Part 13

Ruotsalainen sotajoukko viipyi kokonaisen viikon Würtzburgin maassa, joka ei tätä ennen ollut koko sodan aikana nähnyt ainoatakaan vihollista. Ruotsalaiset, suomalaiset ja skotlantilaiset nauttivat täysin siemauksin etelän ihanuudesta, joka ensi kerran oli heidän edessään. Sydän lämpenee lukiessa nürnbergiläisiä kronikoita näistä pohjolan sotureista. "Humalassakaan ei heidän kuultu koskaan kiroavan, ei myöskään huomattu kurittomuutta ja paheita heidän keskuudessaan; sotamiesten jumalanpelko oli yhtä harras kuin kuninkaankin; usein kuuli Jumalan nimen heidän keskusteluissaan, ja hänen apuunsa he luottivat soturin parhaana tukena. Se tuntunee uskomattomalta niistä, jotka eivät ole sitä nähneet omin silmin", lisää kronikka.

* * * * *

Herttua Maksimilian oli käskenyt käydä sotaa ainoastaan puolustautuen, ei hyökäten, ja sentähden Tilly oli vetäytynyt etelään päin, ettei häntä eristettäisi Baijerista. Mutta hänen alipäällikkönsä suuttui silmittömästi sellaisesta sotatavasta ja marssi omin päin Elbeä kohden.

Kustaa Aadolfilla oli nyt aivan avoin tie länttä kohden, ja hän lähti liikkeelle "liittääkseen Mainin Rheiniin", kuten hän sanoi.

Ennenkuin kuningas lähti Würtzburgista, vallattiin Hanaun ja Rothenfelsin kaupungit, viimeksimainittu Lennart Torstenssonin johdolla.

Marraskuun 9 p:nä kuningas lähti kaupungista 11,500 miehen keralla. Kustaa Horn jäi sinne 8,000 miehin pitämään silmällä Tillyn liikkeitä.

Vastustamattomasti marssi ruotsalainen sotajoukko eteenpäin kahdessa kolonnassa, yksi kullakin puolen virtaa, kun taasen tykistö Torstenssonin johdolla kuljetettiin aluksin itse virtaa myöten. Seuraavina päivinä Wertheim, Miltenberg, Aschaffenburg, Steinheim ja Offenbach joutuivat Ruotsin kuninkaan käsiin. Menestys oli odotuksia suurempi. "Näytti siltä", sanoi eräs kirjailija, "että hänen tarvitsi ainoastaan marssia läpi Saksanmaan vallatakseen sen. Hän ei tullut niinkuin vihollinen, vaan niinkuin hallitsija, joka tahtoi tutustua alamaisiinsa ja ottaa vastaan heidän uskollisuudenvakuutuksensa."

Offenbachista käsin hän käski vaatia Frankfurt am Mainin maistraattia avaamaan kaupungin portit ruotsalaiselle sotajoukolle. Kuninkaan leiriin saapui heti lähetystö anomaan, että kuningas antaisi heidän olla rauhassa ruotsalaisesta linnueesta; heidän uskollisuudenvalansa keisarille ja vaaliruhtinaalle kielsi heidät ottamasta sellaista vastaan, ja liitto Ruotsin kanssa saattaisi heidän erivapautensa ja markkinansa suureen vaaraan.

"Minua ihmetyttää suuresti", vastasi kuningas, "että te puhutte markkinoistanne, kun on kysymys uskonnosta, omantunnonrauhasta ja vapaudesta."

Lähettiläät pyysivät tilaisuutta neuvotella vaaliruhtinaan kanssa, mutta saivat vastaukseksi, ettei nykyään ollut ketään muuta Mainzin vaaliruhtinasta kuin Ruotsin kuningas, jolla oli Aschaffenburg hallussaan ja joka voi antaa heille paljon pätevämmän anteeksiannon kuin vaaliruhtinas. Mutta hänellä oli aika täpärällä; jos he kieltäytyivät avaamasta porttejaan, "hankkisi hän kyllä avaimet käsiinsä, niin oli hän tehnyt kaikissa paikoin, jotka olivat joutuneet hänen käsiinsä."

Lokakuun 17 p:nä kuningas marssi kaupunkiin. Ensin tuli tykistö, sitten muu sotaväki ratsain ja jalkaisin. Sen jälkeen seurasivat kuninkaan torventoitottajat ja lopuksi hän itse puettuna asetakkiin, jonka yllä oli tulipunainen, kultakirjainen vaippa. Hän ratsasti oivallisella espanjalaisella orhilla ja tervehti ystävällisesti oikeaan ja vasempaan hattu kädessään. Kadut olivat katseluhaluisia täytenään, kaikista ikkunoista näkyi naiskasvoja, ja kaikkia näytti ihastuttavan se lempeän majesteetillinen ilme, joka oli kuninkaan kasvoilla. Häntä ympäröi joukko saksalaisia ruhtinaita ja kreivejä; näiden jäljestä seurasivat kuninkaan henkisoturit ja muut palvelijat.

Senjälkeen tuli Weimarin herttua Bernhard, yksinään, komeasti sonnustettuna. Häntä seurasi kuninkaan henkikaarti ja sen jälkeen kuninkaan tyhjät vaunut, runsaasti koristeltuina ja kahdeksan hevosen vetäminä. Lopuksi koko muu sotajoukko, rykmentti toisensa jälkeen.

Oivallinen päivällinen oli laitettu suureen Braunsfelsin taloon, jossa keisari tavallisesti majaili. Nimensä sillä oli vanhasta aatelissuvusta, ja oli se sisustettu kuninkaallisella loistolla.

Kustaa Aadolfin hilpein mielin kunnioittaessa oivallista ateriaa kerromme tapauksen, joka, jos kaikki olisi käynyt kuten oli tarkoitettu, olisi kääntänyt maailmanhistorian juoksun.

* * * * *

Muistamme Martina Almannin Magdeburgin hävityksestä. Muuan armelias ihminen oli ottanut hänet hoiviinsa, ja muutamien kuukausien kuluttua hän oli siksi toipunut, että hänet saatettiin viedä sukulaistensa luo Frankfurt am Mainiin. Täällä hän vietti päivänsä melkein täydellisessä tylsyyden tilassa. Hän täytti uskollisesti mitä häneltä vaadittiin, mutta ei muuten välittänyt mitään kaikesta mitä tapahtui.

Perhe, jonka luona hän asui, kuului protestanttiseen seurakuntaan, ja Kustaa Aadolf oli täällä kuten kaikkialla jokaisen puheen aiheena. Kun hän lähti Würtzburgista, tiesivät kaikki, että hän tulisi Frankfurt am Mainiin, ja vaikkei iloa uskallettukaan ilmaista ääneen, oli se siltä protestanttien kesken yleinen.

Ensi kerran huomattiin Martinassa sielunliikutusta, kun hän kuuli kerrottavan kuninkaan voittoretkestä. Silloin hänen katseensa riippui puhujassa, ja väliin saattoi syttyä loiste himmeihin silmiin.

Eräänä päivänä saapui siihen taloon, jossa Martina asui, muuan henkilö ja pyysi innokkaasti päästä hänen puheilleen. Sattumalta oli ainoastaan muutamia palvelijoita saapuvilla, ja vieras päästettiin heti hänen luoksensa.

Se oli Frans König. Myrskyisellä kiihkeydellä hän kertoi, että oli etsinyt Martinaa kaikkialta, että rakasti häntä tulisemmin kuin konsanaan, ja että riippui nyt Martinasta oliko hän ainaiseksi mennyttä miestä.

Martina katsoi ihmeissään häneen. Menneisyydestä hän muisti vain, että oli muinen tuntenut tämän miehen; vieraan esiintymisestä hän ymmärsi, että tämä oli onneton, ja niin hän pani osaaottavasti kätensä hänen käteensä ja katsoi häneen uskollisilla lapsensilmillään.

Aivan tyyten hurmautuneena Frans König lankesi tällöin hänen jalkoihinsa ja sanoi tästälähin jättävänsä kohtalonsa hänen käsiinsä, hänen ratkaistavakseen. Ja sitten Frans miekkonen kertoi, että muuan ylhäinen katolinen aatelismies oli luvannut hänelle suunnattomia aarteita, jos hän tahtoi murhata Ruotsin kuninkaan. Se oli tapahtuva suuren juhla-aterian aikana, jonka kaupunki aikoi antaa, ja kaikesta oli niin hyvin huolehdittu, ettei se voinut epäonnistua. "Hän antaa minulle niin taidokkaasti tehdyn tikarin", lisäsi Frans König, "että samalla kun isken, haarautuu kaksi terää molemmille tahoille, niin että pelastus on aivan mahdoton. Saksan mainioin linna on oleva minun, minut koroitetaan kenties aina ruhtinaalliseen säätyyn, ja sinä, Martina, olet oleva minun ruhtinattareni." Näillä sanoin hän tahtoi sulkea Martinan syliinsä, mutta tämä sysäsi hänet kammolla luotaan, ja samat sanat, jotka Martina lausui viimeksi Magdeburgissa, ne hän lausui ensiksi Frankfurt am Mainissa: "Minä kiroan sinut!" Silloin kuten nytkin hän vaipui taintuneena maahan ja kaikesta mahdollisesta vaalinnasta huolimatta hän pysyi kylmänä ja kankeana. Siinä uskossa, että oli surmannut hänet, syöksyi Frans König tiehensä.

Mutta Martina ei ollut kuollut, ja kun hän useain tuntien kuluttua palasi tuntoihinsa, hämmästytti hän ympäristöään kysymällä, oliko ketään vierasta ollut hänen luonaan.

Kun palvelija kuvaili henkilöä, kävi hän kalmankalpeaksi, mutta sanoi ainoastaan, että hän luuli uneksineensa. Kuitenkin oli nyt tylsyys poissa tykkönään, hän oli muuttunut hermostuneen levottomaksi ja näytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin. Jos joku olisi pyytänyt hänen luottamustaan, olisi hän varmaan antanut sen. Mutta kaikki ihmiset olivat aivan pyörällä päästään lähestyvän kuningasvierailun johdosta, ja lisäksi katsottiin, ettei tyttö rukan pään laita ollut oikein.

Päivä oli käsissä. Kuningas oli tullut. Suuret väkijoukot tunkeilivat Braunsfelsin talon ympärillä. Jollei saatukaan nähdä mitään, niin ainakin tunnettiin ruuanlemu kyökistä, ja kannatti olla mukana edes sitä haistelemassa.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan nuoreen tyttöön, joka tavattoman notkeasti puikki eteenpäin läpi väkijoukon ja onnistui pääsemään portaita taloon. Täällä vilisi palvelijoita, mutta myös korkeita herroja, jotka olivat sisähuoneissa. Sinne hänen piti päästä, mutta hänet esti muuan henkipalvelijoista, joka kysyi mihin hän aikoi.

"Tahdon puhutella jotakin kuninkaan herroista, sitä, joka enimmän pitää hänestä", vastasi hän tuskallisen näköisenä.

Muuan uljas upseeri kääntyi nopeasti päin, ja palvelija toisti tytön sanat.

Tykistönkenraali Lennart Torstensson, sillä hän se oli, meni heti tytön luo ja sanoi: "Pidämme kaikki kuninkaasta. Kuka pitää enimmän, sen tietää yksin Jumala. Tahdotko sanoa minulle asiasi?"

"Häntä uhkaa suuri vaara, en tiedä aterianko aikaan vai sen jälkeen", sanoi hän kiihkeästi liikutettuna.

"Mistä sen tiedät?"

"Kenties se oli unta, mutta en kuitenkaan luule niin. Hän näytti minulle kaksikärkisen tikarin, joka oli tunkeutuva ihoon... se oli kaikki liian hirveää."

"Tunnetko miehen?"

"Tunnen!" vastasi tyttö väristen.

"Mikset ole antanut häntä ilmi?"

"Minulla ei ole mitään todisteita, ja tihutyön voisi tehdä joku toinen."

"Hän on siis ainoastaan kätyri?"

"Niin, jonkun ylhäisen herran, jonka nimeä en tiedä."

"Jos ilmoitan kuninkaalle, ei hän siitä välitä. Mutta hänen ystävänsä tulevat häntä suojelemaan."

"Ei se auta", puuskahti Martina epätoivossa. "Murhaaja voi tulla palvelijan hahmossa, ei ole ketään muita kuin minä, ketkä tuntisivat hänet missä valepuvussa tahansa... sallikaa minun sentähden olla täällä sisällä, ajatelkaa, että minä tunnen hänet kaikissa valepuvuissakin!" toisti hän.

Hänen käytöksensä oli niin rukoileva ja hätäinen, ettei Torstensson epäillyt hänen sanojensa totuutta. "No niin", sanoi hän, "täällä on niin paljon väkeä, etten tiedä mikset voisi olla sinäkin. Kas tässä" -- hän kirjoitti nimensä paperilapulle -- "jos joku tahtoo sinut karkoittaa pois, niin näytä tämä."

"Kiitos!" sanoi Martina ja tunkeutui palvelusväen joukkoon. Lennart Torstensson katsoi hänen jälkeensä. Koskaan ei hän ollut lukenut niin syvää surua naissilmissä, ja tähän asti tuntemattomalla levottomuudella hän odotti uhkaavaa ratkaisua.

Loistavan aterian osanottajain joukossa oli myös useita hengellisiä ruhtinaita, ja Lennart Torstensson pani merkille sen matelevan alamaisuuden, mitä osoitettiin "kerettiläiskuninkaalle", jota he luonnollisesti sisimmässä sydämessään halveksivat.

Päivällisen jälkeen vieraat hajaantuivat suuriin saleihin, ja taasenkin piispat ja heidän vertaisensa tunkeilivat kuninkaan ympärillä. Mutta heidän joukossaan oli myös Lennart Torstensson useain kuninkaan lähimpäin keralla. He olivat saaneet häneltä vihjauksen tytön ilmiannosta, mutta ilmiantajaa itseään ei näkynyt.

Pöytävierasten joukossa oli myös Hessen-Darmstadtin maakreivi Yrjänä; tämä pikku herra, joka mielellään tahtoi pysyä hyvissä väleissä kaikkien kanssa, tarjoutui välittämään sovintoa Kustaa Aadolfin ja keisarin välillä ja tahtoi myös esiintyä välittäjänä viimeksimainitun ja evankelisten kesken. Hän mainitsi yksin nimetkin, keitä hän tahtoi apulaisikseen. Kuningas pyysi häntä hymyillen koettamaan onneaan ja sanoi häntä leikkisästi "pyhän roomalaisen valtakunnan arkkirauhanvälittäjäksi", läsnäolijain suureksi huviksi.

Mutta nyt tuli Bambergin piispa "pienten edustajana" ja pyysi kuningasta ilahuttamaan heitä tuokion läsnäolollaan. Kuningas suostui heti ja meni piispan ja kaikkien läsnäolijani seuraamana suureen linnansaliin, jossa muutamat sadat köyhästi puetut miehet, vaimot ja lapset hänet nähdessään heti heittäysivät polvilleen ja huusivat äänekkäästi "Benedicte, benedicte!"

"Nouskaa, ystäväni!" sanoi kuningas mennen lähemmäksi. "Minä olen ainoastaan heikko ihminen kuten tekin, en tahdo enkä ansaitse, että minua palvotaan; mutta sanokaa minulle huolenne, niin tahdon auttaa teitä mikäli voin."

Väki nousi, ja monet alkoivat puhua yhteen ääneen. Kuultiin espanjaa, saksaa ja italiankieltä sekaisin.

"Yksi kerrallaan", sanoi kuningas.

Lennart Torstensson oli huomannut Martinan. Tämän silmät olivat värähtämättä tähdätyt rotevaan munkkiin, jonka rinnalla seisoi tiheään huntuun verhottu nainen, turpaanimainen päähine päässään. Nainen heitti nopeasti pois hunnun, jolloin paljastuivat niin kuvankauniit kasvot, että ihastuksen huudahdus kuului kautta salin.

"Tule lähemmäksi!" sanoi kuningas leppeästi. Mutta nainen näytti arastelevan, ja munkin täytyi tarttua hänen käteensä, jolloin hän seurasi vastahakoisesti.

Kun hän tuli kuninkaan lähelle, lankesi hän polvilleen ja virkkoi hiljaa muutamia sanoja, niin että Kustaa Aadolfin täytyi kumartua voidakseen kuulla. Kaikkien tarkkaavaisuus oli kiinnitetty tähän, ja ainoastaan yksi silmäpari näki, että munkki kohotti kätensä ikäänkuin siunaten. Mutta samassa Martina seisoi kuninkaan ja hänen välissään, ja tikari sattui Martinan kaulaan.

"Kiitos! Annan anteeksi!... Isä!... Äiti!... Kustaa!" Ja Martina vaipui kuolleena maahan.

Kaikki tyynni oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Syntyi yleinen hälinä. Hyökättiin munkkiin käsiksi. Mutta hän onnistui vetämään veitsen vyöstään ja iskemään sen omaan rintaansa. Salissa makasi kaksi ruumista.

Lennart Torstensson veti tikarin Martinan kaulasta ja kuivasi sen käsiliinallaan. "Sankarittaren muisto!" sanoi hän. "Säilytän sen niin kauan kuin elän."

Kuningas otti häneltä sormuksen. "Se on lähetettävä Tukholmaan", sanoi hän. [Tikaria säilytetään valtion historiallisessa museossa]. "Kotonaolevainkin on nähtävä mille kaikelle ollaan alttiina täällä Saksassa, kun taistellaan uskonvapauden puolesta." Hän kääntyi piispaan, joka seisoi kalpeana ja vavisten, voimatta hillitä liikutustaan. Kuninkaan silmät kipenöivät, ja hän laski kätensä miekan kahvaan, mutta ääni oli tyyni ja arvokas, kun hän sanoi: "Minä tiedän, ettei ole niin suurta rikosta, josta ei voisi saada synninpäästöä pyhältä roomalaiselta kirkolta. Otaksun myös, että jos tämä pimeydentyö olisi menestynyt, ei murhaaja ainoastaan olisi saanut synninpäästöä veriteostaan, vaan kaikista muistakin synneistään, ja lisäksi hän olisi saanut ylenpalttisesti maallista hyvyyttä. Rikos ei ole enää rikos, kun paavin pyhä istuin sen kerran pyhittää, mutta koska Jumala on minut ihmeellisesti suojellut tänään kuten monet kerrat ennenkin, niin" -- hän veti miekkansa -- "vannon hänen pyhän nimensä kautta, etten ennen laske tätä miekkaa kädestäni, ennenkuin olen sen Paapelin porton sitonut niin lujasti, että hän kelpaa ainoastaan nautinnonhaluisten huvitteluksi, mutta kukaan vilpitön ja oikeamielinen ihminen ei anna hänelle mitään arvoa."

Näin sanoen kuningas poistui salista ja käski, että hevoset oli heti satuloitava.

Maistraatin herrat änkyttivät, että he olivat toivoneet hänen majesteettinsa jäävän yöksi kaupunkiin. "Ei, kiitos", vastasi hän, "tällä kertaa olen saanut Frankfurtista kyllikseni, mutta minä vaadin, että maistraatti antaa nuorelle tytölle niin arvokkaan hautauksen kuin hän ansaitsee."

Herrat vastasivat syvään kumartaen, että se oli jo päätetty. Sitä paitsi tultaisiin pitämään ankaria tutkintoja, että rikolliset löydettäisiin rangaistaviksi.

"Mitä sillä voitetaan", puuskahti kuningas. "Todelliset rikolliset tietävät kyllä pysytteleidä piilosalla. Mutta he saavat luottaa siihen, että minä pidän heidät muistissani! Tahtoni on, että asian annetaan jäädä sikseen -- mutta ei upeain hautajaisten. Tahdon tiedon siitä, onko tahtoani noudatettu tarkalleen."

Kuningas nousi ratsaille ja kulkue lähti liikkeelle. Muutaman tunnin kuluttua se saapui pieneen Hochstin kaupunkiin, jonka ruotsalaiset heti saartoivat. Linnue, johon kuului ainoastaan 300 miestä, antautui 10 aikaan illalla ja rupesi Ruotsin palvelukseen. Kuningas vietti täällä yön.

* * * * *

Jo seuraavana päivänä ryhdyttiin valmistelemaan menoa Reinin yli. Kaikki alukset, jotka saatiin käsiin, vietiin määrättyyn ylimenopaikkaan ja varustettiin paksuin tammipuisin rintavarustuksin, jonka jälkeen hankittiin suuret joukot kihveleitä ja kuokkia.

Mainzin vaaliruhtinas käsitti aivan hyvin, että varustukset koskivat nyt häntä, ja käski juntata tukkeja pystyyn ja upottaa aluksia, jotka olivat suurilla kivillä täytetyt, etteivät ruotsalaiset aluksineen pääsisi virtaan. Pääkaupunkiaan puolustamaan hän kutsui 2,000 espanjalaista. Nämä vannoivat taistelevansa viimeiseen mieheen ja ennen palavansa kaupungin mukana kuin luovuttivat sen ruotsalaisille. Mutta vaaliruhtinas ei luultavasti ollut uskonut kerskailevia sanoja, sillä hän käski kiireimmiten viedä aarteensa laivaan ja purjehti Wormsin piispan seurassa Reiniä pitkin löytääkseen Kölnissä varmemman säilytyspaikan.

Ruotsalaisia ei tarvittu kauan odottaa. Reinin itärannalle aivan vastapäätä Oppenheimiä espanjalaisten johtaja Don Silva oli käskenyt luoda vallituksen, jota oli käytettävä erään sillan päätynä. Vallitusta pidettiin niin lujana, ettei kuningas uskaltanut jättää sitä taaksensa. Hyökkäys tapahtui joulukuun 3 päivänä, mutta espanjalaiset puolustautuivat sellaisella urhoollisuudella, etteivät ruotsalaiset voineet valloittaa vallitusta.

"No hyvä", sanoi Kustaa Aadolf, "me valloitamme heidät Reinin toisella puolen." Mutta se ei ollut niinkään helppo asia, sillä ei ollut veneitä lainkaan, ja vihollinen odotti miesvoimin.

Vihdoin onnistuttiin sieppaamaan kaksi alusta, jotka oli upotettu; ne pantiin heti käyttökuntoon. Hämärissä 6 päivän iltana kuningas meni ainoastaan kolmen henkilön seuraamana tammitukkia myöten yli virran tutkimaan vastakkaista rantaa. Virta teki käyrän polvekkeen itää kohden ja muodosti siten terävän niemekkeen; täällä ylimeno oli tapahtuva.

Varhain 7 päivän aamuna Niilo Brahe meni yli 300 keltaisen rykmentin miehen keralla. Se oli tuskin tapahtunut, ennenkuin Don Silva hyökkäsi ratsuväkensä keralla. Mutta Niilo kreivi puolustautui urhoollisesti poikineen, kunnes ehti saapua lisäväkeä, ja kuningas, joka vastakkaiselta rannalta oli levottomana seurannut taistelun menoa, sai ilokseen nähdä, että espanjalainen ratsuväki lasketti täyttä laukkaa pakoon. Sen jälkeen vietiin muu sotajoukko yli, ja samana iltana vallitusten puolustusjoukko antautui.

Seuraavana, jouluk. 8, päivänä Oppenheimin kaupunki avasi porttinsa, ja linna vallattiin rynnäköllä.

Sitten kun ratsuväki oli viety yli Reinin, lähti kuningas koko sotajoukon kera pohjoista kohden Mainziin. Se tapahtui joulukuun 10 p:nä. Huolimatta kerskailevan Don Silvan vakuutuksista, että hän puolustaisi kaupunkia vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan, antautui hän sentään kolmen päivän kuluttua, jouluk. 13 p:nä. Ruotsalaiset menettivät tuskin ainoatakaan miestä, mutta paljon saalista voitettiin, erittäinkin sota- ja elintarpeita.

Heti kuninkaan saavuttua kaupunkiin asetettiin ruotsalainen hallitus. Oli mennyt vuosi ja kolme kuukautta, ennenkuin ehdittiin Itämeren rannalta Breitenfeldiin; voittoretki sieltä Reinille vei ainoastaan kolme kuukautta.

* * * * *

Samaan aikaan Saksin vaaliruhtinas ja Arnim olivat tunkeutuneet Böömiin, ja jo marraskuun alussa Prag avasi porttinsa. Suuri parvi böömiläisiä siirtolaisia seurasi voittajain mukana. Valkovuoren taistelun jälkeen oli teilattu useita eteviä protestantteja, ja heidän ruumiinsa olivat saaneet riippua kaakinpuussa kaikkien kauhuna; nyt heidät vihdoin otettiin alas ja haudattiin.

Juhana Yrjänä ei marssinut pitemmälle sotapäällikkönsä keralla, mutta Reinin varrelle ruotsalaiset joukot levisivät niin ylä- kuin alavirtaankin. Worms kukistui samaan aikaan kuin Mainz. Kustaa Horn valtasi Mergentheimin, joka vuodesta 1525 oli ollut saksalaisen ritarikunnan hallituskaupunki. Saksi-Weimarin vaaliruhtinas Bernhard tuli vapauttajana kymmenen vuotta aikaisemmin kukistettuun ja katolistettuun Pfalziin. Espanjalaiset lähtivät maasta, ja samoinkuin böömiläiset maanpakolaiset riensivät palaamaan Pragiin, niin matkusti nyt Fredrik V Mainziin ranskalaisten lippujen alle palatakseen entiseen ruhtinaskuntaansa. Protestanttiset joukot levisivät Reinistä Moldauhun. Pohjois-Saksassa seisoi heidän reservinsä ja piti yllä Ruotsin kuninkaan yhteyttä kotimaansa kanssa.

Valppaalla katseellaan Kustaa Aadolf huomasi pian kuinka tärkeä Mainz saattoi olla sotilaallisessa suhteessa, ja sentähden hän pystytti Reinin-laakson keskuspisteeseen leirin, johon sijoitettiin 20,000 miestä, leirin jokseenkin samanlaatuisen kuin Werbenissä vuotta aikaisemmin. Eräälle virransaarelle hän perusti Gustafsburgin linnoituksen, joka aina meidän päiviimme on saanut pitää nimensä; kaksi laivasiltaa virtojen yli piti yllä liikettä kaikille tahoille.

Mainz oli siten ykskaks muutettu kaikkien sotilaallisten liikkeiden keskuspisteeksi, ja keskuspisteeksi se oli tuleva valtioviisaille neuvotteluillekin.

Kustaa Aadolf asetti sotajoukkonsa leiriin ympärilleen ja sijoitti itse hovileirinsä Reinin kultaiseen kaupunkiin, joka oli ollut niin monien Saksanmaan keisarien hallituskaupunkina keskiajalla. Nyt lähdemme noutamaan hänen kuningatartaan.

9.

KOTONA JÄLLEEN.

Kustaa Aadolfin historiassa oikeastaan on tilaa ainoastaan hänelle. Mikä muuten on suurta, näyttää pieneltä hänen läheisyydessään. Kaikkien sielunkykyjensä sopusointuisen kehityksen vuoksi hän on ensimäinen kaikessa mihin ryhtyykin.

Toisin on laita hänen puolisonsa. Kenties niin mitättömän olennon oli kohtalo siksi asettanutkin hänen rinnalleen, että hän saisi tilaisuuden kehittää suvaitsevaisuutta ja kärsivällisyyttä sielussaan. Kuinka suuresti hän puolisoaan rakastikaan, aivan kuin hänen asiansa olisi korvata mitä luonto oli tältä evännyt henkisessä suhteessa.

Heti kuninkaan lähdettyä kuningatar alkoi valittaa, ettei hän voinut viihtyä Ruotsissa, että hänen täytyi lähteä puolisonsa jälkeen. Hän oli varma siitä, että kuningas kaipasi jälleennäkemistä yhtä suuresti kuin hänkin. Kaikki hänen kirjeensä olivat täynnä valitusvirsiä, ja me tiedämme, että kuningas määräsi hänen ensimäisen olinpaikkansa Wolgastiin, kunnes ilmestyisi tilaisuus kohtaukseen.

Kohta Breitenfeldin taistelun jälkeen kuningas kirjoitti valtiokanslerilleen ja pyysi tätä tulemaan luokseen niin pian kuin mahdollista, sillä heillä oli paljon neuvoteltavaa keskenään. Samaan aikaan hän kirjoitti myös langolleen pfalzkreiville: "Pyydämme teidän rakastettavuuttanne, että suvaitsisitte ystävällisesti usein tervehtiä rakasta puolisoamme, niin ettei poissaolomme kävisi hänelle ikäväksi ja raskaaksi, ja lohduttaisitte ja viihdyttäisitte häntä sillä, että me ensi avovedellä noudamme rakkaan puolisomme luoksemme, jolloin hän saa viettää kanssamme koko kesän. Toivomme, että teidän rakastettavuutenne ystävällisin keskusteluin hälventää hänen kaikki surunsa ja huolensa."

Toisessa kirjeessä kuningas pyytää lankonsa kautta rakasta siskoaan, että tämä ottaisi pikku prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa ollessa, koskei häntä voitu ottaa mukaan matkalle eikä jättää yksin kotiinkaan. Kuningas lisää: "En tahdo, että puolisoni tulee tänne ilman saattovartiota, koska vihollinen on jokseenkin vahvalukuinen Wismarin luona. Minulle olisi sentähden mieluisinta, että koko laivasto seuraisi mukana ja toisi rekryyttejä tullessaan."

Tuskin oli Maria Eleonora saanut tämän kirjeen, kun hän jo heti tahtoi laittautua matkakuntoon. Oli maaliskuu ja jotensakin tuima talvi, Itämeren aallot olivat kuin kirkkain kristalli, ja suuria tavarakuormia kuljetettiin reellä yli Mälarin. Kun valtaneuvokset, joita hän lakkaamatta kutsui luokseen kysyäkseen, _milloin_ laivat tulivat kuntoon, syvimmässä alamaisuudessa pyysivät hänen majesteettiaan katsomaan ikkunasta, kuinka ulkoa näkyi vain jäätä ja lunta, silloin hän käski, että luukut oli pantava ikkunain eteen. Hän ei tahtonut katsoa ulos, ennenkuin saisi matkustaa tästä sietämättömästä maasta omaan rakkaaseen Saksaansa.