Part 5

Kenties juuri tämä vaikutti, että Kustaa Aadolf ei ollut kovinkaan alakuloinen, vaikka hän Oxenstjernan neuvoa noudattaen jätti matkustamatta kotiin. Valtiokansleri sanoi pelkäävänsä, että kuninkaan poissaollessa kaikki menisi nurinkurin, koskei kellään muulla ollut kylliksi neroa eivätkä vihollinen, liittolaiset ja sotajoukko kunnioittaneet ketään toista niin, että hän olisi voinut kaiken johtaa onnelliseen loppuun.

Matkustuksen sijaan kirjoitti kuningas rakkailleen Ruotsiin. Maria Eleonoraa hän kehoitti olemaan hyvillä mielin ja katsomaan, että kaikilla olisi hänen läheisyydessään niin hyvä kuin suinkin. Hän lähetti terveisiä rakkaalle pikku tyttärelleen ja vakuutti lopuksi uskollista rakkauttaan.

Langolleen hän kirjoitti Bärwaldesta tammikuun 22 päivänä muutamia päiviä ennen sieltä lähtöään: "Olemme Jumalan avulla saaneet lujan jalansijan ja lähtökohdan tässä maassa, niin ettei inhimillisesti katsoen liene vihollisille helppo ajaa meitä täältä pois." Kirje sisältää muuten selonteon asemasta ja henkii kauttaaltaan toivoa ja luottamusta.

Jollei rakas Kätchen sisko saanutkaan mitään kirjettä, niin sai hän lämpimiä terveisiä poissaolevalta veljeltään, joka niin monta kertaa oli yksinäisinä hetkinään toivonut olevansa hänen läheisyydessään.

Ainoastaan muutamiksi minuuteiksi Kustaa Aadolf päästi ajatuksensa liitämään kotiin. Suuri tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, vaati ensi sijassa hänen ajatuksensa ja aikansa. Väliin yksinäisinä hetkinään hän aprikoi, oliko hänen hyvä enkelinsä täällä vieraassa maassa enää milloinkaan ilmaiseva läsnäoloaan tai lähettävä viestin lapsen mukana... oliko arvoitus hänelle koskaan selviävä, saisiko hän enää koskaan nähdä amuletin antajaa?

Kuninkaalle jätettiin eräs kirjelmä. Se oli Hessen-Kasselin maakreiviltä, nuorelta, itsenäiseltä herralta, jota hävetti toisten horjuvaisuus, ja hän tahtoi sentähden omin päin neuvotella Ruotsin kuninkaan kanssa. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa taivuttaakseen Etelä-Saksan protestanttiset valtiosäädyt ja kaupungit liittoon kuninkaan kanssa.

"Tässä meillä on siis mies, joka toimii omasta alotteestaan ja innostaan", sanoi kuningas Kustaa Hornille, joka oli jättänyt hänelle kirjeen.

"Hänelle voi syystä sanoa: 'Mitäs teet, tee mitä pikimmin'", vastasi tämä.

"Niin", puuskahti kuningas, "niin totta kuin omasta puolestani olenkin päättänyt voittaa tai kuolla, täytyy Saksan ruhtinaiden ymmärtää, että liian myöhään tehty päätös syöksisi heidät auttamattomaan perikatoon. Siinä tapauksessa nimittäin, että joutuisin tappiolle."

Kustaa Aadolfin menestys oli herättänyt suurta huomiota, ja evankeliset ruhtinaat, joiden hän ei sallinut jäädä odottavaan puolueettomuuteen, päättivät Saksin vaaliruhtinaan Juhana Yrjänän kanssa esi-isäin esimerkin mukaan kutsua evankeliset säädyt yhteiseen neuvotteluun. Kun ensin oli neuvoteltu Brandenburgin kanssa, kutsuttiin kokous Leipzigiin, jossa oli sovittava siitä, mitä protestanttien oli tehtävä sietämättömästä sorrosta vapautuakseen.

Tämä oli ensimäinen heikko yritys vastarintaan keisaria vastaan, mutta ei kuitenkaan askel liittoon Kustaa Aadolfin kanssa. Heille Ruotsin kuningas oli ainoastaan muukalainen. Heidän tarkoituksensa oli koota luterilaiset ja reformeeratut kolmanneksi puolueeksi, joka taisteluun puuttumatta asettuisi ase kädessä odottavaan asemaan. Oli käytettävä vain hyväkseen Kustaa Aadolfin menestystä kiristämällä keisarilta ja katolilaisilta niitä etuja, jotka tähän asti oli kielletty.

Juhana Yrjänä, joka oli koko protestanttisen Saksan etunenässä, luuli voivansa niittää mitä toinen oli kylvänyt ja ovelalla politiikallaan ratkaista Saksan kysymyksen.

Kokous anoi ensi sijassa myönnytyksiä palautusjulistukseen nähden, mutta Regensburgin ministerit olivat antaneet ymmärtää, että "keisari tahtoi mieluummin jättää valtikkansa ja valtaistuimensa ja lähteä tiehensä vaikka paitasillaan, ennenkuin antoi uskonnon asioissa vähintäkään myöten; kun Ruotsin kuningas kerran lähti tiehensä, saivat luterilaiset laittaa matkalaukkunsa kuntoon, sillä sen jälkeen ei heille valtakunnassa enää suotu suojapaikkaa."

Ja sellaisen puheen päälle vaadittiin niin katolilaiset kuin protestanttisetkin ruhtinaat yhteiseen taisteluun tunkeilevaa muukalaista vastaan.

Helmikuusta huhtikuuhun jatkettiin kokousta Lyypekissä. Uskontoa ja politiikkaa pohdittiin sekaisin.

Turhia olivat yritykset sovittaa luterilaista ja reformeerattua tunnustusta keskenään. Päätettiin pitää katumus- ja rukouspäiviä, samalla kuin pidettiin juomakekkereitä ja vietettiin iloisia päiviä, mutta mitään liittoa ei syntynyt eri tavoin ajattelevain kesken. Kaikki hoippui melkein naurettavasti puoleen ja toiseen. Siitä ainoastaan oltiin yhtä mieltä, että oli asetuttava sotajalalle. Niinpä määrättiin, kuinka paljon sotaväkeä kunkin evankelisen valtiosäädyn oli varustettava, ja tämän heikon puolustushankkeen ohella aloitettiin keisarin ja liittokunnan kanssa keskustelut "raudallisesta ratkaisusta."

Samalla kertaa kuin uhattiin asevoimin, melkein rukoiltiin Ferdinand II:lta palautusjulistuksen kumoamista ja vakuutettiin, ettei varustuksilla suinkaan ollut vakavaa tarkoitusta, ne eivät tarkoittaneet hyökkäystä, vaan ainoastaan puolustusta. Ruotsin kuninkaan kanssa ei kukaan tahtonut olla tekemisissä. Hänen tekemänsä tarjoukset oli hylätty, häntä ei edes mainittu kokouksen päätöksessä, ei oltu hänen olemassaolostaan tietääkseenkään.

Tyynin ja tarkastelevin katsein Kustaa Aadolf seurasi tätä vaarallista leikkiä ajan tärkeimmällä kysymyksellä, mitä pelättiin Leipzigin kokouksessa. Se oli avaava hänelle tien Berliiniin ja Tillylle Saksiin. Näyttäytyi selvästi, että jos mieli pelastaa protestanttisuus Saksassa perikadosta, ei pelastus ollut tuleva maan omilta pojilta.

"Jos minä voitan, niin nämä ruhtinaat joutuvat minun saaliikseni", oli Kustaa Aadolf kerran lausunut, ja sillä oli ilmaistu vain tulos heidän omista ajattelemattomista teoistaan.

Kuitenkin oli syntynyt puolue, joka suuttumuksella kääntyi pois saksilaisesta politiikasta ja oli jo liittynyt yhteyteen Ruotsin kuninkaan ja Leipzigin kokoukseen tyytymättömäin kanssa, jotka ajoissa olivat lähteneet sieltä ja alkaneet varustautua.

Heihin kuului Hessen-Kasselin maakreivi ja Saksi-Weimarin herttuat Wilhelm ja Bernhard, evankelisen puolueen rohkeimmat ja lahjakkaimmat miehet.

Kustaa Aadolf oli toiminnan mies, ja hänen vastustajainsa riidellessä keskenään hän mittaili heidän kanssaan voimiaan avoimella kentällä.

Uuden lippunsa alla, jossa oli keisarikotka ja kirjoitus "kirkon ja valtakunnan puolesta", Tilly marssi jo marraskuussa 1630 Baijerista Pohjois-Saksaa kohden ottaaksensa komentoonsa ne keisarilliset ja liittoutuneiden joukot, jotka nyt oli yhdistettävä. Harmaantuva soturi oli jo alussa nähnyt ne vaikeudet, joita oli kohtaava, ja sentähden sangen epäröiden ottanut vastaan kaksoispäällikkyyden. Hän tiesi kyllä siitä katkeruudesta, mikä vallitsi molempien sotajoukkojen kesken, nimittäin hajaannus tilassa olevan Wallensteinin joukon ja hänen omassa päällikkyydessään olevan. Eikä hän halveksinut vihollistaan, kuten tehtiin keisarillisissa hovipiireissä, mikä ilmeni keisarin suusta päässeissä ylimielisissä sanoissa: "Taasenkin olemme saaneet pikku vihollisen niskoillemme."

Tarmolla ja vakavuudella vanha herra kävi kiinni asiaan. Hänellekin oli selvillä Magdeburgin suuri merkitys, ja hän päätti ensiksi ottaa haltuunsa tämän kaupungin saadakseen tukikohdan liikkeilleen. Mutta tuskin hän oli alkanut koota laajalle ympäristöön hajaantuneita joukkojaan ja tehdä ensimäisiä valmistuksiaan piiritykseen, kun Hannibal von Schaumburgin hätähuudot saapuivat Oderin seuduilta hänen korviinsa. Tämä paluumatkallaan Gartzista lyöty sotaherra kirjoitti, että hän oli menettänyt puolet sotajoukostaan ja melkein koko sotavarastonsa.

Tilly ei silloin kauan harkinnut. Pikamarssissa hän lähti Magdeburgista 27,000 suuruisen sotajoukon kera ja saapui tammikuussa 1631 Frankfurtiin Oderin rannalla. Täällähän sai tiedon, että Kustaa Aadolf oli jo aloittanut sotaliikkeet, mutta että ne kävivät aivan päinvastaiseen suuntaan.

Muistamme, että Kustaa Aadolf estettiin marssimasta Kustriniin, joka sitä vastoin avattiin keisarillisille. Hän vaati sen jälkeen, että hänen lankonsa yhtyisi häneen ja luovuttaisi linnoituksen.

Tämä, joka tunsi seisovansa kahden tulen välissä, puhui vain puolueettomuudestaan. "No hyvä", sanoi kuningas, "jos saksalaiset ruhtinaat tahtovat muuttua keisarin talonpojiksi ja orjiksi, niin on se minusta samantekevää. Mutta minun täytyy pitää varani, ja turvallisuuteni vaatii, että saan esteettömästi kulkea läpi kaupungin edes takaisin."

Vaaliruhtinas ei uskaltanut suorastaan kieltäytyä, hänen täytyi seista molemmilla puolin niin kauan kuin voi. Ja niin hän myönsi kuninkaalle meno- ja paluumatkan läpi Kustrinin, ehdolla, että linnoitus jätettäisiin koskematta.

Tälleen sai asia jäädä. Kustaa Aadolf asettui talvimajoille kaupungista pohjoiseen, mutta saatuaan ensi ilmoituksen Tillyn marssista Oderia kohden hän lähti heti sieltä liikkeelle. Joukkojen tie kulki Elbeä kohden, mutta Magdeburg oli yhä hänen perimpänä maalinaan. Samoin kuin edellisenä syksynä oli hänen tarkoituksensa nytkin rientää Mecklenburgin läpi sen avuksi. Silloin hän oli vallannut Pommerin pohjoisen rajasolan, Damgarten-Ribnitzin; nyt hän tahtoi ottaa haltuunsa tärkeimmän eteläisen solan Pernen luona, jota puolusti luja Demminin linnoitus, koko maan avain.

Kustaa Horn jätettiin jäljelle Neumarkiin 7,000 miehen keralla, ja Kniphausenin oli Stettinissä muodostettava välirengas Hornin ja kuninkaan välillä.

Ne joukot, joiden oli seurattava mukana, koottiin Dammiin tammikuun 25 ja 26 päivinä. Oli paukkuva pakkanen. Kovasti jäätynyt maa oli lumen peitossa. Mutta ruotsalaiset olivat karaistua väkeä ja heillä oli hyvät turkit.

Skotlantilainen Monroe kirjoitti vuonna 1634 painetussa kertomuksessaan: "Sellaista herraa tahtoisin mielelläni palvella, mutta aivan varmaan en saa enää koskaan nähdä kenraalia, jonka tapa oli olla niin ensimäisenä kuin viimeisenäkin siellä, missä vaara oli suurin; joka voitti upseeriensa rakkauden jakamalla heidän vaivansa ja vastuksensa; joka itse opetti sotureilleen miten heidän oli meneteltävä minkinlaisissa olosuhteissa; huolehti niin heidän maineestaan kuin terveydestäänkin ja piti tarkoin silmällä, ettei heiltä puuttunut mitään. Hän oli kenraali, joka tunsi tarkoin vihollisten mielipiteet ja periaatteet ja sotavarat, heidän neuvottelunsa ja taitonsa, samoinkuin heidän hallussaan olevain paikkojen luonnon ja aseman."

Tällaisia olivat upseerien mielipiteet Kustaa Aadolfista. Monet uskoivat, että häntä suojelivat yliluonnolliset voimat, ja sotamiehet, jotka häntä jumaloivat, olivat siitä lujasti vakuutetut.

Helmikuun 1 päivänä kuningas seisoi koko sotajoukkoineen Neu-Brandenburgin edustalla. Miehistöä oli ainoastaan 600 jalka- ja ratsumiestä eversti Frans Marazinin johdolla. Yön kuluessa luotiin pattereita, ja päivän vaietessa, kun muutamia kuulia kimmahteli kaupunkiin, tarjoutui vihollisten päällikkö heti antautumaan.

Hän sai vapaasti marssia tiehensä kaikkine kapistuksineen ja palavine sytykkeineen. Sitä vastoin täytyi hänen luvata omasta ja linnueen puolesta, ettei kahdeksaan kuukauteen tekisi sotapalvelusta Ruotsin kruunua vastaan. Samoin oli sopimus katsottava rikotuksi, jos sotamiehet marssiessaan pois varastivat jotakin porvareilta tai muutoin tekivät heille vahinkoa. Linnue sai matkapassin Berliiniin, ehdolla, ettei se saanut poiketa maantieltä, ei ryöstellä eikä tehdä väkivaltaa asukkaille.

Tämä huolenpito kansasta, joka siihen aikaan oli niin harvinainen, herätti vihollisinaan porvareissa ja talonpojissa ihailua ja rakkautta kuningasta kohtaan ja helpotti suuresti hänen hankkeitaan. Neu-Brandenburgista, johon muutamia satoja miehiä asetettiin linnueeksi, suunnattiin marssi Klempenowiin ja Loitziin, jotka heti antautuivat.

Viimeksi mainitussa linnassa oli päällikkönä espanjalainen Peter Peralta. Kun Kustaa Aadolfin lähettiläs saapui vaatimaan linnaa, vannoi ja kirosi hän, ettei hän ollut samallainen lurjus kuin Klempenowin komentaja ja että hän roomalaisen keisarin rehellisenä ja uskollisena palvelijana oli puolustava linnaa viimeiseen veripisaraan. Sanottuaan lähettiläälle jäähyväiset hän sonnustautui sotisopaansa ja meni mahtavin askelin asesaliin. Tiedon saavuttua ruotsalaisen sotajoukon saapumisesta olivat kaikki seudun aatelisnaiset paenneet linnaan. Niiden kuullen, jotka olivat kokoontuneet juhlasaliin, hän toisti suurella paatoksella lupauksensa ja kuunteli ahnaasti heidän ihailunsa purkauksia. Mutta seuraavana aamuna hänet herätettiin tiedonannolla, että vihollinen oli linnanmuurien edustalla, ja kun hän heti sen jälkeen näki ruotsalaisten lippujen liehuvan ja tunsi savun heidän sytyttimistään, silloin hänen rohkeutensa oli lopussa. Vielä kerran hän kutsui naiset ympärilleen, ja nämä rukoilivat häntä kyynelsilmin ja vaikeroiden säästämään kallisarvoista henkeään. Silloin hän luovutti linnoituksen -- heidän tähtensä.

Demmin oli peninkulman päässä sieltä luonnon ja ihmistaidon niin hyvin varustamana, että sen saattoi valloittaa vain sangen suurella vaivalla. Kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa linnassa oli luja torni, josta näki yli koko seudun. Linnaan oli majoitettu 400 sotamiestä, jotka ruotsalaisten lähestyessä vetäytyivät heti torniin. Ruotsalaiset seurasivat jäljestä ja alkoivat heti kaivaa miinaa tornin alle. Työ kävi niin ripeästi, että se oli valmis jo seuraavana päivänä. Kun sotamiehet näkivät, että oli tarkoitus räjäyttää heidät ilmaan ja että tie linnaan oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta keinoa kuin antautua ja ruveta Ruotsin palvelukseen. Ainoastaan upseerit otettiin vangeiksi. Vihollisen seitsemän lippua liehui pian samalla kukkulalla, jolle ruotsalaisten tykit oli asetettu, ja julistivat kaupungin asujamille mitä oli tapahtunut.

Sillä välin ruotsalaiset lähestyivät, ja muutamia pienempiä hyökkäyksiä tehtiin kaupungista.

Kustaa Aadolf, joka aina etukäteen tutki tarkoin sen maan, jolla taistelu oli tapahtuva, antautui tutkisteluissaan väliin alttiiksi todelliselle hengenvaaralle, erittäinkin kun hän oli sangen likinäköinen. Tässä tilaisuudessa hän kulki kiikari kädessään pitkin kaupungin valleja. Lammet ympäristössä olivat jäätyneet, mutta siellä, mistä kuningas kulki yli, oli jää niin heikkoa, että se murtui, ja kuningas putosi jäihin vyötäisiään myöten. Lähellä seisova vartioupseeri, skotlantilainen kapteeni Dumaine, tahtoi rientää apuun, mutta kuningas viittasi häntä hatullaan pysymään paikoillaan, ettei herättäisi vihollisen huomiota. Niin oli kuitenkin jo tapahtunut, ja tuima tykkituli suunnattiin kohti. Mutta kuninkaaseen ei sattunut ainoakaan kuula; hän nousi pois omin neuvoin ja meni lähimmälle vartiotulelle.

Kapteeni Dumaine, joka näytti hyvin kiihtyneeltä, ei malttanut olla nuhtelematta kuningasta, kun tämä niin tarpeettomasti pani henkensä alttiiksi. Kuningas, joka tilaisuudessa varmaankin oli erittäin lempeällä tuulella, kuunteli kärsivällisesti tulella lämmitellessään ja vastasi sitten:

"Myönnän, että niin on laita, mutta en voi auttaa sitä. Luontoni on sellainen, etten usko mitään hyvin tehdyksi, jollen itse ole mukana."

Sen jälkeen, kerrotaan, "palasi kuningas kylmään telttaansa, söi vahvan päivällisen ja joi hyvän siemauksen viiniä, muutti vasta sen jälkeen pukua ja lähti ulos uudestaan."

Kuitenkaan ei tällä kertaa tarvittu rynnätä. Kun keisarilliset näkivät seitsemän lippua liehuvan ruotsalaisten pattereilla, lannistuivat he ja pyysivät antautua. Demmin ja keisarillisen Itämeren-sotajoukon koko sota varasto luovutettiin miekaniskutta.

Taistelu keskellä talvea turkkeihin puettuja pohjan poikia vastaan ei näyttänyt miellyttävältä ruhtinas Savelli'sta, joka siellä oli päällikkönä, ja hän marssi sentähden mieluimmin matkaansa "kiluineen ja kaluineen, liehuvin lipuin, täysissä aseissa ja kahden pikku tykin keralla." Lähtö tapahtui helmikuun 15 päivänä.

Kerrotaan, että kuningas oli itse silloin läsnä, että hän kutsui Savelli'n puheilleen ja kiitti häntä tuttavuudesta. Mutta miehen poistuttua hän kääntyi ympärillään seisoviin eversteihin ja sanoi: "Jos mies olisi palveluksessani, panisin hänen päänsä hänen jalkojensa väliin."

Suuri oli ilo ruotsalaisten leirissä. Useita pikkukaupunkeja vallattiin sen jälkeen, ja maaliskuun 2 päivänä antautui Colberg. Täten saatiin miehistö paremmin majoitetuksi, ja kuningas toivoi, että sotamiehet saisivat levätä rauhassa, kunnes hän parempana vuodenaikana voisi toteuttaa aikomuksensa marssia Mecklenburgin läpi Elbelle.

Juhana Banér sai Demminin ympäristöllä olevain joukkojen päällikkyyden, Kniphausen niiden, jotka olivat sijoitetut Neu-Brandenburgin ympäristöön. Neumarkissa majaili Kustaa Horn. Ruotsalainen sotajoukko levisi nyt esteettömästi koko Mecklenburgiin.

Mutta Tilly päätti tehdä kuninkaan laskut tyhjäksi. Hän oli tahtonut pelastaa Demminin, mutta tuli liian myöhään. Nyt hänen piti tunkeutua läpi ruotsalaisten asemapaikkojen joutuakseen ainakin Greifswaldin avuksi, ja hän lähti sentähden Oderin seuduilta, ensin turvattuaan lujin varustuksin Frankfurtin ja Landsbergin linnoitukset, joista Oderin seutujen omistus riippui.

Hän marssi länttä kohden Brandenburgiin, ja luultavasti peloitellakseen vaaliruhtinaan sieltä hän kääntyi pohjoiseen ja seisoi Havelbergin edustalla samana päivänä, jona Demmin antautui ruotsalaisille.

Suunnattomasti harmistuneena Savellia kohtaan, joka oli niin huonosti vastannut hänen luottamukseensa, Tilly kirjoitti keisarille ja pyysi häntä muille varoitukseksi rankaisemaan rikollista ja riensi sen jälkeen, jos mahdollista, pelastamaan Greifswaldia, ainoaa linnoitusta, joka keisarillisilla oli enää jäljellä Pommerissa.

Ruotsalaisten päämajassa tiedettiin, että "korpraali" oli liikkeellä, mutta ei, mihin matka tähtäsi. Pian saapui kuitenkin tieto, että matkan määränä oli Neu-Brandenburg. Etujoukot saapuivat maaliskuun 2 päivänä, muutamia päiviä myöhemmin saapui Tilly päävoiman keralla ja 7 päivänä hän alkoi pommittaa kaupunkia.

Kuningas luuli alussa, että tarkoitus oli ainoastaan valloittaa ruotsalaisilta heidän hyvät asemansa, ja kehoitti sentähden päälliköitään pitämään joukot marssivalmiina. Mutta kun saapui varmempia tietoja, saivat Juhana Banér ja Baudissin käskyn lähteä, edellinen Friedlandiin ja jälkimäinen Passewalkiin. Kniphausenia kehoitettiin puolustautumaan niin urhoollisesti kuin sopi kapteenille, jolla ei ollut rohkeutta ainoastaan hankkimaan mainetta, vaan myöskin säilyttämään sen, mitä oli saavuttanut. "Me kyllä avustamme teitä", lisäsi kuningas.

Kustaa Horn sai käskyn rientää kaikkine rykmentteineen viipymättä Stettiniin.

Itse Kustaa Aadolf lähti Stettinistä Passewalkiin maaliskuun 5 päivänä.

Tänne saapui pikaviestit Kniphausenilta, Banérilta ja Hornilta. Ensiksimainittu ilmoitti, että vihollinen lähestyi. Kuningas vastasi, että ehdittyään koota joukot Passewalkin luo ja yhdyttyään Banérin kanssa hän oli heti rientävä Kniphausenin avuksi.

Odotetut rykmentit saapuivat vähitellen, ja maaliskuun 7 päivänä suurin osa sotajoukosta oli kokoontunut Passewalkin luo. Ainoastaan joukko jalkaväkeä ei vielä ollut saapunut Neumarkista, mutta sitä odotettiin seuraavana päivänä.

Kuningas oli lujasti päättänyt Banériin yhdyttyään marssia Brandenburgia vastaan ja, vaikkapa olisi ollut pakko taistellakin, pakoittaa Tillyn jättämään tämän kaupungin. Mutta nyt tapahtui jotakin, joka ensin vaatii hieman lähempää selitystä.

Sinä aikana, jona sotajoukko oli ollut talvimajoillaan, olivat sotamiehet olleet paljon yhteydessä ihmisten kanssa, jotka sanoivat asuvansa läheisyydessä. Nämä syöttivät heille kertomuksia, että Tilly oli läheisessä yhteydessä perkeleen kanssa, ja että kaikki, jotka löivät hänen sotamiestensä aseet, joutuivat heti helvettiin. Kertojat eivät aina voineet puhua ymmärrettävästi, mutta juuri se, mitä sotamiehet eivät ymmärtäneet, herätti heidän mielissään mitä hirveimpiä kuvitteluja. Ja salainen pelko kiihtyi melkein pakokauhuksi, kun nyt joukot koottiin yhteen ja kuultiin, että oli käytävä Tillyä ja hänen sotureitaan vastaan.

Turhia olivat everstien rohkaisevat puheet. Sotamiehet seisoivat kalpeina ja aivan kuin kauhun lyöminä. Ei ollut mitään muuta keinoa kuin sanoa kuninkaalle, ettei voitu luottaa väkeen odotettavassa taistelussa Tillyä vastaan. Erittäinkin ratsuväki osoitti silmiinpistävää pelkoa.

Se koski syvästi Kustaa Aadolfiin, mutta hänen täytyi taipua välttämättömyyteen ja ajatella Brandenburgin pelastamista toisella tavoin. Hän päätti sentähden lähteä etelään päin ja lähetti Kustaa Hornin niiden joukkojen keralla, joiden päällikkönä oli tähän asti ollut Juhana Banér, paluumatkalle Friedlandiin, itse sijoittaen joukkonsa Schwedtin luo, lähelle Oderia, muutamia peninkulmia etelään päin entisestä keisarillisten leiristä Gartzin luona. Vallitusten suojassa ja laivasillan yhdistämänä virran molempiin rantoihin hän täysin turvatussa asemassa tarkasteli tyynesti Tillyn marsseja.

Hän oli sentään suuresti levoton Kustaa Hornin tähden, ja viestejä ja kirjeitä kulki ehtimiseen heidän välillään.

Tilly näyttää olleen sangen äreä taivaltaessaan rannikkoa kohden, päättäen hänen julmasta menettelystään Feldbergin pikkukaupungin urhoollista ruotsalaista puolustusjoukkoa kohtaan. Siellä oli muuan Kniphausenin rykmentin komppania, joka puolustautui urhoollisesti. Linnoitus vallattiin rynnäköllä, armoa ei annettu lainkaan, joka mies hakattiin maahan. Muutamia päiviä sen jälkeen Tilly seisoi Brandenburgin edustalla.

Kniphausenin käytettävissä oleva sotavoima nousi suunnilleen 2,000 mieheen. Kaksipäiväisen keskeytymättömän ammuskelun jälkeen oli niin suuri osa muurista luhistunut kokoon, että koko rykmentti voi siitä marssia läpi. Taistelu jatkui melkein keskeytymättä, ja kun vihollisjoukko oli luvultaan sangen ylivoimainen, oli ratkaisu selvä, niin pian kuin jouduttiin käsikähmään. Vihollinen tunkeutui kaupunkiin sunnuntaina juuri jumalanpalveluksen aikana. Ruotsalaiset puolustautuivat niin urhoollisesti, että itse muurinaukolla kaatui 400 vihollista.

Papin seistessä parhaallaan saarnastuolissa syöksyivät vieraat sotamiehet kirkkoon, joka oli täpötäynnä vaimoja ja lapsia. Pappi ammuttiin heti kuoliaaksi ja naisia ja lapsia kohtaan meneteltiin mitä kamalimmalla tavalla.

Tilly oli tosiaan vaatinut kaupunkia jokseenkin hyvillä antautumisehdoilla, mutta Kniphausen ei ollut saanut sitä kirjettä kuninkaalta, jossa tämä kehoitti suostumaan pakkosopimukseen, jos välttämätöntä oli. Eikä hän epäröinyt taistella viimeiseen saakka, lujasti vakuutettuna siitä, että apua oli tuleva.

Voittoisa vihollinen ei säästänyt ketään. Verilöyly oli kamala, kirjoittaa eräs silminnäkijä. Kirkoissa, kaduilla ja porvaristaloissa hakattiin niin viattomat porvarit kuin sotamiehetkin upseereineen maahan, vaimot ja neitsyet raiskattiin ja koko kaupunki ryöstettiin. Kniphausen itse, hänen vaimonsa ja lapsensa pakenivat 20 sotamiehen kera raatihuoneelle, ja heidät otettiin siellä vangiksi.

Brandenburg vallattiin maaliskuun 9 päivänä, ja muutamia päiviä myöhemmin kuningas sai siitä tiedon. Hän kirjoitti heti Kniphausenille lohduttaen häntä onnettomuudessaan ja vakuuttaen, että hänet pian lunastettaisiin. "Koska kaikkeinkorkein on teidän sallinut", kirjoitti hän, "joutua sellaiseen koettelemukseen, ja me näemme, että meidän tähän asti osoittamamme lempeys keisarillisia kohtaan ei ole heihin vaikuttanut mitään, niin on meidän tästedes meneteltävä sen mukaan."

Tilly puolestaan oli neuvoton, lähtisikö Hornia vai Kustaa Aadolfia vastaan. Jälkimäisen hän vihdoin valitsi, mutta hänen täytyi kääntyä takaisin, kun hänen vaaliruhtinaansa nimenomaan käski hänen pontevasti jatkaa Magdeburgin piiritystä.

Tillyn lähdön Mecklenburgista saattoi pitää Itämeren rannikon, keisarillisen sotajoukon ensimäisen puolustuslinjan, täydellisenä luovutuksena.