Part 4

Jokseenkin samoihin aikoihin, kun Kustaa Aadolf nousi maihin Saksassa, piti Ferdinand II vaaliruhtinaskokoustaan Regensburgissa. Neljä katolista vaaliruhtinasta, jotka kaikki saapuivat sinne persoonallisesti, vastustivat yhtä jyrkästi keisarillista politiikkaa kuin molemmat protestanttisetkin, jotka olivat jääneet kokouksesta pois ja ainoastaan lähettäneet edustajansa. Wallensteinin häikäilemätön esiintyminen ja se tyrannius, jota hänen sotajoukkonsa harjoittivat, näytti heistä vaarallisemmalta kuin Kustaa Aadolfin marssiminen Stettiniin, sillä "friedlantilainen" ja hänen veljensä merkitsivät heidän silmissään sotilashirmuvaltaan nojautuvaa keisarikuntaa. Yksinpä keisarin pojan vaali roomalaiseksi kuninkaaksikin hyljättiin, sillä sitä pidettiin askeleena keisariarvon perittävyyteen ja yksinvaltaan.

Wallensteinin eroittaminen ja sotajoukon vähentäminen oli ehtona, ennenkuin liittokunnan ruhtinaat tulisivat mukaan taisteluun Ruotsia vastaan ja muihin sotiin. Ferdinand II, joka ei koskaan ollut itsenäinen, ei sentähden uskaltanut nytkään rikkoa välejään liittokunnan kanssa, vaan ennemmin uhrasi Wallensteinin. Mutta samalla hän joutui yhtä riippuvaan asemaan kuin sodan alussakin. Suunnitelmat keisarivallan elvyttämisestä Italiassa täytyi hyljätä, ja keisarilliset sotajoukot kutsuttiin takaisin yli Alppien. Liittokunta vaati sitä, ja liittokunnan takana ei ollut ainoastaan paavi, vaan myös eurooppalaiset suurvallat, jotka eivät tahtoneet tietää mitään habsburgilaisen huoneen ylivallasta.

Niin ihmeteltävästi olivat tapaukset muodostuneet, ettei Kustaa Aadolfilla ollut koskaan sopivampaa hetkeä kuin nyt. Katoliset vallat ja paavi itse raivasivat tietä hänelle, ja habsburgilainen huone oli itse ottanut ensi askeleen lankeamiseen huimaavasta korkeudestaan.

Sentähden se sotavoima, joka asetettiin Kustaa Aadolfia vastaan, olikin sangen pieni entiseensä verraten. Kokonaisuudessaan lienee keisarin Itämeren-sotajoukko noussut noin 40,000 mieheen. Suurin osa siitä oli asetettu linnoihin Pommeriin, Mecklenburgiin ja Brandenburgiin. Kenttäarmeija Stettinin luona nousi 15,000 mieheen.

Harvoin on kaksi taistelevaa sotajoukkoa muodostanut niin räikeää vastakohtaa kuin keisarillinen ja ruotsalainen. Ensi esiintymisestään saakka viimeksi mainittu herätti ystäväin ja vihollisten ihailua sotakelpoisuudellaan ja kurillaan; se oli kaikkialla väestön suojana ja turvana, ja sotamiehet jakoivat usein veljellisesti kansan kanssa niukan leipänsä.

Keisarillinen sotajoukko sitä vastoin jatkoi samaa hillittömän hurjaa elämää, jonka se oli alkanut Wallensteinin aikana, ainoastaan vielä hillittömämmin ja hurjemmin, sittenkun kaikki kuri oli poissa. Tämä sotajoukko oli Saksalle paljon vieraampi kuin Kustaa Aadolfin. Se oli haalittu kokoon kaikista kansoista ja maista, eli aivan julkisesti ryöstöstä ja rosvouksesta ja ryösteli yhtä paljon omasta halustaan kuin pakostakin, sillä säännöllinen muonitus ja palkanmaksu oli aikoja sitten lakannut.

Samanmielisiä joukkojen kanssa olivat upseeritkin. Niiden joukossa oli useita Wallensteinin armeijan pahimpia väkivallan tekijöitä, muiden ohella irlantilainen Butler, joka sittemmin oli mukana Wallensteinin murhassa, ja kammottu böömiläinen, kreivi Götze, Bassewalkin petomainen hävittäjä. Sen jo tiedämme, että sotajoukon johtajana oli italialainen Torquato Conti.

Kustaa Aadolfin ensi aika Saksassa oli vaikein, ja tähän eivät olleet niinkään suurena syynä vihollisen puolelta uhkaavat vaarat kuin pettyneet toiveet odotettuihin ystäviin nähden. Hän tuli protestanttisen Saksan pelastajana, mutta kukaan ei tahtonut tai tohtinut ottaa pelastusta vastaan. Ainoastaan Stralsund tervehti häntä riemunilmauksin. Bogislaus oli pakosta ottanut hänet vastaan ja sen jälkeen pyytänyt keisarilta anteeksi.

Epäilemättä kautta kansanjoukkojen kulki syvä ja mahtava liike, vaikkei se vain tiennyt miten purkautuisi ilmoille, kun saapui suuri uutinen, että Ruotsin kuningas, Venäjän ja Puolan voittaja, oli pystyttänyt sinikeltaisen lippunsa Saksan maassa uskonopin puolustukseksi. Mutta vallanpitäjät ja ruhtinaat eivät asettuneet askeltakaan häntä vastaan. Heidän silmissään Kustaa Aadolf oli ainoastaan muukalainen, kenties anastaja, ja hänen esiintymisensä on kaikissa suhteissa loukkaus pyhän Rooman valtakunnan majesteettia vastaan.

Sellaiset ennakkoluulot vallitsivat Saksan ruhtinaiden mieliä. Heidän joukossaan ei ollut ketään, jonka silmä olisi ollut avoin suuren ajan vaatimuksille. He näkivät vain asestetun vallan keisarin ja liittokunnan käsissä, niin Pfalzin kuin Mecklenburginkin kohtalo on uhkaavana heidän edessään. Mikä epäonnistui Kristian IV:lle, hänelle, joka kuului pyhään Rooman valtakuntaan, kuinka sen olisi voinut suorittaa Kustaa Aadolf, joka ei ollut saksalainen, eikä hänellä siis ollut mitään edellytyksiä esiintyäkseen Saksan pelastajana.

Kuninkaasta näytti asema synkältä. Hän ei joutunut koskaan epätoivoon, mutta hän oli epätietoinen mihin oli ryhdyttävä. Silloin saapui Ribnitziin sanoma, että eräs mahti oli omasta alotteestaan omaksunut hänen asiansa. Magdeburg, Pohjois-Saksan suurin ja mahtavin kaupunki, oli julkisesti julistautunut hänen puolelleen. Miina oli räjähtänyt. Kustaa Aadolf oli saanut vapaaehtoisen saksalaisen liittolaisen!

Kuinka hän iloitsikaan, sillä hän näki tässä merkin yleiseen protestanttiseen vapaudentaisteluun. Se on "merkkilaukaus yleiskapinaan", sanoo hän itse kirjeessään, jossa kertoo Oxenstjernalle iloisen uutisen. Ja hänellä oli syytä iloon. Magdeburg oli yksi niistä vapaista kaupungeista, jotka olivat käyneet protestanttisen liikkeen eturinnassa ja vainon aikoina aina olleet sen lujana tukena. Kaarle V:n aikana se oli yksin uhmannut keisarin mahtia, ja 1629 Wallensteinin täytyi peräytyä sen muurien edustalta, niinkuin hän 1628 oli peräytynyt Stralsundinkin.

Vuonna 1630 keisarilliset komissaariot olivat saapuneet toimeenpanemaan peruutusjulistusta Magdeburgin arkkihiippakuntaan nähden, johon kaupunki kuului. Mutta kaupungin asujamet nousivat kuin yksi mies, eivätkä sanoneet koskaan voivansa suostua siihen, että katolilaisuus jälleen pääsisi herraksi heidän hiippakunnassaan. Paavi oli nimittänyt keisarin nuorimman pojan, arkkiherttua Leopold Wilhelmin, uudeksi katoliseksi piispaksi, jonka oli ajettava pois ennen valitut hallintomiehet. Mutta kaupunki kieltäytyi ottamasta häntä vastaan.

Välit rikkoutuivat täydellisesti. Entinen ylimysmielinen neuvoshallitus oli kukistettu ja asetettu sijaan uusi kansanvaltaisempi. Kaupunki viehättyi yhä enemmän siihen vapaampaan elämänsuhteiden käsitykseen, jota Kustaa Aadolf edusti, ja brandenburgilaisen Kristian Wilhelmin, maan pakoon karkoitetun hallintomiehen, joka oli viettänyt Tukholmassa maanpakoaikansa, hänen välityksellään oli Ruotsin kanssa tehty samanlaatuinen puolustusliitto kuin Stralsundinkin kanssa.

Magdeburgilla oli vanhastaan maine, että sitä oli mahdoton vallata. Kustaa Aadolfille kaupunki merkitsi pääsyä yli Elben, sillä Magdeburgista pohjoiseen ei siihen aikaan ollut ainoaakaan siltaa yli virran. Itse hän lausui, että Magdeburg oli hänelle "hyökkäysportti lounais-Saksaan", liittokunnan maihin, jossa hän -- aikoja ennen astumistaan saksalaiselle maaperälle -- oli löytänyt näyttämön, missä sota oli vietävä ratkaisevaan päätökseen.

Sopimuksen tärkeimpiä pykäliä oli sekin, että kaupunki tulisi aina pitämään pääsyn Elben yli avoinna kuninkaalle ja hänen sotajoukolleen. Sitä vastoin luvattiin ruotsalaisten puolelta, että Kustaa Aadolf ottaisi vastuulleen kaupungin puolustamisen, maksaisi sen kustannukset, eikä vaaran hetkenä hylkäisi sitä koskaan. Evankelisen uskonopin pelastus ja Saksanmaan vapauden puolustus merkittiin yhteiseksi päämääräksi.

Kun kuningas ei itse voinut saapua, lähetti hän Didrik von Falkenbergin Magdeburgiin. Kaupunki oli jo silloin kaikilta puolin keisarillisten joukkojen ympäröimä.

Siitä hetkestä Magdeburg oli se vedin, joka määräsi Kustaa Aadolfin kaikki liikkeet sotanäyttämöllä ja johon ne kaikki liittyvät lähemmin tai etäisemmin. Niillä vähillä voimilla, jotka Kustaa Aadolfilla oli käytettävinään odottaessaan preussilaisia joukkoja, hän tahtoi ensin tehdä lopun Wallensteinin aikuisesta herravallasta Mecklenburgissa ja saattaa entiset ruhtinaat jälleen asemilleen. Sen jälkeen hän oli ajatellut Dömitzistä, maan päälinnoituksesta Elben rannalla, raivata itselleen tien Magdeburgiin. Hänen etunsa ja hänen kunniansa ei sallinut hänen jättää urheita porvareja yksin taistelussaan ylivaltaa vastaan.

Kuningas oli jäänyt aivan ilman sitä apua, jota hän oli toivonut saavansa osaksi Hampurista ja Lyypekistä, osaksi karkoitettujen ruhtinasten maasta; sitä vastoin keisarilliset olivat tunkeutuneet Pommerista Demminiin. Ja kun kuningas käsitti, ettei hän sitä tietä voinut tulla Magdeburgin avuksi, päätti hän palata Stettiniin ja avata itselleen tien Magdeburgia kohden hyökkäämällä Garzin ja Greifenhagenin luona keisarillisen sotajoukon lujia asemia vastaan.

Saksalaisten taholta oli tehty tuskin mitään ruotsalaisen sotajoukon Pommeriin leviämisen ehkäisemiseksi. Wallensteinin ero ja eripuraisuudet Regensburgissa olivat saattaneet asiat mitä suurimpaan sekamelskaan. Keisarin oli täytynyt luopua toiveistaan nähdä rakas poikansa sotajoukon eturinnassa. Neljän kuukauden neuvottelujen jälkeen ylipäällikkyys annettiin marraskuussa liittokunnan sotaherralle, vanhalle Tillylle. Sen oli oltava jonkunlaisena sovituksena, että keisarin ja liittokunnan sotajoukot täten yhdistettiin saman ylipäällikön käsiin. Itse asiassa se merkitsi sitä, että kun herrat olivat päättäneet edelleenkin vetää yhtä köyttä, päättivät he myös tehdä sotavoimansa riippumattomaksi ja alistaa keisarilliset sen vallan alle.

Liittokunta ja liittoutuneiden sotapäällikkö astui siis etualaan ja Tillystä tuli se vastustaja, jonka kanssa Kustaa Aadolf sai ensiksi mitata voimiaan.

Sillävälin tähteet Wallensteinin Itämeren joukosta seisoivat edelleen Garzin luona yhä auttamattomammassa hajoamistilassa. Se oli puettu ryysyihin, kärsi vilua ja nälkää, sillä ei ollut enää tilaisuutta ryöstelyynkään, kun maa leirin ympäriltä oli riistetty putipuhtaaksi peninkulmien laajuudelta. Ruhtinas Conti luopui jo syyskuussa päällikkyydestään, ja Tillyn päämajoitusmestari Hannibal von Schaumburg astui hänen sijaansa.

Heti Stettiniin palattuaan kuningas laati suunnitelman ajaakseen keisarilliset Garzista tiehensä. Kenraali Tott ja Banér kutsuttiin joukkoineen Stettiniin.

Outo ei olisi luullut, että vihollissotajoukkoa oli majoitettuna kaupunkiin. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, ja porvaristo katseli yhä ystävällisemmin silmin tätä väkeä, joka ani harvoin häiritsi kenenkään rauhaa ja jonka rohkeudesta ja urheudesta liikkui satumaisia huhuja.

Kniphausen majaili Hinter-Pommerissa aikeissa piirittää Kolbergia, joka oli keisarillisten hallussa. Keisarillisille lähetettiin sinne useita apujoukkoja Garzista, mutta ruotsalaiset pitivät silmänsä auki ja ajoivat joka kerta apujoukot pakoon.

Eräänä päivänä Kniphausen sai tietoonsa, että suurempi vihollisvoima oli tulossa, ja samaan aikaan saapui Kustaa Hornin käsky, että Kniphausenin oli yhdistyttävä häneen koko joukkoineen Treptowin luona Greiffenbergistä pohjoiseen.

Edellisenä iltana Horn oli lähtenyt Stettinistä 2,600 ratsumiehen ja muskettisoturin keralla. Mukana oli viisi tykkiä.

Saamansa käskyn johdosta Kniphausen lähti liikkeelle jätettyään yhdeksänsataa miestä Kolbergin edustalle pitämään linnaväkeä silmällä. Seuraavana päivänä Horn oli puolenkolmatta peninkulman päässä sieltä, ja marraskuun 12 päivänä koko ruotsalainen sotavoima yhtyi hänen johtoonsa.

Hän sijoitti päämajansa kylään, ja ylimmät upseerit kokoontuivat hänen luokseen neuvottelemaan miten oli paras käydä lähestyvää vihollista vastaan.

Silloin eräs tiedustelija ilmoitti, että suurehko sotavoima lähestyi Kolbergia Don Fernando Capuan johdolla.

Kustaa Horn järjesti heti joukkonsa täyteen taisteluasentoon erään kukkulan taakse tien varteen. Mutta yö kului, eikä vihollisesta kuulunut mitään. Kolmen aikaan aamulla kuului merkkisoitto, ja ruotsalaiset odottivat kärsimättömästi, että taistelu oli alkava. Silloin saapui sana, että Don Fernando oli urkkijaansa kautta saanut tiedon ruotsalaisten voimasta ja oli sentähden paluumatkalla.

Horn antoi heti käskyn lähteä vihollista takaa ajamaan. Sotajoukko jaettiin kahteen osaan. Ensimäistä, johon kuului koko ratsuväki ja 1,000 muskettisoturia everstien Teuffelin ja Hepburnin johdolla, hän otti itse komentaakseen. Muu jalkaväki ja tykistö tuli vitkaan jäljestä kreivi von Thurnin johdolla.

Saatiin tietää, että vihollinen oli parin tunnin matkan edellä, ja kohta sen jälkeen, että se oli pysähtynyt eräälle mäelle. Mutta ruotsalaiset jatkoivat tyynesti marssiaan ja saivat pian keisarilliset näkyviinsä. Kun nämä huomasivat ruotsalaiset, lähtivät he kukkulalta jatkamaan matkaansa. Mutta nyt lankesi niin sakea sumu, että saattoi tuskin nähdä omaa kättään, ja oli mahdotonta arvostella maanlaatua tai vihollisen voimaa ja asemaa. Kaikessa tapauksessa Horn tahtoi ajamalla vihollisten jälkijoukkoja heidän jalkaväkensä selkään saattaa heidät epäjärjestykseen ja hidastuttaa heidän marssiaan, kunnes Thurn ehti tulla jäljestä tykistöineen.

Urhea ja peloton Baudissin ryntäsi eteenpäin. Hänen kolme ratsuväkikomppaniaansa hyökkäsi puolta vahvemman jälkijoukon kimppuun ja onnistuikin ajamaan sen pakosalle. Mutta kun Baudissin tahtoi täydentää voittonsa, joutui hän sumussa vihollisen muskettisotureita vastaan, jotka ottivat hänet vastaan niin murhaavin kiväärinlaukauksin, että hänen heti täytyi vetäytyä takaisin. Mitään mainittavampaa tappiota eivät ruotsalaiset kärsineet, ja takaa-ajoa jatkettiin. Ainoastaan sumu esti vihollisen tuhoamista, se pääsi onnellisesti Garziin.

Sellainen oli ruotsalaisten ensimäinen yhteentörmäys keisarillisten kanssa tässä Saksan-sodassa.

Sillävälin oli kuninkaalla ollut kokous upseeriensa kanssa neuvotellakseen aiotusta hyökkäyksestä Garziin. "Meidän täytyy käydä otteluun", sanoi hän, "ja vaikka toivommekin hyvää menestystä, on meidän muistettava, että voitto on Jumalan kädessä. Mutta jos tällöin menettäisin henkeni, kehoitan teitä siitä huolimatta rohkeasti ja luottavasti jatkamaan..."

Niin hänen ajatuksensa aina palasivat hänen kuolemaansa. Se ajatus näytti aina väikkyneen hänen mielessään.

Sotavoima, joka oli määrätty hyökkäykseen, nousi vähän yli 20,000 mieheen, mutta siitä oli runsas kolmasosa sairaana. Kuitenkin joukot lähtivät liikkeelle, ja kuningas, joka matkusti edeltä, saapui joulukuun 16 päivänä Greiffenbergiin, johon myös Kniphausen ja Baudissin saapuivat samana päivänä ja kertoivat taistelun menon.

Kuka tässä lie ollut onnellisempi, kuulija vai kertoja. Kuningas puristi heidän käsiään. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. "Alku on hyvä, Herran avulla on jatkokin oleva samanlainen."

Talvi oli tullut tavattoman ankarana, ja keisarillisen sotapäällikön täytyi katsoa, kuinka hän voi suojella sotamiehiään kovalta pakkaselta. Hän pyysi keskustella ruotsalaisten valtuutettujen kanssa, ja muutamia sellaisia lähetettiin määrätylle yhtymäpaikalle.

Kutsu oli tehty rauhantarjouksen nimessä. Keisarilliset ottivat vieraansa vastaan erittäin kohteliaasti ja kutsuivat heidät herkullisille päivällisille. Kun kaikki olivat viinistä hilpeällä tuulella, puuskahti keisarillinen komissaario, että vaikkei heillä ollutkaan mitään syytä pelätä ketään vihollista ja he olivat hyvin varustetut niin väen kuin elintarpeidenkin puolesta, niin he halusivat kuitenkin pakkasajaksi asettua talvimajoille ja toivoivat, etteivät ruotsalaiset talven kuluessa heitä häiritsisi. Oli melkein varmaa, että muutamani kuukausien kuluttua syntyisi rauha keisarin ja Ruotsin kuninkaan välillä. Mutta jos siitä vastoin odotuksia ei tulisi mitään, niin he voisivat keväällä urhon tavoin jatkaa sotaa.

Kustaa Aadolfin valtuutetut kuuntelivat tarkkaavaisesti pitkää puhetta ja antoivat sitten seuraavan vastauksen: "Ruotsalaiset ovat yhtä hyviä sotamiehiä niin talvella kuin kesälläkin. Jos on pakkanen, niin heillä on lämpimät lammasturkkinsa, eikä heidän tarvitse makailla ja nylkeä maan köyhiä asujamia. Keisarilliset voivat tehdä asioissaan miten hyväksi näkivät, mutta ruotsalaiset eivät tahtoneet jäädä talveksi toimettomiksi."

Tulos oli huono. Mutta suurin hätä oli keisarillisten päällikön pakoittanut herättämään kysymyksen.

Vielä suurempi onnettomuus oli, kun Tilly ei kuunnellut lainkaan monia pikaisen avun pyyntöjä, joita hänelle tehtiin. Generalissimus ei tahtonut panna onneaan vaaraan ryhtymällä valloittamaan takaisin Pommerin, jonka Wallenstein oli vallannut keisarin nimessä vastoin Baijerin vaaliruhtinaan tahtoa. Sitä paitsi hän ei aikonut antaa tämän ruotsalaissodan painon langeta liittokunnan joukkojen niskoille, vaan keisarillisen miehistön, jota johti Pappenheim.

Tämä mies näyttelee siksi suurta osaa 30-vuotisessa sodassa, ettemme voi jättää häntä erikoisesti mainitsematta. Hänen isänsä oli keisarillinen marsalkka. Hän kunnostautui hyvillä opinnoillaan, niin että hänet valittiin Altdorfin yliopiston rehtoriksikin. Hän teki kuitenkin nopean kokokäännöksen, meni armeijaan ja kohosi pian everstiksi, jollaisena hän otti osaa taisteluun Valkovuorella.

Pappenheim oli roteva mies ja miehekkään näköinen. Korkean otsan alta, kahden puolen ylpeää kotkannenää, salamoi täyteläisistä kasvoista terhakka, eloisa silmäpari. Luonteeltaan hän oli avomielinen ja iloinen. Taistelussa hän oli aivan uhkarohkea eikä pitänyt omaa henkeään suuremmassa arvossa kuin halvan sotilaankaan, josta syystä Kustaa Aadolf häntä nimitti yksinkertaisesti "sotamieheksi", samoin kuin Tilly sai kantaa "vanhan korpraalin" nimeä. Yhtäläisyyttään Kustaa Aadolfin kanssa Pappenheim koetti tehdä vielä huomattavammaksi vaateparrellaan ja käytöstavallaan, samoin kuin hän kaikissa tilaisuuksissa peittelemättä ilmaisi ihailunsa suurta vihollistaan kohtaan. Tässä miehessä oli ritarillisuutta, joka kohotti hänet korkealle aikalaistensa joukossa. Kokouksissa nähtiin Pappenheim aina valkoisella ratsullaan valitsevan paikkansa Ruotsin kuninkaan vastapäätä ja pyrkivän otteluun hänen kanssaan. Tämä johtui sukutarusta, jonka mukaan kuuluisa ja arvokas Pappenheim oli voittava suuren ja kuuluisan kuninkaan.

Pappenheim oli täysin vakuutettu, että tämä taru kohdistui häneen, eikä hän lyönyt laimin mitään saadakseen sen toteutumaan. Siitä pitäen, kun hän otti haltuunsa keisarillisten joukkojen päällikkyyden, unelmoi hän hetkestä, jona hän oli kukistava ruotsalaisen sankarin.

Schaumburg, joka katsoi keisarillisen sotajoukon Pommerissa olevan mennyttä, lähetti suurimman osan ratsuväkeään läheisiin seutuihin talvimajoilleen. Greifenhageniin sijoitettiin 3,000 miestä, enimmäkseen jalkaväkeä, itse jäi Schaumburg 6,000 miehen keralla Garziin.

Kustaa Aadolfille ei vihollisen asema ollut tuntematon, ja hän teki suunnitelmansa sen mukaan. Suurehko joukko järeitä tykkejä vietiin muskettisoturien suojaamana suurilla mataloilla proomuilla Oderia ylöspäin, jalkaväki ja ratsuväki seurasivat mukana pitkin rantaa.

Itsenään jouluaattona 1630 Kustaa Aadolf marssi 14,000 miehen suuruisen kenttäarmeijan kanssa täydessä taistelujärjestyksessä Greifenhagenin edustalle, joka oli keisarillisten asemapaikkojen avain. Hän vaati otteluun, mutta siihen ei suostuttu.

Joulupäivänä messun jälkeen käytiin rynnäkköön sekä maan että virran puolelta. Kun aukko oli ammuttu muuriin, pelastautui suurin osa linnueesta pakenemalla.

Schaumburg katseli Garzista taistelun menoa ja ajatteli ajoissa omaa turvallisuuttaan. Hän pani virran sillan tuleen, räjäytti linnoituksen ilmaan ja heitätti tykit ja varastot virtaan. Toisena joulupäivänä lähdettiin peräytymään Frankfurtia kohden, mutta peräytyminen muodostui pian mitä pikaisimmaksi paoksi. Ruotsalaiset ajoivat takaa käyden lakkaamatonta kahakkaa ja tuhosivat useita Wallensteinin entisen sotajoukon rykmenteistä. Brandenburgilaisen Kustrinin linnoituksen luona keisarillinen sotajoukko oli ainoastaan tunnin matkan edellä. Mutta kaupungin portit avattiin keisarillisille ja suljettiin ruotsalaisten edessä. Eräs saksalainen kuvailee keisarillisten elämöimistä heidän paetessaan seuraavin sanoin:

"Pommerissa samoin kuin vaaliruhtinaallisissakin maissa sotamiehet mellastivat hirmuisesti. Kylät poltettiin, naiset raiskattiin yksinpä kirkoissakin. Kaikkiin valituksiin von Schaumburg vastasi ettei hän kyennyt hillitsemään villiytyneitä sotamiehiä."

Siten päättyi vuosi 1630. Kustaa Aadolf oli nyt herrana koko Pommerissa paitsi Kolbergia, Greifswaldia ja Demminiä ja saattoi sijoittaa joukkonsa myös Pommerin ulkopuolelle, vihollisilta jokseenkin hyvin säästyneeseen koilliseen Brandenburgiin eli Neumarkiin. Toiveet olivat siten käyneet melkoista valoisimmiksi, ja hyvällä luottamuksella kuningas aloitti urheine sotureineen vuoden 1631.

3.

ETEENPÄIN!

Uusi vuosi alkoi tuimalla pakkasella. Sitä paitsi olivat elintarpeet vähissä. Sentähden kuningas päätti, että sotajoukko oli tammikuuksi majoitettava Neumarkiin. Itsellään oli hänellä suuri halu matkustaa kotiin Ruotsiin näkemään jälleen puolisoaan ja tytärtään, mutta hän tahtoi kysyä Akseli Oxenstjernalta neuvoa, ennenkuin päätti toteuttaa aikomuksensa.

Kirje lähti tammikuun alkupäivinä, ja hän odotti kärsimättömästi vastausta. Melkein heti tämän jälkeen saapui Charnacé uudestaan ruotsalaiseen leiriin, ja Kustaa Aadolf otti hänet vastaan päämajassaan Bärwaldessa. Neuvottelut aloitettiin uudestaan. Kustaa Horn oli Juhana ja Kaarle Banérin kera ruotsalaisia edustamassa.

Kardinaali Richelieu oli ajatellut Kustaa Aadolfia palkkasoturiksi ranskalaisten palvelukseen, mutta havainnutkin hänet mitä taitavimmaksi valtiomieheksi. Ovelampana itse kardinaaliakin oli tämä määrännyt ehdot, kun hänelle oli aiottu ne määrätä, ja Richelieu tunsi, että kuningas oli voittanut hänet valtiotaidossa.

Ei ainoatakaan niistä vaatimuksista, jotka Kustaa Aadolf oli ennen hylännyt, oltu otettu sopimukseen. Tyytymätönnä oli Richelieu nähnyt liittokunnan ja keisarin sopivan keskenään, liitto Ranskan ja Kustaa Aadolfin välillä oli oleva vastapainona. Sopimus tehtiin viideksi vuodeksi; sen tarkoituksena oli Itämeren ja valtameren vapauden yhteinen puolustus ja sen valtiollisen vapauden palauttaminen, joka Saksalla oli ennen sodan alkua. Ranska sitoutui vuotuiseen 400,000 riikintaalarin apumaksuun, Ruotsi ylläpitämään 26,000 miehen suuruisen sotajoukon. Liittokunnan ruhtinaille Kustaa Aadolfin oli myönnettävä puolueettomuus, jos he sitä vaativat ja sitä paitsi -- tärkeä kohta -- hän sitoutui kaikkialla jättämään katolisen uskontunnustuksen häiritsemättä. Allekirjoitukset olivat nyt enää kiusana. Richelieu tahtoi, että Ludvig XIII:n nimi tulisi ensimäiseksi molempiin kappaleihin, mutta Kustaa Aadolf piti molemmat yhdenvertaisina eikä sentähden voinut Ranskalle myöntää muuta, kuin mitä sille oli oikeudella tuleva. Tässäkin Charnacén täytyi antaa myöten, ja molemmat asiakirjat allekirjoitettiin kuninkaan toivomuksen mukaan.

Ranskan puolelta oli tahdottu pitää asia salassa, mutta siitä Kustaa Aadolf ehdottomasti kieltäytyi ja päästi sen heti julkisuuteen.

Liittouduttuaan suurvallan kanssa, joka ylläpiti Euroopan tasapainoa, ei kuningas nyt tuntenut itseään ainoastaan uskonvapauden esitaistelijaksi, vaan myöskin siksi, joka ehkäisemällä Habsburgin huoneen vallanhimoa oli samalla repivä sen pakkopaidan, johon ihmiskunta tahdottiin sitoa. Ja tällä oli sellainen merkitys, että maailman täytyi se tietää.

Hänen suureksi ilokseen olivat Venetsia ja Hollantikin taipuvaisia suorittamaan apumaksua. Englannista saapui uutinen, että Hamiltonin markiisi oli saanut kuninkaan ja parlamentin suostumuksen väenpestaukseen, joten voitaisiin Weserin tienoille tuoda aivan uusi armeija.

Niin kävi Kustaa Aadolfin ympärillä kaikki yhä valoisammaksi.

Tällä sopimuksella oli rikottu yhtenäisyys katolisen Euroopan kesken, mutta keskellä leimuavaa taistelua molempien uskontunnustusten välillä sen pohjana on sovittava ajatus tasapainosta niiden välillä, ja sentähden tämä sopimus muodostaa ratkaisevan käännekohdan suuressa taistelussa.