Part 6

Kuninkaalliset ja ruhtinaalliset henkilöt saavat harvoin seurata sydämensä vaalia, vaan heidän on mentävä naimisiin valtiollisista syistä. Oliko se oleva hänen kohtalonsa? Ei... ei, vaikkei Ebba Brahe ollutkaan kuninkaallista syntyperää, niin kuului hän toki yhteen maan vanhimmista suvuista. Ja olivathan hänen jalot isoisänsä kaksi kertaa olleet naimisissa jalosukuisten ruotsalaisten neitsytten kanssa, mikä esti häntä tekemästä samoin!

Palattuaan kotiin hän oli vain muutaman kerran saanut nähdä ja tervehtiä sydämensä valittua. Keskusteluun ei ollut ollut tilaisuutta. Kuinka täysi olikaan hänen sydämensä. Se paloi halusta ilmaista rakastetulle suloinen salaisuus, puhua rakkaudesta, joka seuraisi häntä läpi elämän ja levittäisi päivänpaistetta kaikkialle missä hän oli.

Kustaa tiesi kyllä kuningattaren toivomuksen, että hänen oli etsittävä morsian jostain saksalaisesta ruhtinashuoneesta. Mutta hän aikoi sanoa, että hänen elämänsä onni riippui Ebba Brahesta, tämä oli tähti hänen taivaallaan ja oli valaiseva hänelle tien kunniaan ja valtaan. Jos tämä tähti sammui tai katosi hänen näköpiiristään, olisi hänen elämänsä pimeä ja iloton. Hän kyllä aina täyttäisi pojan ja kuninkaan velvollisuudet, mutta riippui hänen äidistään, tekikö hän sen raskain vai riemuisin mielin.

Tänä hetkenä tuntuivat hänen syynsä suurilta ja vastustamattomilta. Ei hän enää pelännyt äitinsä kieltoa, vaan neitsyen. Ajatteles, jos hänen punastelemiseensa, kun häntä katseli, oli toinen syy kuin heräävä rakkaus, jos hän kysymykseen vastaisikin rakastavansa toista, kuinka tämä vastaus lamauttaisikaan hänen voimansa ja elämänhalunsa?

Nuoruuden kiihkeydellä hän torjui tämän ajatuksen luotaan. "Minun on ensin kuultava se hänen suustaan", päätti hän itsekseen.

Mutta hänen täytyi heittää kaikki itsekkäisyys luotaan, maalle tärkeät asiat vaativat hänen huomionsa puoleensa. Kutsutut valtiopäivämiehet tulivat keskustelemaan tehdystä ehdotuksesta, että ne ulkolaiset palkkajoukot, jotka joutuivat toimettomiksi, kun tehtiin rauha Tanskan kanssa, lähetettäisiin ensi avovedellä Venäjälle De la Gardie'n ja Evert Hornin avuksi. Talonpojat puolsivat tätä innokkaasti. Sotaväki oli enimmäkseen vierasta väkeä, hurjia veitikoita, jotka olivat maanvaivana niin sodan kuin rauhankin aikana. Suuret valloitukset, joita De la Gardie oli tehnyt, antoivat loistetta hänen nimelleen ja tekivät hänet maanmiestensä ihailevan ylpeyden esineeksi ei ainoastaan ylimmissä piireissä, vaan kansankin kesken. Hän sai kernaasti tehdä valloituksiaan, kunhan se vain tapahtui vieraalla väellä.

Valtiopäivämiesten mentyä jäi nuori kuningas istumaan pöydän ääreen nojaten päällään käsiinsä ja tuijottaen eteensä.

De la Gardie oli pannut pahakseen, kun ei Kaarle Filip ollut tullut Venäjälle jo aikoja sitten, vaikka hän oli määrännyt hänet tsaariksi. Venäjä odotti yhä vieläkin, ja De la Gardie, joka tahtoi lahjoittaa suuren valtakunnan ruotsalaiselle kuninkaan pojalle, oli syystä loukkautunut, kun lahjaa ei otettu vastaan. "Kaarle Filip tahtoo itse ja minun puolestani hän saa lähteä", jupisi Kustaa Aadolf itsekseen, mutta jäi yhä mietiskelevään asentoonsa. Mutta pian muuttui nuorten kasvojen ilme: vakavuus vaihtui lempeään hymyilyyn, silmät saivat jälleen tavallisen loisteensa. "Voinhan ainakin mennä häntä katsomaan", virkahti hän, nousi ja suuntasi askelensa kuningattaren huoneihin.

Ankara Kristina rouva ei ollut koskaan sallinut hovissaan äänekästä iloa, vaikkakin joskus hovipiireissä saattoi kuulla nuorison hillittyä hälinää, jopa pidätettyä nauruakin. Mutta tänä iltana oli kuninkaallisissa suojissa hiljaista kuin haudassa.

Etuhuoneessa kohtasi kuningas erään hovipalvelijan ja kysyi oliko sisällä ketään.

"Hänen majesteettinsa kuningatar koko hovin keralla", oli vastaus.

"Mitä siellä on tekeillä, täällä on niin hiljaista?"

"Neiti Brahe on laitettu pois."

"Mihin sitten?"

"Koirakamariin."

Kuningas päästi palvelijan menemään ja suuntasi itse askelensa koirakamariin, jossa kuningattaren pikku koirilla oli makuupaikkansa.

Kuinka hänen sydämensä sykkikään! Mutta hovissa oli neljä neiti Brahea. Oliko häntä, joka aina oli ollut kuningattaren suosikki, siten häväisty?

Sen oli hän saapa pian tietää.

Nyt oli hän kamarissa, ja talikynttilän himmeässä valossa istui siellä pikku olento peittäen kasvonsa liinallaan ja itki, niin että sydän oli pakahtumaisillaan.

"Olkoonpa kuka tahansa, tämä on toki julmaa", ajatteli hän ja yskäsi hiljaa, ettei lapsiparkaa säikyttäisi.

Olento kohotti katseensa, mutta piiloitti kasvonsa yhtä nopeaan. "Kuningas!"

Se oli tosiaankin hänen rakastettu Ebbansa, mutta missä tilassa! Kaikkea mahdollista oli hän ajatellut heidän ensi kohtauksestaan, mutta ei tätä.

"Rakas neiti", sanoi hän hiljaa ja hartaasti.

Ottamatta liinaa kasvoiltaan lankesi Ebba hänen jalkoihinsa: "Menkää, teidän majesteettinne, olkaa niin armollinen ja menkää, olen kyllin onneton ennestäänkin."

"Onhan syytä siinäkin jäädäkseni tänne", sanoi kuningas nostaen hänet pystyyn. "Sanokaa minulle nyt mitä on kyseissä", pyysi hän lempeästi ja tahtoi tarttua Ebban käteen.

Mutta tämä piti hellittämättä molemmat kätensä kasvoillaan.

"Ottakaa pois liina, voitte hieroa silmänne piloille."

"Ei, ei, en voi."

Samassa muisti Kustaa aamupäiväisen kohtauksensa sisarensa luona.

"Ebba, rakkahin Ebba, pyydän, rukoilen teitä sanomaan minulle mitä on tapahtunut ja mitä teille on tehty."

"Se on mahdotonta!" nyyhkytti Ebba.

"Teidän täytyy sittenkin, minä käsken."

Hiljaa vaipuivat kädet liinan keralla, ja hän taivutti päänsä niin alas kuin voi.

Kustaan mieleen palasivat taasen muistot aamupäivältä, kenties Ebbaa oli kynsittykin. Hän ei voinut siitä virkkaa mitään, mutta harmin ja pelon puuskassa hän huudahti: "Taivaan tähden, sanokaa minulle miksette tahdo nostaa päätänne!"

"Näytän varmaankin niin kurjalta", vastasi Ebba. "Ja tukka..." Hän silitti sitä kädellään.

Kustaa ei voinut pidättää hymyään. Siis ainoastaan hieman naisellista kainostelua! Hän tunsi sydämensä keventyvän. "Mistä tämä on aiheutunut, miksi teidän täytyy istua täällä yksin itkemässä?"

Ebba pudisti pikku päätään. Ei, hän ei voinut sitä sanoa.

"Minä tahdon tietää sen, kuuletteko, minä _tahdon_!"

Ääni oli totinen ja Ebba tunsi sen.

"Olin unohtanut neulan alushameeseen, ja se pisti hänen korkeuttansa käteen, niin että siitä tuli verta."

"Ettekö muistanut pyytää anteeksi?"

"Tein sen heti. Leskikuningatar käski minut tänne miettimään virhettäni, mutta prinsessa sanoi, etten saa olla mukana... juhlassa... huomenna", kuiski hän nyyhkytystensä lomaan.

"Silloin en minäkään tule mukaan", kuului ankara vastaus.

Ebba katsoi häneen kovin kummissaan. "Eikö teidän majesteettinne ole luvannut viedä sulhasen sisään?"

"Sen saa tehdä Magnus kreivi, jollei hänkin mieluummin vietä päiväänsä meidän seurassamme."

Ebba luuli, että kuningas piti häntä pilkkanaan. "Jos leskikuningatar tulee, on hän varmaan hyvin vihainen", sanoi hän hätäilevän näköisenä, epätietoisena, oliko hänen lähdettävä vai jäätävä.

"Ebba", sanoi Kustaa tulisesti, "etkö vieläkään ymmärrä minua?"

Ebba katsoi nuoreen kuninkaaseen suurin, ihmettelevin silmin, mutta samassa lehahti heleä puna niinkuin ruusupilvi hänen suloisille kasvoilleen.

"En oikein", sanoi hän niin hiljaa, että Kustaan täytyi kumartua kuullakseen sanat. "Ymmärrän vain sen, ettei teidän majesteettinne voi tarkoittaa muuta kuin mikä on hyvää ja kunniallista."

"Tietysti en, armas, ja jos tahdot lahjoittaa minulle sydämesi, menemme jos niin haluat, heti kuningattaren luo ja ilmoitamme hänelle, taikka kenties, kuten viisaimpana pidän, viivytämme sitä muutamia vuosia, kunnes kruunattuna kuninkaana voin korottaa valitsemani puolison kuningattareksi."

"Menkää, menkää!" huudahti Ebba pelästyneenä. "Joku tulee!"

"Kuinka voit pyytää minua menemään ennenkuin olen saanut vastauksen?"

"En voi, en tohdi sanoa mitään", virkkoi Ebba hätiköiden. "Ah, teette minut aivan onnettomaksi!" Hän väänteli epätoivoissaan käsiään.

Kustaa seisoi tuokion epäröiden. "No, jääköön sinun tähtesi, mutta muista, että huomenna puhumme enemmän."

Nopein askelin poistui hän huoneesta ja meni suoraan siihen huoneeseen, jossa kuningatar ja hovi olivat.

Ensi vilahduksella näki hän, että täällä tiedettiin jo hänen käynnistään koirakamarissa.

Kuningatar hymyili maireenmuikeaa hymyä, mutta Kustaalla oli suunnitelmansa valmiina, ja hän kääntyi hänestä heti Maria Elisabetiin kysyen innoissaan kuinka hän voi, ja oliko lähetetty lääkäriä noutamaan.

Prinsessa vastasi, että hän oli tottunut kärsimään eikä hänelle merkinnyt mitään kärsikö enemmän vai vähemmän.

"Sitä emme voi myöntää", sanoi kuningas ja tarttui hänen käteensä tarkastaen sitä joka puolelta. "Nämä valkoiset pikku sormet eivät ole vahingoittuneet vähintäkään", sanoi hän.

Maria Elisabet oli ilmeisesti hämillään. "Jollei sitä näkisikään, niin minä ainakin tunnen sen", sanoi hän hillityllä katkeruudella.

"Toivon, että se menee ohi huomiseen", puuttui kuningatar puheeseen. "Kuitenkin on kohtuullista, että se, joka on saanut pahan aikaan, pidetään loitolla prinsessan näkyvistä, ettei herättäisi hänessä tuskallisia muistoja."

"Nuori neitsyt on äsken kyynelissään kertonut minulle suuren, mutta tahtomattoman virheensä", vastasi Kustaa, "ja minä olen tullut pyytämään anteeksi hänen puolestaan."

Kuningatar karahti suuttumuksesta purppuranpunaiseksi. Käden viittauksella poisti hän kaikki hovinaisensa ja sanoi heti heidän poistuttuaan tukahutetulla liikutuksella: "En salli sekaantumista mihinkään, joka koskee omaa ympäristöäni; en sallinut sitä korkeasti autuaan herrani, Kaarle IX:n aikana, enkä tule tekemään sitä herra poikanikaan hallitessa."

"En uskaltaisi sekaantua tähän asiaan", virkkoi Kustaa Aadolf kumartaen, "jollei siitä koituisi eräs seuraus, joka kenties ei miellyttäisi teidän majesteettianne."

"Mikä seuraus?"

"Magnus kreivi ei voi olla läsnä juhlassa, josta sellaisilla syillä on sulettu pois hänen tyttärensä. Ja kun minä yhtä paljon tarvitsen hänen palveluksiaan kuin kunnioitan hänen persoonallisuuttaankin, tahdon huomenna tehdä hänelle seuraa lohduttaakseni häntä sen onnettomuuden johdosta, että hänen tyttärensä on tilapäisesti joutunut epäsuosioon."

"Etkö siis aio olla häissä läsnä?"

"Aion matkustaa huomenna Gripsholmaan."

"Välittämättä meidän ja herttuan toivomuksesta?"

"Sanon hänelle syyn."

"Ei, ei, elkää tehkö sitä", kirkui Maria Elisabet. "En tahdo sitä."

"Poikani, kuningas, aikoo valmistaa äidilleen nöyryytyksen, joka kulovalkeana leviää yli kaupungin ja maan. Sitä en odottanut!"

"Minun menettelytapani on riippuvainen teidän majesteettinne menettelystä. Olen sanonut ehtoni, millä voin olla läsnä juhlassa."

Kristina katseli poikaansa terävin silmin, ja hänen täytyi myöntää itsekseen, että tämä ryhdiltään ja olennoltaan muistutti nuorta sodanjumalaa. Mutta mitä enemmän hän hiljaisuudessa poikaansa ihaili, sitä enemmän harmitti häntä, että tämä oli ensi kerran asettanut oman tahtonsa hänen tahtoaan vastaan ja että juuri hänen täytyi väistyä.

"Voinhan antaa anteeksi ja unohtaa tällä kertaa", vastasi hän. "Minunkin päiväni on vielä tuleva."

"Kenties hän ei usko meitä, jollei Ebbaa kutsuta heti", huomautti Maria Elisabet.

"Pyydän saada teidän majesteetillenne toivottaa hyvää yötä", sanoi kuningas suudellen äitinsä kättä ja toivottaen Maria Elisabetille "onnea huomiseksi" hän poistui huoneesta.

"Tiedän, että Juhana on hassastunut Ebbaan, kenties veljeni hänen tähtensä..."

"Tai omasta puolestaan."

"Luuleeko äiti...?"

"En tiedä mitään, mutta epäilen -- kuinka tahansa, en unohda enkä anna koskaan anteeksi hänen käytöstään tänään."

5.

HÄÄT.

Kuningas vei Juhana herttuan ja kuningatar itse tyttärensä alttarille Linnankappeliin. Tänne oli tuotu kaikki mahdollinen upeus näytteille: liput ja tunnukset ympäröivät alttarin, ja morsiusparin ympärillä välkkyivät loistavat puvut, joita herrat ja naiset kantoivat, kallisarvoiset ketjut, koristeet ja muut helyt häikäisivät katsojain silmiä, kun taas miesvieraat ihastuksella katselivat ihanaista neitsytkiehkuraa, joka seisoi morsiamen ympärillä.

Kuningas keksi heti mielitiettynsä ja hän kuunteli mielellään mitä hänen ympärillään kuiskailtiin, sillä kaikkien mielestä Magnus Brahen tytär voitti kauneudellaan ensi palkinnon.

Juhlamenojen loputtua palasivat hovi ja monet kutsutut vieraat kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa kuningattaren huoneustoon, jossa upea ateria odotti.

Herttua, joka kulki etumaisena, saattoi viidentoista vuotiasta morsiantaan, joka tänään esiintyi erittäin edukseen.

Lapselliset kasvot antoivat hennolle, valkoiseen, kallisarvoiseen pukuun puetulle olennolle hieman avuttoman ilmeen, ja kun nuori morsian kohotti katseensa sulhoonsa, näytti tämä tuntevan sen päättäen siitä hellästä osanotosta, jolla vaalieli häntä.

Kuningas saattoi äitiään, eikä leskikuningatar jättänyt käyttämättä tilaisuutta kiittääkseen edellisen illan mieluisasta vierailusta. Hän sanoi noudattaneensa herra poikansa toivomusta, ei vapaasta tahdostaan, vaan välttääkseen häväistystä, joka olisi voinut tehdä tyhjäksi koko juhlan.

Kuninkaan ei onneksi tarvinnut vastata. Kuningatar puhui koko ajan ja hänen salavihkaiset letkauksensa kävivät yhä purevammiksi.

Katarina prinsessaa saattoi hänen nuorin veljensä Kaarle Filip, puhuen toiveistaan päästä ensi avovedellä matkustamaan Venäjälle. "Kuningatar ei mielellään näkisi minun lähtevän", sanoi hän. "Mutta hän tahtoo minut mielellään Venäjän tsaariksi ja silloin täytyy hänen sallia minun lähtevän."

Upean aterian jälkeen hajaantuivat vieraat iloisesti rupatellen kirkkaasti valaistuihin huoneihin. Oli nautittu tavallista enemmän voidakseen niin ankarasti pitää kiinni seurustelusäännöistä, ja kuningatar, joka näki poikansa kiintyneen valtiolliseen keskusteluun muutamain vierasten kanssa, katsoi erehtyneensä luulossaan, että tämä oli rakastunut hänen hovineitsyeensä.

Tähän aikaan oli shakkipeli suurimmassa muodissa kaikissa Euroopan hoveissa, ja kuningatar, joka oli siinä erittäin taitava, valitsi tavallisesti vastapelurikseen henkilön, jota syystä tai toisesta tahtoi kunnioittaa.

Eräs äsken saapunut alankomaalainen lähettiläs oli ensi kertaa saapunut hoviin, ja kutsuttiin hänet nyt pelaamaan kuningattaren kanssa.

Sillaikaa oli kuningas, keskustellen milloin minkin kanssa, kulkenut huoneesta huoneeseen etsiskellen. Hän itse kyllä tiesi ketä.

Etsittyä ei löytynyt mistään, eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään. Melkein tietämättään miksi tuli hän menneeksi koirakamariin, ja sanomattomaksi kummastuksekseen löysi hän sieltä etsimänsä samassa puvussa, jossa oli nähnyt hänet kirkossa.

"Ebba, mitä tämä merkitsee?" huudahti hän.

Ebba pudotti säikähdyksestä pienen taskukirjan, jota piti kädessään. "Kuningatar käski minun mennä..."

"Tännekö?"

"Luullakseni hän tarkoitti omaan huoneeseeni, mutta minä jäin mieluimmin tänne."

"Teitkö niin tavataksesi minut?" kysyi Kustaa hiljaa ja kumartui hänen puoleensa.

"Olinhan melkein luvannut..."

"Ebba, teitkö niin vain lupauksen tähden?"

"Tahdoin mielelläni pitää sen, koska, koska..."

"Puhu, Ebba, tahdon, vaadin niin", sanoi Kustaa kiihkeästi ja tarttui hänen käteensä.

"Koska kuningas pyysi sitä minulta", lisäsi Ebba kainosti. "Jos en olisi kuningas, vaan synnyltäni sinun vertaisesi aatelismies, mitä sanoisit silloin?"

"Olisin hyvin onnellinen", vastasi Ebba peittäen itkien kasvonsa käsiinsä.

"Rakas, voihan kuninkaankin puoliso olla onnellinen, ja mikäli se on minun vallassani, et koskaan tule katumaan liittoamme."

"Se on mahdotonta!"

Ebba tahtoi irroittautua käsivarsista, jotka kietoutuivat hänen ympärilleen.

"Mikään ei ole mahdotonta kahdelle sydämelle, jotka rakastavat toisiaan. Mutta sinä et ole vielä sanonut, että rakastat minua, enkä voi ennen uskoa onneeni. Sano se nyt, rakkahin!"

"Sitä en uskalla."

"Kenen vuoksi?"

"Kuningattaren... ja isäni..."

"Etkö sitten lainkaan ajattele minua?"

"Kyllä melkein aina, kun olen yksin."

"Silloin sanon sinulle, että sinä olet ajatuksissani alituiseen, kaikissa hankkeissani, ja silloin täyttää rintani iloinen toivo ja luottamus."

"En ansaitse sellaista kunniaa", kuiskasi Ebba liikutuksesta vavisten.

"Rakkaus tulee aina ilman omaa ansiotamme, niin taivainen kuin mainenkin. Mutta kun nyt annan sinulle niin paljon, voin hyvin sanoa: itseni kokonani, mitä antaa silloin Ebbani minulle?"

Sanat tulivat melkein kuiskaten, mutta ne olivat täynnä tulta ja intohimoa, ja Ebban nuori sydän suli niistä. Tuokion epäröityään laski hän pikku kätösensä hänen käteensä ja virkkoi hiljaa: "Kustaa!"

Heidän huulensa yhtyivät pitkään suudelmaan, liitto oli solmittu.

Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hypähti Ebba pystyyn ja löi käsiään yhteen: "Ajatelkaas, jos joku saisi tietää!... Kuningatar ei antaisi koskaan anteeksi, eikä uusi herttuatarkaan... päästäkää minut heti menemään... oi, kuinka häpeän itseäni... ilman isäni suostumusta olen..." Hän pani kätensä hehkuville kasvoilleen.

"Olet antanut suudelman tulevalle puolisollesi, ja se on luvallista Jumalan ja ihmisten edessä, mutta en enää pyydä sinulta toista, vaikkakin sitä haluan. Mene omaan huoneeseesi, rakas, kiitä Jumalaa siitä, että hän on vienyt sydämemme yhteen ja uneksi Kustaa Aadolfistasi, joka ei viivyttele kauan ennenkuin hankkii tilaisuuden tavata sinut uudestaan."

Ebba niijasi, melkein tietämättään heitti hän lentosuukon rakastetulleen ja katosi avoimesta ovesta.

"Sinä kaino, suloinen!" sanoi Kustaa itsekseen ja poistui huoneesta.

Viereisessä huoneessa heittäytyi hän pöydän ääreen ja koetti lukea kirjettä, joka hänellä oli taskussaan. Mutta siitä ei tahtonut tulla mitään, sanat karkeloivat paperilla ja niiden välistä vilkuivat ihastuttavat pikku kasvot, jotka hymyilivät ja lähettelivät sormisuukkosia hänelle. Kuinka sydän sykki, hän tunsi, että jos joku näkisi hänet sinä hetkenä, arvaisi tämä joku varmaankin hänen salaisuutensa, erittäinkin jos se olisi nainen. Sentähden hän tahtoi olla yksin, kunnes ehtisi tyyntyä. Ja taasenkin koetti hän lukea kirjettä, mutta tunsi, että hänen oli yhtä mahdoton käsittää sisällystä kuin ennenkin.

"Täällähän hänen majesteettinsa on!" virkkoi eräs hoviherra, joka tuli suuremmista huoneista. Ja pian seurasi häntä koko parvi selittäen yhdestä suusta, että hänen armoaan oli etsitty kaikkialta.

"Minulla on luettavana tärkeitä kirjeitä ja tulin tänne siksi, ettei minua häirittäisi", vastasi Kustaa jotensakin luontevasti, samassa pistäen kirjeen taskuunsa ja palaten kokoontuneiden vieraiden luo.

"Jokin tärkeä, äskensaapunut kirje, joka on suuresti kiihoittanut kuningasta", kulki suusta suuhun; muuan palvelushaluinen lörppökieli kuiskasi uutisen kuningattarenkin korvaan, ja kun kuningas tuokioksi pysähtyi katselemaan peliä, katsoi hän tutkivasti poikaansa.

Eikö tämä punastunut? Mitä oli tapahtunut? Jotakin merkillistä täytyi sen olla! Hän ei ollut enää entisensä kaltainen!

Mutta kuningas poistui pian shakkipöydän äärestä, ja hänen täytyi jatkaa peliä ja hillitä uteliaisuuttaan.

Magnus kreivi teki syvän kumarruksen: "Sallitaanko minun onnitella teidän majesteettianne epäilemättä hyvien uutisten johdosta?"

Kuningas puristi hänen kättään.

"Kiitos! Puhukaamme siitä sitten myöhemmin!"

Kaikkien silmät suuntautuivat kysyen ja kummastellen nuoreen kuninkaaseen, ja kun hän näki rakkaan Katinsa tulevan vastaansa, tarttui hän tämän käteen ja vei hänet mukaansa toiseen huoneeseen, jossa sanoi:

"Tule ja istu tähän viereeni. Huomaan, että minun kasvojeni täytyy olla kuin avoin kirja, josta kaikki tahtovat lukea."

"Mutta siihen on kirjoitettu salakirjaimin", vastasi Kati.

"Ja minä luulen, ettei kenelläkään ole avainta."

"Yhdellä se on, Kätchen, yhdellä ainoalla!" Kati katsoi kummissaan häneen: "Onko mahdollista, että..."

"On, Kätchen, minä rakastan ja minua rakastetaan vastaan, ja sydämeni kuohuu niin ilosta, että minun täytyy uskoa onneni jollekulle, ja tämä joku olet sinä, minun paras, uskollisin ystäväni!" Hän painoi Katin käden vasten poveaan ja sitten huuliaan, ja Kati tunsi sen kostuvan hänen kyynelistään.

"Kustaa, rakkahin Kustaa, kuka hän on?"

"Ebba Brahe!"

"Oletko äsken puhutellut häntä?"

"Olen, hänet oli karkoitettu täältä."

"Juhanan tähden, tiedän sen."

"Juhanan?" toisti Kustaa kummissaan.

"Maria Elisabet on mustasukkainen hänelle."

"Minun pitäisi kiittää häntä siitä! Toisen kerran jo löysin valkoisen kyyhkyni alhaalta koirakamarista. Tuo halveksittu huone tulee tästälähin olemaan minun rakkaimpani, koska hän siellä uskoi minulle suloisen salaisuuden."

"Mitä on kuningatar sanova?"

"Olen varma siitä, että hän tulee suostumaan. Suvussamme on muuten monta esimerkkiä samanlaisista avioliitoista, ja sitä paitsi on hän ymmärtävä, että rakkaus on Jumalan lahja, että sentähden sielu, joka sen heittää luotaan, samalla kadottaa kaiken auringonvalon, joka valaisee hänen elämäänsä."

"Minä tiedän, että rakkaudella on omat lakinsa", sanoi prinsessa hymyillen. "Täysikäisenä kuninkaana on sinulla sitä paitsi oikeus mennä naimisiin kenen kanssa tahdot."

"En tee sitä sentään ilman äitini suostumusta. Vanhempain siunaus lämmittää lasten kodin. Mutta hän on antava minulle siunauksensa rukousteni tähden. Ei kai hän voi, nähtyään työni maan puolesta, kieltää minulta sitä onnea, jota ennen kaikkia kaipaan!"

"Mitä tahtoisinkaan tehdä, jotta saavuttaisit sen!" vastasi Kätchen.

"Minä tiedän, rakas; tätä nykyä täytyy meidän olla kärsivälliset, minun on ensin leikattava laakereita, jotka sopivat morsiuskruunua kaunistamaan, mutta ole sinä sillaikaa hyvä häntä kohtaan. Älä sano, että tiedät salaisuutemme, mutta lukekoon hän sen silmistäsi ja ymmärtäköön osanotostasi häntä kohtaan."

"Sen lupaan!"

"Jonkun kerran täytyy minun tavata häntä, kun olen täällä kotosalla. Siihen valmistan kuitenkin itse tilaisuuden, sinun ei tarvitse antautua vaaraan. Sitä paitsi kirjoitan hänelle ja toivon hänen vastaavan. Vaihdamme ajatuksia keskenämme, ja usein, kun olen lukenut hänen kirjeitään, tullaan sanomaan: 'Hänen armonsa on saanut hyviä uutisia'."

Onni tekee puheliaaksi, eikä Kätchen ollut koskaan nähnyt sellaisena veljeään. Mutta kun hän vihdoin sanoi, että monet kadehtivat häneltä sitä onnea, että hän yksin sai puhua kuninkaan kanssa, silloin Kustaa nousi, kiitti häntä hymyillen muistutuksesta ja lisäsi, että tämä keskustelu oli ollut hänen onnensa sinetti.

Kun juhla oli päättynyt ja morsiuspari lähtenyt herttuan uudestaan sisustettuun asuntoon Rautatorin varrella, hajaantuivat häävieraat.

Kustaa Aadolfin sanoessa hyvää yötä kuningattarelle sanoi tämä ikäänkuin sattumalta: "Jokin kirje kiinnitti sinua pitkän aikaa?"

"Eräs yksityinen ilmoitus, teidän majesteettinne", vastasi Kustaa ja meni.

"Kotkanpoika tahtoo ja lentää omin siivin", tuumi äiti. "Mutta minun täytyy tietää, mitä hommia hänellä oli."

Hänellä ei ollut enää Maria Elisabetia, jonka kanssa jutella. Hän lyöttäytyi sentähden juttusille Katarinan kanssa koettaen udella. Mutta Kati väisti suurella taitavuudella hänen kysymyksensä.

Alamaasta päin saapui alinomaa kirjeitä tanskalaisten häpeämättömistä, yhä kasvavista vaatimuksista. Milloin vaativat suuria rahasummia kunnialahjaksi kuninkaalleen, milloin yhä laajempia maa-alueita.

Säätyjen kanssa neuvoteltuaan päätti kuningas itse lähteä: neuvottelupaikalle huolimatta kaikista jatkuvista juhlallisuuksista. Ei se ollut hauskaa, mutta Kustaa ei ollut niitä, jotka väistyvät velvollisuuden tieltä.

Hääpäivän jälkeen ei hän ollut saanut puhua Ebban kanssa kahden kesken. Mutta hän oli onnellinen siitäkin, kun väliin sai vaihtaa katseen hänen kanssaan ja kuulla hänen äänensä helähdyksen.