Part 21

Sitä myöten oli ruotsalaisten puolella kaikki hyvin, mutta heti sen jälkeen ilmoitettiin kuninkaalle, että jalkaväkiprikaatit alkoivat antaa perää. Niin hyvin molemmat jalkaväkineliöt kuin ryntäävät kyrassieeritkin uhkasivat näitä sellaisella voimalla, etteivät he voineet ilman tehokasta apua pitää puoliaan.

Käsittäen hetken tärkeyden riensi kuningas häntä ympäröivien, sivustan oikealla reunalla olevain suomalaisten kanssa saman sivustan vasemmalle reunalle. Täällä olivat Smålannin ratsumiehet äsken tulleet haudan yli, mutta heidän everstinsä Fredrik Stenbockin jalkaan oli sattunut musketinkuula.

"Seuratkaa minua, urheat poikani", huusi kuningas ja syöksyi eteenpäin. Samassa laskeutui sumu, kietoen niin hyvin keisarilliset kyrassieerit kuin kuninkaan ja smålantilaisetkin.

Muuan keisarillinen korpraali, joka huomasi kuinka kaikki väistyivät syrjään eteenpäin rientävän kuninkaan tieltä, ymmärsi siitä, että se oli jokin korkea herra, vaikkei tiennytkään kuka.

"Ammu tuota", sanoi hän eräälle muskettisoturille, "se on varmaan ylhäinen herra."

Laukaus pamahti, ja kuula sattui kuninkaan vasempaan käsivarteen, niin että luunsiru pisti hihan läpi esiin.

Kustaa Aadolf lasketti eteenpäin ja koetti kestää tuskat, mutta hänen voimansa eivät riittäneet ja hän pyysi Lauenburgin herttuaa huomaamatta viemään hänet taistelusta. Tämä koetti täyttää hänen toivomustaan. Mutta he olivat Götzenin kyrassieerien saartamat. Everstiluutnantti Moritz von Falkenberg oli etumaisten joukossa. Hän syöksyi suoraan kuningasta vastaan ja ampui kymmenen askelen päästä luodin hänen selkäänsä.

Kuningas horjui, ja herttua tarttui häntä vyötäisiin pidelläkseen häntä hevosen selässä, kunnes he ehtisivät taistelusta pois. Silloin sattui luoti hevosen kaulaan, ja se hypähti äkkiä kahdelle jalalle.

Ruudintuli kärvensi herttualta kasvot, ja hän päästi irti kuninkaan -- ja pakeni. Kustaa Aadolf putosi alas ratsailta, mutta jäi toisesta jalastaan kiinni ratsashihnaan ja laahautui niin kappalen matkaa mukana, kunnes jalka irtautui. Koko hänen ympäristöstään ei ollut muita jälellä hänen luonaan kuin paashi Leubelfing.

Tämä kahdeksantoistavuotias nuorukainen, joka muutamia päiviä myöhemmin kuoli Naumburgissa haavoihinsa, selitti kuolinvuoteellaan todistajain kuullen, että kun kuningas oli pudonnut ratsailta, niin hän oli hypännyt alas ratsultaan ja tarjonnut sen kuninkaalle. Kustaa Aadolf oli silloin kohottanut molemmat kätensä häntä kohden, mutta paashi ei ollut yksin voinut nostaa häntä maasta. Silloin oli tullut viholliskyrassieereja kysymään, kuka haavoitettu oli. Kun kuningas oli itse ilmoittanut nimensä, oli muuan vihollisista ampunut pistoolilla luodin hänen päähänsä.

Kuningas ryöstettiin ruumista myöten samoin kuin paashikin, jonka kyrassieerit olivat haavoittaneet, niin että he pitivät häntä kuolleena.

Sota jatkui yhä sillaikaa, kun parhain kuninkaista veti viimeisen henkäyksensä. Keisarilliset kyrassieerit onnistuivat urhoollisen vastarinnan jälkeen ajamaan ruotsalaisen ratsuväen takaisin.

"Kun kuninkaan ratsu tuli takaisin pistooleineen ja yksi niistä oli verinen, silloin arvattiin, että Hänen Kunink. Maj:ttinsa oli kaatunut", niin kuului ensimäinen viesti, joka saapui ruotsalaisille sotureille heidän korvaamattomasta menetyksestään. "Kun kuningas kaatui", sanotaan edelleen, "kadotti aurinko loisteensa."

Varmaa on, että ruotsalaiset nopeasti nousseessa sumussa näkivät merkin siitä, että luonto itse otti osaa heidän suruunsa. Monet heidän ulkopuolellaankin olivat samaa mieltä. Niinpä lausutaan kirjeessä Stralsundista valtaneuvostolle: "Koko päivän sen jälkeen oli sangen pimeää ja sumuista merkiksi siitä, että suuri valo oli Israelista sammunut."

Truchsess ja Kreilsheim tapasivat herttua Bernhardin juuri kun hän oli vetäytynyt takaisin vasemman siiven kanssa. He ilmoittivat hänelle, että kuningas oli kuollut, ja lisäsivät, että eteenpäin tunkeutuva vihollinen oli työntänyt heidät syrjään. Hämmästys, suru ja epätoivo valtasi heidän mielensä, kun he kuulivat uutisen, mutta rakkaus ei väsynyt, kasvoi vain. Kaikki tahtoivat olla mukana kostamassa rakastetun kuninkaan kuolemaa. Jokainen oli seuraava sankarin jälkiä ja kaatuva kunnian kentällä niinkuin hänkin. Sellainen oli mieliala, joka heti näyttäytyi tositoimissa.

Jo ennen taistelua oli kuningas käskenyt, että jos hän kaatuisi, oli herttua Bernhardin heti otettava haltuunsa ylipäällikkyys. Tämä jätti heti vasemman siiven kreivi Niilo Brahen huostaan ja riensi Kniphausenin luo ilmoittaakseen hänelle mitä oli tapahtunut. Tämä, joka oli urhea, mutta samalla varovainen upseeri, vastasi, että hänen joukkonsa olivat hyvässä järjestyksessä. Ne eivät olleet vielä olleet tulessa ja saattoivat kauniisti peräytyä turvaan. "Tässä ei ole kysymys peräytymisestä, vaan kostosta, voitosta tai kuolemasta!" huudahti vihastunut herttua, ja muut yhtyivät häneen.

Ei tarvittu mitään kehoitusta urhoollisuuteen; jokaisen kasvoissa kuvastui rohkeus ja päättäväisyys, vaikkakin suuret kyynelet täyttivät kaikkien silmät. Herttuan lausumat sanat herättivät vastakaikua jokaisen rinnassa. Kuului sorina kautta rivien: "kuningas on haavoitettu, vankina, kuollut!?" Ja kuvailemattomalla raivolla syöksyivät ruotsalaiset vihollista vastaan. Ei ainoastaan patteri vallattu uudestaan, vaan koko keisarillinen ratsuväki ajettiin tältä säveltä takaisin.

Sekasorto kävi hirmuiseksi suuren kuormaston keskuudessa, useita ruutivaunuja räjähti ilmaan, keisarilliset luulivat, että heidän kimppuunsa oli hyökätty selkäpuolelta, suuret joukot ratsuväkeä pakenivat, ja joukko naisväkeä, joka oli anastanut kuormahevoset, seurasi heitä.

Täällä ei vielä tiedetty Ruotsin kuninkaan kuolemasta, ja kuului sellaisia huutoja kuin: "Me tunnemme Ruotsin kuninkaan, hän on aina pahin, kun päivä on lopuillaan."

Samaan aikaan oli ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, joka edellisellä kerralla oli vetäytynyt takaisin tuulimyllyjen luo asetetun vihollistykistön tieltä, tehnyt epätoivoisen hyökkäyksen ja lopulta onnistunut kääntämään vihollista vastaan hänen omat tykkinsä.

Silloin saapui Pappenheim taistelukentälle; hänen ensi kysymyksensä oli: "Missä on Ruotsin kuningas?" Tätä vihollistansa, joka oli sankarillinen, mutta julma uskonsa puolustaja, Kustaa Aadolf piti korkeimmassa arvossa.

Joukkojensa etunenässä hän syöksyi oikeaa siipeä vastaan palaen halusta persoonallisesti taistella vastustajaansa vastaan, häntä, joka -- ei enää ollut elävien ilmoilla. Häneen sattui kaksi luotia, ja hän kuoli haavoihinsa. Sanottiin, että hänet oli eversti Stålhandske ampunut.

Pappenheimin saapumisen johdosta alkoi taistelu uudella tulisuudella. Mitä tuimimman hyökkäyksen vastaanottivat ruotsalaiset suurella urhoollisuudella, ja koskaan, sanotaan eräässä senaikuisessa kertomuksessa -- ei niin kauan tulessa seissut joukko ole taistellut urhoollisemmin. Ne ruotsalaiset jalkaväkiprikaatit, joita Niilo Brahe ja eversti Winkel johtivat, kärsivät suurimpia tappioita. Keisarilliset syöksyivät heitä vastaan kaksi- ja kolmituhatmiehisissä pataljoonissa ja valtasivat vielä kerran takaisin maantien varressa olevan patterin. Kreivi Niilo Brahea ammuttiin polveen, ja hän kuoli. Eversti Winkel haavoittui käteen ja käsivarteen. Useita lippuja ja itse kuninkaallinen standaari menetettiin. Mutta näistä prikaateista, jotka olivat sotajoukon kaunistus, jotka olivat olleet mukana jo Suomen-sodassa, näistä lausui vihollinen, että "heidän kuolleet ruumiinsa peittivät saman maan, jota he elämänsä iän olivat suurella urhoollisuudella puolustaneet." Näiden sankarien joukossa oli tuho niin suuri, että kuudesta miehestä oli viisi joko kuolleita tai haavoitettuja.

Eversti Karl Hårdin komentama kolmas prikaati, joka oli lähinnä ratsuväkeä, kärsi vähimmän, mutta siitäkin oli taistelun jälkeen ainoastaan neljäsataa miestä jäljellä.

Koko tämän ajan piti kenraali Kniphausen prikaatinsa toisena linjassa ja reservin luodinkantaman ulkopuolella, "mikä", kerrotaan, "edisti suuresti voittoa, kun ensi linjan joukot saivat hyvän tukikohdan tästä lujasta ja koskemattomasta sotavoimasta", ja herttua Bernhard olikin hyvin iloinen, kun hän sumun hälvennyttyä näki Kniphausenin, jonka hän luuli olevan kappaleiksi hakattu, hyvin säilyneenä ja hyvässä järjestyksessä joukkoineen.

Vähän ennen auringonlaskua selvisi sumu puolittain, ja tarkasteltuaan vielä kerran asemaa kehoitti herttua Bernhard sotajoukkoa tekemään uuden hyökkäyksen. Silloin kuultiin ja nähtiin upiuupuneiden sotamiesten huutavan toisilleen: "Toverit, vieläkö käymme kerran tuleen?" Ja sitten syleilivät he toisiaan ja lupasivat voittaa tai kuolla.

Vihdoinkin pääsivät myös Kniphausenin joukot osalle päivän kunniasta. Toinen linja ryntäsi eteenpäin, ja me tiedämme, että ensimäisestäkin tulivat mukaan kaikki jotka pystyivät liikkumaan. Kolmannen kerran mentiin maantien yli, kolmannen kerran vallattiin keisarilliset tykit ja rynnättiin vihollisen kimppuun. Ainoastaan kaksi suurista jalkaväkineliöistä ja muutamat kyrassieerirykmentit voivat asettua tätä hyökkäystä vastaan. Ne taistelivat epätoivon rohkeudella, ja tämä taistelu jatkui, kunnes ilta tuli ja pimeys peitti elävät ja kuolleet. Kello oli viiden ja kuuden välillä iltapäivällä.

Wallenstein oli antanut peräytymiskäskyn ja lähti Leipzigiä kohden ilman että ruotsalaiset ajoivat häntä takaa. Tiellä tapasi hän kuusi rykmenttiä Pappenheimin jalkaväkeä, ja silloin nousi kysymys taistelun uusimisesta, mutta Wallenstein pelkäsi täydellistä häviötä ja jatkoi muutamain tuntien levähdyksen jälkeen paluumatkaa Leipzigiin.

Voittajat jäivät koko yöksi taistelukentälle. Muuan kroatilaisparvi koetti yöllä viedä pois keisarillisia tykkejä, jotka olivat vartioimattomat, mutta muutamat muskettisoturit, jotka sattuivat olemaan lähistössä, ajoivat helposti heidät pois, minkä jälkeen kaikki oli tyyntä ja hiljaista.

Verinen taistelu oli lopussa. Marraskuun yön kylmä sumu kietoi haavoitetut, kuolevat ja kuolleet vaippoihinsa. Kokonainen kolmasosa niistä, jotka aamulla olivat rohkeudella ja innolla lähteneet verileikkiin, oli päättänyt päivänsä.

Kuolleiden ja haavoitettujen luku kummallakin puolen arvioitiin 6,000 mieheksi. Keisarillisten taholla oli paitsi Pappenheimiä kaatunut kaksi kenraalia ja useita korkeampia upseereja.

Ruotsalaisiltakin oli kaatunut monta korkeaa herraa, mutta heitä ei ajateltu. Kaikki ajattelivat vain yhtä, kaikki surivat ja kaipasivat vain yhtä: rakastettua kuningasta!

Taistelu oli tuskin päättynyt, ennenkuin herttua Bernhard lähetti parven sotilaita etsimään kuninkaan ruumista. Mutta eversti Stålhandske oli jo muutamien suomalaisten soturien kanssa lähtenyt liikkeelle samassa tarkoituksessa lyhdyt ja soihdut käsissään. Suomalaiselle soturille oli suotu löytää rakas ruumis. Mutta missä tilassa! Ryöstettynä ruumista myöten, raadeltuna ja hevosten kavioiden ruhjomana, kauttaaltaan veren peitossa, makaamassa kasvot maata vasten.

Valittaen ja vaikerrellen, itkien ja nyyhkyttäen nostettiin rakastetun vainajan maalliset jäännökset paareille, jotka tarkoitusta varten oli tuotu mukana.

Koskaan ei ollut kantamus tuntunut niin raskaalta, ja kuitenkin kilpailivat kaikki saadakseen sitä kantaa.

Kustaa Aadolf temmattiin pois kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä. Koskaan ei kuolemantapaus ollut tehnyt syvempää vaikutusta kokonaiseen maanosaan. Kaikkialla missä hänen nimensä mainittiin, oli se toivon säde sorretuille, ja pyhän haudan partaalta kohosivat rukoukset korkeuteen Kustaa Aadolfin aseiden puolesta. Mitä kaikkea hän silloin olikaan omille uskonliittolaisilleen?

Kustaa Aadolfin elämässä on jotakin, minkä helpommin voi tuntea kuin sanoin selittää. Hänellä oli laaja, koko maailman käsittävä katse, joka on kaikilla valloittajilla synnynnäinen. Niinkuin kaikille suurille miehille, ei hänelle onnensa tullut yllätyksenä, niin kummastuttavalta kuin se saattoi näyttääkin. Syvä usko siihen kuvastuu kaikista hänen teoistaan. Mikään ei paisuta niinkuin onni, ja Kustaa Aadolfin inhimillistä suuruutta todistaa parhaiten se, että hän suuresta menestyksestään huolimatta aina oli nöyrä ja lempeä. Hän tunsi toimivansa korkeamman johdon alaisena ja asetti maalin omaa persoonaansa paljoa korkeammalle. "Jumala kaikkivaltias elää", sanoi hän Akseli Oxenstjernalle, kun tämä Preussissa varoitti häntä varomattomasti antautumasta hengenvaaraan. Iloisempaa sankariutta ei ole koskaan nähty.

Hän on mitä jaloin, kaunein ilmestys historiassa, yksi niistä harvoista, joita oikeudella voi sanoa suuriksi. Valtiomiehenä oli hän maailman ensimäisiä neroja, sotataidossa voittamaton mestari. Mutta eivät häntä ainoastaan nämä ominaisuudet tehneet suureksi, hänen suuruutensa oli siinä siveellisessä ylevyydessä, ajatusten ja tekojen jaloudessa, uskonnollisessa tunteessa, mikä leimasi koko hänen luonteensa. Nämä kaikki ominaisuudet yhdessä voivat selittää sen tenhovoiman, mikä hänellä oli aikalaisiinsa, sen palavan innostuksen, minkä hän herätti uskonheimolaisissaan, sen syvän ihailun ja kunnioituksen, mitä ystävät ja viholliset hänelle osoittivat.