Part 12

Seuraavana päivänä kuningas marssi sotajoukkoineen vihollisen leiriin ja otti sen haltuunsa sellaisena kuin se oli telttoineen ja huvimajoineen, täynnä ryöstösaalista, muonaa ja sotatarpeita. Saalis oli suunnattoman suuri; yksin liittoutuneiden sotakassakin joutui voittajan käsiin. Kaikki otettiin hyvässä järjestyksessä -- sanoo eräs saksalainen historioitsija: rykmentti toisensa jälkeen marssi keisarillisten leirin eri osiin.

Vihollinen pakeni kahta eri tietä. Tilly ja Pappenheim suuntasivat matkansa Leipzigiin. Melkein kuolemanväsyneenä vanha kenraali saapui Halleen, missä hän sidotutti pahimmat haavansa.

Päivää myöhemmin hän lähti Halberstadtiin uupuneena saamistaan haavoista. Häntä kannettiin paareilla. Hän näytti melkein taintuneelta, surustako vai ruumiillisista tuskista, sitä ei tietty. Kaikessa tapauksessa täytyi matkaa jatkaa. Kaikilla teillä parveili ruotsalaista ratsuväkeä pakenevain kintereillä.

Seuraavana päivänä lähetettiin ruotsalainen ratsuväki ajamaan takaa ja hajoittamaan pakenevia joukkoja. Tämä pantiin toimeen sellaisella voimalla, että keisarilliset tällöin menettivät väkeä yhtä paljon kuin itse taistelussakin. Kaikki protestantit liittyivät heti Ruotsin palvelukseen, ja sotajoukko lisääntyi sellaisista tulokkaista 5,000 miehellä.

Samana päivänä, syyskuun 9 p:nä, marssi kuningas taistelukentältä Leipzigiin. Keisarillisten leiri kulta- ja hopea-aarteineen, oivallisine vaatevarastoineen, herkkuineen, telttoineen, hevosineen j.n.e. joutui voittajan käsiin. Kustaa Aadolf piti suuressa arvossa varsinkin itse päälippua, jossa oli keisarillinen kaksipäinen kotka ja kirjoitus: "Kirkon ja valtakunnan puolesta."

Seuraavana päivänä kuningas meni enimmän ratsuväkensä keralla Merseburgiin, joka kaupunki vallattiin. Useat tuhannet keisarilliset, jotka olivat siellä etsineet turvapaikkaa, hakattiin osaksi maahan, osaksi vangittiin. Seuraavana päivänä koko sotajoukko yhdistyi Hallen luona, joka antautui 11 päivänä ja linna seuraavana päivänä. Saksin vaaliruhtinas sai kunnian itse valloittaa Leipzigin takaisin.

Hallesta käsin kuningas pyysi kohtausta Juhana Yrjänän kanssa, ja tämä vastasi luonnollisesti, että hän saapuisi kuninkaan luo. On itsestään selvää, että hän oli mitä suurimmassa määrin hämillään; olihan hän suorastaan karannut taistelukentältä, ja miten hän saattoi tyydyttävästi tämän käytöksensä selittää, kun hän ei suinkaan tahtonut tunnustaa pelänneensä.

Oli tuskin luultavaa, että hän oli saanut rohkaisua olutkannusta, sillä hän oli kalpea ja näytti ylen hämmästyneeltä mennessään kuninkaan luo. Kustaa Aadolf pidätti hymyänsä; hänen kävi miekkosta melkein sääliksi, kun tämä sammaltaen ja hämillään aloitti anteeksipyyntönsä.

"Älkäämme puhuko siitä", sanoi jalomielinen isäntä. "Olette riittävästi osoittanut rohkeutta neuvotteluissa Dübenissä. Teidän ripeää päättäväisyyttänne minun on kiittäminen laakereista, joita sotamieheni voittivat syyskuun 7 p:nä."

Vaaliruhtinaan katse kirkastui. Sitä hän ei ollut ajatellut. Kun kaikki oikein tutkittiin, oli hänellä kenties voitosta suurin kunnia. Mutta sitä hän oli liian häveliäs sanomaan. Sentähden hän vain puuskahti ihastuksissaan, ettei hän koko elämässään unohtaisi kuninkaan apua, jota ilman hän ei olisi koskaan selvinnyt niin hyvin keisarista, eikä hänen ystävyyttänsäkään, jota hän piti niin suuressa arvossa, ettei ollut maailmassa mitään, mitä hän ei olisi kernaasti tehnyt kuninkaan mieliksi. Jos hän halusi keisarikruunua, käyttäisi vaaliruhtinas kaiken vaikutusvaltansa hankkiakseen sen kuninkaalle.

"Lopuksi", kertoo eräs mukanaollut, "kuningas ja vaaliruhtinas joivat veljenmaljan ja neuvottelivat hyvällä luottamuksella tulevista tehtävistä."

Kuten vastedes saamme nähdä, oli vaaliruhtinas Juhana Yrjänällä lyhyt muisti. Ja kun hän puhui kiitollisuudestaan ja tunnusti, että kaikkein Korkein oli Kustaa Aadolfin kautta tehnyt keisarillisten tuumat tyhjiksi, ja että hän ja hänen liittolaisensa olisivat joutuneet hukkaan ilman tätä voimakasta apua, niin hän puhui vain ulkopuolelta hampaitaan ja oli kyllä unohtava kaiken, kun näki oman etunsa niin vaativan.

Ruotsalainen sotajoukko sijoitettiin leiriin Scheuditziin, jossa se sai levätä muutamia päiviä vaivojen ja rasitusten jälkeen. Saksilainen sotajoukko leiriytyi Leipzigiin.

Mutta suuri uutinen kiiti kulovalkeana kautta Saksanmaan ja sai kaikkialla mielet liikkeelle. Wienissä maaherra Slavata sai ensiksi tiedon tappiosta. Hän riensi keisarin luo. Tämä oli juuri palannut metsästysretkeltä ja aikoi mennä aterialle, kun Slavata tuli. Tämä lähestyi korkeaa herraansa ja kuiskasi hiljaa, että Saksissa oli tapahtunut onneton taistelu. Mutta Ferdinand oli mestari itseään hillitsemään, eikä kukaan voinut nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli saanut huonoja uutisia.

Mutta aterian jälkeen hän sulkeutui sisälle ylhäisimpine herroineen, ja koko yö käytettiin neuvotteluihin ja tarpeellisten menettelyohjeiden säätämiseen.

Kukaan ei kuitenkaan voinut täydessä kantavuudessaan käsittää mitä oli tapahtunut, ja yhtä vähän keisari kuin hänen ympäristönsäkään oli taipuvainen tunnustamaan sitä miksikään tärkeäksi.

Keisari Ferdinand oli siksi taipumatonta luontoa, ettei hän heti lannistunut odottamattomasta vastoinkäymisestä. Aina Valkovuoren taistelusta lähtien pelkkä menestys oli seurannut hänen aseitaan. Hänen mahtinsa oli suurempi kuin kenenkään hänen edeltäjänä, mitä oli hänellä pelättävää? Eivätkö Saksan protestanttiset ruhtinaat pelänneet hänen epäsuosiotaan, eikö hän ollut pitänyt kiinni takavarikoistaan ja ruhtinaskuntien mielivaltaisista siirroista suvulta toiselle? Ja kuka uskalsi asettua häntä vastaan? "Hän kyllä oli katsova, ettei sitä tästedeskään tullut tapahtumaan."

Niin Saksanmaan keisari puhui pöyhistelevässä ylpeydessään eikä ymmärtänyt, että Leipzigin taistelu oli tehnyt tyhjäksi kaikki hänen suunnitelmansa. Miekan, jonka oli odotettu laskevan koko Saksanmaan keisarin jalkoihin, sen oli "pohjan leijona" lyönyt hänen kädestään, ja kaikki loistavat kuvitelmat yhdestä ainoasta maailmanvallasta hajosivat kuin pilvet tuulen tieltä.

Protestantit ottivat suuren uutisen vastaan yleisellä innostuksella. Monien vuosien masennusten jälkeen he jälleen voivat vapaasti hengittää. Tästälähin oli peruutusjulistus mahdottomuus, ja kun Saksanmaan yhteys kerran toteutettaisiin, ei mitään valtiollista tai uskonnollista sortoa enää tulisi tapahtumaan. Vapaudella oli ainoa varma perustuksensa protestanttisuudessa.

Maailmanhistoria ei voi mainita monia voittoja, joiden seuraukset olisivat suuremmat ja laajakantoisemmat kuin Kustaa Aadolfin voiton. Katolilaiset tuskin voivat käsittää Leipzigin tappion mahdollisuutta. Kymmenen vuoden kuluessa Jumala oli suonut katolisten kaikille yrityksille loistavan menestyksen. Oliko tapahtunut se uskomaton asia, kysyttiin Wienissä, "että Jumala oli kääntynyt luterilaisuuteen?" Breitenfeldin taistelu ei sentään suinkaan ollut sotaa ratkaissut. Saksanmaata olivat vielä vuosikymmenen ajan raatelevat niin sisäiset kuin ulkonaisetkin riidat. Mutta kolmikymmenvuotisen sodan suuret maailmanhistorialliset tulokset oli voitettu Breitenfeldin taistelussa.

Ja Kustaa Aadolf, millainen oli hänen mielialansa? Hänen rohkeimmat toiveensa olivat toteutuneet. Hän, joka kesäkuussa 1630 tuli melkein muukalaisena Saksaan ja tarjosi sorretuille uskonheimolaisilleen auttavan käden, johon ei kukaan tahtonut tai uskaltanut tarttua, hän seisoi nyt roomalaisen valtakunnan sydämessä, ja vapautetut ruhtinaat ja kansa tervehtivät häntä riemulla.

Keisari Ferdinandin silmät olivat pian aukenevat näkemään, että kaikki hänen maailmaasyleilevät suunnitelmansa oli lyöty pirstaleiksi, että keisarillisia perintömaita uhattiin, ja ettei hän ollut varma edes omassa keisarikaupungissansakaan.

Ja Etelä-Saksan kirkkoruhtinaat tiesivät tuskin, uskalsivatko jäädä hallitus kaupunkeihinsa. He vapisivat pelosta, että hän suuntaisi retkensä paavillisen liittokunnan maihin.

Ylpeää voitonvarmuutta -- niin arveltiin -- täytyi Ruotsin kuninkaan tuntea. Mutta me, jotka niin monta kertaa olemme luoneet katseen hänen sieluunsa, olemme nähneet siellä ainoastaan nöyrää iloa ja kiitollisuutta; kukaan ei tiennyt paremmin kuin hän, että taistelun ratkaisu voi riippua pelkästä sattumuksesta, jota kukaan ihminen ei ennakolta voi ottaa lukuun. Voiton täytyi siis olla edeltäpäin määrätty korkeammassa neuvoskamarissa, ja Kustaa Aadolf oli ruvennut sen neuvoskamarin palvelukseen. Uskollisen palvelijan tavoin hän oli parhaan kykynsä mukaan koettanut täyttää velvollisuutensa. Mutta hän tunsi syvällä sydämessään, että voima, innostus tuli Jumalalta; sentähden hän ei ainoastaan näön vuoksi langennut polvilleen ja kiittänyt saavuttamastaan voitosta, vaan hän kiitti sydämensä voittamattomasta tarpeesta, ja hän tahtoi, että koko hänen kansansa tuntisi sen niin. Sentähden hän myös siinä kirjeessä, jonka hän kirjoitti valtiokanslerille "ihanan voittonsa" johdosta, aluksi ja lopuksi tuo kaikkein Korkeimmalle nöyrimmät kiitoksensa ja rukoilee vastedeskin hänen suojelustaan.

Samassa kirjeessä hän pyysi valtiokansleria kaikin mokomin tulemaan luoksensa, vaikkei toisikaan rahoja mukanaan. Heillä oli paljon keskusteltavaa keskenään, ja Kaarle Banér saattoi sillaikaa olla varakuvernöörinä Preussissa.

Useilta tahoilta saapui protestanttisia ruhtinaita Halleen. Kustaa Aadolf joutui melkein jumaloivan kunnioituksen esineeksi. Saksalaisesta keisarikruunusta puhuivat useammatkin kuin Saksin vaaliruhtinas. Siitä puhui myös Weimarin herttua Bernhard, joka nyt liittyi hänkin kuninkaaseen veljensä Wilhelmin keralla. Mutta Kustaa Aadolf ei vastannut myöten eikä vastaan. Kukaan ei saanut tietää hänen sisimpiä ajatuksiaan eikä mahdollisia tulevaisuudenunelmiaan. Hänellä oli nykyhetken asioissa kylliksi ajattelemista.

Kaikkein ensiksi oli ratkaistava mille tielle kuningas lähtisi, seuraisiko Tillyä pitemmälle Saksaan vai menisikö Schlesiaan keisarin perintömaihin. Juhana Yrjänä puhui mitä innokkaimmin jälkimäisen ajatuksen puolesta; "olutkuningas" esiintyi nyt Kustaa Aadolfin uskollisimpana ystävänä ja liittolaisena.

Weimarin herttua Bernhard puhui edellisen ehdotuksen puolesta, joka parhaiten miellytti kuningastakin, vaikka toisista syistä kuin herttuan esittämistä. Kustaa Aadolf ei ollut varma, että voisi ripeällä rynnäköllä vallata Wienin; mutta jos se olisi onnistunutkin, ei hän olisi vielä sillä valloittanut Itävaltaa, eikä keisari Ferdinand ollut niitä miehiä, joiden mielen ensimäinen vastoinkäyminen lannistaa. Tilly oli kokoava uusia joukkoja kuninkaan selän takana; saattoiko hän asettaa sellaisia kääpiöitä kuin Juhana Yrjänä ja Arnim suurta sotapäällikköä vastaan? Pois se! Ja jos he saavuttivat jonkun edun, eivätkö nämä herrat olisi käyttäneet tilaisuutta, mistä niin kauan olivat uneksineet, luodakseen kolmannen puolueen, joka niittäisi mitä hän oli kylvänyt? Jos hän sitä vastoin lähetti vaaliruhtinas Juhana Yrjänän Ferdinandia vastaan, silloin katkeaisi tykkönään side keisarin ja hänelle kauimmin uskollisena pysyneen protestanttisen vasallinsa välillä, ja tähän juuri Kustaa Aadolf pyrki.

Kotvan tuumailtuaan hän päätti itse lähteä retkelle Saksanmaan halki; siten hän saattoi pitää Tillyä silmällä Hän tiesi sitä paitsi, että miljoonat uskonheimolaiset, jotka aina pfalzilais-sodan ensi vuosista lähtien olivat turhaan huokailleet, odottivat ja toivoivat apua häneltä. Jättäisikö hän pelastustehtävän jollekin toiselle?

Saksalaisissa valtiokaupungeissa hänellä oli aivan toisenlaisia liittolaisia kuin ne kaksimieliset, joita hän tykinsytytin kädessään oli peloitellut Pohjois-Saksassa. Sitä paitsi hän saattoi sitä tietä käyttää katolisten hiippakuntien runsaita tuloja sotajoukkonsa ylläpitoon. Siis Mainziin ja Müncheniin! Sieltäkin hän saattoi päästä Wieniin.

Protestanttisten ja katolisten säätyjen kesken oli vähäistä ennen ollut kokous Frankfurt am Mainissa. Katolilaiset lähtivät heti tiehensä, kun saapui tieto Leipzigin taistelusta. Protestantit kirjoittivat keisarille ja anoivat, että heidät vapautettaisiin rasittavasta majoituksesta. Kun heidän anomuksensa hylättiin, kääntyivät he Kustaa Aadolfin puoleen rukoillen apua.

Vaaliruhtinaan mieleen ei ollut lähtö perintömaita vastaan, mutta hänen täytyi totella, sillä sellainen oli kuninkaan tahto. Juhana Banér sai käskyn sulkeutua Magdeburgiin, Åke Tott Wismarin ja Rostockin vallattuaan tunkeutua Elben yli alasaksilaisiin piirikuntiin.

Kuningas, joka tähän aikaan laski voimansa 50,000 mieheksi, toivoi voivansa kohottaa luvun 140,000:een, ottamatta lukuun brandenburgilaisia ja saksilaisia joukkoja.

8.

VAROITUS.

Syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolf lähti Hallesta 25,000 miehen keralla ja marssi protestanttiseen Erfurtiin, joka paljon suuremmalla ilolla tervehti ruotsalaista kuningasta kuin katolista herraansa Mainzin vaaliruhtinasta. Täällä Kustaa Aadolf viipyi neljä päivää kaikkien rakastamana ja kunnioittamana. Kaupunkiin asetettiin tarpeellinen linnue ja 26 p:nä lähdettiin jälleen liikkeelle.

Kahteen kolonnaan jaettuna retkikunta lähti liikkeelle Thüringerwaldin läpi; toista kolonnaa johti Baudissin, ja yöllä soihtujen valossa se lähti länttä kohden; pääjoukko marssi kuninkaan itsensä johdolla yli kukkulaharjanteen Ilmin ahtaita laaksoja pitkin. Korkeat, totiset havumetsät, joita valaisi lepatteleva soihtujen loimo, herättivät pohjolan soturien mielessä monia rakkaita kotimaan muistoja ja tekivät yleisen mielialan melkein juhlalliseksi. Aamulla päivän valettua sotajoukko laskeutui hymyilevään Mainin laaksoon, ja ruotsalaiset ja suomalaiset soturimme katselivat ihastuneina uutta näytelmää, joka oli heidän edessään. Kukkulain huipulla suuret, upeat ritarilinnat, ja niiden ympärillä kypsynyt viini riippui suurissa tertuissa! Rikkaat luostarit, joita häämöitti kaikkialla, suuret, ahertavat kaupungit kirkkoineen, kaikki näytti heistä ihmeelliseltä. Etelä-Saksa oli heistä kuin mikäkin paratiisin esitarha.

Marssi jatkui Schweinfurtia kohden, ensimäistä protestanttista valtiokaupunkia, joka sai kunnian toivottaa vapauttajan tervetulleeksi. Se teki sen kellonsoitoin ja pyssynlaukauksin, mutta sydämellisimmin otti voittajan vastaan riemuitseva kaupungin asujamisto, joka oli joukolla lähtenyt "uutta Gideonia" katsomaan.

Osoittaakseen kuinka kallisarvoisena hän piti tämän myötätunnon, perusti hän sen lukion, joka Schweinfurtissa on vielä meidän päivinämme. Sotamiehetkin saivat osakseen yleisen tyytyväisyyden ilmauksia. Nyt olivat heidän makeanleivänpäivänsä tulleet.

Lähin marssi suunnattiin katoliseen Würtzburgiin, ruhtinaallinen piispa riensi päätäpahkaa pakosalle, kun kuuli ruotsalaisten lähestyvän. Esikaupunki ei ollut linnoitettu eikäpä itse kaupunkikaan, josta puuttui tarpeellinen vartioväki. Toisella puolen virran oli piispanlinna jyrkän vuoren ylimmällä huipulla.

Se oli sangen vanha rakennus, joka oli saanut Marienberg-nimensä neitsyt Marialle pyhitetystä kirkosta. Tänne oli sijoitettu 600 miestä Keller nimisen ratsumestarin johdolla.

Tämä, joka katsoi kaupungin puolustuksen mahdottomaksi, luovutti sen melkein heti, mutta sulkeutui itse linnaan, ensin räjäytettyään ilmaan pari kaarta siitä sillasta, joka vei yli virran ja lisäksi korjattuaan pois kaikki venheet huostaansa.

Pikalähetti toi viestin, että Tilly lähestyi, ja Kustaa Aadolf, joka ei tahtonut tuhlata aikaa, päätti vallata kaupungin rynnäköllä. Suurin vaikeus oli päästessä virran yli.

Korkealla sijaitsevasta linnasta saattoi tykit esteettömästi suunnata mihin paikkaan tahansa, ja luotisade kohtasikin niitä uskaliaita, jotka uskalsivat virran rantaan. Mutta ruotsalaiset eivät olleet neuvottomia; jotkut riensivät noutamaan paikalle muutamia veneitä, jotka he olivat läheisyydestä keksineet, toiset taasen heittivät paksuja lautoja sillan murretun osan yli. Osa joukosta kulki yli lautoja myöten, osa taasen souti veneillä.

Kun muuan linnantorneista oli ammuttu maahan ja juoksuhaudat ehditty ulottaa linnaan saakka, päätti kuningas tehdä rynnäkön. Linnanportin edustalla oli ulkovarustus, joka oli ensin vallattava, ja se onnistui kahden tunnin tulisen taistelun jälkeen. Ryntääjiä johti Akseli Lilja; hän ajoi vihollista väkineen takaa linnaan ja valloitti sen. Mutta taistelua jatkettiin linnanpihalla, kunnes Lennart Torstensson otti Kellerin vangiksi. Silloin kaikki vastarinta taukosi.

Valloituksen jälkeen ruotsalaiset saivat sotamiehet tunnin ajan ryöstää. Mutta ainoaakaan naista ei saanut raiskata, ei tehdä mitään väkivaltaa.

Kun kuningas tuli linnanpihaan, näki hän monien ruumiiden joukossa muutamia sellaisiakin, joiden kasvoista kuvastui elämä ja terveys. "Nouskaa kaikki, teille ei tehdä mitään pahaa", lausui kuningas. Ja katso, monet luullut ruumiit riensivät noudattamaan kehoitusta ja luikkivat tiehensä niin nopeasti kuin vain pääsivät.

Suunnattoman suuri oli saalis, mikä täällä saatiin, vaikka kaupungin asujamet saivatkin takaisin kaiken, mikä oli viety linnaan parempaan turvaan. Kaksitoista hopeaista apostolia ja kultainen Mariankuva lähetettiin rahapajaan. Muuten otettiin yhdeksänviidettä suurempaa ja pienempää tykkiä, tuhatmäärin jalka- ja ratsuväen aseita, piispan oivalliset hevoset, hänen viininsä ja kirjastonsa, joka viimeksi mainittu sai sittemmin muuttaa majaa Itämeren poikki Upsalaan. Lopulta onnistuttiin löytämään piispan aarrekammiokin, joka oli hakattu kallioon linnankellarin alle. Sieltä kannettiin ulos monet kätketyt kalleudet, muun ohella arkku kultarahoja täytenään. Linnanpihalla pohja irtautui ja kultarahat vierivät maahan. Sotamiehet eivät olleet hitaita poimimaan. Monet kolikot silloin sujahtivat heidän omiin taskuihinsa, mutta kuningas antoi heidän pitää ne.

Sotamiehet eivät olleet koskaan nähneet niin paljon kultaa, kuin mitä täällä joutui heidän osakseen. Würtzburgin jälkeen oli ruotsalaisessa sotajoukossa tuskin ainoaakaan sotamiestä, jolla ei ollut uutta siistiä pukua. Se ylellisyys, jossa he elivät oleskellessaan rikkaassa Mainin laaksossa, tuntui heistä melkein unennäöltä. Muuan päälliköistä kirjoitti: "Suomalaispoikamme, jotka nyt tottuvat viinimaahan, eivät enää kovinkaan kalunne Savoon takaisin. Liivinmaansodassa täytyi heidän usein tyytyä veteen ja homehtuneesta leivästä laitettuun olutsoppaan; nyt suomalaiset laittavat kypäröissään kylmää lientä viinistä ja sämpylöistä."

Lokakuun 8 p:nä vallattiin Würtzburgin linna. Kohta tämän jälkeen Kustaa Aadolf julistettiin Frankin herttuaksi.

Syyskuun loppuun Tilly oli oleskellut Peterhornin hiippakunnassa, mutta heti kun saapui tieto Ruotsin kuninkaan retkestä poikki Thüringerwaldin, marssi hän kiireimmiten etelää kohden, yhtyi kenraalien Altringerin ja Fuggerin kanssa ja Fuldaan saapuessaan laski sotajoukkonsa 27,000 mieheksi. Hänen tarkoituksensa oli rientää Würtzburgin avuksi, mutta hänen jatkaessaan marssiaan Hanauhun saapui tieto piispankaupungin kukistumisesta.

Täällä yhtyi Tillyyn uusi Lothringista saapunut sotajoukko, niin että hänen komennossaan oli nyt 40,000 miestä, mikä miesluku oli riittävä estämään Kustaa Aadolfin marssia pitemmälle. Mutta seurauksena Leipzigin taistelusta oli, että Tilly nyttemmin pelkäsi käydä Ruotsin kuninkaan kimppuun. Molemmat sotajoukot seisoivat vastatusten ryhtymättä mihinkään ennenkuin lokakuun lopussa. Silloin sattui tapaus, joka yhdessä elintarpeiden puutteen kanssa pakoitti Tillyn lähtemään pois näiltä seuduin.

Kuningas oli samaan aikaan ottanut vastaan ja lähettänyt pois Bambergin piispan lähettilään, Württembergin herttuan ja muut, jotka tahtoivat pysyä puolueettomina, mihin tietysti ei suostuttu. Hän oli juuri tehnyt sopimuksen Nürnbergin kanssa, kun saapui sanoma, että Tilly oli lähtenyt liikkeelle ja luultavasti aikoi joko Würtzburgiin tai Schweinfurtiin.

Tapansa mukaan Kustaa Aadolf lähti itse vihollista vakoilemaan ja löysi hänet leiriytyneenä Tauber-virran varrelle. Täällä kuten muuallakin keisarilliset osoittautuivat sangen huolimattomiksi vartiopalveluksessaan. Kolme rykmenttiä ratsuväkeä oli sijoitettu Würtzburgin linnan puolelle muutamia peninkulmia itse kaupungista.

Yöllä lokakuun 24 päivää vasten kuningas ratsasti hyökkäysretkelle 3,000 ratsumiehen ja 2,000 muskettisoturin keralla kolmen etumaisen rykmentin kimppuun sellaisella menestyksellä, että suurin osa vihollisista hakattiin maahan, suuri joukko vangittiin, ja koko kuormasto joutui voittajan käsiin. Loput keisarillisista ajettiin päämajaan, jossa syntyi suuri pelästys.

Seuraavana päivänä kuningas palasi Würtzburgiin ja sai heti sen jälkeen tiedon, että vihollinen oli lähtenyt marssimaan Ochrenfurtiin, pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee virranmutkauksessa Würtzburgista kaakkoiseen päin. Kustaa Aadolf miehitytti heti tämän seudun samoin kuin muutkin vaaralliset paikat.

Sillä välin Tilly taivalsi sangen verkkaan kaakkoista kohden, ja kuningas, joka oli lähettänyt muutamia rykmenttejä Nürnbergiin ja sentähden saattoi olla huoletta tähän kaupunkiin nähden, päätti antaa hänen jatkaa marssiaan Frankeniin ja itse jatkaa taivaltaan Mainin laaksoa pitkin.

Sitä ennen tehtiin liitto Yrjänä Lüneburgilaisen ja useain evankelisten kaupunkien kanssa, kuten Frankenin, Anspachin, Baireuthin, Nürnbergin ja muiden.

Suuri joukko palautusjulistuksen aikoina karkoitettuja protestanttisia pappeja palasi takaisin seurakuntiinsa. Sitä vastoin katolisen väestön valtasi alussa oikea pakokauhu; kaikki pakenivat, ketkä suinkin pääsivät, varsinkin papit ja munkit. Yleisenä uskona oli, että Antikristus oli tullut hirveästi kostamaan kaikkien uskonheimolaistensa puolesta. Mutta vähitellen alettiin käsittää, että läheltä katsoen hän ei ollut läheskään niin vaarallinen kuin oli luultu. Hän ei ensinkään vaatinut kostoa eikä häirinnyt ketään vapaassa uskonnonharjoituksessaan.

Kustaa Aadolf vuorostaan kehoittikin paenneita palaamaan kutakin kotiinsa. Würtzburgista hän tarjosi suojelustaan kaikille, niin katolilaisille kuin protestanteillekin.

On totta, että Bärwaldessa Richelieun kanssa tehty sopimus velvoitti hänet siihen, mutta paljoa suuremmalla syyllä voimme tässä kuninkaan viisaassa menettelyssä nähdä ilmauksen Kustaa Aadolfin luonteen ylevyydestä ja puhtaasta ihmisyydestä, joka johti hänen toimiaan ensi silmänräpäyksestä saakka, kun hän tuli lähempään kosketukseen katolisen Saksan kanssa, ja joka kokonaan voitti sen ahdasrintaisen uskontunnustuksen, johon hän oli kasvanut ja joka häntä ympäröi hänen nuoruudessaan. Kun Erfurtin katoliset papit olivat polvistuneet hänen edessään, nosti hän heidät ylös ja lupasi heille suojeluksensa.

Mutta vaikka hänen terve, valpas ymmärryksensä estikin hänet tulemasta sellaiseksi hurmahengeksi kuin Ferdinand II ja Maksimilian Baijerilainen, vaikka hän tarjosikin uskonvapauden ja vapaan uskonnonharjoituksen kaikille, niin käytti hän sitä vastoin katolisen kirkon omaisuutta valloittajan oikeudella. Saksan protestanttiset ruhtinaat, sen ylhäisaateli ja hänen omat upseerinsa saivat kaikki osansa saaliista. Samaan aikaan jatkettiin niitä erikoisliittoutumisia, jotka oli alettu Stettinissä, ja sopimuksia tehtiin protestanttisten ja katolisten säätyjen kanssa kilvan. Katolisten täytyi tehdä samat sitoumukset kuninkaalle kuin ennen Paavilaisten liittokunnalle, ja protestanteille tuli Leipzigin liitto vasta nyt todellisuudeksi.

Ennenkuin joukot pantiin liikkeelle, oli koetettava mitä neuvotteluilla saatiin aikaan. Ja kuninkaan vaatimukset olivat selvät ja varmat. Oli valittava ystävyys tai vihollisuus; puolueeton ei ole kylmä eikä lämmin ja on sentähden pahempi kuin itse vihollinen.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Etelä-Saksan kaikki protestanttiset ruhtinaat ja vapaat kaupungit olivat mahdollisilla sopimuksilla liittyneet Kustaa Aadolfiin. Ruotsi oli astunut sekä liittokunnan että Leipzigin liiton sijalle. Mutta niinpä Kustaa Aadolf merkitsikin tällä hetkellä Saksanmaalle enemmän kuin keisari ja paavi.