Part 17

"Oliko se joku enne... sanovat, että sellaisia esiintyy, kun piakkoin tulee käymään pahoin... minulta ei ole koskaan ennen liipannut... ei varmaan petä nytkään... hän on kova, sanovat... minä näytän, että kuulani on kovempi... neljätuhatta guldenia vuodessa... kelpaa sitten elää hyviä päiviä..."

Sanat tulivat puuskan tavoin... roisto makasi hiljaa kotvan... sitten hän nousi kiihkeästi. "Piru minut periköön, se oli joku... eikö tuossa häämöitä jotakin?" -- Hän hosaisi kädellään... tyttö vetäysi takaisin. "Tuossa se on taas... piru, kun en ottanut tuluksia mukaani... se kai oli pirun juonia sekin, hän tahtoo auttaa antikristusta, mutta minä otan hänen henkensä... olen vannonut sen käsi ristillä, ja rahat minä tahdon saada... Eikö se häämöitä taas... jos se olisi ihminen, hieroisin sen mäsäksi, mutta se on paholainen... kenties se sama, joka houkutteli minut tähän... mitä minulla on antikristuksen kanssa tekemistä?... minusta nähden hän saa kyllä teilata ja polttaa mustatakkeja..." Hän nauroi hurjasti. "Minä en anna tinkiä kanssani... kaikki tyynni täytyy käydä kuin... jospa tietäisin mitä hiton lientä ne minulle juottivat... se polttaa kuin tuli... Minun pitäisi nukkua hyvin, että olisin varma kädestäni... heh, se ei ole koskaan hipaissut..."

Hän kopeloi sänkyä kädellään. "Mihin panin pyssyn... minun täytyy..." Hän kömpi pystyyn. "Enkö pannut sitä oven pieleen..." Muutamia laahustavia askelia. "Tuolla, tuolla häämöittää se taas, ja pirun silmät kiiluvat... mitähän jos..." Kiivas liike ja raskas romahdus, sitten oli aivan hiljaista.

On luultavaa, että Gustava Adolfina oli jähmettynyt kauhusta, mutta sittenkin vaadittiin koko se harvinainen kypsyys, jonka tämä kahdeksanvuotias tyttö oli saavuttanut, että hän edelleenkin voi pysyä tyynenä. Tyttönen tiesi hyvin missä tarkoituksessa hän oli tullut; hän ymmärsi, että täällä oli mies, jonka oli tehtävä pimeyden työ, ja hän uteli lapsellisessa mielessään, kuinkahan hänen äitinsä tahtoi hänen nyt tekevän.

Hänen silmänsä olivat ehtineet tottua pimeään, ja hän saattoi eroittaa suuren käärön, joka oli heitetty lattialle. Mutta pyssyn, jos hän sai sen käsiinsä, kätkisi hän sängyn alle, ja niin ei ilkeä mies voisikaan tehdä tihutyötään.

Hän otti muutamia askelia, mutta seinä tuli heti vastaan. Ilmeisesti huone oli hyvin pieni, ja hän pelkäsi koskettavansa kuvatusta, joka makasi lattialla yhäkin yhtä liikkumatonna ääntäkään päästämättä.

Tietysti pikku sydän pamppaili kovemmin kuin tavallisesti, ja silmät vaanivat läpi pimeyden murha-asetta. Silloin hän oli sängyn reunalla huomaavinaan esineen, joka muistutti sitä, mitä hän etsi. Mutta yrittäessään sitä kohden hän tuli jalallaan koskettaneeksi jotakin kovaa. Mies hypähti ärähtäen pystyyn. "Perkele, perkele", mutisi hän.

Taasenkin hän seisoi aivan kuin maahan naulattuna ja katsoi pimeyteen.

"Se kiiluu jälleen... mutta minä en pelkää, ja jospa minulla vain olisi pyssyni..."

Tyttö peitti silmänsä käsillään.

"Nyt se on poissa... mutta olisipa minulla vain pyssyni..." Hetkisen kuluttua mies mörähti jälleen: "Tuolla se on, tuolla se on! Nyt me kaksi käymme leikkiin!"

Taasenkin kuolemanhiljaisuus. Gustava Adolfina vaipui lattialle joko pelosta tai väsymyksestä, ja nukkui -viattomuuden tyyntä unta.

Roisto seisoi vaanien peloissaan. Hän kärsi kadotuksen tuskia eikä ollut varma, olivatko helvetin henget tulleet häntä vaivaamaan ennen aikojaan, vai oliko se joku ihmisolento, joka urkki hänen salaisuuksiaan... jossa tapauksessa hänellä oli halu näyttää! Niin kauan kun hän oli hengissä, ei kukaan ollut väkevämpi kuin hän.

Hän ei tiennyt, oliko seissyt siinä tunteja vai minuutteja, kun kuuli syvän huokauksen. Hylkiö hätkähti ja vapisi kuin haavanlehti. Oliko hän aaveiden ympäröimä? Hän tahtoi huutaa, mutta ei äännähdystäkään tullut hänen huuliltaan. Oli kuin hänen hengityksensä olisi tukehtunut.

Silloin hän kuuli vaikeroivan kuiskeen: "Äiti, äiti, minä pelkään."

Ihminen siis. Nyt oli pelko poissa, ja sen sijaan täytti raivo hänen sielunsa. Oli uskallettu ilveillä hänen kanssaan Niinkuin mieletön hän syöksähti sinne, mistä ääni oli kuulunut, mutta suistui suulleen. Pamahti laukaus. Hän kuuli hiljaista uikutusta, mutta tunsi samassa niin kipeää tuskaa oikeassa käsivarressaan, että joutui tainnuksiin.

Oli jo aamu, ja linnassa oli jo väkeä liikkeellä, kun kuului laukaus. Mutta kesti kauan, ennenkuin saatiin selville mistä se tuli.

Sinne tulijoita kohtasi kamala näky. Lapsi makasi verilätäkössä. Hän oli kuollut niin keveästi, ettei edes hymykään ollut kalvennut hänen huuliltaan. Ja suuret silmät, vaikkakin lasittuneina, silmäilivät vielä yhtä kysyvinä maailmaan. Kun hänet nostettiin maasta, huomattiin, että pergamenttiliuska oli kiinnitetty hänen povelleen. Se irroitettiin ja luettiin:

"Kuninkaan henki on vaarassa, olkoon hän poissa huomisesta tarkastuksesta."

Mitä hämmästystä tämä lyhyt kirjoitus herättikään! Useimmilla ei tietysti ollut aiotusta tihutyöstä aavistustakaan, ja ne, jotka siitä tiesivät, varoivat ilmaisemasta salaisuuttaan. Kenen lapsi tämä oli? Kukaan ei sanonut häntä tuntevansa.

Sama laukaus, joka oli hänet surmannut, oli myös murskannut miehen käsivarren kyynäspäästä. Hän makasi ähkyen tuskissaan ja kääntyi pois, ettei näkisi ruumista.

Koetettiin kaikin mokomin peittää asia hiljaisuuteen. Kuninkaan huoneet olivat onneksi linnan toisessa päässä, ja sinne asti ei pamaus ollut kuulunut. Mutta kun hän päivän koitteessa ratsasti kaupungista sotaväen-katselmukseen, näkivät useat henkilöt tiiviisti hunnutetun naisen, jonka toiset väittivät harhailleen linnan ympärillä koko yön.

Kuninkaan lähdön jälkeen joku oli kysynyt naiselta ketä hän etsi ja saanut vastaukseksi: "Lastani, elävänä tai kuolleena!" Hän oli tullut linnaan ja melkein omin neuvoin löytänyt tien ruumishuoneeseen. Oli samalla kertaa jotakin niin henkevää ja niin käskevää hänen olennossaan, ettei kukaan tehnyt mitään vastaväitteitä, kun hän otti lapsen käsivarrelleen ja kantoi sen pois.

"Mitä hän puheli itsekseen?" kysyi muuan läsnäollut palvelija toveriltaan.

"Sinä olet tehnyt tehtäväsi, nyt on jäljellä vain minun."

"Mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"

"Hän oli hullu, senhän näki selvään. Tule avukseni, roisto on vietävä sairashuoneeseen."

"Ensin paranemaan, sitten kaula poikki! Miksei häntä voi teilata muitta mutkitta?"

"Mutta sehän olisi vastoin kristittyjen lakia..."

"Ihmettelen mitä pahaa tyttölapsi oli tehnyt hänelle."

"Etkö käsitä, että lapsukainen oli välikappale, mies samaten; pienet roistot hirtetään, suuret ajavat vaunuilla matkoihinsa. Tule, nyt on hylkiö korjattava pois."

Varhain samana aamuna, sotaväen-katselmuksen aikana pidettiin salainen kokous useiden korkeimpain pappisvaltiasten kesken. Heidän pelästyneistä kasvoistaan saattoi nähdä, että oli tapahtunut jotakin tavatonta.

"Mihin toimenpiteihin meidän on ryhdyttävä hylkiöön nähden?"

"Mikä onnettomuus, ettei hänkin joutunut kuoleman omaksi!" puuttui toinen puheeseen.

"Hän saattaa vielä kavaltaa salaisuuden."

"Sellainen on estettävä", keskeytti toinen.

"Millä tavoin?"

"Jonkun papin on mentävä hänen luoksensa."

"Hän on saanut aneet."

"Silloin saa hän synninpäästön ja ehtoollisen ja viinissä..."

"Sitä mieltä olen minäkin."

Siihen yhtyivät kaikki, ja kokous hajaantui.

12.

PAHOLAISEN HOUKUTUKSET.

Ruotsalaiseen armeijaan Saksassa kuului vuoden 1631 lopulla kaikkiaan 63,700 jalkamiestä ja 16 000 ratsumiestä ja ennen sotaretken alkua toivottiin sen kohoavan 153,000 jalkamieheen ja 43,000 ratsuriin. Se oli suurin järjestynyt sotavoima mikä milloinkaan oli marssinut Saksan maaperällä.

Kuninkaan viimeksi tarkastama joukko oli niinsanottu "royal-armeija"; se oli suunnilleen viides osa koko sotavoimasta, ja sen tyynten, varmojen liikkeiden näkeminen vakuutti hänet siitä, että nämä äskenpestatut olivat jo ehtineet oppia yhtä ja toista vanhemmilta tovereiltaan.

Kustaa Hornilla oli "frankkilainen armeija" Mainin tienoilla komennossaan. Juhana Banér oli erään armeijan kera Magdeburgin tienoilla, Åke Tott kolmannen kera Ala-Saksissa Muita osastoja johtivat saksalaiset ruhtinaat jotka olivat kuninkaan sukulaisia ja kenraaleja Ruotsin palveluksessa kuten Saksi-Weimarin herttuat Wilhelm ja Bernhard, Hessenin maakreivi Wilhelm ja samoin Lüneburgin Yrjänä. Böömin saksilainen sotajoukko oli itsenäisessä asemassa sotamarsalkka Arnimin johdolla.

Vihollisten puolella oli Tillyn 20,000 miehen vahvuinen sotajoukko talvimajoillaan Tonavan pohjoispuolella; jokseenkin yhtä suuri voima oli Böömissä ja Schlesiassa pitämässä Tiefenbachin ja Maradan johdolla saksilaisia kurissa.

Ala-Saksissa oli Pappenheim 20,000 miehen voimin hänkin. Hänen väkensä oli enimmäkseen sijoitettu keisarillisiin linnoihin.

Mutta vaarallisempi kuin kaikki muut oli eräs kolmas armeija, joka oli astuva esiin vuoden alussa.

Palaamme mieheen, joka, juuri siksi ettei hän kammoksunut mitään keinoja, oli käynyt masentumattomalla voimalla eteenpäin maaliaan kohden, joka oli tehdä keisari yksinvaltiaaksi Saksassa.

Oveluudessa vetäen vertoja kenelle tahansa oli Pappenheim peräytynyt ylivoiman edessä ja nyt hän lepäsi kuin haavoitettu jalopeura ja odotti aikaansa. Hänen suunnattomat rikkautensa sallivat hänen ympäröidä itsensä samalla ylellisyydellä kuin itse keisari. Jokaiselle etevälle upseerille ei ollut tarjona ainoastaan hänen pöytänsä, vaan myös kukkaronsakin, ja jokainen reipas sotilas saattoi kirjoituttaa itsensä hänen nimikirjoihinsa.

Raivonsa ensi puuskassa Wallenstein oli vannonut, ettei enää koskaan palvelisi keisaria, ei sittenkään, vaikka siten voisi pelastaa sielunsa helvetin tulesta.

Mutta tapaukset seurasivat ripeästi toisiaan. Kustaa Aadolf tuli, ja hänen voittonsa herättivät Wallensteinin kateuden, mutta kenties ihailunkin. Yhdessä hänen kanssaan hän saattoi valloittaa maailman. Päätöstä seurasi pian toiminta, ja Kustaa Aadolfin suureksi kummastukseksi ilmoitettiin hänelle kreivi Matias Thurn, eräs Wallensteinin uskottu Adam Trzka ynnä eräs maanpaossa oleskeleva böömiläinen, Raschin nimeltään.

Heidät otettiin vastaan. Adam Trzka esitti herransa asian.

Jos kuningas tahtoi antaa Wallensteinille 12,000 ruotsalaista sotamiestä ja kahdeksantoista tykkiä, sitoutui hän lähtemään keisaria vastaan.

Ehdotus oli houkutteleva, ja Kustaa Aadolf ei ollut haluton. Mutta hän vastasi, että hän ei sillä hetkellä voinut antaa mitään joukkoja.

Niin pitkälle oli päästy ennen Breitenfeldin taistelua.

Kuninkaan loistava voitto kannusti Wallensteinin toiveita. Uudestaan hän lähetti viestin, että jos hän saisi pyytämänsä sotavoiman, hyökkäisi hän keisarin armeijan kimppuun Schlesiassa, valloittaisi tämän maan ja Böömin, ryntäisi Wieniä vastaan ja asettuisi sinne talvimajaan, mutta ensimäisellä kovalla pakkasella menisi yli Tonavan ja ryntäisi Steiermarkiin, Kärnteniin ja Krainiin.

Ehdotus oli jo ennen ehtinyt käydä Kustaa Aadolfille vastenmieliseksi. Kuinka saattoi hän luottaa luopioon, joka oli Wallensteinin yhteiskunnallisessa asemassa? Kenties hän katsoi lähetystehtävänsä täällä siksi pyhäksi, ettei voinut käyttää tällaista tarjousta sen hyväksi. Lähettiläs sai vastaukseksi, ettei kuningas voinut luovuttaa joukkojaan. Hän saattoi antaa korkeintaan 1,500 miestä.

Voimme aavistaa mitä Wallenstein tunsi saadessaan tällaisen vastauksen. Hän aivan kiehui loukatusta ylpeydestä ja raivosta ja huusi:

"Hyvä, asia käy laatuun ilman Ruotsin kuningastakin!"

Jollei hän voinut tehdä suurtekoja kuninkaan lipun alla, niin kyllä jonkun toisen. Wallensteinin kunniaa janoova sielu kyseli vähät mitä asia koski, kunhan hän vain voi niittää kunniaa ja mainetta.

Jo Frankfurtin kukistumisen jälkeen oli Wienissä ajateltu kutsua Wallenstein takaisin, Maksimilian Baijerilainen oli vain asettunut vastaan. Mutta Leipzigin taistelun jälkeen keisarin lähettiläät saapuivat Wallensteinin luo ja tarjosivat hänelle ylipäällikkyyden. Hän hylkäsi tarjouksen ja lähetti siitä heti tiedon Kustaa Aadolfille. Mutta tämä ei muuttanut mieltään.

Sitä mukaa kuin keisarin asema ruotsalaisten menestyksen ja liittoutuneiden kaksimielisen aseman vuoksi kävi yhä epätoivoisemmaksi, sai Wallenstein Wienistä yhä hartaampia esityksiä ja pyyntöjä. Mutta vasta Kustaa Aadolfin selvän hylkäävän vastauksen saatuaan Wallenstein päätti ottaa vastaan keisarillisten joukkojen johdon.

Joulukuussa 1631 sopimus oli tehty. Kuitenkin hän oli aluksi ottanut ylipäällikkyyden ainoastaan kolmeksi kuukaudeksi.

Wallensteinin nimellä oli entinen taikavoimansa. Kaikilta tahoilta virtaili sotamiehiä hänen lippujensa alle, ja jo maaliskuussa hänellä oli 40,000 miehen suuruinen armeija.

On jo sanottu, että Saksin vaaliruhtinas, joka vastarintaa kohtaamatta oli tunkeutunut Böömiin ja voittanut Pragin, laittautui levolle helposti voitetuille laakereilleen ja sorti maan asukkaita, salaisuudessa hieroen erikoisrauhaa Saksin puolesta epäröivänä ja päättämättömänä kuten kaikissa teoissaan.

Bambergin hiippakuntaa pidettiin jesuiittalaisuuden ahjona, ja Kustaa Horn sai käskyn sijoittaa joukkonsa sinne, rynnätäkseen sieltä Böömiin, jos niin tarvittiin.

Karkoitettu piispa pakeni Müncheniin ja sai Maksimilianin luona aikaan, että Tilly riensi avuksi. Tämä lähti talvimajoiltaan Tonavan rannalta ja hyökkäsi niin odottamatta frankkilaisen armeijan kimppuun, että Horn, koskei tahtonut jättäytyä tappiolle alttiiksi, vetäytyi hiippakunnasta takaisin, mutta palasi sitten pitkin Mainin vartta Schweinfurtiin tehden Tillylle melkoista vahinkoa.

Tämä oli alkunäytös siihen uuteen taisteluun, jossa Kustaa Aadolf ja Tilly jälleen olivat kohtaavat toisensa.

Tillyn lähtö Tonavan rannalta oli kuninkaalle merkki lähteä myös liikkeelle Reinin seuduilta. Hänen marssinsa kävi Frankfurtin kautta. Täällä hän riistäytyi itkevän puolisonsa syleilystä; tämä oli saanut häneltä luvan pysyä läheisyydessä ja käydä tervehtimässä niin usein kuin hänen aikansa myönsi. Kuningatar puolestaan oli luvannut olla kärsivällinen ja alistuvainen ja ensi kertaa elämässään hän koetti olla huutamatta puolisoaan takaisin, kun tämä poistui huoneesta.

Maaliskuun 3 p:nä kuningas lähti 2,000 miehen kera Frankfurtista. Hänen tarkoituksensa oli yhdistyä Hornin kanssa ja sitten niin kiireisesti kuin mahdollista etsiä Tilly käsiinsä ja pakoittaa hänet taisteluun. Retki kävi Maininlaaksoa itäänpäin Schweinfurtin kautta. Kitzingenin luona kohdattiin Horn. Muutamia päiviä myöhemmin tulivat Juhana Banér ja Weimarin herttua, niin että ruotsalainen sotajoukko nousi nyt 40,000 mieheen.

Kuningas ei kuitenkaan tavannut vastustajaansa Frankenista. Tämä oli jo herttua Maksimilianin kehoituksesta peräytynyt toiselle puolen Tonavaa. Kuningas jatkoi tietään hänet mahdollisesti tavoittaakseen.

Maaliskuun 20 päivänä ruotsalainen sotajoukko tuli Fürthiin, ja samana päivänä kuningas kävi Nürnbergissä.

Tämä kaupunki oli silloin Saksan rikkain ja oli alusta alkaen kiihkeästi omistanut luterilaisen opin. Katolilaisten julma mellastus oli sen asujamille ollut alituisen pelon ja levottomuuden aiheena. Suuri ja yleinen oli suru, kun Tanskan kuninkaan täytyi vetäytyä takaisin, ja Kustaa Aadolfin saapuminen tuotti tosin iloa, mutta ainoastaan heikkoja toiveita. Mitäpä hän läksi niin suunnatonta ylivoimaa vastaan? Hän lähestyi, ja jokaista hänen saavuttamaansa voittoa tervehdittiin riemulla Nürnbergin asujanten kesken.

Kun Magdeburg kukistui, olisivat he onnettoman kaupungin kohtalossa nähneet omansa, jolleivät Kustaa Aadolfiin kohdistuvat toiveet olisi vakiintuneet varmuudeksi, ettei hän ollut jättävä heitä suojattomiksi vaaran hetkenä. Ja nyt hän seisoi heidän kaupunkinsa portilla. Ilo oli yleinen niin vanhojen kuin nuortenkin, niin ylhäisten kuin alhaistenkin kesken, ja vastaanotto oli sen mukainen.

Ratsuriparvi, johon kuuluivat kaupungin patriisit ja etevimmät miehet loistavissa puvuissa, ratsasti kuningasta vastaan, ja heitä seurasi jono vaunuja, joissa ajoivat kaupungin ylhäisimmät rouvashenkilöt. Porvaristo komeili aseissa lippuineen, kellot soivat kirkkojen torneissa, ja kaupungin muureilta ammuttiin tykeillä.

Kaunis keskiajan kaupunki oli koristautunut koko loistoonsa. Päädyt ja parvekkeet olivat verhotut kallisarvoisin ja monivärisin kankain, ikkunat olivat täynnä katselijoita, soittokunta soitti, kaikkialla pelkkää riemua ja ihastusta. Kun kuningas tuli ratsastaen kaupunkiin, ratsasti hänen rinnallaan Fredrik Pfalzilainen, ja häntä ympäröivät useat saksalaiset ruhtinaat ja kreivit monien ruotsalaisten herrojen keralla.

Kustaa Aadolf tervehti kaikille tahoille. Oli kuin kaikki huolet olisivat olleet puhalletut pois, jalot kasvonpiirteet ilmaisivat mitä suurinta ja puhtainta iloa, ja kyynelet, jotka kimmelsivät hänen silmissään, näyttivät katsojista kauniimmilta kuin parhaimmatkin jalokivet.

Kauan muisteltiin tätä Kustaa Aadolfin saapumista Nürnbergiin juhlallisimpana kohtauksena mitä vanha valtakaupunki oli nähnyt muuriensa sisällä. Mutta ulkonainen upeus ja loisto kalpeni kuninkaan tekemän persoonallisen vaikutuksen rinnalla. Kustaa Aadolfissa oli, kuten Saksan suurin historiankirjoittaja sattuvasti on huomauttanut, jotakin kansanomaista sanan parhaimmassa merkityksessä. Kaikkialla, niin kotona kuin kylässäkin, oli hänellä voima temmata joukot mukaansa, ja erityisesti tämä näyttäytyi, kun hän astui kosketukseen vapaiden valtiokaupunkien protestanttien kanssa. Pohjolan ruhtinaan kaikkia kohtaan avonainen ja vapaa esiintyminen, teeskentelemätön iloisuus ja koruton arvokkaisuus, kaikki tämä valtasi täällä mielet mitä suurimmalla voimalla, kun sankari lähestyi heitä heidän vertaisenaan. Kuinka erilainen hän olikaan kuin Pohjois-Saksan protestanttisten ruhtinashuoneiden raa'at juomari- ja junkkarityypit tai nämä puoleksi italialaistuneet, jesuiittain kasvattamat ruhtinasihanteet, joita Etelä-Saksan katolisilla hoveilla oli esitettävinään! Kustaa Aadolf oli kansan mies; hänestä oli kaukana se prameileva espanjalainen loisteliaisuus, jota silloin apinoivat kaikki ne, jotka kokeilivat Versaillesin ranskalaisilla hovitavoilla. Hänen lumousvoimansa oli siinä, että hänessä kuvasti germaaninen luonne kaikessa siinä alkuperäisyydessään, jossa se esiintyi hänen koreilusta vapaana säilyneessä kansassaan, että koko hänen ihmisensä kuvastui todellista protestanttisuutta. Näille Lutherin ja Melanchtonin parhaimmille maanmiehille hän ei ollut mikään muukalainen, vaikkei ollutkaan syntynyt heidän keskuudessaan. Missä hän ratsastikin Nürnbergin katuja, täytti ilman yksi ainoa katkeamaton riemuhuuto. Näille eteläsaksalaisille protestanteille, jotka niin kauan olivat eläneet katolisen ylivallan sorrettavina, heille oli hän tosiaankin pohjolasta ilmestynyt vapauttaja.

Kuninkaan saavuttua hänelle varustettuun asuntoon pyysi kaksi raadin edustajaa päästä hänen puheilleen. Nämä toivat kaupungin tervehdyksen, ja ilmoittivat, että kaupunki tahtoi antaa suuren määrän elintarpeita sotajoukolle, neljä tavattoman suurta tykkiä tarpeineen, kaksi erittäin hyvin tehtyä karttapalloa, taivaspallon ja maapallon sekä lopuksi useita hopeavaaseja mitä kauneinta tekoa.

Kuningas oli silminnähtävästi liikutettu kaikista näistä hyväntahtoisuuden osoituksista ja otti vastaan kutsun kaupungin hallintomiesten ja raadin tarjoamille päivällisille.

Tämän juhlan lopuksi Kustaa Aadolf lausui ympäristölleen: "Jumala on teidät pannut johtomiehiksi kaupunkiin, jonka vertaista väkirikkaudessa olen tuskin nähnyt. Tämä väki luottaa teihin ja tottelee teitä; olkoon sentähden hallituksenne sellainen, että voitte vastata siitä ylimmän tuomarin edessä, kun teidän on kerran itsennekin tili tehtävä. Te kuulutte Nürnbergin korkeimpiin sukuihin, astutte isienne jälkiä ja olette heidän vertaisensa isänmaanrakkaudessa. Vihollinen on tekevä kaikkensa saadakseen teidät eripuraisiksi ja sitten riisumaan aseenne, mutta minä varoitan teitä kallistamasta korvaanne heidän kuiskutuksilleen. Evankelisessa opissa on valo ja kehitys, puolustakaa sitä hengellänne ja verellänne."

Raatiherrat puhuivat siitä, kuinka kuningas oli näyttänyt esimerkkiä kaikille ja mitä uskomattomia tapauksia oli jo tapahtunut.

"Niin", vastasi Kustaa Aadolf, "Herran kaikkivaltius on ihmeellisesti näyttäytynyt keskuudessamme, hän on lyönyt vihollisemme sokeudella, niin että he ovat jättäneet keisarikunnan tärkeimmät paikat meille avoimiksi. Jumala on armossaan tehnyt meidät tahtonsa välikappaleiksi. Olin uskonut, että koittaisi tuomiopäivä, ennenkuin voisin saapua Saksanmaan sydämeen ja teidän kaupunkiinne."

Kaikki puhuivat, että se, mitä kuningas oli tehnyt, näytti koko maailman silmissä ihmetyöltä.

"Se on totta", vastasi Kustaa Aadolf, "olen jättänyt alamaiseni ja kaiken mikä minulle on rakkainta maailmassa; soturini ovat seuranneet esimerkkiäni, he ovat jättäneet vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa samoin kuin minäkin uhratakseen henkensä ja verensä puolustaakseen uskontoa, vapautta ja maailmanrauhaa. Yhtä vähän he kuin minä tulevat tästälähin säästämään itseään taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta. Teidän kaupunkianne tahdon suojella sikäli kuin se on minun vallassani."

Raatiherrat riensivät hänen ympärilleen kilvan puristamaan hänen kättään. Todellinen suuruus ikäänkuin kohottaa arki-ihmisen ja vetää hänet puoleensa. Kustaa Aadolf tunsi, että kaikkien niiden silmien takana, jotka nyt rakkaudella ja ihailulla katsoivat häneen, olivat avoimet sydämet, jotka ilolla ottivat vastaan ja kätkivät hänen sanansa, ja sielunsa kylläisyydestä hän puuskahti eronhetkenä:

"Älköön koskaan rohkeutenne lannistuko, luottakaa Jumalaan ja kehoittakaa toisianne uskonnon ja vapauden puolustukseen! Älkää pitäkö merkityksettömänä sitä, että Herra on tänään lähettänyt teille saarnamiehen, joka, samalla kun hän teitä kehoittaa ja lohduttaa, tahtoo myös auttaa teitä mikäli Jumala antaa hänelle voimaa siihen!... Pysykää lujina, ja kaikkivaltias on pitävä mahtavan kätensä teidän päänne päällä; teidän kaupunkinne on edelleen kukoistava, ja sen maine on laajalle kaikuva, ja te itse olette saava katoamattoman kunnian tulevien sukupolvien kesken ja iankaikkisuudessa autuuden himmenemättömän kruunun."

Kuningas matkusti pois, mutta hänen käyntinsä muisto eli kauan mielissä. Ne puheet, jotka hän oli pitänyt, merkittiin muistista kirjaan, ja niitä levitettiin satalukuisina painoksina. Ja ihaillun sankarin kuvaa monistelivat monet taitavat kädet kaupungin monissa työpajoissa.

13

TAISTELUUN! TAISTELUUN!

Maaliskuun 23 päivänä ruotsalainen sotajoukko lähti marssimaan Schwabachista eteenpäin. Kuningas toivoi saavuttavansa Tillyn, mutta tämä oli päässyt turvaan Ingolstadtiin, ja ruotsalaiset näkivät ainoastaan vilahduksen hänen jälkijoukostaan.

Pikaisesti neuvoteltuaan kenraaliensa kanssa Kustaa Aadolf päätti lähteä Donauwerthia vastaan, ja armeijan täytyi kiiruhtaa marssiaan ehtiäkseen vallata tämän Tonavan ylimenolle niin tärkeän paikan, ennenkuin Tilly ehti tulla avuksi.

Tämä onnistui tosiaankin, ja aamupäivällä maaliskuun 27 p:nä ruotsalaisen sotajoukon nähtiin saapuvan perille.

Donauwerthin kaupunki, joka sijaitsee Tonavan pohjoisrannalla, oli siihen aikaan erittäin hyvin linnoitettu. Kaupunkia suojeli korkea vuori, ja sille oli alettu rakentaa linnoitettua leiriä, ja Tonavan sillan suojaksi oli etelärannalle luotu maasta sillanpääty. Päällikkönä oli Rudolf, Saksi-Lauenburgin herttua. Tämä katsoi olevansa liian heikko puolustamaan leiriä Schellen-vuorella, mutta päätti sitä voimakkaammin suojella kaupunkia, erittäinkin kun hän luotti siihen, että Tilly oli tuleva avuksi.

Donauwerth oli ollut vapaa valtiokaupunki samoinkuin Nürnberg ja omistanut protestanttisen opin, mutta jo 1608 sinne oli sijoitettu baijerilainen linnaväki ja kaupungin asujamet pakoitettu katoliseen oppiin. Salaisia protestantteja oli suurin joukoin, ja voimme käsittää, minkälaisin tuntein nämä kuulivat, että ruotsalaiset olivat tulossa.

Kustaa Aadolfin ensimäinen toimenpide oli vuoren valtaus, jonne hän heti käski viedä tykistön. Kohta sen jälkeen alkoi niin itse kaupungin kuin Tonavan yli vievän sillankin pommitus.