Part 16

"Oh, laskette loruja!"

"Älkää sanoko niin, ajatelkaa lähemmin asiaa..."

"Se ei suinkaan maksa vaivaa. Kiitos ja hyvästi!"

"Entä palkkani?"

"Kas tässä!"

Tyttö heitti lentosuukkosen ja otalsi kuin nuoli pitkin käytävää. Claes juoksi jäljestä kappaleen matkaa, mutta huomasi sitten vapaaherra Hornin ja hiljensi heti vauhtiansa. "Kyllä sinut vielä kerran tapaan", jupisi hän ja meni kohteliaasti vanhaa herraa vastaan, jolla oli avoin kirje kädessään.

"Tässä on kirje herttualta", sanoi hän, "ja se sisältää kohteliaan kutsun Stettiniin. Siellä ollaan aivan hassastuttu ruotsalaisiin upseereihin; varo vain sydäntäsi, nuori ystäväni."

"Se on varattu valkean vihoja vastaan."

"Ah, Ruotsissa?"

"Koko maailmassa!"

"Olette salamyhkäinen, siis on tosi kysymyksessä... _raillerie à part_, oletteko nähnyt kuningatarta tänään?"

"Jatkuvaa sadesäätä. Hän oli odottanut, että kuningas olisi täällä häntä vastassa."

"Stettinin juhlat saavat hänet kyllä iloisemmalle tuulelle."

Mutta Maria Eleonora ei tahtonut matkustaa Stettiniin. Hän selitti, ettei häntä huvittanut mikään ja että hän tunsi pian kuolevansa, jollei kuningas tullut hänen luoksensa tai hän saanut mennä kuninkaan luo.

Hovilla oli kova työ häntä huvittaessaan. Ainoa, joka siinä johonkin määrin onnistui, oli nuori Claes herra. Mutta hän tahtoi, että Margaretan oli otettava osaa kaikkiin hänen päähänpistoihinsa, ja tästä johtui heidän välillään niin läheinen tuttavallisuus, että se herätti Elisabet rouvan huomiota.

Ensi päivinä tuli Wolgastiin Brandenburgin nuori vaaliprinssi, kuningattaren veljenpoika; melkein samaan aikaan saapui Ruotsista muutamia nuoria herroja, joiden oli lisättävä kuningattaren seuruetta; näiden joukossa oli nuori Juhana Sparre, entinen kuningattaren hovipoika, harvinaisen ajatteleva nuori mies, joka ainoastaan tilapäisesti oli hovimiehenä.

Prinssin tähden tehtiin kaikenlaisia pikku retkiä, ja eräällä sellaisella, jolloin Claes oli onnistunut pääsemään Margaretan ylikuskiksi, sanoi hän neitsyelle: "Nyt olen keksinyt kepposen, joka voittaa kaikki entiset."

"Saanko minäkin olla siinä mukana?" kysyi Margareta innokkaasti.

"Ennenkuin voin vastata, täytyy meidän puhutella toisiamme sinuksi."

"Miksi niin?" kysyi Margareta hieman hämillään.

"Selitän sen sittemmin. No, kuinka käy?"

"Kernaasti leikin ajan, mutta sitten..."

"Silloin ja sitten. Jaa vai ei? Pahimmassa tapauksessa saan hankkia toisen toverin."

"Ei tarvitse, voinhan suostua", vastasi Margareta nopeasti.

"En pidä siitä, että olet noin vastahakoinen", sanoi Claes kohta. "Kenties tahdot mieluummin olla leikissä mukana jonkun toisen kanssa."

"Sitä en ole sanonut."

"Mutta niin saat olla; siihen leikkiin, jota tarkoitan, vaaditaan, että täytyy voida ehdottomasti luottaa toisiinsa."

"Voit luottaa minuun."

"Siis vihdoinkin! Sittenpä emme saakaan koskaan narrata toisiamme."

"Olenko sitten tehnyt niin?"

"Siihen vaaditaan vielä muutakin."

"Se mahtaa olla kauhea leikki se. Olemmeko leikkineet sitä koskaan ennen?"

"Emme koskaan!"

"Etkö sinäkään?"

"En, tämä on ensi kerta."

"Aivanhan säikytät minut! Onko se jotakin vaarallista?"

"Ei, jos oikein pidämme toisistamme."

"Pidämme toisistamme", toisti Margareta. "Tarkoitat kai jotakin muuta kuin mitä sanot... Ei, Claes, siinä leikissä en tahdo olla mukana."

"Saat sitten olla poissa, minä en pakoita ketään... hanki minulle joku toinen."

Seurasi pieni äänettömyys. Hän näki tytön itkevän.

"Näen kyllä, että tahdot sittenkin olla mukana leikissä", sanoi hän hieman ivallisesti.

"Tietysti tahdon. Mutta kun asetat tuollaisia kummallisia ehtoja..."

"Otaksutaan, että leikki on sellainen, että minun täytyy ottaa sinut syliini, ja me heittäydymme nurinniskoin ikkunasta, eikö silloin vaadita, että luotat minuun ja pidät minusta? Muutenhan säikähtyisit ja saisit halvauksen."

"Eihän se toki voi olla tarkoituksesi?" kysyi Margareta pelästyneenä.

"Luuletko että aion ottaa hengen sinulta tai muiltakaan?"

Hän sai kauan odottaa vastausta. Vihdoin se tuli aivan hiljaa: "En, Claes!"

Hevonen sai nykäyksen ohjaksista ja kääntyi toiselle tielle.

"Sinä ajat väärään. Toisia ei näy ensinkään."

"Minä en välitä toisista", vastasi Claes äänellä, joka vapisi liikutuksesta. "Margareta, minä rakastan sinua sanomattomasti ja nyt uskon, että minäkin olen sinulle rakas, vaikket ole tahtonut sitä minulle sanoa... Vastaa, olenko väärässä."

"Olet minulle hyvin rakas!"

"Ja tahdotko tulla vaimokseni?"

"Tahdon, Claes!" kuiskasi Margareta ja painautui häntä vasten.

Mutta Claes ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan sanoi syvästi liikutettuna: "Eilen kun luin ääneen kuningattarelle, ei ketään ollut läsnä, hän keskeytti minut ja kertoi tulevista häistä, jotka vietetään ensi kuussa Stettinissä tai Berliinissä. Minä kysyin morsiusparin nimeä; ensin hän kieltäytyi sitä sanomasta, sitten hän uskoi minulle, että oli kysymys sinusta ja eräästä saksalaisesta eversti Fuggerista. Tunnetko häntä?"

"En ole koskaan kuullut sitä nimeä... Claes, pelasta minut hänen käsistään!" Margareta tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä lujasti.

"Niin aionkin. Kaikki on valmiina. Meidät vihitään tänä iltana, laiva on valmiina purjehtimaan, ja se vie meidät Suomeen, isänmaahani."

"Emmekö enää palaa Wolgastiin?"

"Päätä itse. Voin tarjota sinulle ainoastaan hyppäyksen ikkunasta."

"Luottamusta ja rakkautta, sitähän vaadit", tuumi Margareta. "Claes, minä seuraan sinua!"

Claes kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja sivalsi hevosta ruoskalla. Matka kävi huimaa vauhtia yli kantojen ja kivien.

* * * * *

Mikä hälinä hovissa!... Oli jo udeltu olikohan tapahtunut jokin onnettomuus, koska Claes herra ja hänen neitonsa olivat kadonneet taipaleelle. Alussa se oli vain antanut aihetta leikinlaskuun, mutta linnaan saavuttua löydettiin kuningattarelle osoitettu kirje, jossa Claes Stjernsköld todenmukaisesti teki selkoa heidän pakonsa syistä. Margareta rakasti häntä eikä tahtonut mennä naimisiin eversti Fuggerin kanssa, ja pelastaakseen neitsyen siitä ja itsensä epätoivosta hän oli kaiken järjestänyt siihen pakoon, johon toivoi Margaretan suostuvan. Kirje päättyi toivomuksella, että kuningatar antaisi anteeksi teon, joka johtui mitä palavimmasta rakkaudesta.

Kirje putosi Maria Eleonoran kädestä. Elisabet rouva oli epätoivoissaan; häntä varmaankin tultiin syyttämään valppauden puutteesta. Hoviherrat seisoivat ihmetellen, kukaan ei ollut kuullut puhuttavan eversti Fuggerista.

Hieman hämillään kuningatar kertoi, että eversti oli keksitty henkilö. Hän oli ainoastaan tahtonut tietää, oliko nuori mies rakastunut hänen hovineitsyeensä, eikä ollut tullut ajatelleeksi, että asia saisi sellaisen lopun.

Lähetettiin etsijöitä kaikille suunnille, ja ne, jotka olivat osuneet oikeille jäljille, palasivat selittäen, että nuori pari oli lähtenyt merille purjealuksella, jonka päämaalia ei tiennyt kukaan.

"Eikö minulla ole kylliksi omissa huolissani, täytyykö minun vielä saada tällaista harmia muistakin?" puuskahti kuningatar.

"Minä kirjoitan heti sukulaisille ja ilmoitan mitä on tapahtunut", sanoi kalpea Elisabet rouva.

"Tee se, mutta älä mainitse minua. En tahdo, että minut sekoitetaan asiaan!"

Hovipiiri oli joutunut apeahkoon mielialaan, ja nuori vaaliprinssi teki kaiken voitavansa viihdyttääkseen armollista sukulaistaan, joka melkein aina oli huonolla tuulella. Hänen rukouksistaan kuningatar vihdoin taipui tekemään vierailun Stettiniin.

Suurin valmistuksin oli varustauduttu ottamaan häntä vastaan; oltiin ylen uteliaita näkemään suuren sankarin puolisoa, ja kaikki kadut olivat täynnä väkeä hänen saapuessaan.

Se oli todellinen riemukulku. Hänen tielleen siroiteltiin kukkia, ja väkijoukko kirkui ja huusi ihastuksesta. Mutta hän olikin ihanampi kuin oli luultu. Hän oli säteilevän kaunis ja hän tervehti kaikille tahoille arvokkuudella ja sulolla, joka hurmasi töllistelevät väkijoukot.

Vanha herttua Bogislaus, joka oli tullut vastaan jo kaupungin portille, ratsasti vaunujen rinnalla ja nyökäytteli iloisena päätänsä kaikille tahoille Tämä oli vieras, joka oli tuova hänelle vain hauskoja päiviä.

Nyt alkoi katkeamaton sarja tanssiaisia ja hovijuhlia. Mutta jonkun ajan kuluttua sanoi kuningatar kyynelsilmin, ettei hän "voinut nauttia sellaisista iloista niin kauan kuin kuningas, hänen puolisonsa, antautui joka päivä alttiiksi tuhansille vaaroille. Sitä vastoin hän olisi tyytyväinen, jos tällaisia tilaisuuksia varten tarvittavat varat jaettaisiin almuina köyhille."

Kuningattaren hovineitsytten joukkoon oli otettu useita nuoria naisia herttuakunnan ylhäisimmistä perheistä, ja Elisabet rouvan toiminta kävi yhä monipuolisemmaksi, samalla kun hän ja Märta lähestyivät yhä toisiaan. Usein he puhuivat Margaretasta, kuinka hänelle oli mahtanut käydä ja missä hän mahtoi olla.

Monin tiedusteluin oli saatu tietoon, mikä pappi hänet oli vihkinyt. Elisabet rouva meni heti hänen puheilleen. Pappismies kertoi, että Claes Stjernsköld oli esittänyt selvät paperit, ja kun nuoren tytön edusmies ei ollut maassa, ja tyttö itse halusi liittoa, katsoi hän hyvällä oikeudella voivansa vihkiä heidät. Vihkitodistuksesta Elisabet rouva sai vaivatta kopion; hän tahtoi lähettää sen Margaretan sukulaisille; he voivat sitten ryhtyä toimenpiteihin mitkä katsoivat sopivimmiksi.

"He eivät voita mitään koettaessaan eroittaa heitä", vastasi pappi melkoisesti hädissään. "Herttuakunnan lait valtuuttavat minut toimimaan vakaumukseni mukaan, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät ihmiset saa eroittaa."

Kyynelet täyttivät Elisabet rouvan silmät, ja hän sanoi ojentaessaan kätensä jäähyväisiksi: "Minä teen kaiken minkä voin suojellakseni nuorta paria ikävyyksiltä."

Veljensä hartaista pyynnöistä kuningatar taipui matkustamaan Berliiniin, lapsuutensa kotiin. Täällä perheensä helmassa hänen olisi pitänyt voida hyvin, mutta samalla tavoin hän ruikutti kuin ennenkin. Hän oli toivonut, että kuningas niin monien vaivojen ja taistelujen jälkeen hieman levähtäisi ja rientäisi hänen luoksensa. Mutta hän ei tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tietää puolisonsa kuihtuvan ikävästä.

"Minun rakas sisareni on kaltaisensa", sanoi vaaliruhtinas puolisolleen. "Hän on vain kehittänyt synnynnäiset taipumuksensa äärimmilleen."

Vihdoin joulukuun lopulla tuli kuninkaan viesti. Hän odotti Frankfurtissa puolisoaan.

Maria Eleonoran kärsimättömyydellä oli tuskin mitään rajoja, ja heti lähdettiin matkalle Leipzigiin, jossa kuningatar otettiin ylen juhlallisesti vastaan. Maistraatti ojensi hänelle kallisarvoisen raamatun ja muita kalleuksia. Täällä kuten kaikkialla hän ihastutti kauneudellaan ja sulollaan, ja yleensä sanottiin, että ainoastaan sellainen puoliso oli Kustaa Aadolfin arvoinen.

Matka kävi Weissenfelsin, Weimarin, Erfurtin, Gothan, Fuldan, Sleinaun ja Gelnhausenin kautta, ja kaikkialla häntä tervehdittiin maan kuningattarena.

Joulukuun 21 p:nä tapahtui lähtö Leipzigistä, ja tammikuun 11 p:nä kuningatar saapui Gelnhauseniin. Matka oli ollut jokseenkin vaivalloinen, ja kaikkialla koetettiin kuningatarta taivuttaa viipymään muutamia päiviä, varsinkin kun tiedettiin, että kuningas oli matkalla häntä vastaan.

Mutta mitkään houkutukset eivät auttaneet, ja matkaa jatkettiin. Vihdoin lähellä Hanauta kuningas tuli vastaan.

Kun kuningatar täällä sulki niin kauan kaivatun, jumaloidun ja rakastetun sankarinsa syliinsä, virkkoi hän: "Nyt vihdoin on suuri Kustaa Aadolf vangittu!" Yhdessä he menivät Hanauhun, jossa kuningattaren oli määrä levätä muutamia päiviä. Sieltä kävi matka Frankfurtiin, jossa kuninkaalla oli saapumisensa jälkeisenä päivänä ilo sulkea syliinsä niin kauan kaivattu ystävänsä Akseli Oxenstjerna.

Tämä oli marraskuussa lähtenyt matkalle Preussista ja, kuten hän itse kertoo kirjeessä valtakunnanneuvostolle, "kahden kuukauden yhtämittaisen matkan jälkeen" saapunut kuninkaan luo Frankeniin.

Ilo oli suuri ja molemminpuolinen, ja Kustaa Aadolf jakoi aikansa puolisonsa ja ystävänsä kesken. Maria Eleonora sai suunnattoman kallisarvoisen otsakoristeen, ja kuningas ympäröi hänet pelkillä huveilla ja juhlallisuuksilla, ja tämän kaiken viedessä hänen aikansa ja ajatuksensa, nauttivat ajan suurimmat miehet jälleennäkemisen iloa ja vaihtoivat keskenään ajatuksiaan.

Mitä he olivatkaan yhdessä eläneet. Kun he olivat Preussissa onnistuneet hankkimaan isänmaalle rauhan monivuotisen keskeytymättömän sodan jälkeen, kuinka he silloin olivatkaan kiittäneet Jumalaa menestyksestään! Ikinä he eivät olleet unelmoineet niin suurta onnea kuin Ruotsin aseilla oli ollut tämän uuden sodan aikana. "Minä toistan mitä olen aina sanonut!" huudahti kuningas. "Heikko ihmiskyky on ainoastaan ase korkeamman vallan kädessä."

"Minä tunnustan kuitenkin, että olisin mieluummin Wienissä kuin täällä Frankfurtissa tahtonut onnitella teidän majesteettianne Leipzigin voitosta."

"Sitä mieltä ovat monet muutkin", vastasi Kustaa Aadolf vakavasti. "Mutta minä luulen, että olen valinnut oikean tien Wieniin."

"Minä olen hyvin iloinen, jos tulen huomaamaan, että olen väärässä", vastasi valtiokansleri.

"Kun olet nähnyt Gustafsburgini", jatkoi kuningas, "olet tunnustava, että olen siellä saanut sangen tärkeän sotilaallisen aseman."

Ei kestänyt kauan, ennenkuin lähdettiin matkalle Mainziin. Sotajoukko oli sijoitettu talvimajoihin, ja tänne Reinin kultaiseen kaupunkiin sijoitti Kustaa Aadolf muutamiksi kuukausiksi hovileirinsä. Kellään Saksan keisareista ei ollut ollut niin loistavaa asemaa kuin Kustaa Aadolfilla talvella 1631-32 niin Mainzissa kuin Frankfurtissakin. Hovisaleissa tunkeilivat Saksan ruhtinaat ja ylhäisaatelisto kaikkien maiden valtiomiesten keralla odottaen levottomuudella tapausten kehitystä. Vierasten joukossa ei ollut kukaan onnellisempi kuin hän, jota pidettiin suurimpana syypäänä sotaan, pfalzilainen Fredrik V. Kustaa Aadolfin menestys oli antava hänelle takaisin kruunun ja sotajoukon, sankarikuninkaan hovissa osoitettiin hänelle kuninkaallista kunniaa ja häntä kutsuttiinkin Böömin kuninkaaksi.

Lukuisain valtiomiesten joukossa herättivät huomiota etupäässä Ranskan kolme lähettilästä, jotka oli lähetetty mitä kiireimmiten perätysten. Ensiksi tullut oli de l'Isle, sitten tuli viekas Hercule de Charnacé ja lopuksi kardinaali Richelieun oma lanko de Brezé. Ranskan hallitus oli mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa. Pelättiin, että Kustaa Aadolf tulisi pystyttämään voimakkaan protestanttisen vallan Saksassa, joka sittemmin voisi antaa tukea protestanttien pyrkimyksille Ranskassa.

Richelieun politiikka ei suinkaan ollut vihamielinen Saksan katolista suuntaa eikä paavilaista liittokuntaa vastaan. Hän oli tehnyt liiton Ruotsin kuninkaan kanssa ainoastaan kukistaakseen Habsburgin, Itävallan ja Espanjan hallitussuvut, ja nyt oli tämä elatusapua nauttivasta liittolaisesta muuttunut vaaralliseksi kilpailijaksi, joka melkein saattoi asettaa vaatimuksensa kuinka korkeiksi tahtoi. Hänen käsiinsä oli yhdistetty mitä suurin ja laajakantoisin valta, ja se oli sitä peloittavampi, kun se ei ollut ainoastaan sotilaallinen, vaan lisäksi moraalinen. Mitä pahemmin häntä pelättiin, sitä enemmän häntä imarreltiin. Hän oli nyt niin korkealla, että häntä pelättiin oikein todella, sillä kukaan ei voinut asettaa hänelle muita rajoja kuin mitä hän oli itse määrännyt. Ei ihme, että kaikkien silmät suuntautuivat häneen, kun hän kauniin kuningattarensa rinnalla vitkaan kulki kautta väkitäytten linnansalien tervehtien ja keskustellen milloin toisen, milloin toisen kanssa.

Koskaan eivät ole tunteiden äärimäisyydet kohdanneet toisiaan niinkuin täällä: rakkaus, ihailu, kateus ja mitä katkerin, silmittömin viha! Sellaisesta miehestä kuin Kustaa Aadolfista ei kukaan voinut olla välinpitämätön. Ja sitä paitsi hän seisoi niin korkealla, ettei mikä ampiainen tahansa pystynyt häntä pistämään. Kuinka moni näistä piispoista, jotka kumarrellen lähestyivät majesteettia, halusikaan miekalla, myrkyllä tai tikarilla tuhota tämän antikristuksen, joka riisti pyhimyskehän heidän päistään ja teki heistä yksinkertaisia, kuolevaisia, syntisiä ihmisiä!

He pitivät kokouksia suljettujen ovien takana. Jotakin oli tehtävä, mutta mitä? Niinkuin ihmeellä hän oli tähän saakka välttänyt kaikki väijytykset. Oliko hän tosiaankin korkeampien voimien suojeluksessa? Pois se; paavi on Kristuksen käskynhaltia maan päällä, ja hän rukoilee joka päivä pääkerettiläisen kuolemaa.

Tietämättömänä tästä eli oikeammin sanoen välinpitämättömänä kaikista vehkeistä Kustaa Aadolf odotti tyynenä aikaansa; koskaan ei hän näyttänyt suuremmalta kuin tässä ristiriitaisten pyyteiden aaltoilevassa meressä; hän ei suurennellut eikä taipunut; ajattelevaisena kaikissa toimissaan hallitsi hän kaikkia ja ennen kaikkea itseään.

Sotaisen menestyksensä huipulla hän tuumailee Oxenstjernan kanssa, miten rauhaa on parhaiten edistettävä. Tämä kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että Tanska kadehtien katselee pohjoisen naapurinsa kasvavaa voimaa ja että oli olemassa merkkejä siitä, että Saksan protestanttiset ruhtinaat, joiden oli häntä kiittäminen kaikesta, pelkäsivät sitä herravaltaa, joka oli syntynyt huolimatta siitä uhmasta, joka uhkasi peittää heidän omansa varjoon.

"Minua se ei kummastuta", vastasi kuningas. "Luulen, että myöskin Englanti ja Hollanti hengessään pelkäävät ruotsalaista Itämeren valtaa. Mutta minä en löydä mitään ratkaisua suureen kysymykseemme siitä, että muuttaisin Saksan keisarikruunun Ferdinandin päästä omaan protestanttiseen päähäni! Parempi silloin, että vanha, laho valtiomuoto menee pirstaleiksi ja että valtioliitto syntyy kaikkien Saksan protestanttien kesken paremmilla perusteilla kuin nykyinen on. Siitä tulisi uusi evankelinen unioni, jolla on omat sotasääntönsä ja oma hallituksensa. Kaikkien kirkkotilusten peruutus olisi lujittava tämän valtioliiton vallan, ja minä vaadin tämän liiton ehdoksi ainoastaan, että liitto tunnustaa Ruotsin ylipääkseen ja suojelijakseen."

"Siihen vaaditaan, että meillä on saksalaisia maakuntia hallussamme", väitti Oxenstjerna.

"Me vaadimme saksalaisen Itämeren-rannikon, ennen kaikkea Pommerin. Se on oleva meidän lisämme liittoon."

"Tämä suuri ajatus on Kustaa Aadolfin arvoinen", jatkoi Oxenstjerna. "Ruotsin uusi suuri valta-asema on oleva takeena protestanttisuuden pysymisestä pystyssä ja Euroopan vapauden säilymisestä."

"Niin olen ajatellut, jos kaikkivaltiaan tahto on se. Mutta me olemme vielä kaukana rauhan siunauksista. Kysymys liittokunnan puolueettomuudesta antaa Ranskalle paljon päänvaivaa."

"Koko sen vaikutus Saksassa on riippuvainen siitä. Samana hetkenä kun ruhtinaat riisuvat aseensa, ei Richelieu voi enää sekaantua heidän asioihinsa."

"Minä en ole ehdottomasti hylännyt heidän pyyntöään pysyä puolueettomina", jatkoi kuningas. "Mutta minä vaadin varmuutta, että he riisuvat aseensa, enkä aio luovuttaa takaisin tekemiäni valloituksia ennen yleistä rauhaa."

Osoittautui pian, että Richelieun täytyi taipua. Kuninkaan tahto pääsi vallalle, vaaliruhtinasten täytyi alistua toisen toisensa jälkeen. Baijeri yksin liittyi keisariin, mutta siten olikin liittokunta hajalla.

Oleskelu Mainzissa oli maailman silmillä katsoen omistettu ainoastaan huveille, mutta todellisuudessa punottiin juonia innokkaammin kuin konsanaan.

On jo mainittu, että uusia suunnitelmia oli tehty kuninkaan henkeä vastaan. Salamurhan toimeenpaneminen olisi voinut viedä yleiseen verilöylyyn, niin suuresti kuningas oli rakastettu; päätettiin sentähden eräässä kokouksessa korkeain hengellisten herrain kesken hankkia luotettava ja varmakätinen ampuja; ja ensi kerran kun kuningas tarkasti joukkoja, oli tämän oltava katsojain joukossa ja ammuttava kohtalokas laukaus.

Ei ollut vaikea löytää siihen halukasta henkilöä, ja asia oli ratkaistu.

11.

TUKI KAATUU.

Linnassa oli suuri juhla. Kynttilät kipinöivät kruunuissa, ja suuret hovisalit olivat täynnä loistavapukuisia herroja ja naisia. Kuningattarella oli upea otsaripansa otsallaan ja missä hän kulkikaan, kuului ihastuksen hälinä hänen tavattoman kauneutensa johdosta, kauneuden, joka häikäisi kaikki muut kaunottaret. Elisabet rouva seurasi hänen jäljestään nojaten upeaan upseeriin; hän näytti tavattoman iloiselta ja nyökäytti päätään nuorelle tytölle, joka kulki aivan hänen jäljestään.

Kuningas tuli yhtäkkiä viereisestä huoneesta. Hän tervehti ystävällisesti kaikille tahoille ja meni kuningattaren luo, jolle hän tarjosi käsivartensa jatkaakseen kiertokävelyään.

"Olen saanut sinua odottaa!" sanoi kuningatar nuhdellen.

"Kirje Claes Stjernsköldiltä", sanoi kuningas.

"Se hävytön, kuinka hän uskaltaa."

"Sisällä oli myös kirje sinulle hänen nuorelta vaimoltaan."

"En tahdo lukea sitä."

"Minä luen sitten."

"Ethän kai ottane heitä suojelukseesi?"

"En, mutta annan anteeksi."

"Kuinka voit tehdä sen?"

"Tiedän mitä rakkaus merkitsee."

"Mutta paeta tiehensä!"

"Rakastetun kanssa! En olisi antanut anteeksi, jos nuori mies olisi jättänyt tytön."

"Kuningas suvaitsee laskea leikkiä."

Böömin kuningas lähestyi kysyen, saiko hän viedä hänen majesteettinsa kuningattaren siihen menuettiin, joka nyt alkoi.

Kuningatar suostui, parit järjestettiin, ja tanssi alkoi.

Kuningas katseli sitä muutamia silmänräpäyksiä ja kääntyi sitten valtiokansleriin, jonka kanssa alkoi innokkaasti keskustella.

Sillä välin kuningattaren ainoa ruotsalainen hovineitsyt oli pysähtynyt erään ikkunan ääreen ja keskustellut kuningattaren hovipojan Juhana Sparren kanssa. Tämä tunsi silloin jonkun nykäisevän itseään takista, ja käännyttyään hän näki pienen valkopukuisen ja kultakiharaisen tytön, joka kuiskasi hänelle: "Viekää minut kuninkaan puheille, täällä on niin ahdasta!"

"Etkö näe, että kuningas tanssii?" vastasi Juhana viitaten Fredrik V:een.

"Minä tarkoitan oikeaa kuningasta, en tuota", vastasi tyttö kärsimättömästi.

"Hänellä ei ole aikaa puhella pikku tyttöjen kanssa. Mitä tahdot häneltä?"

"Sen minä sanon itse", virkkoi tyttö koettaen jälleen päästä eteenpäin. Mutta eräs hovipalvelijoista, joka tapasi hänestä kiinni, virkkoi ankarasti: "Tyttönen on aivan hassu tahtoessaan puhua kuninkaan kanssa. Mutta minä kyllä hänestä huolen pidän, minä." Näin sanoen hän kantoi pois tytön, joka potki ja pyristeli vastaan kaikin voimin eikä voinut saada sanaakaan suustaan, sillä mies painoi kätensä hänen suutansa vasten.

"Sääli lasta!" sanoi Märta. "Miksei hän saa puhua kuninkaan kanssa."

"Jos päästät yhden, tulee sata jäljestä", vastasi hovipoika. "Meidän asiamme on valvoa, etteivät asiaankuulumattomat pääse vainoamaan heidän majesteettejaan."

Märta huokasi, mutta ei vastannut mitään. Heti sen jälkeen kuningas kulki ohi ja pysähtyi hänet nähtyään. "Voin sanoa teille terveisiä Claes Stjernsköldin nuorelta puolisolta", virkkoi kuningas.

"Margareta!... Onko hän täällä?" huudahti Märta vilkkaasti.

"Ei, mutta hän tulee mielellään."

Märta katsoi kuninkaaseen kummissaan, mutta ei uskaltanut sanoa mitään.

"Kasvojenne ilmeestä päättäen ei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Oi ei! Margareta oli tovereista parhain, vaikkakin väliin vähän ajattelematon."

"Koettakaa taivuttaa kuningatarta, minun suostumukseni teillä on..." Näillä sanoin hän meni edelleen.

"Ah, miten tuhmasti tein, kun en puhunut tytöstä!"

"Hän on aikoja sitten tiessään. Mitä sinulla on tekemistä hänen kanssaan."

Tanssiaiset olivat lopussa. Kaupungin ylhäisimmät naiset olivat ihastuneet siihen alentuvaan ystävällisyyteen, jota heille oli osoitettu. Ainoa, mitä valitettiin, oli se, ettei kuningas ottanut osaa tanssiin. Mutta nyt saatiin lohduttautua sillä, että hänen majesteettinsa oli seuraavana päivänä pitävä suuren sotaväen katselmuksen. Ja siellä kaikki tahtoivat olla mukana. Kenties hän tuntisi heidät ja tervehtisi heitä aivan tuttavallisesti, ja he tervehtäisivät vastaan. Ajatelkaas, kuinka ihastuttavaa! --

Pikku Gustava Adolfina oli heitetty pieneen pimeään huoneeseen. Hän oli alussa aivan hiljaa, sitten hän alkoi haparoida käsillään ympärilleen ja sai lopulta kiinni jostakin, jonka hän arvasi olevan sängyn. Pienet kädet haparoivat edelleen... kun... siellä makasi joku... Karkea ääni ärähti: "Mitä pirua se on... onko täällä joku?"

Tyttönen uskalsi tuskin hengittää.