Part 15

"Teidän majesteettinne, hyvät herrat, hullutukset kuuluvat aikaisimpaan nuoruuteen, ja se on minulla jo takanani."

"Hahaha, kuinka vanha olette?"

"Täyttänyt yksikolmatta."

"Hyvä, hyvä!" huusi Horn. "Lyön vetoa, että tulette vielä paljon hulluttelemaan."

"Sitä en antaisi koskaan itselleni anteeksi."

"Mutta minä kyllä antaisin", sanoi kuningatar ojentaen hänelle kätensä.

Polvistuen hän painoi sen huulilleen. "Mikä lohdutus", sanoi hän, "jos kiusaus kävisi voittamattomaksi!"

Herrat nauroivat, mutta Elisabet rouva näytti tyytymättömältä. Kuningatar kehoitti Claes Stjernsköldiä olemaan varuillaan ja pysymään aisoissaan. Hän, joka ei voinut pitää kurissa kuusivuotiasta tytärtään, oli suuresti huvitettu siitä, että nuori uljas mies nöyrästi ja allapäin kuunteli hänen kehoituksiaan.

Ilta kului nopeasti, ja erottiin myöhään. Mutta ettei Margareta sinä iltana tulisi ylös kannelle, siitä oli eräs nuori herra aivan vakuutettu, ja sentähden eräs nuori tyttö hämmästyksekseen löysi vuoteestaan pienen käärön, josta, kun se avattiin, ilmestyi täydellinen merimiespuku.

Margaretalta oli vähällä päästä kirkaisu. Mutta onneksi hän oli yksin. Märta ei ollut vielä tullut. Mitä nopeimmin hän peitti vaatteet vuoteeseensa. Ei mistään hinnasta saanut niistä tietää kukaan, kaikkein vähimmin Märta, mutta hän paloi halusta koettaa niitä.

Oli melkein mahdotonta nukkua... Oliko hänen kiitettävä puvusta?... Tai eikö oltava tietävinään lainkaan?... Sen rangaistuksen hän ansaitsi kertomastaan jutusta... nunna rukat, nunna rukat!... Että kellään saattoi olla sydäntä nauraa heille! Hänellä oli ollut halu itkeä. Ja sitten se oli uskaltanut katsoa häneen sillä tavalla... ei hän kiittäisi puvusta, ei millään muotoa.

Seuraavana päivänä taivas oli pilvinen ja ilma kolea. Kuningatar makasi puolen päivää, Elisabet rouva ei saanut jättää häntä silmänräpäykseksikään, ja Märtan ja Margaretan täytyi olla läsnä siltä varalta, että hänen majesteettinsa haluaisi jotakin.

Parempaa ei tullut sittenkään, kun kuningatar oli noussut. Päivittäisen itkunpuuskansa jälkeen hän ei sanonut voivansa kestää enää kauemmin. Jollei kukaan voinut keksiä mitään häntä huvittaakseen, niin saivat he yhtä hyvin mennä tiehensä. Hänen oli pakko jatkaa tätä kauheaa matkaa, koska hänen puolisonsa ikävöi häntä.

Tämän jotensakin tolkuttoman puheen katkaisi kaunis miesääni, joka lauloi ruotsalaista kansanlaulua. Kaikki tunsivat sen Stjernsköldin ääneksi. Maria Eleonora taputti käsiään. "Nyt teidän on väistyttävä, hän saa tulla tänne!" huusi kuningatar, ja heti sen jälkeen nuori kavaljeeri seisoi pienessä käytävässä kuningattaren hytin edessä, ja siellä hän sai seista useita tunteja ja laulaa laulun toisensa jälkeen. Kun hänen äänensä alkoi lopulta käydä käheäksi, käskettiin hänen lopettaa, mutta ensin hän sai tulla lähemmäksi ja ottaa vastaan kuningattaren kiitokset. "Olette pelastanut henkeni", sanoi hän. "Nyt luulen tosiaankin voivani nukkua."

Niine hyvineen sai nuori herra mennä. Mikä pettymys! Hän ei ollut edes saanut nähdäkään häntä, jonka tähden oli tullut.

Elisabet rouva sanoi, että neitsytten oli kummankin valvottava puoli yötä hänen kanssaan. Hän aikoi itse valvoa koko yön kuningattaren luona. Margareta sai mennä iltayöksi levolle, hänen vartiovuoronsa oli alkava vasta kahdeltatoista.

Hän niiasi syvään ja riensi hyttiinsä... siellä hän pysähtyi tuokioksi epäröiden... sitten hän sieppasi vaatteet käsille ja suki ne tulisella kiireellä ylleen. Ne sopivat aivan mainiosti... mutta oliko hänellä rohkeutta näyttäytyä... kenties oli joku vielä kannella... No, saattoihan hän ainakin kurkistaa sinne, ja niin hän kiiti kevein askelin ylös portaita ja avasi oven.

Mitä kummia? Oven raosta hän näki aivan kuin valkoisen seinän edessään.

"Kuka siellä avaa oven?" kuului Elisabet rouvan ääni alhaalta.

Nyt ei ollut varaa valita, hänen täytyi kannelle. Millainen sumu! Saattoi tuskin nähdä kättään silmäinsä edessäkään... Hän uskalsi astua muutamia askeleita... silloin kuuli hän Hornin tutun äänen:

"Gyllenhjelm sanoo, että täällä nousee Jumalan ilma. Kuinkahan silloin käy kuningattarelle?"

"Ennen sumun tuloa saattoi nähdä Voionmaan kärjen. Hän saa meidät viedä sinne maihin." Puhuja oli Sparre.

"Silloin kuningatar joutuu tykkönään suunniltaan", virkkoi Horn.

"Minua puolestani säälittävät enemmän toiset naiset", puuttui nuorekas, hieman käheä ääni puheeseen. "Ajatelkaas, sellainen mielenlaatu!"

"Hiljaa, sellaista ei puhuta", puuskahti Horn. "Nyt luulen, että meidän on paras mennä levolle ja uskoa henkemme Jumalan ja amiraalin käsiin."

Margareta tahtoi rientää pois tieltä, mutta joutui silloin suoraa päätä vapaaherra Hornin syliin. "Mikä kumman vaihdokas sinä olet?" huusi hän pitäen hänestä kiinni. "Tai kenties seisot täällä kuuntelemassa? Silloin saat pamppua."

Margareta puri huultaan voidakseen olla kirkaisematta. Claes Stjernsköld oli rientänyt luo. "Nuorin laivapoika", sanoi hän. "Päästäkää hänet, minä vastaan, että hän voi pitää suunsa kiinni." Näin sanoen Claes päästi hänet hiljaa Hornin käsistä.

"Mistä herraseni sen niin tietää?"

"Minulla on syytä uskoa, että hän on kuuromykkä."

"Ota selvä siitä asiasta."

Vanhat herrat kävellä köpittivät tiehensä tukien toisiaan. Nuori Claes herra taasen talutti luultua matruusia keulaa kohden.

"Margareta", sanoi hän, "tässä säässä!"

"Mistä tiesin, millainen sää oli... tulin teidän tähtenne!"

"Minun!" Claes kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Mitä ajattelette?" Hän irroittautui nopeasti. "En ollut kiittänyt teitä vaatteista, en myöskään väliintulostanne tänään. Sentähden ajattelin --"

"Sallikaa minun ainakin puristaa kättänne ystävällisen ajatuksenne tähden."

"Sitä varon tekemästä", vastasi Margareta hilpeästi. "Ei puuttunut paljoa, ettette puristanut kättäni murskaksi eilisiltana."

"Olinko tosiaankin niin kovakourainen... sallikaa minun ainakin pidellä sitä silmänräpäys."

"Mitä se hyödyttää", sanoi Margareta hyvin hämillään.

"Ansaitsen jonkun kiitoksen siitä viattomasta valheestakin, joka äsken pelasti teidät armottomista käsistä."

"Se on totta", vastasi Margareta ja ojensi kätensä.

Claes otti sen ja siveli sitä hiljaa. "Mikä vahinko, etten voi nähdä sitä... Anteeksi, pehmeä kätönen, jos olen tehnyt sinulle pahaa, ja anteeksiannon osoitteeksi salli minun koskettaa sinua huulillani." Hän painoi kädelle pitkän suudelman.

"Mitä ajattelette?" huusi Margareta ja tempaisi nopeasti kätensä pois. "Ja mitä ajattelen minä, kun tulin tänne? Enhän nyt tiedä lainkaan miten pääsen täältä takaisin", lisäsi hän epätoivoissaan.

"Olkaa tyyni ja tarttukaa käteeni. Minä saatan teidät alas portaista."

"En uskalla mennä niistä alas. Elisabet rouva voi kuulla. Mitä on minun tehtävä?"

"Odottakaa vähän... seuratkaa kintereilläni, niin saamme nähdä kuinka selviämme!" Hän avasi portaiden oven ja meni alas hiipivin askelin... Margareta seurasi vavisten.

Aivan oikein. Elisabet rouva raotti ovea ja kysyi ankarasti, eikö hänen majesteettinsa voinut saada yörauhaa.

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi", sanoi velikulta. "Tulen herrojen puolesta kysymään kuinka armollinen kuningattaremme voi."

"Viekää heille hänen majesteettinsa kiitollinen tervehdys. Hän on juuri nukkunut. Tekö se hetkinen sitten kuljitte ovessa?"

"Niin. Käännyin takaisin."

"Minun puhutteluni pelästytti teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!" Huomaamatta Margareta oli onnistunut pääsemään hyttiin. Hän kuuli kuinka nuori herra riensi pois ja kiireimmiten riisui hän yltään onnettomat vaatteet, jotka olivat hänet saattaneet niin ahtaalle, ja pani ne kääröön. Koskaan ei hän enää pukeutuisi niihin. Nukkua ei hän voinut, ajatukset pyörivät piirikarkelossa hänen päässään... eikö hänellä ollut syytä olla nuorelle herralle vihainen?... se oli yksinkertaisesti kutsunut häntä Margaretaksi ja sitten suudellut häntä kädelle... Mutta ilman hänen apuaan hän ei olisi koskaan onnellisesti päässyt alas hyttiin. Kaikki johtui hänen onnettomasta päähänpistostaan pukeutua merimieheksi... koskaan, koskaan ei hän sitä enää tahtonut tehdä.

Kahdentoista aikaan tapahtui vahdinmuutto. "Hän nukkuu niin hyvin, että saat kernaasti nukkua vielä hetken ja mennä myöhemmin", sanoi Märta, kun hän tuli asettuakseen levolle. Mutta Margareta tahtoi olla yksin ajatuksineen, ja sentähden hän meni kuningattaren hyttiin.

Muutamia tunteja myöhemmin alus alkoi kallisteleida, touvit natisivat, tuuli taivutteli mastoja. Sää alkoi käydä hirmuiseksi. Kuningatar nukkui vielä, ja Elisabet rouva, joka ei uskaltanut jättää häntä, pyysi Margaretan menemään kannelle katsomaan miltä siellä näytti.

Taivas oli melkein musta kuin paarien peite, ja vihreät, vaahtoharjat aallot ajelivat toisiaan hurjassa kamppailussa. Myrsky riuhtoi purjeita kappaleiksi, ja nämä kietoutuivat mastojen ja raakapuiden ympärille ikäänkuin suojaa etsien.

Juuri kun Margareta tuli ylös kannelle, syöksyi hyökyaalto sen ylitse. Kuului hirveää natinaa ja rusketta, ja alus kallistui huimaavalla vauhdilla kyljelleen.

"Ylös ruori!" kuului amiraalin ääni.

"Etumasto meni mereen!" huusi perämies.

Sanattomana kauhusta ja voimatonna astumaan askeltakaan eteenpäin tai takaisin Margareta piteli kiinni ovesta. Hän näki useain henkilöiden vaivalloisesti liikkuvan keinuvalla laivalla. Ainoastaan amiraali seisoi tyynenä ja jakeli käskyjään... laiva näytti kääntyneen uuteen suuntaan ja lähestyi rantaa, jonne kaikkien silmät levottomina tähystelivät.

Vihdoin laiva sysäytyi jotakin vastaan, niin että se natisi kaikissa liitoksissaan. Alhaalta kuului valitushuuto.

"Tyynnyttäkää kuningatarta. Me viemme hänet heti täältä", käski amiraali, ja hoviherrat riensivät alas portaita.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin oli laitettu mukavat paarit, joilla kuningatar kannettiin maihin.

Oltiin Kalmarin lähistöllä ja linnanportit avattiin haaksirikkoisille. Mutta amiraalilaiva oli joutunut erilleen muusta laivastosta, ja Gyllenhjelm esitti, että kuningatar jäisi tänne siksi aikaa, kun hän kokosi hajaantuneet laivat ja veisi ne miehistöineen Saksaan. Hän tulisi sitten takaisin kuningatarta noutamaan.

Tämän aikeensa hän ilmoitti Hornille ja Sparrelle. Kuningatar ei voinut ottaa ketään vastaan.

Laivat koottiin jo seuraavana päivänä, ja Gyllenhjelm pani tuumansa toimeen.

Myrsky oli asettunut, ja Maria Eleonora oli aivan epätoivoissaan, kun hänelle sanottiin, että hänen täytyi jäädä tänne odottamaan amiraalin palaamista.

Amiraali oli suorastaan valtion kavaltaja, ja kuningatar oli ilmoittava hänet kuninkaalle rangaistavaksi ansion mukaan. Turhaan Sparre sanoi, että kuninkaalle olivat suuresti tarpeen ne joukot, jotka laivasto vei mukanaan, ja että kuningattarelta tahdottiin säästää ne vaarat ja vastukset, joille sotamiehet täytyi panna alttiiksi, jos mieli pian joutua perille.

Kuningatar ei sellaisia selityksiä kuunnellut. Turhaa oli hänelle uskotella, ettei kuningas olisi enemmän kaivannut puolisoaan kuin kaiken maailman rekryyttejä. Amiraalista ja kaikista hangoittelijoista välittämättä hän oli lähtevä heti matkalle. Amiraalilaiva oli jäljellä, sää oli kaunis. Hän tahtoi heti astua laivaan.

Laivassa oli tosiaankin tehty välttämättömät korjaukset, oli laitettu hätävarataklaus ja pantu uudet purjeet. Jo seuraavana päivänä hovi nousi uudestaan laivaan, ja nyt koeteltiin luovailla vastatuuleen. Kuningatar pysyi urheana, ja koko hovi osoitti tyytyväisyyttä, jota ei kukaan tuntenut. Mutta tuskin oli päästy merelle, kun nousi uudestaan hirveä myrsky. Laiva heittelehti kuin lastu laineilla; kävi yksi ulvonta ja vingunta mastoissa ja touveissa; kaikki laivan liitokset natisivat ja ruskivat, ja suurmasto notkui niin, että sen luultiin siinä paikassa katkeavan. Silloin kapteeni syöksyi ilmoittautumatta kuningattaren luo.

"Maksaa meidän kaikkien henkemme, jollen saa kääntää takaisin", huudahti hän.

Mikä näky! Kaikki olivat merisairaina. Ei jälkeäkään hovitavoista!

"Kääntäkää!" kuului valittava naisääni, ja kapteeni riensi pois mutisten: "Kiittäkää Jumalaa, jos sitenkään voimme pelastua!"

Mitä suurimmin ponnistuksin onnistuttiin vihdoin ohjaamaan alus Kalmarin salmeen. Kuningatar toivoi itse, että hänet vietäisiin Öölantiin. Siellä laiva laski ankkurin; ja hänet vietiin maihin.

Linnassa olivat aina huoneet kunnossa kuninkaallisia vieraita varten, jotka siihen aikaan usein kävivät Öölannissa, ja sinne Maria Eleonora asettui asumaan odotellen Gyllenhjelmin paluuta.

Sade pieksi ikkunoita, ja vimmaiset vallat pauhasivat korkeina ja vaahtopäinä. Mutta eivät ne täällä kuningatarta peloittaneet Amiraali oli pian tuleva takaisin ja vievä hänet kuninkaan luo.

Voimme suunnilleen arvata kuinka hauskaa hovilla oli. Elisabet rouva osoitti melkein yliluonnollista kärsivällisyyttä, mutta hovineitsyet istuivat kalpeina ja alakuloisina ikkunan ääressä odottaen korkean hallitsijattarensa käskyjä.

Mitähän Claes Stjernsköld lie hänkin tehnyt ja ajatellut, kun ei tullut heille avuksi. Hänen iloiset laulunsa olivat heitä ilahuttaneet. Nyt oli heille ainoana vaihteluna se, että Horn ja Sparre oven läpi tuontuostakin kysyivät hänen majesteettinsa vointia ja Elisabet rouva vastasi heille, ettei kuningatarta voinut mikään lohduttaa, niin hän ikävöi kuningasta. Sitten valitettiin molemmin puolin huonoa säätä ja toivottiin sen paranevan. Niin meni se päivä.

Seuraava päivä oli edellisen kaltainen. "Minä kuolen tähän", kuiskasi Margareta Märtalle. "Jospa edes saisi lukea tai ommella."

"Silloin ei koko huomiomme olisi kiinnitetty kuningattareen", vastasi tämä huoaten.

Vihdoin neljäntenä päivänä nähtiin laiva, jossa liehui Ruotsin amiraalilippu. Margareta, joka sen ensiksi huomasi, päästi ilohuudon, ja Maria Eleonora suvaitsi aivan nousta ylös ja itse ottaa sen tarkastellakseen.

"Käskekää amiraalin heti tulla luokseni", huusi kuningatar.

"Heti!" toisti Elisabet rouva.

"Laiva ei ole vielä laskenut maihin", rohkeni Margareta huomauttaa.

Hovimestaritar loi häneen nuhtelevan katseen ja riensi heti käskyä täyttämään.

"Asettukaa paikoillenne, hovinaiseni", käski kuningatar ja lähestyi pientä koroketta, jolla oli korkea nojatuoli. Siihen hän istuutui ylevänä ja majesteetillisena. Hovineitsyet asettuivat hänen taakseen, ja kun Elisabet heti sen jälkeen tuli takaisin, istuutui hän matalalle tuolille korokkeen edustalle, kuningattaresta vasempaan. He istuivat äänettöminä ja odottivat runsaasti tunnin ajan.

Vihdoin askelet kuuluivat lähestyvän ovea, ja palvelija ilmoitti: "Valtakunnan amiraali!"

Kaarle Gyllenhjelm astui sisään Claes Stjernsköldin seuraamana ja kumarsi syvään kuningattaren edessä.

"Hänen majesteettinsa on varmaan epätoivoissaan minun viipymiseni johdosta", puuskahti Maria Eleonora. "Mutta saiko hän myös tietää, että se oli teidän syynne?"

"Kuningas on tätä nykyä Werbenissä, johon hän on leiriytynyt", vastasi amiraali. "Viemäni joukot ovat nyt matkalla sinne. Minä palasin heti noutamaan teidän majesteettianne."

"Ja te, missä olette te ollut niin kauan?" kysyi kuningatar kääntyen Claes Stjernsköldiin.

"Teidän majesteettinne luvalla seurasin amiraalia", vastasi tämä.

"Minun luvallani?" kuningatar ei ollut oikein varma siitä. "Voimmeko heti lähteä?" kysäisi hän äkkiä.

"Myrsky tosin jatkuu yhä", vastasi amiraali. "Mutta tuuli on kääntynyt pohjoiseen, ja minä luulen, että uskallamme koettaa."

Sanottu ja tehty. Kuningatar astui jälleen laivaan ja koetti tosiaankin kestää niin kauan kuin voi. Mutta kun myrsky jatkui ja meri aaltoili rajusti, heitettiin ankkuri Bornholman edustalla.

Seuraavana aamuna voitiin matkaa jälleen jatkaa, ja puolenpäivän ajoissa alus purjehti "Greifswald-saaren" ohi. Matkaa jatkettiin Peenemündeen, jossa kuningatarta tahdottiin taivuttaa nousemaan maihin ja lepäämään seuraavaan päivään. Mutta hän pysyi mieluummin laivassa ja seuraavana päivänä hän nousi maihin Wolgastissa.

Täällä oli tehty suuria valmistuksia hänen vastaanottoaan varten. Mutta hän oli liian väsynyt niistä nauttiakseen. Sentähden vietiin hänet heti uudestaan sisustettuun linnaan, jossa oli kaikki järjestetty hänen mukavuudekseen.

10.

KUNINGATAR ON KALTAISENSA.

Suuressa linnanikkunassa seisoi Märta ja silmäili siintävälle merelle, joka nyt oli tyyntynyt ja rauhoittunut. Hänen kalpeita poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, ja ne saivat valtoiminaan vuotaa nyt, kun hän oli yksin. Ovi avautui, ja Juhana Sparre astui sisään.

"Olenko odotuttanut itseäni?" kysyi hän ja meni ikkunan luo.

Nopeasti Märta kuivasi kyynelensä ja tarttui hänen käteensä, vieden sen huulilleen.

"Tahdotko uskotella minulle, että nämä kyynelet vuotavat minun tähteni?" kysyi vanha herra leikkisästi ja istuutui hänen rinnalleen.

"Kun ainoa ystäväni matkustaa pois luotani, ei minulla ole ketään", nyyhkytti Märta, "ei ketään, joka minusta välittää!"

"Kuningas on kutsunut minut ylimaaherraksi johonkin niistä kaupungeista, jotka hän on valloittanut", vastasi vapaaherra. "Ja minä katson olevani velvollinen heti noudattamaan kutsua, niin sääli kuin minun onkin jättää sinua." Hän sulki Märtan hyväillen syliinsä.

"Antakaa minun matkustaa kotiin", pyysi tämä. "Minä aivan kuihdun ikävään."

"Jos välttämättä tahdot..."

"Saanko tosiaankin! Oi, kuinka hyvä olette!" Hän kietaisi käsivartensa vanhan herran kaulaan. "Ilmoittakaa heti kuningattarelle... milloin saan lähteä?"

"Kuulen, että sinulla on kova kiire. Muuten olisin toivonut sinun viipyvän, kunnes Juhanani tulee tänne. Olen kirjoittanut ja kutsunut häntä tänään."

"Tuleeko Juhana tänne!.".. Käsivarret herposivat alas, ja polttava puna hulvahti poskille entisen kalpeuden sijaan.

"Ajattelin, että te molemmat voisitte ilahuttaa toisianne. Mutta kun et niin tahdo..."

"Voinhan koettaa... kun Juhana tulee... jääkö hän tänne?"

"Hän saa valvoa kuningattaren turvallisuutta."

Märta leikki hermostuneesti vanhan herran napeilla. Puna leikki leimahdellen hänen poskillaan.

"Ajattele tarkoin. Kun olen poissa, silloin on myöhäistä katua."

Märta kohotti rukoillen katseensa häneen. "Sallikaa minun jäädä tänne!"

Silloin vanha herra tarttui molemmin käsin hänen punasteleviin kasvoihinsa ja painoi ensin yhden ja sitten vielä toisenkin lujan suudelman punaisille huulille. "Siinä on sinetti, ja nyt on liitto tehty", sanoi hän. "Lupaa minulle, että olet luja ja rohkea, mutta aina vaitelias tyttö."

Märta ymmärsi eikä sittenkään ymmärtänyt täysin. "Sen lupaan," vastasi hän vavisten. "En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt!"

Vielä kerran vanha herra otti hänet syliinsä. "Et saa tehdä minua narriksi!" Isällinen, lemmekäs katse, ja hän oli poissa.

"Juhana tulee tänne!..." Märtan silmät säteilivät, kaikki pilvet olivat hälvenneet, ja koko maailma oli muuttanut muotoaan.

Ettemme löisi laimin toistakaan hovineitsyttämme, täytyy meidän pyytää lukijaa seuraamaan meitä linnanpihaan, jossa Margareta kulkee lehmuskäytävää edestakaisin Claes Stjernsköldin rinnalla. Neitsyen kasvot kuvastavat mitä jännittyneintä uteliaisuutta, ja hän puuskahtaa kiihkeästi: "Tiedättekö hänestä jotakin?"

"Oh, minä tiedän paljon, minä!"

"Kertokaa sitten, kertokaa!"

"Jospa uskaltaisin!"

"Mikäs estää?" kysyi Margareta ja vilkaisi ympärilleen. "Täällä ei näy ainoatakaan ihmistä."

"Salaisuus, ymmärrättehän..." tuli melkein kuiskaten.

"Salaisuus!" Kuinka neitsyen sydän pamppaili! "Oi, kuinka hirveän utelias olen!"

"_Voitteko_ olla vaiti!" kysyi Claes melkein juhlallisesti.

"Hm, luulin sen osoittaneeni!" kuului loukkautunut vastaus.

"Milloin sitten?"

"Oletteko sen jo unohtanut?"

"Minkä?"

"Merimiespuvun... jonka... jonka..."

"Aivan oikein, minä en ole ilmaissut mitään!"

"En minäkään."

"Muistaakseni teimme toisillemme lupauksen."

"Niin teimme! Ja vahvistimme sen kättä lyöden!"

"Ei... niin tosiaan! Teillä on hirveän lujat kädet!" kuiskasi Margareta punastuen.

"Aivan oikein, niin se oli, ja sentähden... lyökäämme nyt kättä uudelleen."

"Nyt sitä ei tarvita, me luotamme toisiimme muutenkin", virkkoi neitsyt riemuiten.

"Mutta täytyyhän minun saada jotakin palkakseni."

"Jos juttu on palkan arvoinen. Aloittakaahan nyt!"

"Aloittaa nyt, kun olen unohtanut kaiken. Mitä tahdoittekaan tietää?"

"Sen, mikä kumma Elisabet rouvaa vaivaa. Hän itkeekin toisinaan, mutta ei puhu kellekään mitään."

"Hänellä on hyvät syynsä ja pahat säänsä."

"Ne juuri tahdon tietää."

"Elisabet rouva, joka näyttää niin hiljaiselta ja säveältä, on tehnyt niin kuulumattoman teon, ettei sen vertaista ole maailmassa tapahtunut."

"Tehän aivan säikytätte minut! Kuinka hän on päässyt kuningattaren hovimestarittareksi?"

"Kuninkaan tahdosta."

"Se ei ole mahdollista."

"Se on aivan varmaa. Kuningas on ihastunut häneen ja hänen tekoseensa."

"Mitä hän sitten on tehnyt?"

"Onko minun kerrottava alusta alkaen?"

"Aivan alusta."

"Saatte valmistautua kuulemaan hirveitä asioita."

"Kertokaa, kertokaa, olen valmis kaikkeen."

"Syyttäkää sitten itseänne! Hyvin jalosukuinen Elisabet Oxenstjerna lähetettiin hentona lapsena Anna prinsessan luo Puolaan. Tällä oli, kuten kai olette kuullut, monia kummallisia päähänpistoja. Niinpä hän lahjoitti sydämensä miehelle, joka ei ollut ruhtinaallista syntyperää, kuten hän itse."

"Sille hän ei kai voinut mitään?"

"Kenties ei, mutta siinä oli syy, miksi hän hylkäsi kaikki avioliittotarjoukset."

"Mitä sillä on Elisabet rouvan kanssa tekemistä," kysyi Margareta kärsimättömästi.

"Luullakseni paljonkin. Prinsessan kuoltua neitsyt palasi Ruotsiin, mutta merimatka oli sekä pitkällinen että vaivalloinen. Sanotaan, että sellaiset matkat ihmeellisellä tavalla avaavat sydämen rakkaudelle", sanoi Claes syvään huoaten ja vaikeni.

"No, miksette jatka?" Ääni vähän värähti.

"Ojentakaa minulle kätenne, Margareta neitsyt!"

"Miksi niin?"

"Siksi, että voisin luottaa teidän... teidän vaitioloonne."

"Enhän ole vielä saanut tietää mitään."

"Se on totta. Jatkan siis. Samalla laivalla matkusti myös eversti Konrad Yxkull, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän ja ruotsalainen neitsyt tekivät tuttavuutta keskenään."

"Niin ihastuttavaa!" huudahti Margareta. "Luulen, että he heti ensi näkemältä rakastuivat toisiinsa."

"Tietysti!"

"Otaksukaamme, etteivät he kumpikaan sitä tienneet. Mutta minä luulen, että se heidän keskenään keskustellessaan vähitellen kehkesi kuin ruusu auringon säteissä."

Margareta peitti silmänsä käsillään. "Kuinka ihmeellistä!" kuiskasi hän.

"Varmaankin everstille ensin selvisi, että hän rakasti neitsyttä. Mutta kun hän tiesi, että tämä oli korkeasukuinen neiti ja hän ainoastaan yksinkertainen aatelismies..."

"Mitäs se merkitsi!" puuskahti Margareta palavin poskin. "Kuinka hyvin arvaatte Elisabet neitsyen ajatukset! Kun eversti vihdoin ei voinut olla ilmaisematta rakkauttaan, tiedättekö mitä neitsyt vastasi?"

"En!" Margaretan silmistä kuvastui mitä hartain tiedonhalu.

"Ei sanaakaan. Hän vain kietoi käsivartensa everstin kaulaan."

"Hm, totta kai hänen täytyi sanoakin jotakin."

"Luullakseni hän sanoi vain: 'Mitä välitän korkeasta suvusta, en rakasta enkä tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin sinua'."

"Niin, siten kai hänen täytyi sanoa. No, kuinka kävi sitten?"

"He menivät Turussa naimisiin ja elivät muutamia onnellisia vuosia Suomessa, tuntemattomina kaikille."

"Mikä saattoi häiritä heidän onneaan?"

"Sukuylpeät Oxenstjernat, jotka keksivät salaisuuden ja riistivät vaimon miehensä syleilystä."

"Millä oikeudella?" kysyi Margareta leimuavin silmin.

"Syntyperän oikeudella; suku teki valituksiaan, ja Upsalan tuomiokapituli selitti avioliiton pätemättömäksi."

"Se on kauheaa! Ja miten kävi sitten?"

"Nuorta rouva rukkaa pidettiin melkein vankina, ja eversti teki kaikkensa päästäkseen suvun kanssa sovintoon. Se onnistui vihdoin kuninkaan välityksellä, jonka jälkeen tapahtui uusi vihkimys."

"Nyt ymmärrän syyn, miksei hän koskaan puhu ylhäisistä sukulaisistaan."

"Ne välittävät hänestä yhtä vähän, kuin hän välittää heistä. Ja luultavasti siksi, että hän saisi tilaisuuden kohdata miestään, on kuningas tehnyt hänet kuningattaren hovimestarittareksi."

"Kuinka minä rakastan kuningasta! Hän on kaikkien kärsiväin ystävä!" huudahti Margareta innoissaan.

"Saavuttaakseen hänen ystävyytensä kannattaa kärsiäkin -- kuten eversti Yxkull ja Elisabet rouva."