Part 19

Lähestyi vihdoin tärkeä maaliskuun viimeinen päivä, jolloin Wallenstein oli juhlallisesti luvannut luovuttaa päällikkyyden. Mutta hänen sielussaan paloi kostonhimo. Hän oli näyttelevä osansa loppuun ja nöyryyttävä keisarin äärimmilleen, melkeinpä pakoittava hänet ottamaan kruunun päästään ja laskemaan sen Wallensteinin jalkojen juureen.

Wienissä kyllä käsitettiin hänen laskelmansa ja aikeensa ja arveltiin, että friedlantilaisen sijaan kyllä olisi saatu joku toinenkin sotaherra. Mutta kapinoiminen sotajoukon kesken olisi paljastanut keisarin oman voimattomuuden, ja sentähden täytyi alentua houkutuksiin ja rukouksiin. Ensin lähetettiin kaunopuheinen rippi-isä, mutta hän palasi tyhjin toimin, sitten Wienin piispa Anton, joka sai vähän aikaan, ja lopuksi kolmas anoja, Eggenbergin ruhtinas, joka vihdoin onnistui vastahakoisen voittamaan. Mutta millä ehdoilla?

Friedlannin herttua sai rajattoman vallan sotajoukon komentoon nähden, niin ettei keisari eikä Unkarin kuningas saanut edes persoonallisesti saapua sotajoukkoa katsomaankaan, ja samalla hänet korotettin kaikkien keisarillisten perintömaiden diktaattoriksi. Ferdinand II allekirjoitti raskain sydämin ehdot, ja siitä hetkestä Wallenstein oli jälleen suuri sotapäällikkö.

Aikaa tuhlaamatta marssi keisarillinen sotajoukko toukok. 4 päivänä Pragia vastaan, johon Arnim oli jättänyt ainoastaan heikon puolustusjoukon, itse vetäytyessään takaisin.

Wallenstein pommitti 20 tykillä kaupunkia Valkovuorelta. Yöllä repivät kapusiinimunkit sen osan kaupunginmuurista, joka oli heidän luostarinsa kohdalla, ja ottivat vastaan di Granan rykmentin. Tämä rykmentti hyökkäsi seuraavana aamuna kahden muun keralla noloja saksilaisia vastaan, jotka lyhyen aikaa vastarintaa tehtyään riensivät pois kaupungista. Prag oli nyt Wallensteinin käsissä, ja runsaasti jakeli hän rahoja niille sotamiehilleen, jotka olivat taistelussa haavoittuneet.

Arnimin kanssa ryhdyttiin jälleen keskusteluihin. Molemmat sotaherrat koettivat puijata toisiaan. Wallensteinilla oli tarkoituksena katkaista saksilaisten paluumatka, mutta Arnim lastasi tykistönsä laivaan Elbelle ja asettui Pirnaan linnoitettuun leiriin. Muutamia pieniä linnueita oli jäljellä Egerissä ja Ellenbogenissa, mutta näiden täytyi antautua, ja toukokuun lopussa oli koko Böömi puhdistettu vihollisista.

Wienissä riemuittiin tästä nopeasta menestyksestä, ja keisari itse kirjoitti sotaherralleen mitä imartelevimpia kirjeitä.

Kaikki nämä tiedot sai Kustaa Aadolf Memmingenissä. Mihin oli Wallenstein suuntaava kulkunsa? Kenties Saksia vastaan? Kustaa Aadolfilla oli siinä suuri vaara tarjona. Jos Tilly olisi saanut palautusjulistuksen lakkautetuksi, ei Saksin vaaliruhtinaasta olisi koskaan tullut Kustaa Aadolfin liittolaista. Oliko heikko Juhana Yrjänä nyt pystyvä vastustamaan kiusausta, kun oli kaikkivaltias Wallenstein ohjaksissa?

Tämä sai aikaan, että kuningas kesäkuun alussa lähti liikkeelle Schwabenista. Sotajoukko, johon kuului 18,000 miestä ja 70 järeämpää ja keveämpää tykkiä, kulki pikamarssissa Fürthistä Nürnbergiin, johon kuningas saapui kesäkuun 8 päivänä.

Juhana Banér, joka oli jättänyt Münchenin ja Baijerin, oli vetäytynyt Lech-virralle puolustaakseen siellä yhdessä Weimarin herttuan Bernhardin kanssa tätä kaupunkia ja edetäkseen Boden-järveä kohden.

Wallenstein ja Maksimilian olivat tosiaankin yhtyneet. Ja yhdistyneet joukot, jotka nousivat 60,000 mieheen, marssivat polttaen ja hävittäen Ylä-Pfalzin läpi pitkin Tonavan vartta Nürnbergiä kohden.

Kustaa Aadolf saapui liian myöhään estääkseen Maksimilianin ja Wallensteinin yhtymistä, ja vihollisen 60,000 miestä vastaan oli hänellä vain 18,000. Hän oli epätietoinen vastustajansa todellisista aikeistakin ja lisäksi ei hän saattanut lainkaan luottaa liittolaiseensa Juhana Yrjänään, niin tärkeä kuin tämä hänelle olikin.

Eräänä päivänä ratsasti hän ainoastaan muutamain ratsumiesten seuraamana Nürnbergiin ja laitatti omien silmiensä alla linnoitetun leirin itäpuolelle kaupunkia.

Urheat, vapautta rakastavat porvarit olivat jo monet monituiset vuodet työskennelleet kaupunkinsa linnoittamiseksi, ja jättiläismäisine ympärysmuureineen, porttilinnakkeineen ja torneineen tarjosi Nürnberg Kustaa Aadolfillekin lujan kiinnekohdan. Neljässätoista päivässä ympäröi hän sisimmän linnoituksen lujasti turvatulla leirillä, aivan uudella linnoituksella valleineen ja hautoineen.

Sen jälkeen oli Nürnberg melkeinpä valloittamaton, sillä muureilta ja valleilta suuntasi 30 tykkiä tulikitansa vihollista vastaan.

Kun Wallenstein ja Maksimilian saapuivat suurine sotajoukkoineen, oli ruotsalaisten leiri jo valmis. Maksimilian tahtoi heti hyökkäystä, mutta Wallenstein ei siihen suostunut. Hänen sotamiehensä -- kuten hän sanoi -- eivät olleet kyllin harjaantuneita ruotsalaisten rinnalla.

Koko yhdistynyt katolilainen sotajoukko marssi ohi Nürnbergin ja asettui lujaan leiriin puolentoista peninkulman päässä sieltä Rednitz-virran vasemmalle rannalle. Tämän leirin vertaista oli tuskin ennen nähty. Sen ympärystä oli 2 1/2 peninkulmaa, ja sitä ympäröivät vallit ja haudat. Kokonaisia kyliä oli sen rajaviivojen sisäpuolella, ja leirin läpi virtasi puro, joka jakoi sen kahteen puoliskoon.

Joka päivä sattui pieniä kahakoita partioretkeläisten kesken, jotka molemmilta puolin oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille. Mutta heinäkuun 23 päivänä tapahtui huomattavampi ottelu.

Saatiin tieto, että Freistadtiin oli tullut lähetys, johon kuului useita tuhansia vaunuja leipää, jauhoja, suolaa ja muutamia satoja kappaleita teurashärkiä Ylä-Pfalzista ja Baijerista, jotka oli vietävä keisarilliselle sotajoukolle, ja että herttua oli jo lähettänyt muutamia rykmenttejä suojelemaan tätä lähetystä matkalla leiriin. Ruotsalaisten puolelta lähetettiin eversti Taupadel rakuunoineen ja muutamia eskadroonia kyrassieereja valtaamaan lähetystä.

Ruotsalaiset tulivat huomaamatta heinäkuun 30 ja 31 päivän välisenä yönä kaupunkiin ja koettivat ensin kahdella porttimiinalla räjäyttää lähimmät portit. Mutta kun nämä eivät saaneet aikaan mitään, laskeusivat rakuunat ratsailta ja juoksivat tikapuita ylös muureille. Samassa räjäytettiin porttimiinalla, jonka jälkeen kyrassieerit tunkeutuivat kaupunkiin.

Syntyi katutaistelu. Mutta sen aikana valjastettiin hevoset vaunujen eteen, ja niihin lastattiin kaikki mitä kiireessä voitiin ottaa mukaan. Kokonaista 900 härkää joutui ruotsalaisten saaliiksi; kaupunki sytytettiin kaikilta neljältä kulmalta, ja voittajat lähtivät kiireimmiten paluumatkalle.

Sillä välin oli Kustaa Aadolf itse, huolissaan yrityksen onnistumisesta, mukanaan hieman enemmän kuin tuhat miestä, puoleksi ratsuväkeä, puoleksi muskettisotureita, marssinut aina Bungthaniin saakka suojellakseen everstinsä paluumatkaa. Aivan lähellä äskenmainittua paikkaa kohtasi kuninkaan etujoukko keisarillisen kenraali Sparren, joka kahdeksan rakuunaeskadroonan, kahdenkymmenen kroatilaiseskadroonan ja 500 muskettisoturin kera oli tullut Wallensteinin leiristä, hänkin tarkoituksessa suojella odotettua muonalähetystä.

Heti Kustaa Aadolfin saavuttua jalkaväen keralla kävi taistelu ylen tuimaksi. Kuningas otti siihen osaa, ja hänen rinnallaan kaatui monta sankaria, mutta ruotsalaiset saavuttivat täydellisen voiton. 600 keisarillista jäi kuolleena paikalle.

Kenraali Sparre, neljä everstiluutnanttia, useita korkeampia upseereja ja yli sata sotamiestä otettiin vangeiksi. Muut etsivät pelastusta läheisestä suosta. Päivän voitonmerkkeinä oli kolme valloitettua lippua, mutta ennen kaikkea suuri härkälauma. Muonavarojen lisäys olikin tarpeen, sillä nälkä ahdisteli aika kovasti.

Sotajoukot seisoivat kaksi kuukautta liikkumattomina vastatusten. Asema kävi lopulta ahdistavaksi varsinkin saarretuille. Ruotsalaisessa sotajoukossa laskettiin kärsimättömästi päiviä, milloin valtiokansleri saapuisi apujoukon keralla.

Oxenstjerna oli jo Kizingeniin koonnut 20,000 miestä. Vähitellen tulivat tämän sotavoiman lisäksi Hessenin maakreivin, Kustaa Hornin ja vähäistä myöhemmin Weimarin herttuan joukot. Viimeksimainitut saapuivat elok. 8 p:nä. Päivää myöhemmin saapui Akseli Oxenstjerna, joka otti koko kootun joukon, yhteensä 31,000 miehen, päällikkyyden.

Nyt oli yhdistyttävä kuninkaan joukkojen kanssa. Siihen retkeen liittyi suuria vaaroja. Wallenstein oli ylivoimaisin joukoin Oxenstjernan ja kuninkaan välillä, ja molemmat sotajoukonosastot oli yhdistettävä melkeinpä vihollisen silmien alla. Siinä vaadittiin suurta varovaisuutta, ja kuningas laitatti useita siltoja Rednitzin yli helpoittaakseen ylimenoa; itse lähti hän Bruchiin kauan odotettua sotajoukkoa vastaan.

Seuraavana päivänä, elok. 16:ntena, saapuikin Oxenstjerna apujoukon keralla. Kohtaus oli lämmin ja sydämellinen näiden molempain miesten kesken.

Heti kuninkaan palattua Nürnbergiin lähti apujoukko liikkeelle. Vihollinen koetti tosin estää virran yli menoa, mutta se ajettiin takaisin, ja kun kuormasto oli viety yli, marssivat joukot jäljestä. Vihollisparvia kohdattiin ja tulisesti kahakoitiin, mutta heidät karkoitettiin ja Fürth tyhjennettiin vihollisista. Ylhäältä kukkulalta saattoi vihollinen nähdä, kuinka ruotsalainen sotajoukko meni Rednitzin yli ja mitä parhaimmassa järjestyksessä marssi aukeaa kenttää pieneen kylään, joka sijaitsi lähellä rantaa, vastapäätä vihollisen leiriä.

Samaan aikaan ryntäsi kuningas sotajoukon kera Nürnbergin leiristä edellistä vastaan. Molemmat asetettiin taistelujärjestykseen kahteen linjaan. Nyt nousi sotajoukko aina 46,000 mieheen ja tämä uljas joukko saattoi urhoollisuudellaan ja osoittamallaan sotakelpoisuudella antaa johtajilleen oikeutettuja menestyksen toiveita.

Vihdoin oli aika käsissä ryhtyä kiduttavasta epävarmuudesta toimintaan. Elokuun 12 päivän illalla tehtiin valmistuksia ja tutkimuksia keisarillisten tykkien paukkuessa. Yöllä luotiin valleja ja 22 p:nä, aamulla varhain, alettiin pommittaa vihollisen leiriä. Wallensteinin asema huomattiin kuitenkin siksi vakaaksi, ettei uskallettu ryhtyä rynnäkköön.

Kuningas käski sentähden iltapäivällä väkensä peräytyä. Illalla meni hän virran yli Fürthiin ja levitti rivinsä aivan keisarillisten leirin alle. Tämä oli sijoitettu jyrkkärinteiselle vuorelle, ja rinteet olivat juurelta huippuun varustetut murroksin, joissa väijyi kymmenkunta riviä muskettisotureja. Kukkulallekin oli laitettu lujia pattereja syvien hautojen taa.

Näytti välttämättömältä, että kuolema oli kohtaava uhkarohkeaa hyökkääjää. Ja kuitenkin kuningas oli antanut käskyn rynnätä vuorelle.

Ahtaan tilan vuoksi saattoi ainoastaan 500 muskettisoturia rynnätä kerrallaan, ja kahdeksan aikaan aamulla käskettiin 500 saksalaista jalkasoturia tekemään ensi hyökkäys. Heti kohta muuttui kukkula tultapurkavaksi vuoreksi. Ei näkynyt puita eikä kallioita, vaan ainoastaan paksu savu, josta leimahti salama toisensa jälkeen.

Lyötyinä ja harventunein rivein palasivat saksalaiset takaisin. Hyökkäys seurasi toistaan aina auringon laskuun saakka. Jalkaväkirykmentit saivat vuorostaan käskyn rynnäkköön, joka ei kuitenkaan onnistunut.

Niin ystävät kuin vihollisetkin olivat yksimieliset siitä, etteivät olleet ennen olleet hirmuisemmassa ottelussa mukana. Ruotsalaiset ampuivat sinä päivänä 300,000 musketinluotia. Mutta kun ilta tuli, makasi taistelutanterella noin 2,000 miestä.

Kuningas oli katsellut eräästä notkosta, kuinka hänen prikaatinsa pahoinpideltyinä palasivat taistelusta takaisin ja kuinka hänen oivallisimmat upseerinsa joko kaatuivat tai heidät kannettiin haavoittuneina taistelusta, ja tämä kaikki saavuttamatta vähintäkään menestystä. Silloin ei hän enää sietänyt kauemmin. Miekka kädessään riensi Kustaa Aadolf uusien joukkojen eturinnassa uuteen rynnäkköön. Mutta ei tälläkään hyökkäyksellä ollut suurta vaikutusta. Taistelun täytyi lakata, jollei mieli suotta uhrata koko jalkaväkeä.

Mutta vaadittiin äärimäistä varovaisuutta vietäessä joukkoja tulesta takaisin. Torstensson sai käskyn tykistön ja jalkaväkiosaston kanssa avustaa niiden paluuta, jotka olivat rynnänneet murroksia vastaan.

Nuori sankari riensi eteenpäin. Mutta kun keisarilliset ympäröivät hänet kaikilta puolin ja ahdistivat vimmatusti, täytyi hänen vihdoin raadeltuna, verisenä ja kykenemättömänä kättään nostamaan jättäytyä vihollisen valtaan, ja hänet vietiin pois vankina.

Heti päästyään ampumamatkan ulkopuolelle komensi kuningas väkensä taistelujärjestykseen ja olemaan valmiina kaikkeen, taistelun jatkuessa hänen molemmilla puolillaan.

Vasemmalla virran laaksossa seisoi Stålhandske suomalaisten kanssa, mutta itsepintaisella sitkeydellä pitivät he paikkansa ja onnistuivat vihdoin ajamaan vihollisen takaisin. Silloin ryntäsi eräs itävaltalainen eversti ylivoimaisin joukoin ja löi suomalaiset pakoon. Mutta samassa sai hän itsekin kuolettavan haavan, ja taistelu taukosi sillä taholla.

Oikean sivustan jalkaväkiprikaati, jolla herttua Bernhardin johdolla oli vaivalloinen tie tiheän, raivaamattoman metsäseudun läpi, kohtasi tällöin vihollisen muskettisoturit, jotka ainoastaan hitaasti vetäytyivät takaisin. Ruotsalaisten oli tunkeuduttava jyrkkää rinnettä ylöspäin rynnätäkseen Burgstallin vasempaa sivustaa vastaan.

Se onnistui tulisen taistelun jälkeen. Herttua osoitti itse erinomaista urhoollisuutta, ja hevonenkin ammuttiin hänen altaan. Tänne luotua vallitusta ei ainoastaan vallattu, vaan se onnistuttiin pitämäänkin.

Silloin syntyi hämmennys vihollisleirissä. Telttoja alettiin ottaa alas, ja kuormasto valmistautui pakoon. Mutta kun Wallenstein sai tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, vastasi hän tyynesti: "Vaikkapa tulisi itse taivaan Jumala, ei hän voi ottaa Burgstallia minulta." Vaara oli kuitenkin uhkaava, sillä jos ruotsalaiset onnistuivat viemään tykkinsä valloitetulle vallille, joka hallitsi suurinta osaa harjusta, olisi siitä sukeutunut lähtökohta ottelulle, joka olisi antanut koko taistelulle uuden käänteen.

Ilta oli kuitenkin liian myöhäinen tällaiseen toimenpiteeseen. Puhkesi lisäksi rankkasade, jota jatkui koko yön. Maa kävi siitä niin kuraiseksi ja niljakaksi, ettei tykkejä voinut viedä vallille. Sentähden päätettiin, että se oli tyhjennettävä ja herttuan vetäydyttävä takaisin.

Se tapahtui seuraavana aamuna. Vihollinen ajoi takaa äärimäisellä tuimuudella, mutta herttua suoritti peräytymisretkensä sangen hyvässä järjestyksessä ja otti mukaan kaikki haavoitetut, jotka tavattiin hajallaan metsässä. Alhaalle tasangolle eivät keisarilliset seuranneet.

Kuningas itse pysyi paikoillaan, kunnes vaara oli ohi. Muutamia kahakoita tapahtui päivän kuluessa, mutta varsinainen taistelu oli lopussa.

Ruotsalaiset olivat menettäneet suunnilleen 1,000 miestä kuolleita ja haavoitettuja. Mutta joukko mainioita upseereja oli kaatunut ja -- Torstensson oli vankina.

15.

PÄIVÄ HÄMÄRTÄÄ.

Kustaa Aadolfkaan ei siis ollut voittamaton, kuten maailma oli uskonut. Sädekehä oli himmennyt, ja kuten tavallista, suurensi huhu hänen tappioitaan, ja taistelusta puhuttiin pian ikäänkuin se olisi päättynyt keisarillisten ratkaisevalla voitolla. Siitä seurasi, että kiitolliset ystävät alkoivat horjua, kun taasen vihollisten rohkeus lisääntyi.

Kuninkaan ensi aikomus oli asettua leiriin Fürthin tienoille. Sillä jos Wallenstein aikoi hyökätä Nürnbergiä vastaan, tahtoi hän olla mailla rientääkseen pikaisesti apuun.

Mutta asema niin leirissä kuin kaupungissakin kävi pian sietämättömäksi. Muonaa ei saatu riittävästi. Nürnbergiläiset porvarit olivat mitä suurimmalla auliudella antaneet varastonsa, mutta kun ne olivat lopussa, näyttäytyi kalpea nälkä hirmuisempana kuin konsanaan, erittäinkin kun vaikeat kulkutaudit alkoivat riehua samaan aikaan.

Jo elokuussa laskettiin kaupungissa 4,000 kuollutta. Kurjuus lisääntyi päivä päivältä. Sotamiehiä kuoli tuhansittain, ja rykmentti näytti jäävän melkein ilman hevosia. Mieshukka laskettiin syyskuun alussa 12,000 mieheksi, 8,000 hevosta oli kaatunut, ja kuolleiden lista Nürnbergissä nousi samaan aikaan hirveään summaan, 30,000 ihmiseen.

Sellaista kurjuutta ei kuningas voinut sietää. Oli tosin katkera häpeä lähteä peräytymisretkelle, mutta Kustaa Aadolf tahtoi sotakunniansakin uhalla pelastaa väkensä.

Akseli Oxenstjerna jätettiin Nürnbergiin 4,500 miehen keralla, ja syysk. 8 p:nä lähti kuningas Fürthistä 1,700 miestä mukanaan. Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin marssi ruotsalainen sotajoukko Wallensteinin leirin ohi länttä kohden. Herttua Bernhard jäi jäljelle pitämään Wallensteinia silmällä, mutta tämä pysyi liikkumatonna leirissään hyökkäämättä yhtä vähän kuninkaan kuin herttua Bernhardinkaan kimppuun. Tämä seurasi kuningasta seuraavana päivänä Neustadtiin, jossa viivyttiin muutamia päiviä. Sieltä jatkettiin retkeä Windsheimiin, jossa kulkutaudit vähensivät väkeä niin rutosti, että viikon kuluessa kuoli 12,000 jalkamiestä ja 6,500 ratsumiestä. Niin suunnaton oli väentuho, että 46,000 miehen suuruisesta sotajoukosta oli enää jäljellä ainoastaan 18,500.

Wallensteinin ja vaaliruhtinas Maksimilianin välit eivät suinkaan olleet hyvät ja ne olivat yhä huonontuneet Burgstallissa oleskelun aikana. Ruotsalaisten lähdettyä peräytymisretkelle tahtoi vaaliruhtinas ajaa heitä takaa, mutta Wallenstein vastasi ainoastaan jyrkästi: "Ei!" Se oli katkera loukkaus monien entisten lisäksi, ja kun vaaliruhtinas kohta sen jälkeen erosi Wallensteinista ja palasi Baijeriin kahdeksantoista ratsuväkikomppaniansa kanssa, lausui hän ystävilleen merkitsevät sanat: "Nyt on friedlantilainen meitä kylliksi kiusannut."

Syyskuun 13 p:nä lähti Wallenstein vihdoin leiristään ja marssi Farkheimiin. Hänen sotajoukkonsa oli huvennut vähempään kuin puoleen; siihen kuului nyt ainoastaan 22,000 miestä.

Valtiokanslerilta sai kuningas tiedon, että Wallenstein oli lähtenyt leiristään ja marssinut pohjoista kohden, kun sen sijaan hänen alipäällikkönsä Galas oli lähtenyt eteläänpäin polttamaan ja ryöstämään.

Keisarillinen sotajoukko teki hirmuista tuhoa Ylä-Pfalzissa. Bambergin kaupunki vallattiin, Bayreuth ryöstettiin typötyhjäksi, ainoastaan Culmbach kesti useat hyökkäykset. Herttua Bernhard, jonka johtoon kuningas oli heti Nürnbergistä lähdettyä jättänyt 8,500 miestä, teki vastustajalleen niin suurta haittaa kuin voi. Wallenstein marssi silloin Koburgia vastaan, mutta herttua, joka oli arvannut hänen tarkoituksensa, lähetti eversti Taupadelin 500 miehen kera ottamaan linnan valtaansa.

Kaupunki antautui, mutta ei linna, jonka urhea päällikkö torjui useat hyökkäykset eikä pelästynyt uhkauksista. Hyökkäys Koburgin linnaa vastaan maksoi keisarilliselle sotajoukolle viisisataa miestä ja paljon ajanhukkaa, sillä piirityksen aikana oli Weimarin herttua tunkeutunut Schweinfurtista Hildburghauseniin ja siten katkaissut vihollisilta tien Thüringeniin.

Vieden mukanaan Koburgin kaupungista ryöstämänsä suuren saaliin retkeili Wallenstein aina Altenburgiin saakka jossa edeltäpäin lähetetyt Holkin ja Galasin johtamat ryövärilaumat yhtyivät häneen. Tämän sotajoukon kera marssi Wallenstein Leipzigiin, joka antautui lokakuun 22 p:nä ja maksoi 50,000 riikintaalaria säästyäkseen ryöstöltä. Seuraavana päivänä antautui Pleissenburgin linna.

Pappenheim oli Ala-Saksiin saanut useita käskyjä, että hänen oli yhdyttävä Wallensteiniin. Vihdoin hänen täytyi totella. Matkalla valloitettuaan Hildesheimin saapui hän lokakuun lopulla Merseburgiin, jossa kohtasi Wallensteinin. Melkein kaikki keisarilliset joukot olivat nyt Saksissa, ja onnetonta maata ryöstettiin mitä hirveimmin.

Horjuvainen Juhana Yrjänä oli nyt joutunut pahaan pulaan; itse oli hän kykenemätön toimittamaan mitään ja sentähden lähetti hän viestin toisensa jälkeen Weimarin herttualle, kuninkaalle ja Arnimille, joka oli Schlesiassa, että hän heti rientäisi kotiin.

Weimarin herttua Bernhard ei halunnut mitään hartaammin kuin auttaa sukulaistaan. Mutta hän sai Königshofeniin käskyn kuninkaalta, ettei ryhtyisi mihinkään ennen kuninkaan saapumista.

Herttua saapui lokak. 8 p:nä Arnstadtiin, jossa odotti kuningasta. Sinne saapuivat vähitellen kuninkaan ja valtiokanslerin johtamat joukot, jotka tiellä olivat yhtyneet. Oxenstjerna matkusti Würtzburgiin, mutta kuningas lähti koko sotajoukon kera Erfurtiin. Suurella tasangolla kaupungin edustalla pidettiin sotaväen katselmus. Koko sotavoima oli ainoastaan 18,500 miestä; näistä oli kuningas itse tuonut mukanaan ainoastaan 11,000, muut olivat osaksi herttua Bernhardin sotajoukkoa, osaksi hänen veljensä Vilhelmin, Weimarin herttuan.

Urhea Taupadel jätettiin kaupungin päälliköksi. Kuningas itse lähti Buttstedtiin, josta käsin hän kehoitti Juhana Yrjänää ja Lüneburgin Yrjänä herttuaa yhtymään häneen. Kuninkaan tarkoitus oli yhdyttyään saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen kanssa ja siten tultuaan vihollista voimakkaammaksi ajaa tämä Saksista pois ja pakoittaa asettumaan talvimajoilleen keisarillisiin perintömaihin.

Itse tahtoi hän pääjoukon kanssa lähteä Ala-Saksiin, joka oli ensin vapautettava. Sitten aikoi hän asettua talvimajoilleen, saksilaisen sotajoukon suojellessa omaa maatansa ja Weimarin herttuan Bernhardin pitäessä yllä yhteyttä Ylä- ja Ala-Saksin välillä.

Edistääkseen saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen yhdistymistä meni hän Saalen kautta Naumburgiin, jonka jo olivat miehittäneet kuninkaan muskettisoturit ja rykmentti ratsuväkeä.

Keskiviikkona lokakuun 30 p:nä saapui hän tähän kaupunkiin. Siellä oli pelätty joka hetki keisarillisten saapumista murhaamaan ja polttamaan, ja ilo oli sitä suurempi ja odottamattomampi, kun nähtiin liehuvat sinikeltaiset liput. Ilo tästä sydämellisestä vastaanotosta ja luottamus Jumalaan antoi Kustaa Aadolfille voimaa kestää mitä katkerimman pettymyksen, joka oli häntä kohtaava.

Tiedämme miten tärkeänä kuningas piti Saksin vaaliruhtinaskuntaa. Se oli hänen mielestään evankelisen opin lujin tukikohta Saksassa, ja mitä kaikkea olikaan hän uhrannut vaaliruhtinasraukan, valapaton Juhana Yrjänän tähden! Heikko ja epäluotettava oli tämä aina ollut, mutta nyt alkoi hän yhä selvemmin osoittaa, että hän oli kavaltaja. Hän punoi salajuonia Wallensteinin ja Arnimin kanssa; tämä viimeksimainittu, joka yhä oli Schlesiassa saksilaisten joukkojen kanssa, ei palannut huolimatta herransa kehoituksista. Mutta nämä olivatkin vain näön vuoksi. Wallenstein vilkutti alinomaa peruutusjulistustaan, ja oli jälleen herännyt ajatus liitosta, jossa Saksi evankelisen liiton pääpaikkana saattoi ojentaa ystävällisen käden niin keisarille kuin Baijerillekin, ja niin yhdessä oli Ruotsin kuningas ajettava matkoihinsa.

Kustaa Aadolfin oli vaikea uskoa niin suurta vilppiä, mutta missään tapauksessa ei se saanut häntä käännyttää viittomaltaan tieltä. Koskaan ei Kustaa Aadolfin luottamus Jumalan mahtavaan apuun näyttäytynyt kirkkaammassa ja kauniimmassa valossa kuin hänen ilman liittolaisia ainoastaan 20,000 miehen keralla lähtiessään ylivoimaista keisarillista sotajoukkoa vastaan.

Naumburgissa sai hän tiedon Wallensteinin ja Pappenheimin yhtymisestä. Keisarillinen sotajoukko oli Weissenfelsissä, siis aivan kuninkaan tiellä, kun hän aikoi Torgauhun. Silloin päätti hän vahvistaa leirinsä vallituksilla ja jäädä Naumburgiin odottamaan saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen saapumista.

Päätös pantiin heti toimeen, mutta kun syksy oli myöhäinen ja pakkanen ankara, täytyi jalkaväki majoittaa kaupunkiin, ratsuväkeä ympäröiviin kyliin.

Useita päiviä odotti hän uskotonta liittolaistaan, mutta turhaan.

16.

AURINKO LOISTAA KIRKKAIMMIN LASKIESSAAN.