Part 14

Pfalzkreivi epäilemättä ymmärsi häntä parhaiten. Kuvallisesti sanoen hän alinomaa makasi kuningattaren jaloissa, ylisti hänen kauneuttaan ja hyveitään. Mutta heti pfalzkreivin mentyä hän puhkesi uudestaan valituksiin. Kenties hän vaistomaisesti tunsi kuunnelleensa ainoastaan koreita puheenparsia.

Maria Eleonora kaipasi rajattomasti ihailua, se oli ainoa ilmakehä, jossa hän saattoi elää; ja kaiken sen intohimoisen hellyyden, joka hänessä oli, omisti hän yksistään omalle minälleen. Siihen rakkauteen, joka Kustaa Aadolfin mielessä perustui hänen syvään uskonnolliseen vakaumukseensa avioliiton pyhyydestä, siihen vastasi hän ainoastaan kuohuilevin tuntein; Kustaa Aadolf oli hänen jumalansa, hänen kaikkensa maan päällä, mutta ei hän siltä olisi puolisonsa tähden kieltäytynyt mistään.

Ennen lähtöään kuningas oli pyytänyt häntä olemaan hellä ja auttavainen tarvitsevaisia kohtaan ja tekemään seuralaistensa elämän niin miellyttäväksi kuin suinkin mahdollista. Mutta ennen kaikkea hänen oli mitä hellimmin vaalittava tätä rakasta lasta, johon kuningas oli kiinnittänyt elämänsä korkeimmat toiveet, eikä hemmoiteltava häntä piloille liialla höllyydellä. "Silloin hän saisi vastaisuudessa kärsiä minun ankaruudestani", lisäsi Kustaa Aadolf hymyillen. Ja kuningatar lupasi hänelle kaiken mitä hän toivoi, ajattelematta asiaa sen enempää.

Heti kuninkaan lähdön jälkeen hän jätti muutamia koristeita hovimestarilleen ja pyysi tätä myymään ne ja jakamaan rahat köyhille. Se oli hänen hyväntekeväisyyttään.

Jokaisen itkukauden jälkeen, mikä muuten saattoi kestää muutamia viikkoja ja jolla hän saattoi väsyttää itsensä ja ympäristönsä, tuli aika, jolloin hän tarvitsi vaihtelua ja jolloin hovi sai huvitella. Mutta jollei sitä tehty niin, että siitä ennen kaikkea koitui huvia kuningattarelle, oli ilo pian lopussa ja "sadekausi" alkoi.

Huonoimmin kaikista hoidettiin prinsessan kasvatusta. Hän oli ainoastaan kuusivuotias, kun pienet lapsenkasvot olivat jo saaneet pikkuvanhan ilmeen hänen nähdessään äidin oikukasta käytöstä. Väliin hänen päähänsä pisti lohduttaa äitiä, mutta silloin he näyttivät vaihtaneen osia keskenään, sellaista ylemmyyttä oli lapsen koko esiintymisessä.

Kristina oli jo hennoimmasta lapsuudestaan kaikkien ihailun esineenä, ja turhamaisuus oli ensimäinen tunne, joka juurrutettiin hänen nuoreen sieluunsa. Jo nyt hän saattoi katsoa äitiin aivan kuin -- kenties vaistomaisella -- ivalla, joka tätä säikähdytti. Läheltä piti, ettei Maria Eleonora pelännyt kuusivuotiasta tytärtään ja suuressa määrin mukautunut hänen tahtoonsa.

Onnettomuudeksi Kristinalla ei ollut koko ympäristössään ketään, josta hän olisi pitänyt. Kaikki näyttivät hänestä vähäpätöisiltä. Äidin itsekkyys oli periytynyt häneen.

Pfalzkreivitär olisi kernaasti ottanut hänet luokseen, mutta kuningatar ei sitä tahtonut. Ja "Kätchen" puolestaan vetäytyi syrjään. Hän tunsi itsensä Tukholmassa yhä vieraammaksi joka kerta sinne tultuaan. Kuningattaren kanssa hän ei tullut toimeen, hänen mieheltään kävi se paremmin. Mutta tämä taasen ei sopinut valtakunnan herrojen kanssa. Kuningas oli uskonut hänelle niin monia tärkeitä tehtäviä maan asioissa, että häntä kadehdittiin tämän luottamuksen tähden, ja sentähden hän pysyttäytyi niin syrjässä kuin saattoi.

Nyt oli saapunut kirje, jossa pyydettiin, että pfalzkreivitär ottaisi prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa ollessa. Mutta kysymys oli, suostuiko Maria Eleonora siihen. Kenties hän mieluummin otti lapsen mukaansa.

Pfalzkreivi tahtoi, että Kätchen matkustaisi Tukholmaan suullisesti neuvottelemaan asiasta kuningattaren kanssa. Kätchen puolestaan pyysi miestänsä menemään. Mutta siitä pfalzkreivi kieltäytyi, ja pfalzkreivittären ei auttanut muuta kuin lähteä.

Sitä ennen hän oli kuitenkin järjestänyt parhaat huoneensa prinsessaa varten, ja näyttäessään niitä miehelleen sanoi hän: "Ei ole mahdollista, ettei hän täällä tulisi viihtymään."

"Jos hän tulee. Mutta sitä minä en usko."

"Vaikka se on kuninkaan tahto?"

"Kuningatar määrää."

Huhtikuu oli puolimaissaan, ja aurinko teki tavallista kevättyötään. Kaikki puut olivat puhdistaneet pois talvipukunsa, ja kaikki tiet olivat veden vallassa. Matkustaminen oli melkein hengenvaarallista, ja kreivitär sai kokea kovia niinä kolmena viikkona, jotka matka kesti. Mutta hauskassa seurassa ei matka käy pitkäksi, ja sellaista seuraa oli hänellä ajatuksissaan, jotka usein olivat rakastetun veljen luona kaukana vieraassa maassa. Hän pani kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa ja rukoili veljensä edestä, aivan kuin muinaisina päivinä, jolloin he olivat niin tärkeät toisilleen. Nyt veli oli hänestä loitonnut, ja hänestä oli tullut niin suuri mies maailmassa, mutta Kätchen tunsi sydämessään, että oli olemassa yhdysside, jota ei mikään suuruus, ei edes kuolemakaan voinut katkaista. Kenties ne niin monet rakkaat muistot vetivät heitä yhteen? Hän ei voinut päästä siitä selville, mutta hän ymmärsi veljeään ja hänen toimiaan.

Ah, jospa hänen Kaarle Kustaansa voisi tulla enoonsa! Hänellä ei ollut syytä katua mitään laiminlyöntejä, ja hän palautti muistoonsa keskustelunsa Kustaa Aadolfin kanssa, herättääkseen saman mielialan Kaarle Kustaan mielessä. Mutta se ei käynyt. Kaarle Kustaa oli kyllä hänestä hyvä tavallaan, mutta ei sittenkään vastannut hänen ihannettaan... Hänen ei ollut vaadittava mahdottomia, vaan koetettava kasvattaa poikaansa niin hyvin kuin suinkin voi ja jätettävä sitten kaikki Jumalan haltuun, sillä hän se johti ihmisten kohtalot mihin tahtoi...

Ajatteles, jos hän voisi saada pikku Kristinan taipumaan! Oli mahdotonta ajatella, että kuusivuotias lapsi, Kustaa Aadolfin lapsi, olisi niin omavaltainen kuin kerrottiin. Jos hän saisi lapsen vaalittavakseen, tulisi siitä isänsä ylpeys. Ja ajatteles, jos olisi mahdollista, että Kristinasta tulisi hänen poikansa puoliso... Silloin ei hän, Kätchen, enää eläisi, mutta se ei merkinnyt mitään. Mikä oli ollut hänen korkein toivomuksensa täällä alhaalla maan päällä, sen hän kyllä voisi tietää myöskin ylhäällä toisessa maailmassa.

Oli selvää, että sellaisissa ajatuksissa meni aika kuin siivillä. Eikä kreivitär ollut Tukholmaan saapuessaan uupunut, ei edes huonolla tuulellakaan.

Sielläkin oli kevätpäivä tehnyt ihmetöitään. Maria Eleonora tarttui natonsa käteen ja talutti häntä huoneesta huoneeseen, näytellen suunnattoman suuria tavaralaatikoita, jotka olivat valmiina matkaa varten.

"En sentään ota kaikkea mukaani", sanoi kuningatar. "Ainoastaan välttämättömimmät, niin ettei kuninkaan tarvitse hävetä puolisonsa tähden."

Kun hän sanoi tämän, oli hän niin säteilevän kaunis, että Kätchen puuskahti ihastuksissaan: "Vaikkapa teidän majesteettinne veisi mukanaan ainoastaan tuon puvun, sanoisi kuningas sittenkin, ettei hän ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista!"

Maria heittäytyi hänen syliinsä: "Kiitos niistä sanoista! Ne hälventävät minulta suuren huolen. Minusta tuntuu vähin, että nuorekkuuteni on mennyttä."

Kätchen tukehdutti huokauksen. "Ei kuninkaan silmissä", lisäsi hän. "Hän tietää, että kauniin muodon alla on rakastavainen sydän."

Sellaisella lorunlaskulla kuningatar mielellään kulutti aikaansa, ja kreivitär paloi ikävästä päästä matkansa päämäärään. Mutta ensin hänen täytyi kuulla valituksia siitä vitkallisuudesta, millä laivastoa laitettiin kuntoon. Vielä ei ollut miehistökään koottu, ja kuningatar oli sanonut ehdottomasti tahtovansa, että lähtö tapahtui toukokuun 16 päivänä!

Äkkiä hän katkaisi valitusvirtensä kysyen: "Teidän rakastettavuutenne jää kai jo tälle tielleen?"

Kreivittärelle se oli sellainen yllätys, ettei hän heti voinut vastata, ja Maria Eleonora, joka luuli arvanneensa hänen ajatuksensa, lisäsi: "Ymmärrän, että saattaa tuntua vaikealta olla poissa kenellä on niin monta lasta, ja sentähden olen ajatellut, että tuo suuri poika, josta en pidä, saa tulla mukaan Saksaan kasvatettavaksi veljeni, vaaliruhtinaan hovissa. Siten luulen täysin korvanneeni sen palveluksen, jota pyydän teidän rakastettavuudeltanne."

Että saattoikin päästä sellaisia sanoja niin kauniista suusta! Kätchen nieleksi kyyneliään, mutta Kustaa Aadolfin tähden hän tahtoi kärsiä kaiken, ja niin hän vastasi syvään niiaten: "Olen mitä suurimmasti kiitollinen teidän armonne hyvyydestä ja huolenpidosta _suureen_ perheeseeni nähden, ja kiitän luvasta, että poikani saa seurata mukana, mutta en tahdo lähettää poikaani vieraaseen maahan. Kun Ruotsi on kerran voinut kasvattaa Kustaa Aadolfin, voi se kasvattaa Kaarle Kustaankin." Sanat olivat päässeet häneltä tahtomattaan, ja hän leimahti punaiseksi koko kasvoiltaan.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi kuningatar, joka ei oikein ymmärtänyt toisen ajatus juoksua.

"Saanko luvan tervehtiä prinsessaa?"

"Lähetän häntä noutamaan."

Kristina tuli. Hän syleili kreivitärtä ja sanoi itse katsoneensa, että hänen huoneistaan tuli kyllä hyvät. "Kuitenkaan ne eivät vielä olleet kunnossa", sanoi hän. "Emme odottaneet teitä niin pian, kun laivasto lähtee vasta ensi kuussa."

"Sen täytyy lähteä nyt heti, se on käskyni", lausui kuningatar melkein kirkaisten.

"Liebe Mutter, wer fragt danach?" (Äiti kulta, kuka siitä välittää?) huomautti tyttö nauraen.

Nyt seurasi niin raju itkunpuuska, että kuningatar täytyi viedä vuoteeseen. Mutta siitä välitettiin niin vähän, että Kristina tarttui tätinsä käteen ja vei hänet niihin huoneihin, jotka olivat hänelle aiotut.

Merkillistä, ettei Kätchen tuntenut itseään oikein vapaaksi tämän lapsen parissa. Kuitenkin hän sai huomautetuksi, että kesällä olisi miellyttävämpää asua maalla.

"Me matkustamme sinne väliin", vastasi Kristina. "Mutta minun täytyy asua kaupungissa opintojeni tähden, ja minä tahdon hämmästyttää kuningasta, kun hän palaa kotiin."

Tähän ei ollut mitään sanottavaa, ja pfalzkreivitär palasi raskain sydämin kotiinsa järjestääkseen asiat, niin että hän voi jättää sen yksin hyväksi aikaa.

Vihdoin kesäkuun alussa kuningattarelle ilmoitettiin, että lähtö oli nyt riippuvainen ainoastaan säistä ja tuulista. Kesäkuun 10 ja 11 päivinä rekryytit menivät laivoihin, mutta kuningatar astui laivaan vasta 16 p:nä, sanottuaan hellät jäähyväiset tyttärelleen ja lukuisalle seurueelle, joka häntä saattoi.

Tuuli oli suotuisa, ja laivat nostivat heti ankkurinsa ja purjehtivat pois katsojain innokkaasti huutaessa hurraata.

Kuningattarella oli mukanaan ainoastaan pieni seurue. Hovimestarittarena oli Elisabet Oxenstjerna, naimisissa eversti Yxkullin kanssa. Hovineitsyitä oli kaksi, nimittäin Märta Juhanantytär Berendes ja Margareta Scheding. Vanha valtaneuvos Claes Horn seurasi mukana, samoin Juhana Sparre ja nuori Claes Stjernsköld, amiraalin poika.

Lähtö tapahtui illalla, ja kun kesäkuun ilta oli erittäin lämmin, tahtoi kuningatar istua hetkisen ylhäällä kannella. Hän oli kaikkein parhaimmalla tuulellaan, jutteli ja nauroi lakkaamatta, ja luonnollisesti hänen seurueensa teki samoin. Heidän joukossaan oli kuitenkin muuan, joka mieluummin olisi itkenyt sydämensä pohjasta, ja se oli Märta neitsyt. Hänen itsepäisesti istuessaan ja katsellessaan siniaaltoihin salatakseen esiintunkeilevia kyyneliään, saavat lukijat tietää, ettei Märta neitsyellä ollut isää eikä äitiä -- mikäli tiedettiin. Kun hän oli ollut hyvin, hyvin pieni, oli haikara lentänyt herra Juhana Sparren puolison luo ja tuonut hänet, ja rouva oli ottanut hänet mitä hellimpään hoivaansa. Hän oli kasvanut yhdessä Juhana herran omien lasten kanssa ja saanut osakseen saman huolenpidon kuin hekin. Viidentoista vuotiaana hänestä tuli kuningattaren hovineitsyt. Ero kodista täytti silloin hänen silmänsä kyynelillä, mutta sitten tuli hänen kasvatusisänsä kolmas poika, nuori Juhana, Hvalstadin herra, Tukholmaan; hänestä tuli kuningattaren hovipoika. He kohtasivat toisensa joka päivä, ja sitten ei Märta neitsyt enää itkenyt.

Tämä matka oli heidät eroittanut... eikä hän voinut enää elää.

"Pää pystyyn, tyttö!" kajahti samalla kertaa ankara ja lemmekäs ääni.

Märta totteli heti ja kohtasi töyhtökulmaisen, mutta ystävällisen silmäparin, joka veitikkamaisesti katseli häntä, niin että hänen täytyi punastuen luoda katseensa maahan.

"Herra Juhana Sparre, ette saa saattaa Märtaa itkemään", huudahti kuningatar. "Kun minä olen iloinen, tahdon että muutkin ovat samoin."

"Sateen jälkeen paistaa päivä kauneimmin", puuttui seitsemäntoistavuotias Claes Stjernsköld puheeseen ja katseli ihastuneena kaunista tyttöä.

Kuningatar näytti tyytymättömältä. Hän salli, että ainoastaan häntä yksin verrattiin aurinkoon.

"Nuoren Claes herran taivaalla paistaa monta aurinkoa", tokaisi vanha Horn.

"Eri suuruisia luullakseni", lisäsi Elisabet rouva pisteliäästi. "Tai kenties ainoastaan päivänsoppia?"

"En ole kylliksi tutustunut taivaankappaleihin voidakseni tyydyttävästi vastata kysymykseen", jatkoi Claes Stjernsköld kumartaen kuningattarelle. "Mutta esitän ratkaistavaksi, onko minun pienuudelleni luvallista luoda katseeni suurimpaan kirkkauteen."

Maria Eleonora oli leppynyt. Hän hymyili armollisesti ja käski nuoren miehen mennä kutsumaan amiraalia. Kuningatar tahtoi häntä puhutella.

Kaarle Gyllenhjelm noudatti kutsua. Vuodet eivät olleet paljon häneen vaikuttaneet. Sama vakavuus oli hänen katseessaan, sama hiljaisuus hänen olemuksessaan kuin muinaisina päivinä.

Syvään kumartaen hän lähestyi kuningatarta.

"Herra amiraali", huudahti Maria Eleonora jotensakin kiihkeästi, "tahdon, että varmasti vastaatte minulle minä päivänä ja hetkenä saan kohdata puolisoni!"

Läsnäolijat vaihtoivat keskenään nopean katseen, mutta Gyllenhjelm vastasi mitä suurimmalla tyyneydellä: "Ennen kaikkea se riippuu säistä ja tuulista."

Kuningatar tiuskaisi: "Merimiehet sanokoot niin, mutta amiraali..."

"Voi yhtä vähän kuin merimieskään."

Maria Eleonora oli kaikkien katseissa tottunut lukemaan ehdotonta hyväksymistä, mitä hän suvaitsikin sanoa. Nyt hän hämmästyi nähdessään, että toisten kasvot olivat kääntyneet pois, toisten silmät luodut maahan. Mutta hän näki selvään, että Claes Stjernsköldin suupielet värähtivät... sen hävyttömän...

"Herra amiraali", virkkoi hän kiihkeästi. "Tahdon tietää, milloin... suotuisimmissa olosuhteissa... voin saapua Wolgastiin?"

Amiraali mietti vastausta. "Otaksun", sanoi hän, "että jos tuuli pysyy tällään, meidän täytyy olla Usedomissa viiden tai kuuden päivän kuluttua."

"Sehän on kokonainen iäisyys!... Kehoitan teitä, herra amiraali, tekemään kaikkenne jouduttaaksenne matkaa."

Kaarle Gyllenhjelm kumarsi vielä kerran ja jätti tyytymättömän majesteetin, joka näytti sangen nyrpeältä ja tylyltä.

Vanha Claes Horn oli hovimies. Monta kertaa hän oli saanut leskikuningatar Kristinan hyvälle tuulelle, ja imartelevan kielensä tähden hän oli Maria Eleonoran suuressa suosiossa.

Nyt hän lähestyi häntä ja sanoi puoliääneen:

"Teidän majesteettinne ikävöi hämmästyttää maailmaa verrattomalla voitolla!"

Kuningatar katsoi kysyvästi häneen:

"Kenen minä voittaisin?"

Horn kumarsi: "Kuningas Kustaa Aadolf on tarvinnut puolitoista vuotta valloittaakseen Saksanmaan. Kuningatar Maria Eleonoran tarvitsee vain näyttäytyä valloittaakseen sankarin ja vangitakseen hänet käsivarsillaan."

Kirkas hohde ilmestyi kuningattaren kasvoille. "Kukaan ei ole ikinä puhunut paremmin", sanoi hän. "Ja olen vakuutettu siitä, että olette oikeassa."

Taasen hän oli mitä parhaimmalla tuulella, ja ilta kului hilpeässä leikinlaskussa.

Muutamia tunteja myöhemmin oli kuningatar mennyt levolle. Elisabet rouva oli hänen luonaan, ja nuoret neitsyet olivat saaneet luvan mennä kannelle katsomaan auringonlaskua. Herrat olivat kokoontuneet amiraalin hyttiin juomapöydän ääreen.

Oli mitä ihanin ilta. Suurena ja pyöreänä aurinko näytti otsaansa taivaan rannan takaa ja heitti sädesillan meren kirkkaalle pinnalle. Kultapaarteinen, orvokinvärinen pilvi riippui raskaana muuten seesteisellä, helakansinisellä taivaanrannalla. Silloin tällöin tuulenpuuska liehautti purjeita, mutta ilma oli niin lämmin, ja niinkuin suuret linnut liitivät alukset levitetyin siivin eteenpäin.

Nuoret tytöt olivat istuutuneet touvikasalle, joka oli kannella. Molemmat istuivat hetken ajatuksiin vaipuneena.

"Olen iloinnut niin paljon tästä matkasta, mutta nyt en luule siitä lainkaan tulevan hauskaa", virkkoi Margareta huoaten.

"Minun odotukseni kyllä toteutuvat, juuri sitä olen koko ajan surrutkin", vastasi Märta.

"Kenpä olisi poika kuten nuori herra Claes! Silloin pukeutuisin merimiespukuun ja opettelisin kiipeämään mastoissa ja touveissa. Se olisi ihanaa elämää!"

"Sinähän aivan säikytät minua, Margareta!"

"Miksi niin? Aina lapsuudestani saakka olen toivonut olevani poika."

"Kuinka vanha olet?"

"Kuudentoistavuotias, ja sinä?"

"Täytän pian kahdeksantoista", vastasi Märta syvään huoaten.

"Kun minä tulen niin vanhaksi, voi sattua, että tulen toisiin ajatuksiin. Mutta nyt, nyt en uneksikaan muuta kuin poikamaisia koirankureja, enkä vastaa mitä saattaa tapahtua, jos matka pitkittyy."

"Taivaan tähden, Margareta, älä ryhdy hullutuksiin! Elisabet rouva pitää meitä silmällä!"

"Terävillä silmillään!... Pidätkö hänestä?"

"Hän on hyvin hiljainen... Muut hovinaiset karttavat häntä, mutta en tiedä syytä siihen."

"Minä otan siitä selon. Tahdotko olla ystäväni?"

"Tahdon kyllä. Mutta meidän on kai opittava tuntemaan toisemme."

"Mitäs se on tarpeen. Aloittakaamme pitämällä toisistamme. Muu voi tulla sitten."

"Sinä olet ihmeellinen tyttö, niin erilainen kuin toiset."

"Kaikki sanovat niin. Tiedätkö mitä merkitsee veljesliitto?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Märta melkein hädissään.

"Näetkös, me otamme veitsen kukin, ja leikkaan minä syvän haavan sinun käsivarteesi ja sinä minun, ja niin annamme veremme juosta yhteen. Silloin ystävyytemme on purkamaton."

"Ei, kiitos", vastasi Märta. "Ystävyyden laita saa olla miten tahansa, mutta haavaa käsivarressa -- kiitos, sitä en tahdo!"

Margaretan pikku suu käyristyi halveksivasti, ja hän mutisi hampaittensa välistä: "Käy niinkuin luulinkin -- ei mitään hauskaa."

Sillä välin vilkas keskustelu jatkui alhaalla kajuutassa amiraalin ja hänen vierastensa kesken. Kuten tavallista siihen aikaan, keskusteltiin etupäässä siitä, mihin kuningas lähinnä aikoi ryhtyä. Claes Stjernsköld oli alussa hiljaisena kuulijana, mutta kun se, mitä sanottiin, oli ainoastaan samaa mitä hän oli ennen kuullut, ja hänen mielessään väikkyi toisia kuvia, hiipi hän hiljaa kannelle.

Suviyö levitti nyt lempeää, himmeää valoaan yli veden. Oli saapunut täydellinen hiljaisuus, purjeet lepattivat melkein höllällään, ja alus ainoastaan hiljakseen halkoi aaltoja. Mutta nuoren herran silmä ei joutanut sellaisia tähystelemään. Hän oli huomannut pari olentoa keulassa, ja lähestyessään heitä hiljaisin askelin hän kuuli Margaretan huudahtavan: "Ei mitään hauskaa!"

"Jos haluatte jotakin mitä minä voin hankkia, niin käskekää vain", virkkoi nuorukainen innokkaasti.

Margareta hätkähti. "Kuinka säikäytitte minua?"

"Hän tahtoo kokonaisen merimiespuvun koristautuakseen sillä", puuttui Märta harmistuneena puheeseen.

"Eikö muuta? Sen voin kyllä hankkia."

"Te?" Margareta katsoi ihmetellen häneen. "Voitteko tehdä sen?"

"Luulen kyllä voivani!"

"Silloin tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin ensimäinen", jatkoi Märta. "Ajatteles, mitä kuningatar ja Elisabet rouva sanoisivatkaan!"

"He eivät saa tietää mitään."

"Minä sanon sen heille, minä", lisäsi Märta arvokkaasti.

Keskustelu pysähtyi siihen. Mutta nuori Claes herra puristi Margaretan kättä niin kovasti, että neitsyt oli vähällä kirkaista. Kun nuoret tytöt kohta sen jälkeen menivät levolle, ojensi Märta kaksi sormeaan hyvän yön toivotukseksi, mutta Margareta puri hampaansa yhteen voidakseen kestää saamansa kädenpuristuksen.

"Mitä pidät herra Claes Stjernsköldistä?" kysyi hän sitten, heidän riisuutuessaan hytissään.

"Tunnen häntä liian vähän voidakseni pitää mitään", vastasi Märta.

"Ainakin pidit kai hänen käsiään sangen lujina."

"En suinkaan. Hän tuskin kosketti minun kättäni!"

"Sepäs merkillistä! Vakuutan sinulle, että minun käteni aivan herpautui pitkäksi hetkeksi."

"Koska kerran tahdot merimiespuvun, luulee hän luonnollisesti, että sinulla on merimiehen kädet", vastasi Märta nauraen.

Tähän päättyi keskustelu. Tytöt menivät vuoteihinsa, ja kun Elisabet rouva kohta sen jälkeen kurkisti heidän pikku koppiinsa, näyttivät molemmat neitsyet vaipuneen syvään uneen.

Mutta Claes Stjernsköld mittaili laivankantta pitkin askelin tuumien mielessään kummasta heistä hän piti enemmän. Märtan suuret, unelmoivat silmät olivat heti häntä viehättäneet, mutta Margaretan silmien veitikkamaisuus oli kuuluvasti kolkuttanut hänen sydämelleen ja pyytänyt päästä sisälle... Tosin hän oli vielä hyvin nuori, mutta eihän se ollut mikään onnettomuus, jos he iäksi sitoivat elämänsä toisiinsa, ja -- mitä merimiehen pukuun tuli, sen oli neitsyt saava... Eikö hän ollut pannut merkille muutamaa laivamiestä, joka oli aivan Margareta neitsyen pituinen... koko miehistö oli saanut uudet puvut... poika oli nimeltään Janne, hänet oli heti otettava käsille.

Sanottu ja tehty!... Kävi selville, ettei Janne ollut vielä edes koettanutkaan uusia vaatteitaan, ja ennen pitkää ne olivat kauniissa käärössä Claes herran omassa huostassa.

Nyt hän meni vihdoin levolle tuumiskellen, _kuinka_ neitsyt oli häntä kiittävä... kädenpuristuksella vai katseella?

Seuraava aamu oli kirkas ja kaunis, ja kun kuningatar oli vihdoin saatu puetuksi ja näyttäytyi hovineen, selittivät sekä Horn että Sparre, ettei voitu toivoa parempaa matkasäätä ja että sellainen sää oli saatu yksinomaan hänen majesteettinsa tähden.

Maria Eleonora nyökkäsi nauraen päätänsä hyväksymiseksi. Ei ollut niin liioiteltua kohteliaisuutta, ettei hän olisi sitä pitänyt hyvänään.

Koko päivän hoviseurueen täytyi pitää huolta hänen viihtymisestään, ilahuttaa häntä hupaisilla keskusteluilla, kertoa kaskuja ja hartaasti kuulla hänen valituksiaan miten hitaasti aika kului. Hän aivan riutui ikävästä päästä puolisonsa luo ja valitti yksin tuultakin, kun se ei tuonut kuningasta hänen syliinsä.

Ettei sellaisissa oloissa mitkään yksityiskeskustelut voineet tulla kysymykseenkään, se on selvää itsestään. Hädintuskin nuori Claes sai tilaisuuden kuiskata Margaretalle: "Tänä iltana!" Mutta hän ei tiennyt, oliko neitsyt sen kuullut. Tämä ei ollut sitä ilmaissut ainoallakaan katseella, ainoallakaan eleellä.

Kuningatar tahtoi olla ylhäällä kannella. Siellä hän söi ateriansa, siellä hän itki kovin ikävöiden puolisoaan ja tytärtään ja huudahti heti sen jälkeen: "Mutta kertokaa toki jotakin ilahuttavaa, minä aivan menehdyn ikävästä!"

Horn ja Sparre tekivät parastaan, mutta menestyksettä. He heittivät molemmat tyytymättömiä katseita Stjernsköldiin, joka heidän mielestään oli omansa huviministeriksi.

Tämä oli alussa kuuro ja sokea. Mutta sitten hän kohtasi Margaretan silmistä rukoilevan katseen, ja hän hypähti nopeasti pystyyn ja kysyi syvään kumartaen, saiko hän kertoa hänen majesteetilleen erään seikkailun, joka hänellä oli ollut Saksassa.

Kuningatar nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, ja hän alkoi heti. Juttu oli jotensakin kevyt. Siinä kerrottiin miten Claes herra palattuaan kylvystä muutamien ystävien kanssa oli hankkinut naispuvussa pääsyn nunnaluostariin. Hän kertoi miten hänet otettiin vastaan, miten nunnat olivat häntä syleilleet ja suudelleet vuoronperään ja kuinka he olivat häntä houkutelleet jäämään sinne.

Kuningatar ja vanhempi hoviväki nauroivat valtoiminaan. Mutta Märta ja Margareta istuivat hiljaa allapäin ja hehkuvin poskin.

"Te tietenkin suostuitte pyyntöön", puuskahti Juhana Sparre meluavan hilpeästi.

"Tietysti hän suostui, mutta ei suinkaan mene sitä ilmaisemaan", lisäsi Claes Horn nauraen hänkin.

"Se olisi maksanut henkeni, ja silloin ei minulla olisi kunnia istua tässä ja kertoa poikamaisesta kepposestani", vastasi kertoja.

"Sellaisia olette kai tehnyt montakin?" kysyi kuningatar huvitettuna.

"Legion, teidän majesteettinne!"

"Hän tekee niitä vieläkin, siitä tohdin tehdä valan", huusi vanha Horn ja pörhistihe aivan kuin sotaorhi, kun se kuulee torventoitotuksen.

"Nuori mies tulee isäänsä", sanoi Sparre. "Suurempaa huimapäätä ja urheampaa upseeria saa kauan etsiä."