Tilly ja muut upseerit ulosmennessään näkivät seinillä maalatut pääkallot ja ruumiskirstut, oli tämä kaikki tehnyt heihin sangen synkän vaikutuksen. Jokainen näki siinä onnettoman enteen.

Kuitenkaan ei Tilly tahtonut odottaa vihollista itse leirissä kaupungin edustalla, vaan käski sotajoukon marssia tunnin matkan sieltä ja asettua Breitenfeldin lähelle edulliseen asemaan.

Suurella tasangolla Leipzigin pohjoispuolella oli ainoastaan siellä ja täällä muutamia kyliä hajallaan. Ainoa murtomaaeste tällä taistelukentällä oli pienen Loberjoen laakso, joka oli pohjoisesta päin saapuvan vihollisen tiellä.

Kahden kylän välille oli Tilly edeltäpäin käskenyt luoda pattereita tykistölleen, ja sinne keisarillinen sotajoukko syyskuun 7 päivän aamuna suuntasi marssinsa täydessä taistelujärjestyksessä.

Oli säteilevän kirkas syys-aamu. Tilly lähti hyvissä ajoin liikkeelle, ja sotajoukko marssi kahdessa osastossa, toinen Dübeniä vastaan ja toinen koillista kohden. Keskustan, jota Tilly johti, muodosti jalkaväki. Hänen alipäällikkönsä oli Schaumburg. Ratsuväki sijoitettiin sivustoihin, 6,000 miestä oikeaan sivustaan Fürstenbergin johdolla ja 5,000 vasempaan Pappenheimin johdolla. Jalkaväen edessä oli tykistö, johon kuului 27 suurimmaksi osaksi järeätä tykkiä.

Asetelma oli hyvin erilainen kuin Kustaa Aadolfin. Jalkaväki muodosti suuria neliöitä, joissa keihäsmiehet olivat keskellä ja muskettisoturit reunimaisina. Kun ampuma-aseita ei voitu käyttää, vaan täytyi ryhtyä käsikähmään, väistyivät muskettisoturit syrjään keihäsmiesten tieltä. Nämä olivat puetut rynnäkkökypäriin, teräskauluksiin, rinta- ja selkähaarniskoihin, ja heillä oli miekat ja 15-18 jalan pituiset keihäät, kun muskettisoturit sitä vastoin olivat varustetut ainoastaan rynnäkkökypärin ja rintahaarniskoin, ja heillä oli miekka ja musketti kahden kyynärän pituisine pistimineen.

Ratsuväki oli samoin asetettu suuriin neliöihin, joihin kuhunkin kuului yksi tai useampia rykmenttejä. Raskasvarusteiset kyrassieerit olivat kauttaaltaan puetut rautaan, heillä oli kaksiteräiset lyönti- ja pistomiekat ja kaksi kyynärän pituista pistoolia. He ratsastivat suurilla ja väkevillä hevosilla, ja heitä käytettiin pääasiallisesti käsikähmään. Karpiinimiehet, jotka erityisesti olivat aiotut kuulasateeseen, kantoivat teräspäähinettä ja rintahaarniskaa ja puolentoista kyynärän pituista karpiinia, joka riippui selässä leveästä hihnasta. Paitsi näitä kuului armeijaan kroateja ja husaareja samoin kuin rakuunoita, jotka olivat joko keihäsmiehiä tai muskettisotureita ratsain.

Kyrassieerit laskettivat ravia vihollista vastaan, ja kun he tulivat niin lähelle, että katsoivat vihollista vasten silmiä, laukaisivat ensi ruodun miehet pistoolinsa ja siirtyivät molemmilta puolin viimeiseen ruotuun, jättäen sijaa toisille j.n.e., kunnes kaikki ruodut olivat laukaisseet pistoolinsa, jolloin miekat vedettiin esiin, ja käsikähmä alkoi.

Sotajoukon järjestäminen vei suunnilleen tunnin ajan. Sen jälkeen Tilly piti kenraaleilleen puheen. Hän sanoi, että nyt heillä oli vihdoinkin vihollinen edessään avoimella kentällä, rinta rintaa, miekka miekkaa vastaan, vihollinen, joka tähän asti oli kätkeytynyt syvien virtojen ja lujien vallitusten taakse tai salakähmää hiipinyt heidän kimppuunsa. Hyökkäämällä vaaliruhtinas Juhana Yrjänää vastaan oli hän, Tilly, onnistunut houkuttelemaan kerettiläiskuninkaan esiin, ja hän oli valinnut taistelupaikan, missä tuuli oli myötäinen.

Lopun hän jätti armeijansa koetellun rohkeuden ja urhoollisuuden varaan. Taistelun tulos ei ollut hänelle epätietoinen, kun hän ajatteli, kuinka monia voittoja he jo olivat keisarin ja ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta voittaneet. Nyt oli käyvä ruotsalaisille, kuten ennen oli käynyt böömiläisille ja tanskalaisille. Kerskailevat saksilaiset olivat hyvin vähän soveliaita veriseen taisteluun ja hajoaisivat heti ensi hyökkäyksessä kuin akanat tuuleen. Mitä alastomiin, nälistyneihin ja upiuupuneihin ruotsalaisiin tuli, olivat heidän hevosensa huonommat kuin keisarillisten huonoimmat kuormahevoset, ja sellaisten kaatumiseen ei tarvinnut muuta kuin potkaus keisarillisten tulisten ratsujen kavioista.

Tilly lisäsi, että jos hän olisi hetkisenkään epäillyt heidän urhoollisuuttaan, olisi hän lujassa leirissään saattanut odottaa lisäväkeä. Mutta hän tunsi väkensä liian hyvin. He eivät tarvinneet vallituksia suojaksi takanaan, ja olisi ollut väärin, jos olisi sallittu muiden jakaa kunnia ja saalis heidän kanssaan. Sitä paitsi kerettiläiset eivät olleet avoimessa taistelussa vielä koskaan saavuttaneet voittoa oikeauskoisista katolilaisista.

Tämän puheen jälkeen Tilly ratsasti vielä kerran rivien editse, ja joukot tervehtivät häntä riemuhuudoin. Hän oli sotamiestensä suuressa suosiossa, tavallisessa puheessa sanottiin häntä isä Tillyksi. Tällä kertaa hän ratsasti kuten tavallisesti valkoisella hevosella ja oli puettu vanhaan flaamilaiseen pukuunsa, jonka kaikki hyvin tunsivat, vihreään atlastakkiin ja punasulkaiseen, leveäreunaiseen hattuun. Sulat riippuivat pitkin selkää, ja hänellä oli suuri pamppu kupeellaan.

Sellaisena he olivat aina nähneet johtajansa, jonka kanssa monilla sotamiehistä oli yhteisiä suuria ja kunniakkaita muistoja. Sentähden kaikkien katseet seurasivat osanotolla pientä laihaa ukkoa, jolla oli niin uljas kotkannenä, terävä leuka, lyhyt parta, tukka valkoinen, ja siniset silmät vilkkuivat niin vilkkaasti töyhtömäisten kulmakarvojen ja korkean otsan alta.

Aurinko oli korkealla kirkkaalla taivaalla. Mutta pian kaikki peittyi tomupilvien pyörteihin, ja itse aurinko loisti himmeästi aivan kuin sakeain pilvien läpi, kun joukot liikkuivat eteenpäin päivänpaahtamalla, kuivuneella kentällä. Navakka lounaistuuli ajoi tomupilvet pitkin tasankoa; se oli ensimäinen merkki pohjoisesta päin lähestyvästä vihollisesta.

Varhain aamulla Kustaa Aadolf oli lähtenyt Wolkausta liikkeelle. Marssi oli kestänyt suunnilleen puolentoista tuntia, kun vihollisen etuväki ja tykistö tuli näkyviin.

Loberpuron yli mennessään sotajoukon täytyi sekaantua taistelujärjestyksestään. Siellä oli ainoastaan kolme pientä siltaa, joista ruotsalaiset käyttivät yhtä ja saksilaiset kahta. Koska edellytettiin, että keisarilliset käyttäisivät hyväkseen suotuisaa hetkeä, ennenkuin ruotsalaiset ehtivät järjestyä, täytyi ylimenon tapahtua hyvin varovaisesti.

Kustaa Aadolf oli mukana kaikkialla, vieden ensiksi kaksi muskettirykmenttiä yli sillasta.

Mutta vihollisten rivit pysyivät liikkumattomina, ja sentähden seurasivat toiset ruotsalaiset joukko-osastot niin pian kuin mahdollista. Kerrottiin, ettei Tilly voinut salata kummastustaan, kun hän upseeriensa ympäröimänä kukkulalta katseli sitä järjestystä ja varmuutta, millä ruotsalaiset upseerit marssivat rinnettä ylös ja asettuivat määrätyille paikoilleen. Ja Pappenheimin kysymykseen eikö voitu rynnätä, ennenkuin vihollisen koko sotavoima oli ehtinyt tulla yli, vastasi hän ainoastaan vihaisesti ärähtäen: "ei."

Yhdistynyt sotajoukko järjestettiin kuninkaan ja Arnimin kesken tehdyn sopimuksen mukaan niin, että saksilaiset muodostivat erikseen oman taistelurintamansa, ruotsalaisista vasemmalla. Heidän rinnallaan seisoi ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, päällikkönään Kustaa Horn, kuninkaan sotamarsalkka.

Teuffel ja skotlantilainen Hepburn johtivat keskustaa, ja Lennart Torstensson seisoi tykistön kera sen rintaman edessä.

Oikeaa rintamaa johti, niinkuin tavaksi oli tullut, ylipäällikkö itse. Juhana Banér oli täällä kuningasta lähin mies. Täällä oli protestanttisen sotajoukon ydin, ruotsalaiset rykmentit, joilla oli nimensä Ruotsin maakuntien mukaan.

"Revityltä, kuluneelta, likaiselta näytti meidän väkemme hopeoituun, kullattuun, sulitettuun keisarilliseen väkeen verraten", sanoo muuan silminnäkijä. "Pieniä olivat ruotsalaiset ja suomalaiset hevoset saksalaisten rinnalla; sentähden ei voinut ruotsalaisia ja suomalaisia talonpoikain renkejä verratakaan vastustajiinsa. Mutta he olivat jo koettaneet voimiaan Venäjällä, Liivinmaalla ja Preussissa ja he voivat vielä kerran näyttää, että pienikin pystyi maasta ponnistamaan."

Missä kuningas näyttäytyi, järjestellen ja rohkaisten, siellä loisti luottamus ja ihailu kaikkien silmistä. Hän oli jakanut heidän vaivansa ja rasituksensa, ja vanhastaan kukin tiesi kertoa jotakin erityistä hänestä. Nyt hän oli avannut heille tien tälle taistelukentälle keskelle Eurooppaa, missä oli taisteltava sen uskonopin puolesta, joka oli ollut heidän omansa lapsuudesta saakka. Kuninkaan johdolla heidän oli autettava muitakin sellaiseen asemaan, että saivat häiritsemättä pitää uskonsa. Kaikki oli, lähinnä Jumalaa, tapahtuva hänen kauttansa, hänen, joka alinomaa oli heidän joukossaan ja nytkin ratsasti rykmenttien keskuudessa tavallisessa yksinkertaisessa puvussaan, rinta oli aivan panssaroimaton; kypärin hän oli pannut pois, ja päätä peitti vain vaaleanharmaa hattu, jossa liehui vihreä sulka.

Kun Kustaa Aadolf tuli keskelle sotajoukkoaan, pysähtyi hän, otti toisella kädellään hatun päästään ja toisella laski miekkansa maata vasten, jonka jälkeen hän voimakkaalla, sointuvalla äänellään lausui seuraavan rukouksen: "Kaikkivaltias Jumala, sinä, jolla on voitto ja tappio kädessäsi, käännä silmäsi meihin, uskollisiin palvelijoihisi, jotka olemme tulleet tänne etäisistä asunnoistamme taistelemaan vapauden ja totuuden ja sinun evankeliumisi puolesta. Anna meille voitto sinun pyhän nimesi kunniaksi. Amen."

Melkein koko sotajoukko oli kuullut sanat, ja kaikki tunsivat, että heidän sydämensä täytti heidän kuninkaallisen sankarinsa luottamus Herran mahtavaan suojelukseen.

Jokainen odotti kärsimättömästi merkkiä saadakseen rynnätä eteenpäin ja aloittaa taistelun. Sotahuudoksi määrättiin "Immanuel." Keisarillisten sotahuutona oli "Jeesus Maria."

Vanhan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja vaatimaan Tillyä taisteluun ja sen jälkeen annettiin levottomasti odotettu merkki rynnätä eteenpäin.

Nyt syntyi taistelu, jollaista tässä sodassa ei vielä ollut nähty. "Sellaista taistelua", lausui muuan aikalainen, "ei oltu taisteltu kahteen viimeiseen vuosisataan, eipä sitten Kristuksen syntymän. 60,000 soturia, kaksi vanhaa ja koeteltua kenraalia, kaksi armeijaa, jotka molemmat saattoivat kerskua sillä, että olivat voittajina palanneet jokaisesta taistelusta."

Mutta taistelu oli toisessakin suhteessa merkillinen. Täällä taisteli keskenään kaksi sotajärjestelmää, vanha ja uusi. Tilly noudatti edellistä; lujine, raskaine, vaikeastiliikkuvine joukkoineen, jotka järkähtämättömästi kestivät rynnäkön, mutta musersivat kaiken hyökätessään, oli hän voittanut monta kunniakasta taistelua. Uusi sotatapa oli Kustaa Aadolfin luoma; sitä oli jo koeteltu monilla sotanäyttämöillä, mutta nyt esiintyi ensi kertaa täydessä etevämmyydessään ja kesti voitokkaasti tulikoetuksensa.

Vasten tuulta ja häikäisevää aurinkoa marssien oli ruotsalainen sotajoukko keskellä tomupilviä ja ruudinsavua asettunut asemilleen, ja koko taistelurintama ulottui puolen saksanpeninkulman alalle.

Tillyn pyssyt paukkuivat kummulta lakkaamatta, mutta hänen kokoonpuristetut rykmenttinsä eivät liikkuneet paikoiltaan. Oli ilmeistä, että vanha, varovainen kenraali tahtoi odottaa hyökkäystä edullisessa asemassaan eikä itse ryhtyä hyökkäämään.

Kun ruotsalaiset olivat edenneet satakunnan kyynärää, ampui vihollinen ensimäisen laukauksen tykeistään. "Hänen tykistönsä ampui kaksi laukausta, ennenkuin me saimme omamme kuntoon", kirjoitti kuningas. "Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin meidänkin tykkimme olivat reilassa, ja silloin hän sai kolme kahdesta."

Ampuminen jatkui lähes kaksi tuntia. Keisarilliset tekivät paljon vahinkoa varsinkin Kustaa Hornin joukoille. Kuningas tahtoi mieluummin odottaa hyökkäystä, mutta kun sellaisesta ei kuulunut mitään, komensi hän oikean siiven ryntäämään eteenpäin, niin että tuuli kävi syrjästä päin. Pappenheim ja Fürstenberg olivat sillä välin rukoilemalla rukoilleet Tillyä, että saisivat hyökätä, ja kun hän näki ruotsalaisten oikean sivustan liikkeet, suostui hän vihdoin.

Pitkin koko rintamaa annettiin merkki rynnäkköön. Kello oli suunnilleen kaksi iltapäivällä.

Keskiajan ritarin uhmailevalla taisteluhalulla Pappenheim pani sivustansa ratsumiesparvet liikkeeseen Kustaa Aadolfin oikeaa, siipeä vastaan. Hän oli vielä tuskin ehtinyt musketinkantaman päähän vihollisestaan, ennenkuin näki pieniä muskettisoturiparvia pujahtavan esiin ruotsalaisten ratsuväen välistä ja tuiskuttavan tulta. Hevoset pillastuivat nähdessään tiheät välähdykset, oli mahdoton pitää järjestystä yllä, ja hänen oli pakko vetäytyä takaisin.

Sillä välin ryntäsi Tilly jalkaväkineen ruotsalaisten keskustaa vastaan. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämpää jälkeä teki ruotsalaisten tykistö, ja yhdessä ruotsalaisten jalkaväkirykmenttien lujan aseman kanssa tämä sai Tillyn horjumaan aikeissaan. Hän vetäytyi oikealle, jättäen leveän aukon itsensä ja Pappenheimin väliin. Tämä oli tehnyt kaarrosliikkeen hyökätäkseen sivultapäin, mutta täällä hän kohtasi Juhana Banérin, joka oli ehtinyt edetä toisen linjan kera ja muodostaa uuden rintaman. Hyökkäys oli ylen tulinen, mutta täällä vastustajat olivat toistensa vertaiset. Syntyi verinen ottelu, mutta ruotsalaiset eivät ainoastaan istuneet järkkymättöminä pienillä, laihoilla ratsuillaan, vaan ajoivat vimmaisen vihollisen takaisin. Tässä mitä hurjimmassa taistelun temmellyksessä Pappenheimin koko sivusta heitettiin seitsemän kertaa takaperin. Kuningas lähetti useita muskettisoturijoukkoja apuun, ja heidän laukauksillaan oli murhaava vaikutus. Pappenheim haavoittui, ja hänen uljas ratsurykmenttinsä joutui mitä suurimpaan epäjärjestykseen. Silloin ruotsalaiset kävivät rynnäkköön, ja ennen pitkää keisarilliset lähtivät hurjaan pakoon ja joutuivat täydellisesti hajalle. Heidän ratsuväestään, johon kuului 5,000 miestä, voi Pappenheim haalia kokoon ainoastaan 1,400 miestä, jotka hän sitten vei Tillylle Halberstadtiin.

Kerrotaan, että tämä olisi sanonut Pappenheimistä: "Tämä ihminen vie minulta kunnian ja maineen, keisari maan ja kansan."

Tämä oli taistelun suuri käännöskohta. Vasen sivusta joutui tappiolle, ja yhdessä Fürstenbergin raskaan jalkaväen kera syöksyivät joukot keihäät ojossa saksilaisia vastaan. Vasen sivusta heitettiin nurinniskoin ensi hyökkäyksessä, ja kun muut saksilaiset eivät enää pystyneet puolustamaan asemaansa, otalsivat he, kuten Kustaa Aadolf sanoi, "komppanioittain käpälämäkeen."

Vaaliruhtinas, joka tähän asti oli pysyttäytynyt jälkijoukossa, joutui tällöin eturintamaan. "Hän juoksi itse koko henkivartiostonsa mukana eikä pysähtynyt, ennenkuin Eilenburgissa", lisää kuningas.

Sotamarsalkka Arnim, "etevämpi suunnittelussa kuin toteuttamisessa", jäi paikoilleen taistelutanterelle Kustaa Hornin sivustan turviin.

Lennart Torstenssonin tykit olivat pitäneet vihollisen keskustasta loitolla; mutta ruotsalaisten vasenta sivustaa uhkasi suuri vaara. Vihollisen valtaamat saksilaisten tykit ja muskettisoturien tuli tekivät murhaavaa tuhoa ruotsalaisten keskuudessa, ja loitommalla kukkulalla jymisivät yhtä mittaa keisarillisten järeät tykit.

Silloin Kustaa Horn teki sen ihailtavan sotaliikkeen, jonka avulla hänen sivustansa keskellä ottelua muodosti uuden rintaman vihollista vastaan. Kuningas lähetti kaksi jalkaväki-prikaatia hänen avukseen, ja kaikkiaan 7,000 miehen kera seisoi Horn Tillyn 17,000 sotamiestä vastassa. Fürstenberg ajoi sillävälin takaa saksilaisia hajoittaen heidät kuin akanat tuuleen.

Arnim oli rientänyt kuninkaan luo ilmoittamaan heidän tappiostaan. Samaan aikaan Teuffel tuli ilmoittamaan kuinka huonosti oli Hornin sivustan laita. Kustaa Aadolf riensi sinne täyttä laukkaa, ja jo hänen saapumisensa oli avun veroinen. Hän käsitti, että tämän harvalukuisen joukon oli mahdoton pitää puoliaan koko keisarillisen sotajoukon painostusta vastaan ja hän käski Teuffelin, joka seurasi häntä, ratsastaa noutamaan muutamia jalkaväki-prikaateja.

Teuffel kiiti tiehensä, mutta samassa sattui häneen luoti, joka heitti hänet kuoliaana maahan. Silloin kuningas lasketti itse täyttä laukkaa keskustaan. Siellä hän käski Hepburnin jalkaväki-prikaatien rientää Hornin avuksi, minkä jälkeen hän riensi oikean sivustan luo ja lähetti Eerik Soopin länsigööttalaisen ratsuväen kera auttamaan vasenta sivustaa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa molemmat jalkaväkiprikaatit marssivat määräpaikkaansa ja asettuivat vasemman sivustan ratsuväen rinnalle. Ja tuskin oli tämä tehty, kun Fürstenberg teki rynnäkön ratsuväki-neliöineen.

Täällä näyttäytyi mihin keveä tykistö (nahkatykit) kelpasi. Ruodut avattiin, ja pienet tykit aloittivat murhaavan kartessitulen vihollisen ratsuväkeä vastaan, jonka ehdottomasti täytyi peräytyä.

Tähän vaikutti osaltaan myös muskettisoturien tasainen ja nopea tuli. He ampuivat kaikista kolmesta rivistä samalla kertaa. Heti sen jälkeen länsigööttalainen rykmentti tuli ja teki rynnäkön toisensa jälkeen vihollista vastaan.

Mutta tästä apuväestä huolimatta, ja vaikka keveä tykistö sai melkoista apua keskustasta, oli kauan epätietoista kuinka vasemmalle sivustalle oli käyvä. Kotvan aikaa näytti siltä, kuin Tilly onnistuisi ahdistamaan Hornin takaisin. Nämä keisarilliset sotamiehet, niin jalka- kuin ratsuväkikin, tiesivät tuskin mitä tappio merkitsi. He taistelivatkin sellaisella miehuudella ja kuolemanhalveksimisella, joka näkee ainoastaan voiton silmiensä edessä. Tässä taisteltiin mies miestä vastaan, ja ystävät ja viholliset sekaantuivat sikinsokin keskenään. Ja koko sekasotkua peitti sellainen tomu- ja savupilvi, että tuli pimeä kuin yö, ja ainoastaan vaivoin saattoi eroittaa ystävän vihollisesta.

Tässä silmänräpäyksessä, jolloin kaikki riippui hiuskarvasta, tapahtui jotakin, mikä määräsi taistelun päätöksen.

Kun Kustaa Aadolf oli lähettänyt Akseli Soopin länsigööttalaisten keralla ja päässyt varmuuteen siitä, että vihollisen vasen sivusta oli edelleen pakosalla, teki hän oikean sivustansa jäljellä olevain eskadroonain kera liikkeen vasemmalle mäen rinnettä ylöspäin, missä seisoi vihollisen ratsuväki, joka oli koko ajan tähdännyt kuuliaan ruotsalaisten keskustaa vastaan. Samaan aikaan tämäkin teki kaariliikkeen oikeaan, niin että sen jalkaväki-prikaatit joutuivat marssimaan Tillyn vasenta siipeä vastaan.

Stålhandsken johtamat suomalaiset syöksyivät nyt ruotsalaisten oikean sivustan eturinnassa eteenpäin, aikoen rynnäköllä vallata Tillyn tykit. Tykkimiehistö teki tosin vastarintaa, mutta heidän täytyi väistyä, ja suomalaiset kädet suuntasivat sen jälkeen tykit Tillyn jalkaväkeä vastaan, jota he pommittivat pitkin koko linjaa. Pappenheim oli sillä välin tullut takaisin ja koonnut joukon ratsumiehiä, joiden avulla hän tahtoi vallata tykistön takaisin. Mutta huomattuaan sen mahdottomaksi hän syöksyi taistelun vilinään, jossa hän persoonallisesti ilmoitti Tillylle vasemman sivustan täydellisen tappion.

"Vihollinen seisoi alussa kuin vuori", kirjoitti kuningas, "ja taisteli sellaisella innolla, että näytti epätietoiselta kuka tulisi saamaan voiton." Mutta kun Tillylle ilmoitettiin, että hänen väkensä ampui laukauksen toisensa jälkeen hänen omaa väkeään vastaan, ja kun hän näki osan ruotsalaista jalkaväkeä, joka ei vielä ollut ollut mukana tulessa, hitaasti marssivan häntä vastaan, silloin hän käsitti, että taistelu oli menetetty, ja lähti peräytymisretkelle. Kello oli silloin kuuden ja seitsemän välillä.

Mutta nyt kävi Hornin sivusta puolustuksesta hyökkäykseen ja ahdisti armottomasti vihollista oikean sivustan ratsuväen avulla. Tillyn tarkoitus oli palata Leipzigiin, mutta sotajoukko joutui hämmennyksiin, ja suuri osa siitä oli pian mitä nurjimmassa paossa.

Vanha päistärikkö, joka oli ollut Tillyn ilo ja ylpeys ja joka oli häntä niin monissa otteluissa kantanut voitosta voittoon, se ammuttiin Breitenfeldin taistelussa hänen altansa. Turhaan vanha sotaherra koetti kutsua takaisin pakenevia parviaan, he eivät häntä enää kuulleet. "Hän ratsasti kuin varjo varjojen keskellä, kukaan ei häntä totellut." Kyllä sentään, neljä rykmenttiä vallonilaisia seisoi väistymättä paikoillaan. Vaikka taistelu oli menetetty, eivät he tahtoneet jättää tannerta paeten. He seisoivat siinä, missä olivat ja taistelivat tavalla, jota harvoin näkee. Silvottuine jäseninkin he vielä taistelivat paikalla, johon heidät oli asetettu ja taukosivat taistelustaan vasta peitettyään maan ruumiillaan. Kun aurinko meni mailleen ja pimeys peitti kentän, silloin nämä liittoutuneiden vanhat sotaurhot, joiden lukumäärä nyt nousi enää 500 mieheen, muodostivat neliön haavoittuneen päällikkönsä ympärille ja veivät hänet mukanaan pois taistelukentältä.

Samalle paikalle, johon 200 vuotta myöhemmin pystytettiin Leipzigin taistelun muistokivi, kokosi Kustaa Aadolf sotajoukkonsa, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa voitosta.

Oli ihanaa nähdä nämä tuhansien tuhannet polvillaan, kädet ja kasvot taivasta kohden, kiittämässä sotajoukkojen Jumalaa siitä, että hän oli antanut heille voimaa murtaa ne kahleet, joihin paavinvalta ja jesuiittalaisuus, yksinvalta ja tyrannius tahtoi kietoa koko maailman.

Ilovalkeat sytytettiin, ja kuningas vietti yönsä vartiotulen ääressä.

* * * * *

Mutta taistelukentällä makasi kuolleita ja haavoitettuja tuhansin; kaikkiaan laskettiin niiden nousseen 13,600 mieheen, joista oli 7,500 keisarillisia ja 4,000 saksilaisia. Ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt 1,400 ratsumiestä ja 700 miestä jalkaväkeä. Vankeja oli saatu 3,500 miestä, sitä paitsi oli vallattu keisarillisten koko tykistö ja 100 lippua.