Part 6

"Vanha korpraali", vanhan sotakoulun mies, oli saanut voittajansa uuden koulun miehestä. Kaikki vanhan sotaherran liikkeet kuningasta ja Kustaa Hornia vastaan, joka viimeksimainittu lentävine osastoineen suojeli Pommerin rajaa Mecklenburgin puolelta, olivat hedelmättömät, ja nyt Tillyn täytyi jättää tämä sotanäyttämö ajelehtiessaan edestakaisin kokolailla reveltyine joukkoineen. Hän ei ollut saanut aikaan mitään muuta kuin estetyksi Kustaa Aadolfin marssimasta Elbeä kohti. Hänen oma tiensä kävi nyt sinne.

Pappenheim oli tähän asti jatkanut Magdeburgin piiritystä. Nyt oli Tillyn häneen yhtyneenä valloitettava kaupunki millä hinnalla hyvänsä.

Leirissä Schwedtin luona kuningas sai tiedon tästä suunnitelmasta. Hän päätti silloin heti lähteä Frankfurtia kohden ja toivoi siten voivansa houkutella vihollisen uuteen, tuhoisaan kiertomarssiin ja hankkia Magdeburgille lisää hengähdysaikaa.

Noin 14,000 miehen keralla hän lähti liikkeelle maaliskuun 27 päivänä 1631. Kustaa Horn jäi paikoilleen hoitaakseen kuninkaan poissaollessa päällikkyyttä Pommerissa ja kootakseen Oderin rannalle uuden sotajoukon.

Baudissin lähti kuninkaan edellä liikkeelle ratsumiehineen ja toimitti etuvartiopalvelusta, kertoen heti kuninkaalle kaiken mitä matkalla oli saanut tietoonsa vihollista koskevaa.

Jo huhtikuun 1 päivänä kuningas oli joukkoineen puolentoista peninkulman päässä Frankfurtista, ja seuraavana päivänä hän marssi täydessä taistelujärjestyksessä kohden kaupunkia.

Päällikkyyttä johti Gartzista paennut Schaumburg. Kaupungin sotavoima ilmoitettiin olevan 4 tai 5,000 miestä. Mutta koska Tilly oli tyytymätön Schaumburgiin sentähden, että tämä oli hänen mielestään huonosti puolustanut Gartzia, oli hän lähettänyt Tiefenbachin ottamaan haltuunsa Frankfurtin päällikkyyden, ja tämä saapui sinne melkein samaan aikaan kuin ruotsalaisetkin.

Frankfurt sijaitsi Oderin rannalla virran ja kukkulakihermän välissä, joka puoliympyrässä kaarsi kaupungin. Kukkuloille asetettiin ruotsalaisten piiritystykistö, kun se oli lautalla viety virran ylitse. Kaupungin pohjois- ja eteläpuolella oli esikaupunkeja, jotka sytytettiin ruotsalaisten lähetessä, ja ensimäiseksi he sentähden näkivät 200 asunnon savuavat rauniot.

Kuningas antoi sotajoukon olla koko päivän paikoillaan, ja ryhtyi itse eversteineen tutkistelemaan kaupungin ympäristöä. Teuffel, joka ratsasti kuninkaan rinnalla, sai silloin vasempaan käsivarteensa luodin, joka ei kuitenkaan ollut vaarallinen. Yöllä, jolloin tehtiin tarpeellisia piiritysvarustuksia, ammuttiin eversti Dargitz, mutta ei onneksi kuoliaaksi.

Seuraavana aamuna, palmusunnuntaina, kaikki valmistavat työt olivat suoritetut. Kaupungista ammuttiin yötä päivää, kuitenkaan saamatta ruotsalaisille aikaan erikoisempaa vahinkoa. Sunnuntaina aamupäivällä ampuminen kävi vieläkin kiivaammaksi.

Ruotsalaisten leirissä sitä vastoin pidettiin yleinen jumalanpalvelus. Siellä oli niin hiljaista, että se herätti huomiota kaupungissa. Siellä ivattiin ruotsalaisia ja koetettiin ilve- ja kompasanoin osoittaa omaa urheutta ja sotakuntoa.

Niinpä keisarilliset huusivat muurilta: "Kuulkaas, silakansyöjät, oletteko nyt syöneet nahkatykkinnekin?" Toisessa paikassa oli muurille ripustettu villihanhi ja huudettiin: "Nyt ruotsalaiset saavat muiden muuttolintujen kera palata pohjolaan; he ovat kyllin kauan talvehtineet lämpimässä Saksassa." Joku suulas ruotsalainen vastasi siihen: "Tulimme juuri Frankfurtiin syömään niitä hanhia, jotka keisarilliset ryöstivät Pommerista."

Sillä välin oli kuningas antanut määräyksensä. Hän kulki leirissä ympärinsä ja puhui kehoittavia sanoja sotamiehille. Nyt oli aika vastata kielellä, jota keisarilliset ymmärsivät. Mutta kun väki äänekkäästi yritti ilmaista hyväksymistään, viittasi hän miehiä olemaan vaiti. Heidän aikansa ei ollut vielä tullut.

Viiden ja kuuden välillä ruotsalaisten tykit alkoivat soida Guben-portilla. Kuningas oli itse läsnä, kun ne asetettiin paikoilleen ja tähtäsi ne omin käsin. Hän tahtoi saada viholliset lähtemään valleilta kaupunkiin ja lisäksi koettaa jotakin, mitä hänellä oli mielessä. Sitä paitsi komennettiin liikkeelle kaksi komppaniaa, joiden oli tehtävä valehyökkäys.

Kerrotaan, että keisarilliset upseerit olivat istuneet ruokapöydässä, kun kuulivat ruotsalaisten tykkien jyskeen. Mutta ne eivät edes viitsineet nousta pöydästä, niin varmat olivat he siitä, ettei Kustaa Aadolfilla ollut mukana kylliksi tykkejä uskaltaakseen ryhtyä rynnäkköön. Kun he sitten katsoivat hyväksi ottaa tarkempaa selkoa asiasta, oli jo liian myöhäistä.

Tykkien kamalassa jyskeessä molemmat komppaniat ryntäsivät eteenpäin koettaen valloittaa vallin kaupungin edustalla. "Pääsy yli haudan ei ollut niin helppo kuin luulimme", sanoi sitten Juhana Banér. "Mutta se kävi kuitenkin, ja kaksinkertaisella vauhdilla muskettimiehet juoksivat sitten vallia ylös, murjoivat paalutuksen ja pakoittivat vihollisen väistymään."

Täten oli nyt voitettu mitä kuningas oli halunnut. Mutta ruotsalaiset olivat taisteluhalusta suunniltaan ja tahtoivat tehdä saavuttamansa voiton täydelliseksi. Saamatta siihen määräystä muskettisoturit seurasivat väistyvän vihollisen kantapäillä aina portille, joka sentään viime tingassa ehdittiin sulkea heidän edessään.

Yleisen innostuksen sytyttämänä kuningas käski viedä esiin parisen tykkiä, jotka heti alkoivat soittaa porttia kohden. Samassa hän näki, että muuria vasten nostettiin tikapuut, ja muutamia hänen urhoistaan syöksyi ylös niitä myöten.

Tämän rohkean uhkayrityksen etupäässä oli luutnantti Andreas Auer, saksilainen syntyään. Häntä olivat keisarillisten ivalliset huudahdukset kovasti ärsyttäneet, ja niin oli hän ehdottanut sotamiehilleen, jotka hän tunsi päättäväisiksi miehiksi, että he yhdessä hänen kanssaan tekisivät uskaliaan yrityksen. Siihen suostuttiin riemulla, tikapuut tuotiin ja alettiin kiivetä. Se oli vain tuokion mielijohde, mutta Kustaa Aadolf ei jättänyt sitä käyttämättä hyväkseen. Apuväki kutsuttiin luo, ja kun Juhana Banér oli asettunut jalkaväen etunenään, valtasivat ruotsalaiset kaupungin aivan kuin ohimennen, sitten kun ne, jotka ensiksi tulivat kaupunkiin, olivat räjäyttäneet portit ilmaan.

Vihollinen puolustautui "aika urheasti", mutta skotlantilaiset, jotka ryntäsivät etumaisina, eivät tyytyneet, ennenkuin Guben-portti oli vallattu, ja vihollinen oli tältä puolen täydessä paossa kohden siltaa, joka vei Oderin ylitse.

Toisella kaupunginportilla, Lebus-portilla, oli vielä kuumempaa, ja mieshukka ruotsalaisten puolella oli sangen suuri.

Mutta sillalla, joka oli keisarillisten ainoa pelastustie, syntyi kamala tungos. Kreivi von Schaumburg tahtoi lopuksi tulla miestensä avuksi, mutta vaunujen ja matkatavarain paljouden tähden hän ei päässyt saapuville. Kuormavaunut tarttuivat toisiinsa, huuto ja parku, valitus ja vaikerrus, sotahuudot ja käskyt sekaantuivat tykkien ja pyssyjen korvia lumpaisevaan jyminään; syntyi yleinen sekamelska, joka kävi aivan kuvaamattomaksi, kun ruotsalaiset saapuivat ja alkoivat hakata takimaisia rivejä. Suuret joukot niistä, jotka tunkeilivat sillalla, joutuivat alas virtaan ja hukkuivat. Hädin tuskin pääsivät Tiefenbach ja von Schaumburg hengissä.

Edellinen käski sytyttää sillan päästäkseen takaa-ajavasta vihollisesta rauhaan. Itse hän riensi sotajoukkonsa rippeiden kera etelään päin Schlesiaan.

Kaikki oli tapahtunut kahdessa tunnissa "aivan harvinaisella tavalla, Jumalan ihmeellisellä avulla", sanotaan eräässä kirjoituksessa niiltä ajoin.

Kaupunki jätettiin ryöstettäväksi kolmeksi tunniksi, "kuitenkin pysyen kohtuuden rajoissa ja lyömättä ketään porvareista kuoliaaksi." Ryöstelemistä jatkettiin kuitenkin koko yö, mutta siihen vaikutti niin se, että sotamiehet olivat olleet nälissään kolme päivää, kuin myös keisarillisten mellastus Neu-Brandenburgissa ja lisäksi se, että porvarit olivat ottaneet osaa taisteluun. Kuitenkin ryhdyttiin ankariin toimenpiteihin, jotta saataisiin ryöstely päättymään.

Seuraavana aamuna kaupunki tarjosi kamalan näyn, erittäinkin Oderin sillan tienoilla, missä taistelu oli ollut tulisin. Kaikkialla kaduilla oli kuolleita, eikä niitä kaikkia oltu vielä laskettu huhtikuun 6 päivänäkään.

Oder-linja oli siten Kustaa Aadolfin käsissä. Saavuttamassaan asemassa hän uhkasi jo keisarillisia perintömaita. Mutta hän ei pyrkinyt sinnepäin; kaikkien hänen ajatustensa ja pyrkimystensä maalina oli Magdeburg.

Jo huhtikuun 6 päivänä kuningas lähti Frankfurtista ratsuväen ja 2,000 muskettisoturin keralla. Juhana Banér jäi sinne ylipäälliköksi. Matka suunnattiin tällä kertaa Landsbergiin Brandenburgin itärajalle. Pappenheimin lausuntojen mukaan oli tänne sijoitettu keisarillinen sotajoukon ydin, noin 5,000 miestä.

Ken on tutkistellut kolmikymmenvuotisen sodan historiaa ja Kustaa Aadolfin esiintymistä siinä, ei ole voinut olla panematta merkille, että kuta pitemmälle sota jatkui, sitä enemmän kuningas alkoi vallita ja määrätä omin päin. Alussa hän neuvotteli upseeriensa kanssa, mutta nämä tavallisesti yhtyivät hänen mielipiteeseensä, ei alistuvaisuudesta majesteetin edessä, vaan täydellisesti luottaen hänen laajaan ja kaukonäköiseen katseeseensa. Hän saattoi seista pitkät hetket kartan edessä, jossa suunnitteli shakinvetojaan ja pani ne sitten todellisuudessa toimeen. Itse hän sanoi, ettei kukaan hänen ympäristössään epäillyt hänen lausuntoaan, että häntä johti korkeampi voima kuin hänen omansa. Tyynten hetkien lempeä vakavuus hänen olennossaan, miettivä, usein niin kaukolentoinen katse osoitti ominaisuuksia, jotka eivät kuuluneet maahan, ja usein nähtiin hänet polvillaan vaipuneena rukoukseen.

Siitä se innostunut ihailu, se uskollinen rakkaus ja järkähtämätön luottamus, joka kiinnitti niin korkeimman upseerin kuin halvimman sotamiehenkin rakastettuun herraan.

Toinen tiesi väliin yhtä vähän kuin toinenkaan mihin oli ryhdyttävä, odotettiin kuninkaan määräystä ja toteltiin sokeasti epäröimättä ja nurisematta, varmana siitä, että käytiin kohden uusia voittoja ja uutta kunniaa tai kuolemaan. Kustaa Aadolf oli monta kertaa ennustanut omaa pikaista kuolemataan. Syvällä jumalanpelollaan hän oli ikäänkuin vetänyt taivaan maahan, ja hänen uskollisen väkensä joukossa oli tuskin ketään, joka ei iloinnut siitä, että toisessakin maailmassa sai olla yhdessä hänen kanssaan.

Epäilemättä Kustaa Aadolfia tähän aikaan painoi suuri huoli. Kuinka oli käyvä Magdeburgissa? Hän oli pannut pantiksi kunniasanansa, että tulisi kaupungin avuksi, mutta hän ei voinut jättää vihollisia selkänsä taa, sillä silloin oli mahdollisesti palaustie sulettu. Ja nämä viholliset olivat hänen omia uskonheimolaisiaan! Kuinka hän soimasikaan heidän arkuuttaan!

Palaamme Landsbergiin. Tuskin oli kuningas saapunut sinne, kun saatiin sanoma, että Tilly oli tulossa Magdeburgista Frankfurtiin.

Mikä onni, että kaupunki oli taasenkin säilynyt vihollisen sieltä lähtiessä. Antaa hänen tulla, se ei estä Kustaa Aadolfia valtaamasta Landsbergia. Juhana Banérille vei pikaviesti sanan, että hän valvoisi hyvin Oderia ja tekisi urhoisaa vastarintaa, jos Tilly yrittäisi mennä yli virran.

Kohta sen jälkeen Kustaa Horn tuli pohjoisesta apuväen kera. Mutta pian näyttäytyi, että sotavoima oli liian pieni, ja uudestaan pikaratsastaja lähetettiin Frankfurtiin viemään määräystä Banérille, että hän kiireimmiten toisi osan jalkaväestä Landsbergiin.

Tämä oli kuitenkin arveluttavaa. Tillyn etujoukko oli läheisyydessä, ja itse hän oli matkalla 10,000 miehen keralla. Teuffel, jonka oli otettava päällikkyys Banérin jälkeen, makasi vielä sairaana haavastaan, ja sentähden Banér katsoi ensin olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä kuninkaalle.

Lesslie lähetettiin takaisin Frankfurtiin, ja Banér sai käskyn tulla heti. Sitä odotettaessa laitettiin silta Warthevirran yli Landsbergin luona, ja varhain aamulla pommitettiin lähintä vallitusta, joka vallattiin. Osa sotajoukosta marssi siitä läpi ja ajoi pakosalle osaston kroatilaisia, jotka olivat vartioväkenä.

Heti sen jälkeen keisarilliset tekivät hyökkäyksen ja ammuskelivat neljän tunnin ajan aika tuimalla tulella, mutta vetäytyivät sen jälkeen takaisin.

Ruotsalaisia se ei ollut paljoakaan vahingoittanut, ja kun kuningas, lähetti torvensoittajan kysymään tahtoiko vihollinen puolustautua vai antautua, sai hän vastaukseksi, että haluttiin kaksi päivää ajatusaikaa. Kun se kiellettiin, luovutti vihollinen kaupungin, ehdolla, että sai vapaasti marssia pois.

He lähtivät huhtikuun 16 päivänä, juuri kun Banér saapui rykmentteineen. Ken lähtöä tarkasteli, huomasi, että keisarilliseen linnueeseen kuului lähes yhtä paljon naisia kuin sotamiehiäkin, jota paitsi mukana oli päättymätön kuormasto. Monroe kertoo, että kuningas kehoitti sen jälkeen Banéria, Baudissinia ja muita upseerejaan pitämään iloa juomapöydässä; itse hän tapansa mukaan joi hyvin vähän tai ei yhtään, mutta käveli lattialla edestakaisin ja jutteli hilpeästi heidän kanssaan.

Tiedämme, että Tilly lähestyi Frankfurtia, mutta saatuaan tiedon kaupungin antautumisesta hän kääntyi heti takaisin ja riensi pikamarssissa Elbeä kohden. Kun Kustaa Aadolf oli päässyt Oderin herraksi, täytyi Tillyn mihin hintaan tahansa saada haltuunsa Elbe-linja, toisin sanoen Magdeburg.

Molemmille taisteleville puolueille tämä kaupunki oli sangen tärkeä. Tillylle merkitsi se sitä, voitiinko Ruotsin kuningas sulkea pois Etelä- ja länsi-Saksasta, kun hän nyt hyvin laskettuine sotaliikkeineen oli päässyt Pohjois-Saksan herraksi. Edelleen merkitsi se vanhalle korpraalille, saiko hän sammutetuksi kapinanliekin, joka saattoi helposti sytyttää kaikki protestanttiset maat ilmiliekkiin.

Kustaa Aadolfille taasen oli Magdeburg tosiaankin avain Saksan etelä- ja länsiosiin, mutta samalla oli turvattava se ainoa liittolainen, joka oli antanut esimerkin vapaasta ja avonaisesta liittymisestä Ruotsiin. Jos hänen onnistui viedä voittoisa sotajoukkonsa tämän kaupungin muurien sisälle, silloin hän voitti Saksanmaan sydämessä yhtä tärkeän sotilaallisen tukikohdan kuin Stralsund oli ollut Itämeren rannikolla.

Ensimäinen voitto, jonka Magdeburg toisi mukanaan, oli Thüringenin ja Hessenin ruhtinaiden julkinen liittyminen kuninkaaseen. Heidän kanssaan oltiin parhaallaan neuvotteluissa.

Tähän asti oli Magdeburgia saartamassa ollut vain pienehkö sotavoima. Sotamarsalkka Pappenheim, keisarillisen sotajoukon "urhojen urhokkain", oli ollut täällä päällikkönä. Nyt koottiin koko sotajoukko Tillyn johtoon kaupungin muurien edustalle. Se oli valloitettava mihin hintaan tahansa, rynnäköllä tai sopimuksella, ennenkuin Kustaa Aadolf ehti tulla sen avuksi.

Mutta jos keisarillisten halu käydä kimppuun kiihtyi hetki hetkeltä, niin lisääntyi myös Kustaa Aadolfin into rientää avuksi. Hänelle oli sekä kunnian että omantunnon asia, ettei Magdeburg saanut joutua häviöön epätasaisessa taistelussa.

Jollei saatu apua, oli kaupungin kohtalo selvä, niin suuri kuin sen maine olikin niiltä ajoilta, jolloin se uhmasi Kaarle V:n sotajoukkoja. Ruotsalainen päällikkö, Falkenberg, joka johti puolustusta, ei ollut onnistunut pestaamaan enempää kuin 800 miestä aiottuun ruotsalaiseen sotajoukkoon, ennenkuin kaupunki saarrettiin. Hän oli jo maaliskuussa ilmoittanut, että koko sotajoukko terveineen ja sairaineen nousi 2-3,000 mieheen, kun taas vihollisten lukumäärä oli 30,000. Mielentilaa kaupungissa hän oli kuvannut seuraavin sanoin: "Meillä on vähän toivoa, mutta sen varassa saamme elää." Sotavarasto alkoi lähetä loppuaan, ja monet alkoivat epäillä tulisiko apuväkeä lainkaan. Huhtikuussa oli täytynyt luovuttaa kaikki ulkovarustukset, yksinpä Elben sillanpäädyssäkin. Kustaa Aadolfille lähetettiin kirjelmä toisensa jälkeen.

Kustaa Aadolf oli tuontuostakin vakuuttanut lähettävänsä apua; tämä oli suuresti rohkaissut varsinkin kansanvaltaista puoluetta, joka oli toimeenpannut äsken tapahtuneen kumouksen ja saanut aikaan liiton Ruotsin kanssa. Mutta toiset puoluemiehet, niin ylimysmieliset kuin keisarillisetkin, kiihoittivat epäluottamusta ja olivat salaisessa yhteydessä vihollisen kanssa muurien ulkopuolella.

Kuningas oli kirjeellisesti ilmoittanut kaupungin hallintomiehille marssistaan Frankfurtiin ja sanonut heille, että hän sitä tietä pyrki avuksi. Samaan aikaan hän oli kehoittanut kaupunkia osoittamaan samaa horjumattomuutta kuin ennenkin. Hän tahtoi pitää kuninkaallisen sanansa, mutta tavalla, joka ei syössyt ketään heistä turmioon.

Sen välttämättömänä ehtona oli, että molemmat pohjoissaksalaiset vaaliruhtinaat, Leipzigin kokouksen johtajat, Saksi ja Brandenburg, ojensivat kätensä myötävaikutukseen.

Kuinka saattoi Kustaa Aadolf marssia Magdeburgia vastaan tai ryhtyä ratkaisevaan taisteluun sen muurien edustalla, ennenkuin oli varma niistä maista, joiden läpi hänen oli mentävä? Saattoiko hän Leipzigin liiton kaksimielisille miehille jättää vapaan tilaisuuden lujittaa hänen selkänsä takana asestettua puolueettomuuttaan. Heidän samoin kuin kaikkien protestanttien hyvin ymmärretty etu vaati Magdeburgin pelastusta; ja eikö juuri Magdeburg hänen käsissään ollut keino tämän puolueettomuuden lopettamiseksi? Kuinka usein nämä ajatukset olivatkaan heränneet hänen sielussaan! Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että Brandenburgin ja Saksin täytyi hyvällä tai pahalla myöntää hänelle vapaa läpikulku ja liittyä yhteisvoimin pyrkimään hänen kanssansa samaan maaliin. Ennenkuin tämä tapahtui, olivat hänen kätensä sidotut.

Huhtikuun 2 päivänä, samana päivänä, jona Kustaa Aadolf marssi taistelujärjestyksessä Frankfurtia vastaan, piti ruhtinaskonventti Leipzigissä viimeisen istuntonsa. Korkeat herrat olivat koko ajan olleet mitä pulmallisimmassa asemassa. Juhana Yrjänä tahtoi mieluimmin pysyttäytyä kirkollisissa kysymyksissä, mutta muiden kotonaolevain mieliala oli sellainen, että hän pani vaaraan paikkansa konventin ylipäänä, jollei ojentunut heidän mielipiteittensä mukaan. Useimmat ruhtinaista puolustivat asestettua puolueettomuutta, joka toki olisi suunnattu enemmän keisaria kuin Kustaa Aadolfia vastaan. Nostettiin kysymys oliko sen sotaväen, joka Italiasta rientäisi Tillyn sotajoukon avuksi, sallittava marssia läpi protestanttisten maiden, ja oliko evankeliset upseerit kutsuttava pois keisarin ja liittokunnan sotajoukoista. Se oli pulmallinen kysymys, Juhana Yrjänä selitti "viimeiseen hengenvetoon tahtovansa pitää kiinni Augsburgin tunnustuksesta, mutta -- hän tahtoi kaikessa tapauksessa pysyä keisarille uskollisena."

Neuvoteltiin niin asestautumisesta kuin myös mahdollisesta liittoutumisesta Kustaa Aadolfin kanssa. Silloin Juhana Yrjänä raapi korvallistaan ja tuumi, että sellaiset asiat olivat "äärimäisen vaikeita, huolestuttavia, vaarallisia ja laajakantoisia." Poloinen vaaliruhtinas seisoi kuin liukkaalla jäällä, hän ei uskaltanut käydä eteen -- eikä taapäin. Hänen silmiensä edessä keisari oli vihaisena ja uhkaavana, hänen takanaan protestanttiset ruhtinaat erilaisine mielipiteineen, eikä hän kuitenkaan tahtonut millään ehdolla jättää päämiehyyttään.

Mutta jos istunnot olivat ikäviä, oli sitä reimempaa, kun herrat pääsivät juomapöytään. Siellä Juhana Yrjänä oli päämiehenä oikealla paikallaan, niin että hän täydellä syyllä ansaitsi nimen "Olut-Yrjänä."

Kertomuksessa heidän hommistaan sanotaan, että korkeat herrat olivat "maailman lasten tavan mukaan sangen hilpeitä ja iloisia, heillä oli ajanvietettä monenlaista ja lisäksi he juopottelivat; näin puolustettiin Jumalan sanaa ja saksalaisten vapautta. Viinisankarit ottivat niskoilleen yhtä vähän vaivoja kuin se pyhä piispa, joka huudahti poltettuaan sormensa kuumassa paistissa: 'Mitä meidän täytyykään kärsiä Kristuksen valtakunnan tähden'."

4.

LUJA TAHTO.

Landsbergistä kuningas palasi Frankfurtiin lujasti päättäneenä, että kävisi täysin tosin käsiksi vastahakoisiin vaaliruhtinaihin. Kaikki neuvottelut olivat olleet turhat, sentähden turvauduttiin varmempaan keinoon. Kymmenen jalkaväkirykmenttiä ja koko ratsuväki kokoontui Fürstenwaldeen sotamarsalkka Kustaa Hornin johtoon, ja kuningas toivoi, että hänen vaatimuksiinsa parhaiten suostuttaisiin, kun hän puhui sotajoukkonsa eturinnassa.

Köpenikistä lähetettiin Horn Berliiniin vaatimaan, että Spandaun ja Kustrinin linnoitukset oli heti luovutettava, koska Magdeburgia uhkaava vaara ei sietänyt viivyttelyä. Kuitenkin kuningas sitoutui luovuttamaan ne takaisin, heti kun vaara oli ohitse ja lupasi lisäksi, ettei ryhtyisi vaaliruhtinaan maassa mihinkään ilman hänen suostumustaan.

Jo seuraavana päivänä Yrjänä Wilhelm antoi vastauksensa. Hän tahtoi luovuttaa langolleen kaikki linnoitukset maassa _paitsi_ Spandauta ja Kustrinia, mutta tarjoutui tekemään valan, että avaisi nekin kuninkaan sotajoukolle, jos tämä tuli lyödyksi ja takaa-ajettuna tarvitsi varmaa turvapaikkaa.

Kuinka Kustaa Aadolfia harmittikaan ilmeinen yritys pettää häntä. Jokseenkin uhmaavasti hän pyysi saada kohdata vaaliruhtinasta persoonallisesti, lisäten, että jos se kiellettäisiin, saattoi tapahtua, että hän tuli suuren seuran keralla. Katse, jonka hän silloin loi sotajoukkoonsa, oli siksi selvä, että Yrjänä Wilhelmin lähetti sai jalat allensa.

Kohtauspaikaksi määrättiin pieni lehto neljännespeninkulman päässä Berliinistä. Seuraavana päivänä, toukokuun 3, kuningas lähti sinne Köpenikistä kolmen eskadroonan, tuhannen muskettisoturin ja neljän kenttätykin seuraamana.

Vaaliruhtinas odotti hovinsa ympäröimänä epätervetullutta vierastaan. Aivan vieressä seisoi hänen puolisonsa ja leski-pfalzkreivitär, Böömin onnettoman kuninkaan äiti, hovinsa ympäröiminä hekin.

Heidät nähdessään kuningas laskeutui heti ratsailta ja meni heitä vastaan. Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen hän puuttui asiaansa. "Olen", sanoi hän vaaliruhtinaalle, "pakoittanut keisarilliset jättämään rauhaan suurimman osan brandenburgilaisista maista ja voin estää heidät palaamasta takaisin. Tämä palvelus on minusta tunnustuksen arvoinen. Vastaan siitä, että joukkoni pidetään mitä ankarimmassa kurissa ja etteivät sotamieheni saata asukkaille mitään ikävyyksiä, kuten keisarilliset ovat usein tehneet. Ajatelkaa, että jos vihollinen valloittaa Magdeburgin, niin on kaikki hukassa, liittokunnan sotajoukot palaavat Brandenburgiin, ja Tilly siirtää sodan teidän jaloutenne maihin."

Vaaliruhtinas siveli partaansa. Kuninkaan puhuessa hän oli vuoroin punastunut, vuoroin kalvennut. Nyt hän rykäisi ja pyysi muutamain minuuttien ajatusaikaa neuvotellakseen neuvosherrojensa kanssa. Nämä, jotka seisoivat aivan herransa takana, olivat kuulleet kuninkaan joka sanan. Neuvottelun aikana Kustaa Aadolf keskusteli leskikreivittären kanssa ja ilmaisi lämpimän toivomuksensa, että tehtäisiin jotakin onnettoman Fredrik II:n hyväksi.

Vaaliruhtinas tuli hitain askelin takaisin. Pulleat, punoittavat kasvot olivat melkein kalmankalpeat, ja sopertelevin sanoin hän lausui, ettei voinut luopua kerran tekemästään päätöksestä.

Sanaakaan lausumatta Kustaa Aadolf kumarsi ikäänkuin lähteäkseen. Kenties luultiin, että hän aikoi tulla uudestaan koko armeijansa kanssa, sillä molemmat rouvashenkilöt miltei sulivat rukouksiin, että hän tulisi heidän mukanaan Berliiniin eikä palaisi ennenkuin seuraavana päivänä. Heidän kasvoissaan oli jotakin niin hellittämätöntä ja tuskaisaa, kyynelet virtailivat vaaliruhtinattaren kalpeista kasvoista, ja vilaistessaan lankonsa kasvoihin kuningas näki, kuinka hartaasti tämä toivoi hänen taipuvan. "No niin", sanoi hän, "minä tulin, mutta minä otan tuhat muskettisoturiani mukaan."

Tätä vastaan ei uskallettu väittää mitään ja niin lähdettiin Berliiniä kohden, vaaliruhtinaallinen herrasväki vaunuilla, kuningas ja Kustaa Horn ratsain. Heidän saapumisensa herätti tavatonta huomiota. Koko kaupunki oli liikkeessä, ja kansa tunkeili linnan ympärillä nähdäkseen vilahduksenkaan hänestä, jonka nimi oli jokaisen huulilla.