Part 20

Jos Kustaa Aadolf oli pettynyt laskuissaan Saksin vaaliruhtinaaseen ja Lüneburgin Yrjänään nähden, niin valmisti hän puolestaan Wallensteinille yhtä suuren yllätyksen. Yhdyttyään Pappenheimin kanssa oli tämän tarkoitus ollut marssia Erfurtia vastaan ja hyökätä herttua Bernhardin kimppuun. Silloin hän suureksi kummastuksekseen kuuli, että Kustaa Aadolf, jonka hän luuli oleskelevan Tonavan rannoilla, oli marssittanut joukkoaan niin nopeaan, että sillä melkein näytti olevan siivet. "Nyt on minun vuoroni", puuskahti Wallenstein ja käski, että Naumburg oli miehitettävä. Mutta tännekin hän tuli liian myöhään, Kustaa Aadolf oli ehtinyt ennen häntä, ja hän marssi takaisin Weissenfelsiin. Kun saapui sanoma, että ruotsalaiset olivat luoneet vahvoja vallituksia Naumburgin ympärille, piti Wallenstein itsestään selvänä, että he jälleen tulisivat tarkastelemaan toisiaan kuten Nürnbergin luona, joutumatta käsikähmään.

Mutta paikoillaan pysyminen oli aivan vastakkaista Pappenheimin luonteelle, ja hän pyysi sentähden, että saisi tehdä pienen piipahduksen Kölniin, jota ruotsalaisystävällinen puolue piti sangen lujilla.

Erinäisten neuvottelujen jälkeen onnistuikin hän viemään toivomuksensa perille, ja Wallenstein antoi hänelle vielä kaksi rykmenttiä kroatilaisia avuksi. Marraskuun 4 p:nä lähti Pappenheim Weissenfelsistä, lisäjoukkonaan kaksi ratsurykmenttiä ja kuusi jalkarykmenttiä.

Wallenstein oli siksi viisas kenraali, ettei hän suinkaan olisi niin mahtavan vihollisen läheisyydessä hajoittanut joukkojaan, jollei hänellä olisi ollut omat salatuumansa. Hän aikoi itse marssia Merseburgiin, ollakseen Hallea ja Pappenheimiä lähempänä. Samalla oli kaksi keisarillista kenraalia lähetettävä Altenburgiin ja Zwickauhun ja kolmas Böömin rajalle. Tälläisin sotaliikkein oli melkoinen maa-ala jäävä suojattomaksi, ja kuningas oli varmaan käyttävä sitä hyväkseen tunkeutuakseen Dresdeniin ja yhtyäkseen Saksin vaaliruhtinaan kanssa. Sellaisissa tapauksissa oli Wallensteinin nopeasti koottava väkensä ja hyökättävä ruotsalaisten kimppuun samalla kertaa takaapäin ja molemmilta sivuilta.

Tässä tarkoituksessa lähti hän tosiaankin marraskuun 5 p:nä Weissenfelsistä, johon jätettiin ainoastaan pieni linnue, ja marssi Lützeniin, johon hän itse asetti päämajansa kaupunkiin, kun taasen sotajoukko leiriytyi tasangolle ympäristöön. Oli sovittu siitä, että jos ruotsalaiset lähestyivät Weissenfelsiä, olisi sikäläisen linnueen kohdalla tykinlaukauksella annettava merkki, ja samalla tavoin oli päämajasta annettava merkki, että sotajoukko saapui kokonaisuudessaan.

* * * * *

Kuten tiedämme, lähti Kustaa Aadolf itään päin siinä tarkoituksessa, että saisi saksilaiset ja lüneburgilaiset yhtymään omaan sotajoukkoonsa. Niin pitkälle oli Wallenstein laskenut oikein, mutta ei pitemmälle.

Marraskuun 3 p:nä muutamia tunteja ennen päivän koittoa lähti Kustaa Aadolf Naumburgiin, johon hän oli jättänyt vähäisen puolustusjoukon. Retkeä jatkettiin koko iltapäivä Pegauta kohden, joka on puolitiessä Naumburgin ja Griman välillä.

Puolipäivän ajoissa jätettiin kuninkaalle kirje, jonka Wallenstein oli lähettänyt eräälle keisarilliselle sotapäällikölle Querfurtiin. Se sisälsi viimeksimainitulle käskyn lähteä heti väkineen Pappenheimin luo, joka oleskeli Hallessa. Tämä tieto, joka osoitti, että Wallenstein oli hajoittanut voimansa lähettämällä pois Pappenheimin, minkä sittemmin vahvistivat myös useat vangit, oli Kustaa Aadolfille mitä tärkein uutinen.

Muutamia minuutteja seisoi hän aivan hiljaa, mutta silmien ilmeestä saattoi nähdä kuinka mahtavat ajatukset liikkuivat hänen mielessään... Tilaisuus käydä Wallensteinin kimppuun oli liian suotuisa, ja hän lausui syvällä tunteella: "Nyt totisesti uskon, että Jumala on antanut vihollisen käsiini!"

Mutta tässä ei ollut aikaa hukata hetkistäkään. Kustaa Aadolf ei koskaan vitkastellut käydessään tuumasta toimeen. Hän tahtoi samana päivänä toteuttaa päätöksensä ja antoi heti lähtökäskyn, minkä jälkeen ruotsalaiset joukot aloittivat marssinsa pohjoista kohden. Kreivi Rudolf Colloredo, joka oli lähetetty noutamaan Weissenfelsiin jätettyjä sataa miestä, katseli linnan ikkunasta Ruotsin kuninkaan lähestymistä, ja linnassa jymähti kolme tykinlaukausta lennättäen viestin Lützeniin ja Wallensteinille, että vihollinen lähestyy.

Weissenfelsin linna väki vetäytyi nopeasti tiehensä, ja linna miehitettiin heti sen jälkeen ruotsalaisella väellä.

Heti tästä tiedon saatuaan kirjoitti Wallenstein Pappenheimille, että tämä saapuisi viivyttelemättä, sillä vihollinen lähestyi ja oli jo ehtinyt solaan.

Niin olikin laita. Parisen tuntia puolipäivän jälkeen oli kuningas sotajoukkoineen Rippachin ahtaassa ja vaikeasti kuljettavassa vuorensolassa. Samanniminen pieni joki virtaa luoteista kohden Saaleen vesiperäisiä niittyjä myöten, niiden kukkulain välitse, joista lähtien laajenee Lützeniä ja Leipzigiä ympäröivä alatasanko. Sola muodostaa ikäänkuin portin, jonka kautta Thüringin alimpia vietteitä myöten tullaan suurelle saksilaiselle tasangolle.

Kroatilaiseversti Isolani oli saanut tehtäväkseen puolustaa tätä solaa. Heti kun hän oli kuullut kolme tykinlaukausta Weissenfelsistä, lähetti hän pikaviestin ympäristöön hajaantuneille rykmenteilleen ja miehitti sen pohjoisen rantarinteen, jota kulki maantie Naumburgista Leipzigiin. Tietä oli melkein mahdoton kulkea, minkä vuoksi ruotsalaisten täytyi mennä yli hieman idempänä samannimisen kylän kautta. Isolani teki alussa vastarintaa, mutta hänet pakoitettiin peräytymään Lützeniin.

Ylimeno ei ollut käynyt niin pian kuin olisi ollut välttämätöntä, jos mieli vielä samana päivänä hyökätä vihollista vastaan. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja tuli yö, ennenkuin sotajoukko ehti yli. Oli sitä paitsi vielä saksalainen peninkulma Lützeniin, sotajoukko tarvitsi lepoa ja sai sentähden leiriytyä kentälle Rippachin pohjoispuolella.

Heti sen jälkeen kutsui Kustaa Aadolf sotapäällikkönsä yleiseen sotaneuvotteluun; hän oli levoton viivytyksen tähden, siitä saattoi koitua suuria hankaluuksia. Keisarillinen sotajoukko, joka vaivalloisen marssin jälkeen oli majoitettu kyliin Lützenin ympärille, saisi aikaa järjestäytyä. Ja vaarallisinta kaikista oli, että Pappenheim voisi hänkin palata yön kuluessa.

Sotaneuvostossa esitettiin myös kysymys oliko sotasuunnitelmaa jatkettava vai oliko vetäydyttävä takaisin ja ensin koetettava päästä yhtymään saksilaisten ja Yrjänä herttuan kanssa. Kniphausen äänesti jälkimäisen ehdotuksen puolesta, mutta Bernhard herttua sitä vastoin puolusti hyökkäystä. Kuningas itse oli samaa mieltä kuin herttua. "Parasta on", sanoi hän, "pestä itsensä oikein puhtaaksi, kun kerran on mennyt kylpyyn, ja sodassa sitä paitsi suotuisa silmänräpäys ratkaisee kaiken."

Päätettiin siis ryhtyä hyökkäykseen. Pappenheimin saapumisesta koituvaa vaaraa varoen päätettiin, että sotajoukon oli aloitettava marssinsa jo muutamia tunteja ennen päivänkoittoa.

Sotahuudoksi määrättiin: "Jumala kanssamme!" Ja sen jälkeen sotaneuvosto hajaantui.

Väsymys kiireellisen lähdön ja vaivalloisen Rippachin ylimenon jälkeen ja vielä enemmän huomispäivän työ kehoitti lepoon.

Kustaa Aadolf nousi vaunuihin, joissa herttua Bernhard ja Kniphausen olivat hänen seurassaan. Häntä kehoitettiin, että hän suvaitsisi valita mukavamman lepopaikan. "Kuinka voin tehdä niin", vastasi hän, "kun näen niin useita ympärilläni sellaista ilman."

Loitompana Lützeniin päin saattoi nähdä vihollisen vahtitulet siellä täällä kylissä.

Kuningas vaipui uneen, mutta nukkui levottomasti. Kun hän heräsi, oli puoliyö jo mennyt. Hän ei enää lepoa ajatellutkaan, vaan alkoi heti antaa määräyksiään lähtöä varten. Sotajoukko asetettiin kahteen riviin, ratsuväki sivustoille kuten tavallisesti ja jalkaväki keskelle. Kuormasto muodosti kolmannen linjan.

Heti kun kaikki oli järjestyksessä, annettiin merkki lähtöön. Kello kävi silloin viidettä aamulla, ja oli vielä aivan pimeää. Kulkueen aloitti oikean sivustan ratsuväki, ja sen jälkeen seurasi jalkaväki siinä järjestyksessä kuin se oli asetettu, niin että perille saapuessa taistelujärjestys olisi ykskaks' valmis ja hyökkäys saatettiin heti aloittaa.

Sotajoukko marssi maantietä myöten, joka kulkee koillista kohden Lützeniin. Puolitien paikkeilla sijaitsee Röckaun kylä, ja täällä käännytään itää kohden tasangolle. Himmeä valonkajastus, joka ennusti päivänkoittoa, näkyi itäisellä taivaanrannalla. Saattoi jo eroittaa Lützenin tornit. Sieltä tervehdittiin ruotsalaisia musketeilla, ja kaupungin reunalla näkyi hieman ratsuväkeä, ja ainoastaan tummina kasoina saattoi näin loitolla eroittaa jalkaväkijoukot, jotka näyttivät lähestyvän.

Kuitenkin jatkoi ruotsalainen sotajoukko keskeyttämättä marssiaan. Noin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä täytyi mennä Mühlgraben nimisen puron yli. Ylimeno ei ollut lainkaan vaikea, vaikka puro alempana virtaa suoniittyjen läpi ja levenee yhä kaupunkia lähetessään.

Kun oli päästy yli, oli Lützen edessäpäin vasemmalla, oikealla hieman loitommalla oli metsää. Kuningas suuntasi rivinsä marssimaan pohjoista kohden, niin että oikea siipi kulki metsän reunoitse. Kun etumaiset eskadroonat olivat joutuneet metsän pohjoisrajalle, käski kuningas koko sotajoukon pysähdyttää marssinsa. Kuormasto oli Röckausta mennyt itäänpäin ja pysähtynyt Meuchenin kylään Lützenin kaakkoispuolelle.

Kello oli silloin kahdeksan korvilla aamulla.

* * * * *

Keisarillisten leirissä oli vilkasta liikettä. Weissenfelsistä ammutut kolme tykinlaukausta olivat tehneet tarkoitetun vaikutuksen, ja käskyjä annettiin, että kaikilta tahoilta oli riennettävä leiriin.

Tiedämme Wallensteinin kirjoittaneen Pappenheimille, että hän oli palaava kaikkine väkineen; mutta pikalähetti, jonka oli ratsastettava Halleen, ei lähtenyt taipalelle ennenkuin myöhään illalla. Viivytyksistä huolissaan lähetti Wallenstein vielä yhden viestin. Mutta tämä ei suuria hyödyttänyt: Pappenheim ei mitenkään voinut tulla heti.

Hän oli samana päivänä valloittanut Maritzburgin linnan Hallen lähellä. Hänen väkensä oli hajaantunut kaupunkiin ryöstelemään, ja kesti kotvan, ennenkuin hän ehti koota sen. Hänen oli mahdoton saapua ennenkuin marraskuun 6 p:nä iltapuoleen. Wallensteinin kirjeen pisti hän taskuunsa. Sitä säilytetään vieläkin hänen verensä tahraamana Wienin arkistossa.

Keisarilliset rykmentit asetettiin sillä välin taistelujärjestykseen sitä mukaa kuin ne saapuivat leiriin. Keisarilliset rakuunat ja etuvartiot olivat työssä koko yön syventäen ojia maantien molemmin puolin Leipzigin ja Lützenin välillä. Ojia oli käytettävä muskettisoturien rintavarustuksina.

Ei voida varmaan sanoa, kuinka suuri Wallensteinin sotavoima oli tässä tilaisuudessa, mutta Pappenheimin saapuessa otaksutaan sen nousseen 25,000 mieheen.

Aamun koittaessa kerrottiin, että ruotsalainen armeija oli lähestymässä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin aamusumun läpi saattoi eroittaa ratsujen ja jalkaväen töminää.

Tuskin enemmän kuin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä ruotsalainen sotajoukko menikin yli Mühlgrabenin ja marssi avoimelle tasangolle.

Se oli mitä tärkein hetki; oli kysymys siitä, kuka tästälähin oli säätävä lakeja Saksalle. Varmaankin sykki levoton sydän niiden molempien sotaherrojen rinnassa, joihin Euroopan silmät tällä hetkellä olivat tähdätyt.

Aamusumu, joka liiteli yli kentän tiheänä ja melkein läpinäkymättömänä, näytti viime hetkessä tekevän tyhjiksi Kustaa Aadolfin toiveet toteuttaa oma hyökkäyssuunnitelmansa, ennenkuin Pappenheim ehtisi tulla takaisin.

Ja sumu pikemmin lisääntyi kuin väheni. Se kietoi kaiken sellaiseen pimeyteen, etteivät sotamiehet enää nähneet lähintä miestä rivissä. Oli kuin seistaisiin meren pohjalla, missä vihollisen tiedettiin tulevan vastaan, mutta missä häntä ei voinut nähdä.

Sumu oli Wallensteinille hyvä liittolainen ja vahvisti hänen toivoaan, että Pappenheim ehtisi tulla ennen taistelun alkua.

Kun ohikulkeneesta ruotsalaisesta sotajoukosta ei enää kuulunut mitään, kutsui Wallenstein koolle kenraalinsa ja piti puheen, jossa hän kehoitti heitä rohkeuteen ja uskollisuuteen. Sen jälkeen ilmoitettiin sotahuuto. Se oli sama kuin Leipzigissäkin: "Jeesus Maria." Heti sen jälkeen pidettiin messu koko sotajoukolle, ja Wallenstein kannatutti itseään paareilla taistelujärjestykseen asetetun sotajoukon rivien editse. Mitään puhetta hän ei sotamiehille pitänyt. Richelieu sanoo: "Pelkällä läsnäolollaan ja äänettömällä ankaruudellaan näytti hän tekevän miehistölle ymmärrettäväksi, että hän oli palkitseva tai rankaiseva ansion mukaan."

"Jalkaleininsä" vuoksi ei Wallenstein voinut nousta ratsaille. Mutta hänen ratsuaan kuljetettiin satuloituna paarien rinnalla, niin että se olisi saapusalla, jos sotaherra tahtoi sitä käyttää.

Kun hän oli tarkastanut koko sotajoukon ja tullut vakuutetuksi siitä, että hänen käskyjään oli noudatettu, käski hän, että Lützenin kaupunki oli sytytettävä molemmilta puolin, niin ettei vihollisella olisi siitä mitään hyötyä, minkä jälkeen hän asettui sotajoukkonsa keskustaan odottamaan ruotsalaisten hyökkäystä.

Silloin kuuluivat koitolta läpi sumun juhlalliset huomenvirren sävelet, virren, johon otti osaa koko ruotsalainen sotajoukko.

Kun ruotsalaisten rivit olivat pysähtyneet ja kääntyneet vihollista vastaan, odotettiin ainoastaan sumun hälventymistä, että voitaisiin ryhtyä taisteluun. Mutta sumu sakeni vain sen sijaan että olisi alkanut hälvetä. Silloin kuningas kutsui koko sotajoukon aamurukoukseen, ja mahtavasti kohosivat korkeutta kohden Lutherin ihanan virren sävelet: "Jumala ompi linnamme!"

Silminnäkijät kertovat, että Kustaa Aadolf tänä aamuna oli tavattoman vakava, emmekä me, jotka hänet tunnemme, sitä ihmettele. Hän tunsi, hän aavisti, että tilinteon hetki oli läsnä, ja hänen kristillinen mielensä nöyrtyi Herran edessä. Hän toivoi, hän aavisti, että ikuinen rakkaus on myöskin ikuinen laupeus, eikä hänen luottamuksensa voinut sentähden pettää, enemmän kuin rohkeutensakaan. Herran soturi oli hän oleva viime hetkeen; valon ja vapauden lipunkantaja. Sodan ratkaisun, elämän ja kuoleman laski hän Hänen käteensä, joka johtaa ihmisten kohtaloita oman viisautensa mukaan.

Nämä ajatukset täyttivät niin hänen mielensä, että kun häntä pyydettiin ruualle, ei hän tahtonut. Kun hän sen jälkeen pukeutui sotasopaansa, näytti hän kaipaavan jotakin. Amuletti oli poissa...

Kun häneltä kysyttiin mitä puuttui, vastasi hän: "jotakin, joka luultavasti on jo tehnyt tehtävänsä."

Kun laulu oli vaiennut, ratsasti kuningas rivien editse ja puhutteli ruotsalaisiaan ja suomalaisiaan seuraavin sanoin: "Rakkaat ystävät ja maanmiehet! Tänään on tullut aika osoittaa mitä olette oppineet niin monissa otteluissa. Täällä ei vihollinen ole vastassanne korkealla vuorella eikä lujien vallitusten takana, vaan avoimella kentällä. Te tiedätte hyvin, että vihollisemme on tähän asti avointa taistelua välttänyt; ja kun hän nyt antautuu kenttätaisteluun, ei se tapahdu vapaasta tahdosta ja voiton toivossa, vaan siksi, ettei hän enää voi meitä välttää. Sentähden, olkaa valmiit niinkuin urhoolliset sotamiehet!... Seiskaa lujina rinnatusten, taistelkaa ritarillisesti Jumalanne, isänmaanne ja kuninkaanne puolesta. Minä tahdon palkita teitä kaikkia niin, että teillä tulee olemaan syytä minua siitä kiittää. Mutta jos -- mistä Korkein teitä varjelkoon -- te jättäydytte tappiolle tässä taistelussa, niin ei ainoatakaan luuta ole teistä palaava Ruotsiin."

Saksalaisille puhui hän näin: "Teitä, kunnon veljet ja toverit, pyydän ja kehoitan minä kristillisen omantuntonne ja kunnianne nimessä: tehkää nyt velvollisuutenne, niinkuin usein ennenkin olette tehneet yhdessä minun kanssani ja erittäinkin vuosikausi sitten verrattain lähellä tätä paikkaa. Silloin löitte vanhan Tillyn ja hänen sotajoukkonsa, ja minä toivon, ettei tämä vihollinen ole pääsevä helpommalla. Reippaasti rynnäkköön! Ette tule taistelemaan ainoastaan minun johdollani, mutta minun kanssani ja rinnallani. Itse olen käyvä edellänne ja paneva henkeni ja vereni alttiiksi. Seuratkaa minua, niin Jumalan avulla varmaan saavutatte voiton, joka on koituva teidän ja jälkeläistenne hyväksi. Jollei, niin silloin on hukassa uskontonne, vapautenne, ajallinen ja iankaikkinen menestyksenne!"

Sumu peitti yhä kentän sakeana ja läpinäkymättömänä. Saattoi eroittaa rivejä tuskin sylen päähän. Silloin tällöin, kuului tykinlaukaus vihollisen taholta, ja sivustoilla vaihdettiin muutamia laukauksia etuvartioiden kesken. Kenties tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan viritti Kustaa Aadolf omin äänin: "Älä pelkää lauma piskuinen!" Tämä virsi, joka on kuninkaan itsensä sepittämä, oli tällä hetkellä kuin puhjennut hänen sisimmästä sielustaan, ja loppusäkeet pitivät yhtä sen sotahuudon kanssa, jonka hän määräsi tätä taistelua varten:

"Jumalan kanssa taistellen on voitto meidän varmaan!"

Kuninkaan lähimpään ympäristöön, jonka hän itse oli valinnut, kuuluivat Saksi-Lauenburgin herttua Frans Albert, hovimarsalkka Kreilsheim, frankkilainen kamariherra Truchsess, majuri Molk Meklenburgista, paashi August Leubelfing, erään aatelismiehen poika Nürnbergistä, muutamia Erfurtissa hajoitettujen rykmenttien upseereja sekä kaksi ruotsalaista henkisotilasta, nimittäin Lauri Antinpoika ja Jaakko Eerikinpoika.

Vasta yhdentoista ajoissa aamupäivällä alkoi sumu sen verran hälvetä, että saatettiin ajatella taistelun alkamista.

Siitä paikasta, johon ruotsalainen sotajoukko oli asetettu, aukeni avara kenttä aina Lützeniin saakka. Wallenstein oli asettanut joukkonsa Lützenin edustalle, ja molemmilla sivustoilla oli, niinkuin tavallisesti, ratsuväkeä, oikealla 5,000 miestä Holkin johdolla ja vasemmalla 4,000 miestä Götzin johdolla. Keskustassa oli neljä suurta neliötä jalkaväkeä.

Ruotsalainen armeija oli asetettu kahteen joukkoon. Ensimäisen oikeaa sivustaa johti, kuten tavallisesti, kuningas itse. Siellä olivat äärimäisinä suomalaiset Stålhandsken johdolla, länsigööttalaiset Soopin, sitten södermanlantilaiset Sachin, uplantilaiset Axelssonin johdolla ja niin edelleen. Ensimäisen ryntäysjoukon keskustaa, joka oli jalkaväkeä, johti kreivi Niilo Brahe. Oikealta lukien olivat siellä perätysten ruotsalaisten keltainen, sininen ja vihreä prikaati, yhteensä 5,000 miestä. Vasempaan sivustaan, jota johti Weimarin herttua, kuului pelkästään saksalaisia.

Samoin oli toisen ryntäysjoukon laita. Oikea sivusta, kenraali Bulach; keskusta, Kniphausen; vasen sivusta, kenraalimajuri Hoffkirchen.

Jokaisen ratsuväkieskadroonan välisen aukon täytti 200-miehinen plutoona muskettisotureita. Neljän jalkaväkiprikaatin edessä olivat niin ensimäisessä kuin toisessakin ryntäysjoukossa rykmentintykit, viisi kummankin edessä. Järeät tykit, joita oli seitsemän luvultaan, olivat ensimäisen ryntäysjoukon jalkaväen edessä.

Useat päälliköt olivat täällä samat kuin Leipzigissäkin. Molemmissa taisteluissa olivat ruotsalaiset, niin jalka- kuin ratsuväkikin, enimmäkseen oikealla sivustalla. Lützenin edustalla kuului ensimäisen ryntäysjoukon oikeaan sivustaan pelkkiä ruotsalaisia ja suomalaisia. Lähin jalkaväki oli sekin ruotsalaista, nimittäin prikaati vanhoja, koeteltuja urhoja, joka oli kulkenut voitosta voittoon. Lähinnä oli keltainen prikaati, jota Teuffel oli muinoin johtanut ja jota kuningas nimitti tavallisesti "päänalusekseen." Kun Teuffel oli kaatunut Leipzigissä, johti prikaatia sen jälkeen Niilo Brahe, jolla oli koko ensimäisen joukon keskusta komennossaan. Sinistä prikaatia komensi Winkel, vihreää Wildenstein.

Ylin päällystö oli täällä muuten saksalainen; ainoastaan Niilo Brahe oli ruotsalainen. Kustaa Horn ja Juhana Banér olivat Etelä-Saksassa, ja Lennart Torstensson, tykkiväen mainio päällikkö, istui vankina Ingolstadtissa.

17.

LOPPU.

Vihdoinkin, tuossa yhdentoista tienoilla, alkoi tuuli hengähdellä ajaen sumun pois kentältä. Silloin saattoi nähdä vihollisen sotarintaman laajuuden, ja se näyttäytyi paljon lujemmaksi kuin oli odotettu. Kustaa Aadolf käsittikin, että menestys riippui hyökkäyksen voimakkuudesta ja nopeudesta.

"Nyt tahdomme Herran nimessä käydä eteenpäin", huudahti hän ja pani kätensä ristiin miekankahvan ympärille. "Jeesus, Jeesus, Jeesus, suo meidän tänä päivänä taistella pyhän nimesi kunniaksi!" Sen jälkeen veti hän miekkansa, heilautti sitä päänsä yllä ja komensi: "Eteenpäin!"

Tykkien jyske aloitti molemmin puolin verisen leikin. Se kävi yhä järeämmäksi sitä mukaa kuin edettiin ja yhä vaarallisemmaksi, kun lähettiin maantietä, jonka raviojiin muskettisoturit olivat kätkeytyneet.

Kun jalkaväki heidät nähdessään otti muutaman askelen takaisin, tarttui Kustaa Aadolf itse keihääseen ja tahtoi käydä etumaisena rynnättäessä hautoja vastaan. Mutta sotamiesten huudot ja rukoukset saivat hänet siitä luopumaan, minkä jälkeen hän nousi jälleen ratsaille ja palasi ratsuväen luo oikealle siivelle.

Kello oli kahdentoista paikkeilla, kun saavuttiin maantielle. Eteenpäin rynnättäessä oli ruotsalaisten vasemmalla sivustalla suoraan vastassa vihollisen patteri, joka oli asetettu Hirsipuumäelle kaupungin reunalle, samoinkuin ruotsalaisten keskustan vastassa oli maantien taakse pystytetty patteri. Mieshukka oli erittäin suuri varsinkin vasemmalla sivustalla, ja ainoa pelastus oli peloton rynnäkkö.

Niilo Brahe pääsi ilman erikoisia vaikeuksia ojien ja maantien yli. Prikaatit menivät samoin yli siinä järjestyksessä, mihin ne oli asetettu. Sininen prikaati, joka oli vihollisen patteria lähinnä, kävi pelottomasti kimppuun ja valloitti sen.

Heti patterin takana oli vastassa etumaisia vihollisen suurista jalkaväkineliöistä. Johtaja, Berthold Wallenstein, oli ylipäällikön poika. Sitä lähimmän neliön päällikkö oli Granen markiisi. Tätä viimeksi mainittua vastaan tuli ruotsalainen prikaati rynnäten vastustamattomalla voimalla, samalla kun keltainen prikaati kääntyi Berthold Wallensteiniä vastaan. Hyökkäys tapahtui sellaisella vauhdilla, että molemmat suunnattomat neliöt alkoivat horjua ja peräytyä, ja Berthold Wallenstein haavoittui.

Tieto patterin valloituksesta oli saapunut kuninkaalle, ja hän otti hatun päästään ja kiitti Jumalaa.

Vastapäätä seisoivat kroatilaiset ja keisarilliset kyrassieerit tummissa varustuksissaan. Kuningas viittasi niihin ja sanoi Stålhandskelle: "Käykää noiden mustien sotapoikien kimppuun, ne tulevat tekemään meille pahaa!"

Mutta sen kiertoliikkeen aikana, minkä ruotsalainen prikaati teki hyökätäkseen vihollisneliön kimppuun, oli se oikea siipi jäänyt suojattomaksi. Keisarillinen ratsuväki näytti olevan valmis käyttämään sitä hyväkseen, molempain toisten jalkaväkineliöiden liikkuvain linnoitusten tavoin tullessa eteenpäin. Kolmen ruotsalaisen prikaatin täytyi vetäytyä takaisin, jollei tullut pikaista apua. Vaara oli ylen uhkaava.

Mutta vihreä prikaati ei ollut vielä ehtinyt maantien yli. Välttääkseen Hirsipuumäen tuulimyllyjen luona sijaitsevan vihollispatterin murhaavaa tulta oli se vetäytynyt vasempaan, missä jyrkkä rinne sitä hieman suojasi. Suuri ruotsalainen patteri tuotiin esiin ja asetettiin vihreän ja sinisen prikaatin eteen vastaamaan tuulimyllypatterin tuleen. Mutta kaikki riippui hiuskarvasta, ja kuningas, jonka valpas katse keksi kaiken, huomasi vaaran ja riensi oikean sivustan kera avuksi.

Tämä saattoi eteenpäin rynnätessään liikkua suuremmalla vapaudella, koskei vihollisella sillä puolen ollut tykistöä lainkaan. Tosin hevoset säikkyivät ojista leimahtelevaa muskettitulta, ja ne voitiin vain vaivoin pakottaa eteenpäin, mutta ruotsalaiset muskettisoturit ajoivat vihollismusketöörit pakoon. Pahempi oli päästä hautojen yli.

Päästiin sentään. Stålhandsken suomalaiset, jotka olivat äärimäisinä oikealla, menivät ensiksi ylitse ja sen jälkeen muut eskadroonat, viimeksi smålantilaiset. Hyökkäystä odottelematta ratsastivat nämä täyttä laukkaa vihollista vastaan, ja alussa näytti kaikki käyvän toiveiden mukaan täälläkin.

Isolanin kroatilaiset pakenivat heti hyökkäystä odottamatta. Lähimmät eskadroonat vihollisen ensimäisessä linjassa tosin laukaisivat karbiininsa, mutta lähtivät sen jälkeen pakoon hekin.