Part 18

Herttua Rudolfille ja hänen sotureilleen uhkasi käydä pahoin, mutta he pysyivät rohkealla mielin, sillä apu oli lähellä. Tonavan etelärannalla oli nähty keisarillista ratsuväkeä ja pidettiin aivan varmana, että Tilly oli tulossa, ja että ratsuväki kuului hänen etujoukkoihinsa. Mutta ruotsalaisten tykkien tuli kuumeni, ja sen sijaan että useammat ja suuremmat osastot Tillyn ratsuväkeä olisivat lujittaneet toiveita hänen pikaisesta saapumisestaan, katosivat tykkönään nekin ratsuriparvet, joiden oli nähty kiitävän ohi.

Niin huolestuttavissa olosuhteissa päättyi päivä herttualle, joka ei tiennyt muuta keinoa kuin pikimmiten pistää pillit pussiin ja lähteä suolle soittamaan. Sotamiehet saivat käskyn lähteä kaupungista, eikä heille tarvinnut sitä sanoa kahteen kertaan. Mutta töminä sillan yli marssittaessa herätti ruotsalaisten huomion. Sillalle suunnattiin entistäänkin murhaavampi tuli ja kaupunki vallattiin rynnäköllä.

Vaikeudet olivat nyt voitetut, ja Kustaa Aadolf saattoi lähettää joukkojaan yli Tonavan, mikä seuraavina päivinä tapahtuikin. Donauwerthiin jäi 2,000 miehen suuruinen vartioväki, ja Kustaa Horn sai käskyn vallata seudut Tonavan varrella länteenpäin, kun taasen kuningas sijoitti päämajansa Nordheimin kylään.

Ruotsalainen sotajoukko oli nyt Lechin ja Tonavan virtojen kulmauksessa. Lechin yli meni tie Baijerin sydämeen, ja sinnekin tahdottiin päästä. Mutta ylimeno oli asia, joka hätkähdytti kokeneinta ja rohkeintakin Kustaa Aadolfin sotapäälliköistä. Jotensakin kaita, mutta väkevä ja kuohuva alppivirta oli tulvillaan kevätauringossa sulaneesta Alppien lumesta ja vyöryi tasangoille, niin että Rainin pikku kaupunki Lechin itärannalla oli aivan kuin järvenä. Virran oikeanpuolinen ranta oli varustettu vallituksilla, ja niistä lujimman turviin oli Tilly koonnut 2,500 mieheen nousevan päävoimansa.

Baijerilainen sotajoukko, jossa herttua Maksimilian itsekin oli, seisoi virran, suon ja metsän suojassa, kun taasen järein tykein varustetut vallitukset puolustivat kaupunkia.

Vastapäätä virran vasemmalle rannalle, lähelle Rainia, oli Kustaa Aadolf pystyttänyt leirinsä. Jalkaväki oli sijoitettu erääseen metsäntylvään, jossa se oli hakenut aukeaman olinpaikakseen. Ratsuväki oli etelämpänä avoimella kentällä. Etupuolelta suojelivat leiriä murrokset, joissa oli aukkoja uloskarkauksen varalta.

Eräässä kertomuksessa ruotsalaisesta päämajasta niiltä ajoilta mainitaan: "Vihollinen on vallitusten turvissa Rainin lähellä, kahden tunnin matkan päässä täältä. He ovat nostaneet ylös sillan ja miehittäneet Lechin varren Augsburgia myöten, niin että on mahdoton päästä heidän kimppuunsa menettämättä paljon väkeä, jonka tähden kuninkaallisen majesteetin täytyy etsiä toinen tie."

Sellainen ei kuitenkaan ollut kuninkaan tarkoitus. Tuokion ajan hän ajatteli, etteiköhän hävitettyä siltaa voisi laittaa jälleen käyttökuntoon, mutta käsitti pian, että se oli virran tulvehtimisen tähden mahdotonta. Oli etsittävä toinen tie virran yli, ja tapansa mukaan hän otti itse osaa tiedusteluretkeen, joka tässä tarkoituksessa tehtiin.

Muutamien ratsumiesten seuraamana hän ratsasti eräänä päivänä pitkin virranrantaa, mutta pysähtyi erääseen paikkaan, joka hänestä näytti sopivalta. "Kuulkaas, pojat", sanoi hän, "ken teistä voi ottaa varman selon kuinka syvä virta tällä kohtaa on, hän saa kunnialahjan."

Ratsumiehet katselivat toisiinsa, ja muuan heistä virkkoi suomeksi murtaen, "että jos hän sai ottaa ylleen vanhan sarkatakin, joka hänellä oli leirissä, tahtoi hän koettaa onneaan."

Kuningas suostui ja ratsasti itse eräälle etäiselle kukkulalle, josta hän kaukoputkella saattoi nähdä, miten yritys onnistui.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli hajasäärinen, liikkaava talonpoika, jolla oli pitkä riuku olallaan. Hän lynkkasi alas rannalle ja huusi baijerilaisille toiselle puolen, että he tulisivat auttamaan häntä ylitse.

Varmaankaan hän ei saanut mieleistään vastausta, sillä hän alkoi kahlata virrassa jalat pohjassa, kunnes vesi ulottui vyötäisiä myöten. Ja kun hän huomasi, että vesi oli hänelle liian syvä, pysähtyi hän kynsien päätään. Baijerilaiset nauroivat ääneensä ja kysyivät eikö hän osannut uida.

Sitä hän ei arvellut voivansa, koskei ollut koskaan koettanut.

Uusi naurunrähäkkä, ja muuan baijerilainen virkkoi varoittaen, että silloin täytyi hänen varoa itseään, sillä "virta on 22 jalan syvyinen."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi talonpoika halveksivasti tiuskaisten.

"Totta kai, sillä upseerimme mittasivat eilen sen syvyyden", virkkoi baijerilainen.

Mutta viisas suomalainen ei vielä tiennyt kaikkea mitä tahtoi tietää ja kysyi sentähden oppimallaan baijerilaissaksan murteella, "eikö joku heistä maanmiehyyden tähden tahtonut kahlata virtaan ja tangon avulla vetää häntä yli, hän saisi kunniapalkinnon."

Muuan baijerilaisista heitti vaatteensa pois ja kahlasi talonpoikaa kohden, joka siitä saattoi päättää kuinka pian virta syveni vastaisella rannalla. Ukkopahan liikkeet olivat kuitenkin niin kömpelöt, kun hän koetti lähestyä auttajaansa, että tämä ui hänen luoksensa. Silloin hän sai kuulla ukolta kokonaisen tarinan siitä, miten köyhät talonpojat saivat kärsiä "kirottujen ruotsalaisten" käsissä. Lorun lopuksi ukko kyllä tahtoi, mutta ei uskaltanut lähteä syvänteen yli. Sentähden baijerilainen, jota alkoi palella, jätti hänet omille hoteilleen ja ui takaisin.

Näköjään syvästi murheissaan talonpoika katsoi pelastajansa jälkeen, marssi sitten takaisin rannalle ja palasi raskain askelin takaisin. Mutta heti vihollisen näkyvistä päästyään hän riensi kuninkaan luo antamaan raporttiaan. Kustaa Aadolf ylensi hänet heti paikalla ratsuväen majoitusmestariksi ja antoi hänelle heti riikintaalereja varustuksia varten.

Varhain aamulla huhtikuun 3 päivänä kuningas ratsasti itse tiedustelemaan. Hän laskeutui ratsailta ja meni alas rannalle, josta hän huusi vahtimiehelle toiselle rannalle: "Hyvää huomenta, ystävä! Missähän vanha Tilly majaillee?"

"Hän on Rainissa, päämajassaan", vastasi vahtimies, joka ei suinkaan uneksinutkaan kenen kanssa puhui, vaan kysäisi vuorostaan: "Missäs kuningas majailee, toveri?"

"Hän on päämajassaan hänkin", vastasi kuningas.

"Olen tässä juuri aprikoinut, _antaakohan_ hän suojaa?" (pestaa uutta miehistöä) kysyi vahtimies.

"Kuinka monelle tahansa, tule vain koettamaan, et sitä varmaan kadu."

Kun kuningas tuli takaisin leiriin, kertoi hän hymyillen tapauksesta läsnäoleville ruhtinaille ja herroille.

Kustaa Aadolfin mielessä kypsyi yhä enemmän päätös laittaa silta yli virran mennäkseen aivan Tillyn ja hänen vallitusten suojustaman sotajoukkonsa edessä väkivoimin ylitse. Hän kutsui koolle sotaneuvoston kuullakseen kenraaliensa mieltä, mutta useat osoittivat olevansa vastustavalla kannalla. Erittäinkin Kustaa Horn vastusti niin uhkarohkeaa yritystä, kuin että vihollisen silmien alla lähdettäisiin pyrkimään vuolaan ja syvän virran ylitse.

Hän kiinnitti kuninkaan ja sotaneuvoston huomiota vihollisen lujiin vallituksiin ja siihen, ettei ollut rakennustarpeitakaan siltaa varten. Jollei yritys onnistuisi, lisäisi se vain katolilaisten rohkeutta, ja palausmatka kävisi ylen vaaralliseksi, varsinkin kun oltiin keskellä vihollismaata ilman mitään lujaa tukikohtaa. Hän ehdotti, että jätettäisiin Lechin ylimeno tuonnemmaksi, lähdettäisiin Böömiin päin ja lyötäisiin Wallenstein, ennenkuin hän ehti edelleen vahvistaa joukkojaan. Silloin Baijerinkin täytyi lannistua, eikä oltaisi jättäydytty vaaraan joutua saarroksiin meren puolelta ja kenties tulla pakoitetuksi epäedulliseen taisteluun.

Melkein kaikki kannattivat Hornia, ja kuningas seisoi mietteissään otsa rypyssä.

"Miksi puhua niin paljon, kun on kysymys vain ylimenosta", sanoi hän. "Vihollinen ei ole vielä ehtinyt toipua ällistyksestään kärsimäinsä tappioiden johdosta, eikä hänelle ole annettava siihen aikaa."

Siitä huolimatta Horn ei tahtonut luopua mielipiteestään ja tahtoi sitä tukea useammilla todisteluilla.

Silloin salama välähti kuninkaan silmissä ja hän huudahti: "Me olemme tulleet yli Oderin, Elben, Reinin, jopa yli Itämerenkin. Nytkö kääntyisimme jonkun Lech-virran rannalta takaisin! Minä uskon, että yritys on mahdollinen toteuttaa."

Oli jotakin niin valtavaa ja vakuuttavaa koko hänen olennossaan, että kaikki vastaväitteet vaikenivat, ja vaarallinen yritys oli päätetty asia. Heti sen jälkeen koottiin sotajoukko Oberndorfin kylän luo samannimisestä linnasta eteläänpäin, ja alhaalle rannalle luotiin kaksi patteria, joissa oli kaikkiaan 72 tykkiä, ja aineksia hankittiin sillan rakentamista varten virran ylitse.

Tillykään ei ollut lyönyt laimin välttämättömiä varatoimia estääkseen ruotsalaisten ylimenoa.

Eräässä virranmutkauksessa oli matalahko niemeke, joka oli heikko kohta baijerilaisille. Siihen asetettiin kaksi lujaa sotilasosastoa pitämään vartiota, ja nopeasti luoduille vallituksille sijoitettiin tykit ampumaan sekä sillan rakennusta että vastapäistä rantaa.

Kaikki nämä toimenpiteet osoittivat, että aiottiin, maksoi mitä maksoi, estää ruotsalaisten pääsy virran yli.

Eikä kuningas täällä aikonutkaan ryhtyä ylimenoon. Oberndorfin kylästä 3,000 kyynärää etelään oli eräässä toisessa Lech-virran polvekkeessa saareke aivan lähellä vihollisten rantaa, ja sinne kuningas laittoi suunnitelmansa.

Ettei vihollinen täällä ryhtyisi samoihin varokeinoihin kuin Oberndorfin kohdalla, oli välttämätöntä pitää Tilly siinä uskossa, että ylimenoon tosiaankin aiottiin ryhtyä viimeksimainitussa kohdassa. Sentähden pystytettiin myös ruotsalaisten patterit Oberndorfin luo, tykinsuut suunnattuina vihollista vastaan. Nämä alkoivat pian soittaa yli virran, ja sotajoukko asetettiin täyteen taistelujärjestykseen.

Tilly ei aavistanut mitään. Oberndorfin talot revittiin, jotta saataisiin rakennusaineita siltaan, ja ne vietiin todelliselle ylimenopaikalle. Samana iltana upotettiin siellä virtaan useita erikokoisia pukkeja, jotka oli häthätää valmistettu. Työ jatkui koko yön ja seuraavan päivänkin, ilman että Tillyllä oli siitä aavistustakaan. Mutta hänenkin aikansa oli täpärällä.

Kun aurinko nousi huhtikuun 4 p:nä, näki hän aivan silmiensä edessä ruotsalaisen armeijan asetettuna taistelujärjestykseen. Sen takana kohosivat Oberndorfin linnan muurit, ja aivan lähellä kylää seisoi ruotsalaisen sotajoukon oikea sivusta. Tilly loi katseen omiin valloneihinsa ja hymyili. Jos hänen mielessään väikkyi muistoja Leipzigistä, unohti hän ne vallituksiaan katsellessaan ja jupisi itsekseen: "Pyhä neitsyt on oleva meille avullinen!"

Baijerilaiseen sotajoukkoon kuului 20,000 miestä. Maksimilian oli itse mukana, ja sotamiehet, joita elähytti heidän vaaliruhtinaansa läsnäolo, osoittivat rohkeutta, joka lupasi hyvää taistelun tulosta. Sotajoukko oli virran, suon ja metsän suojassa, ja me tiedämme jo, että rantaa suojelivat vallitukset järeine tykkeineen.

Ruotsalaiseen sotajoukkoon kuului 22,000 miestä jalkaväkeä ja 12,000 ratsumiestä. Sotaisessa urhoudessa ei kukaan voinut vetää heille vertoja, ja ruotsalaiset ja suomalaiset paloivat halusta syöksyä uusiin ja rohkeihin yrityksiin voitokkaan kuninkaansa johdolla.

Lähinnä Kustaa Aadolfia hoitivat päällikkyyttä Kustaa Horn ja Juhana Banér, Weimarin herttua Wilhelm y.m. Virranrannalta ruotsalaiset vastasivat vihollisen tuleen 72 tykillä. Ja tykkien jymistessä molemmin puolin ja virranpinnan peittyessä läpinäkymättömään savupilveen laskettiin virralle puusilta, jonka savolaiset, yhtä taitavat kirveen kuin miekankin käyttöön, olivat suurimmassa kiireessä salvaneet. Se laskettiin edeltäpäin veteen upotetuille pukeille, ja suomalaiset saivat kunnian mennä ensiksi yli Kaarle Kustaa Wrangelin johdolla. Se oli hänen ensimäinen sotainen urotyönsä. Hänen kolmesataa miestään valtasivat saaren ja alkoivat heti luoda sillanpäätyä. Se oli valittua väkeä, ja kuningas oli luvannut joka miehelle kymmenen riikintaalerin palkinnon.

Aluksi kävi kaikki toiveiden mukaan. Mutta vihollisten huomio heräsi, ja ylivoimaisin joukoin he kävivät suomalaisten kimppuun. Kylmäverisesti ja ihailtavalla tyyneydellä nämä puolustautuivat ylivoimaa vastaan. He eivät väistyneet jalanleveyttäkään, vaikka hyökkäys uudistettiin useita kertoja. Samaan aikaan viimeisteltiin siltaa, joka ei vielä ollut ehtinyt aivan valmistua, eivätkä savolaiset ottaneet häiriytyäkseen ylivoimaisen vihollisen liikkeistä vastakkaisella rannalla. Heti kun se oli täysin kuljettavassa kunnossa, meni kuningas itse yli kahden jalkaväkiprikaatin kanssa.

Samassa Tilly ryntäsi alas laaksoon kahden suuren jalkaväin-neliön ja neljän tykin kanssa. Hyökkäys tapahtui melkein heti; pienestä saaresta täytyi kahlata rannalle, jolloin vesi nousi kainaloihin saakka. Mutta mikään ei lannistanut Pohjan soturien mieltä, ja kuninkaan itsensä läsnäolo kohotti suuresti rohkeutta ja sotaintoa.

Baijerilaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen; luodit moksahtelivat puiden kylkiin, ja hämmennys lisääntyi joka hetki varsinkin vihollisten riveissä. Heidän urhoollisuutensa ei voinut mitään sille tulelle, jota ruotsalaisten tykit syytivät rannalta heitä vastaan.

Mutta vaikka baijerilaisten oli vaikea ajaa ruotsalaisia pakoon, niin oli näiden toiselta puolen mahdoton saada tilaa lisäväelle. Hetken aikaa näyttikin epätietoiselta, mikä tulos oli oleva, varsinkin kun vihollisen puolelle saattoi tulla apuväkeä kuinka paljon tahansa.

Tavallisella urhoollisuudellaan Tilly oli itse ottanut osaa taisteluun ja juuri koonnut johtoonsa koko jalkaväkensä, kun yleiseksi hämmästykseksi vihollisen koko vasen sivusta kiireimmiten siirtyi etelää kohden, ja heti sen jälkeen ilmoitti tykkien jyminä, että uusi taistelu oli alkanut.

Weimarin herttua Wilhelm ei ollut malttanut pysyä toimettomana katselijana, vaan oli etsinyt ja löytänyt kahlauspaikan muutamia tuhansia kyynäriä etelämpänä, ja sitä tietä hän vei yli muutamia eskadroonia oikealta sivustalta. Häntä vastaan hyökättiin heti, mutta hän puolustautui niin urheasti, että vihollisen täytyi peräytyä. Keisarillisten koko vasen sivusta ryntäsi sen jälkeen häntä vastaan, ja nyt nousi tulinen ja pitkä taistelu ratsuväkien kesken, kun taasen vihollisen jalkaväki taisteli epätoivon taistelua kuningasta vastaan.

Tällaikaa oli onnistuttu löytämään uusi kahlauspaikka entisen ja äsken laitetun sillan välillä, ja sitä tietä vietiin yli muutamia eskadroonia ratsuväkeä ja hevosten lautasilla vietiin yli 400 muskettisoturia. Taistelua jatkettiin, lisäväkeä ei enää voitu saada yli, mutta vihollinenkaan ei enää voinut saada mitään etuja puolelleen. Taistelun aikana ilta läheni lähenemistään.

Useita Tillyn etevimmistä upseereista oli kaatunut, niiden joukossa myös urhoollinen Merode. Altringerin oli saattanut tainnuksiin tykinkuula, joka viuhahti aivan hänen päänsä ohi. Mutta vanha korpraali kantoi päänsä korkealla ja miekka kädessään hän johti valloninsa uuteen hyökkäykseen.

Mutta onni oli kääntänyt Tillylle selkänsä, hänen aikansa oli lopussa; musketinkuula sattui hänen reiteensä, ja tiedotonna täytyi hänet kantaa taistelukentältä.

Tällöin oli taistelun meno ratkaistu. Syntyi yleinen hämmennys, eikä kukaan tiennyt mihin oli ryhdyttävä. Onneksi yllätti yö, ja baijerilaiset saattoivat vetäytyä taistelukentältä takaisin leiriinsä. Täällä oli ällistys suuri ja yleinen; ne korkeammasta päällystöstä, jotka eivät mahtuneet Tillyn telttaan, seisoivat kasaantuneina sen ulkopuolelle saadakseen tietää hänen tahtonsa mihin oli ryhdyttävä. Maksimilian Baijerilainen kuuli hänen kuiskaavan: "Ingolstadt!" Ja hän päätti heti yön pimeydessä lähteä palausmatkalle.

Ruotsin kuningas oli viettänyt yönsä valmistellen uutta hyökkäystä vihollisleiriin, ja sai vasta aamulla tiedon, että vihollinen oli lähtenyt tiehensä. Hän luuli aluksi, että se oli vain juoni, ja vahva ratsuväenosasto ja kaksi jalkaväkiprikaatia lähetettiin tutkimaan jokilaaksoa, leiriä ja sen läheisiä kukkuloita. Kun vihollisesta ei kuulunut mitään, sai sotajoukko käskyn mennä virran ylitse, jota ei ehditty täydelleen suorittaa ennenkuin seuraavana (huhtik. 7) päivänä.

Kerrotaan, että Kustaa Aadolf, nähdessään hylätyn leirin edullisella paikalla lujine vallituksineen, virkkoi: "Jos minä olisin ollut baijerilainen, en olisi jättänyt tällaista paikkaa viholliselle, en vaikka tykinkuula olisi vienyt partani ja puolet leuasta lisäksi."

Tämän suunnattoman suuren ja vastoin kaikkia entisiä sotakokemuksia saavutetun voiton kautta Kustaa Aadolf oli avannut portin Baijeriin, ja ruotsalainen sotajoukko suuntasi nyt retkensä siihen kaupunkiin, jossa luterilainen uskontunnustus sata vuotta aikaisemmin, 1530, ojennettiin keisari Kaarle V:lle.

Ja huhtikuun 8 p:nä hän seisoi Augsburgin porttien edustalla ja käski sotajoukkonsa ympäröidä sen kahdelta puolen. Ruotsalaiset antoivat ensin kaupungille tulta maistiaisiksi ja sitten lähetettiin torvensoittaja viemään kirjettä, jossa kaupunkia kehoitettiin antautumaan. Baijerilainen päällikkö antoi ylpeän vastauksen, mutta katolinen raati oli itse asiassa hyvin peloissaan, varsinkin kun asujamiston suuri enemmistö oli protestanttinen. Kun oli vaihdettu useampia kirjeitä raadin ja luterilaisen väestön kesken, katsoi päällikkökin hyväksi antautua huhtik. 10 p:nä. Hän sai väkensä kera vapaasti marssia Ingolstadtiin.

Vasta huhtikuun 14 päivänä tapahtui juhlallinen marssi kaupunkiin. Kuninkaalla oli ympärillään useita saksalaisia ruhtinaita ja korkeimpia upseereja. Kulku kävi Pyhän Annan kirkkoon, jossa kuninkaan hovisaarnaaja Jakob Fabricius saarnasi siitä kohtuuttomuudesta ja epäkristillisyydestä, että ketään tahdottiin pakoittaa uskonasioissaan, ja osoitti kuinka Jumalan tahtoa vastaan sotivia jesuiittalaiset opit olivat.

Augsburgilaisen opin palauttaminen ennalleen siinä kaupungissa, joka oli ollut sen kehto, näytti Kustaa Aadolfille olevan voitoistaan rakkain, ja riemulla protestantit ottivat hänet vastaan. Huhtikuun 9 päivänä koko porvaristo oli koolla tehdäkseen uskollisuudenvalan Ruotsin kruunulle. Eräs kreivi Hohenlohe nimitettiin maaherraksi ja Pentti Oxenstjerna kuvernööriksi.

Kuningas viipyi muutamia päiviä kaupungissa katsellakseen eräitä kuuluisia rakennuksia, mutta jo huhtik. 15 p:nä Kustaa Horn lähti ratsuväen kanssa Ingolstadtia kohden. Seuraavana päivänä muuan sotajoukko lähti jäljestä. Kustaa Aadolf viipyi Augsburgissa aina 18 päivään, mutta tavoitti sotajoukon jo samana päivänä muutamien peninkulmien päässä Ingolstadtista etelään. Tämä oli Saksan vahvimmin linnoitettuja paikkoja, ja sitä puolusti nyt koko baijerilainen sotajoukko.

Huhtikuun 20 päivänä ruotsalaiset valtasivat erään pienen vallinsarven, ja ne 300 baijerilaista, jotka sitä puolustivat, osaksi lyötiin, osaksi vangittiin. Samana iltana pidettiin neuvotteluja, joissa Ranskan lähettiläskin pyysi Kustaa Aadolfia jättämään Ingolstadtin rauhaan. Kuningas vaati, että Baijerin vaaliruhtinaan oli seuraavana päivänä luovutettava takaisin maa-alueet, joita oli ottanut hänen ystäviltään ja liittolaisiltaan, päästettävä koko sotaväkensä kotia ja sitouduttava, ettei kolmeen vuoteen ryhtyisi mihinkään sotatoimiin häntä vastaan. Baijerin vaaliruhtinas ei suinkaan ollut taipuvainen tällaisiin ehtoihin.

Tilly heitti samana päivänä henkensä, ja silloin baijerilaisilla ei ollut päätä eikä pontta. Seuraavana päivänä, huhtik. 21:ntenä koko baijerilainen sotajoukko lähti Ingolstadtista ja riensi Regensburgiin. Heti siitä tiedon saatuaan kuningas käski Kustaa Hornin pitkin Tonavan etelärantaa rientää sitä estämään. Horn tuli niin lähelle Regensburgia, että hänen etujoukkonsa ottivat muutamia vankeja puolen kilometrin päässä kaupungista, ja nämä kertoivat, että baijerilaiset olivat ehtineet jo sinne sijoittaa lujan puolustusjoukon.

Sillä välin olivat ruotsalaiset rynnänneet etuvarustuksia vastaan laivasillan edustalle. Ne valloitettiin, mutta siihen päättyikin piiritys, ja Kustaa Aadolf tunkeutui etemmäs Baijeriin.

Kustaa Horn lähetettiin Landshutiin Isarin rannalle. Mutta kun baijerilainen linnaväki kieltäytyi antautumasta, lähti kuningas itse jälkeen pääjoukon keralla. Silloin baijerilaiset saivat jalat alleen, ja porvarit, jotka katsoivat jääneensä aivan turvattomiksi ja luulivat vihastuneen kuninkaan antavan varoittavan esimerkin, ottivat hänet vastaan vapisevin sydämin ja rukoilivat polvillaan armoa ja sääliä.

Kuningas käski Kustaa Hornin sanoa porvareille, ettei heillä ollut mitään pelättävää. Mutta heidät velvoitettiin maksamaan tuntuvaa paloveroa, ja sama kohtalo tuli myös läheisen piispankaupungin Freisingin osaksi. Täällä kuningas kohtasi Münchenin lähettiläät, jotka koettivat torjua sitä vaaraa, mikä uhkasi Baijerin pääkaupunkia.

Kuningas vaati upean Münchenin täydellistä ja vapaaehtoista antautumista ja paloveroa 400,000 riikintaalaria. Raati teki vastaväitteitä ja esitti kuninkaalle, että kaupungin rikkaimmat asujamet olivat matkustaneet tiehensä.

Kallistamatta tälle korvaansa kuningas marssi kaupunkia vastaan koko sotajoukkoineen. Kaupungista saapuivat uudet lähettiläät ja nämä vakuuttivat, että asujamet olivat halukkaat suorittamaan vaaditun paloveron, jonka jälkeen avaimet luovutettiin kuninkaalle.

Toukokuun 7 p:nä 1632 tapahtui Isarin sillan yli loistava marssi Müncheniin. Fredrik V ja kokonainen esikunta evankelisia ruhtinaita ympäröi Kustaa Aadolfia tässä tilaisuudessa.

Evankelinen unionikin vietti nyt voittojuhlaansa ruotsalaisen sankarin avulla. Kahdentoista vuoden maanpaon jälkeen hylätty ruhtinas hallitsi Pohjolan sankarin kanssa sukulaisensa ja vastustajansa pääkaupungissa ja omassa linnassaan.

Linnan pukuhuoneesta, joka oli maankuulu runsaista varastoistaan, löydettiin muun ohella useita tuhansia valmiita sotilaspukuja. Lattian alta löytyi 40 tykkiä, joista 24 oli tavattoman suuria ja kauniita. Erääseen tykkiin oli kätketty 30,000 kirkasta kultapalaa. Kaikki joutuivat voittajan saaliiksi.

Silminnähtävä suopeus, jota kuningas sai väestöltä osakseen, taivutti hänet antamaan anteeksi neljännen osan paloverosta, jota maksettiin 300,000 riikintaalaria.

Koko maailman silmät olivat kiinnitetyt Ruotsin kuninkaaseen, mutta hän itse ajatteli vain suunnitelmiensa toteuttamista edelleen. Joka päivä odotettiin viestiä, että keisarin äskenmuodostettu sotajoukko olisi yhtynyt baijerilaiseen ja Regensburgin kautta tunkeutunut Baijeriin. Tällöin saapui uutinen, että länsi-Schwabenissa oli puhjennut kapina talonpoikien kesken. He olivat käyneet ruotsalaisten linnueiden kimppuun muutamissa pikkukaupungeissa ja piirittivät nyt Biberachia.

Kustaa Aadolf ei kauan aprikoinut; 15,000 miehen keralla, jotka olivat saaneet levähtää ja viettää muutamia hyviä päiviä, lähti hän Münchenistä toukok. 15 p:nä. Yhtä suuri sotavoima jätettiin Juhana Banérin johdolla Baijeria puolustamaan.

Kun kuninkaan tie kulki Augsburgin ohi, suostui hän raadin pyyntöön, että viettäisi helluntaipäivät heidän kaupungissaan. Täällä pantiin toimeen suuria juhlia hänen kunniakseen, ja ilo oli suuri, kun saatiin tietää, että hän oli suostunut käymään myös tanssiaisissa, jotka kaupunki oli antava.

Nuoret naiset olivat valmistaneet hänelle lahjaksi kallisarvoisin pitsein koristetun kauluksen, ja kaikista kaunein valittiin ojentamaan se hänelle. He anoivat, että kuningas pitäisi sitä kaulassaan, ja kun hän siihen suostui, ei heidän riemullaan ollut rajoja. Mutta kallisarvoinen kaulus on vielä tänäkin päivänä Tukholman henkivaruskamarissa.

Augsburgista kuningas lähti Memmingeniin, johon koko sotajoukko oli marssinut edeltäpäin. Siellä luterilainen porvaristo otti hänet suurella riemulla vastaan. Mutta täällä hän sai viestejä, jotka uhkasivat tykkönään himmentää hänen onnentähtensä ja jotka tulivat kokonaan muuttamaan hänen suunnitelmansa.

14.

PAHOLAISEN SIJAINEN.

Tiedämme, että Wallenstein oli luvannut kolmessa kuukaudessa laittaa kuntoon 40--50,000-miehisen sotajoukon keisarin palvelukseen. Sopimus tehtiin tammikuussa 1632, ja kaksi kuukautta myöhemmin hän ilmoitti, että sotajoukko oli koossa, ja kysyi kenelle se oli jätettävä. Itse hän kärsi liiaksi leinistään voidakseen sitä johtaa ja luopui samalla keisarillisen sotapäällikön arvonimestä ja 100,000 riikintaalarin palkasta, jota hänelle oli tarjottu.