Part 5

Vaara oli suurempi kuin koskaan. Nyt ei Kustaa Aadolfilla ollut enää aikaa sairastamiseen. Hän nousi heti ratsaille ja riensi ainoastaan kahden henkilön seuraamana yötä päivää Tukholmaa kohden, jonne hän saapui kolmantena päivänä kolmen aikaan aamulla.

Siellä oli Tanskan kuningas tahtonut herättää kauhua. Risteiltyään laivastoineen Itämerellä, saapui hän vihdoin Voionmaan kautta Elfsnabbiin. Täällä oli vastassa ruotsalainen laivasto, jonka varustukset tosin olivat tavattoman kalliit, mutta ei se siitä huolimatta voinut läheskään vetää vertoja tanskalaiselle. Tanskalaisen laivaston nähtyään vetäytyivät ruotsalaiset amiraalit Yrjänä Gyllenstjerna ja Hannu Bjelkenstjerna takaisin Dalarön ohi ja ankkuroivat Vaxholman maltoon.

Tanskalaiset seurasivat jäljestä etelä-Stäketiin ja Djurholmaan. Vaikkei tähän retkeen ottanutkaan osaa paljoa enemmän kuin puolet Tanskan laivastosta -- siihen laskettiin 34 laivaa, joista useissa oli jopa 80 kanuunaa -- eivät ruotsalaiset uskaltaneet käydä kimppuun avomerellä, vaan mieluummin jättäytyivät saarroksiin Djurholman saaristoon.

Ajan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja tanskalaisten puolelta juhlallisesti vaatimaan ruotsalaisia taisteluun, mutta vaatimukseen ei suostuttu.

Muutama päivä piirityksen jälkeen nosti kuningas Kristian ankkurin ja lasketti Vaxholman luo, joka siihen aikaan oli ainoastaan pieni linnoitus, rakennettu jo Kustaa I:n aikoina. Sitä ammuttiin laivoista, mutta Martti Krakau, joka oli siirretty tänne Gullbergistä, osoitti täällä samaa pelotonta rohkeutta kuin silloinkin. Syyskuun 10 päivänä täytyi Tanskan kuninkaan vihdoin syysmyrskyjen pelosta nostaa ankkurinsa ja lähteä Tukholman saaristosta ainoastaan peloiteltuaan maihinnousullaan.

Tukholmassa ja Keski-Ruotsissa oli pelästys tosin ollut koko suuri, mutta ei se muuttunut masentavaksi toivottomuudeksi. Päinvastoin olivat kaikki päättäneet pitää puoliaan viimeiseen, kansaa nostatettiin aseihin ja kaikki sotaväki koottiin Tukholmaan.

Kun Kustaa Aadolf oli ehtinyt Tukholmaan, levähti hän muutamia tunteja, mutta heti sen jälkeen asettui hän sotilasparven eturintaan ja riensi Vaxholmaan. Hän toivoi täällä ahtaassa väylässä voivansa tuhota tanskalaisen laivaston, jota vastatuuli pidätti. Mutta ennenkuin kuningas ehti perille, oli tuuli kääntynyt ja tanskalaiset purjehtineet pois.

* * * * *

Molemmin puolin ikävöitiin nyt rauhaa, Tanskassa yhtä suuresti kuin Ruotsissakin. Uhraukset olivat olleet liian suuret saavutettuun menestykseen verraten, ja käsitettiin hyvin ne suuret vaarat, joita uudesta sotaretkestä koitui.

Kuningas Kristian, jota riitapuolista pidettiin voimakkaampana, oli tyhjentänyt tulolähteensä. "Tanskan aatelistolla ei ole halua jatkaa sotaa, joka antaisi heidän kuninkaalleen käsiin keinot heidän ja heidän vapautensa saartamiseen", kirjoitti Ruotsin neuvosto Kustaa Aadolfille.

Pidettiin kokous, jossa oli neuvoteltava vankien vaihtamisesta. Tämä kokous vei kuitenkin Englannin välityksellä rauhanehdotukseen.

Akseli Oxenstjerna ja kaksi muuta valtaneuvosta olivat Ruotsin edustajina. Mutta se oli aseellinen rauhanneuvottelu, sillä kuningas Kristian ei ollut tahtonut suostua aselepoon, ja sentähden jatkettiin hävitystä ja partioretkiä rajoilla neuvottelujenkin kestäessä.

Rauhan pääehtoina oli, että Ruotsi saisi takaisin Kalmarin ja Voionmaan ja kuuden vuoden kuluttua myös Elfsborgin, josta kuitenkin oli maksettava miljoona hopeataalaria. Rauhanehtojen joukossa oli myöskin vapaakauppa molempien valtakuntain alamaisten kesken.

Mutta neuvottelut kävivät tavallisuuden mukaan sangen hitaasti, ja Kustaa matkusti sentähden Tukholmaan, johon oli kutsunut koolle valtiopäivät ja jossa oli luvannut olla läsnä sisarensa häissä.

4.

KUINKA KAHDESTA TULI YKSI.

Herttua Juhana oli, pyydettyään kirjeellisesti kuninkaalta prinsessan kättä, saanut heti virallisen suostumuksen.

Leskikuningattaren hartain toivo oli täyttynyt, ja hän näytti pitävän tärkeänä, että hääjuhlallisuudet vietettiin kaikella loistolla ja upeudella. Säästäväisyys sai väistyä, kun oli kysymys rakkaan tyttären myötäjäisistä.

Ensi kertaa nähtiin Maria Elisabet iloisena ja onnellisena. Kaikki mitä tehtiin, alistettiin hänen arvosteltavakseen, tällä kertaa hän "istui ylimmällä orrella". Kaikki ahkerat kädet pantiin liikkeelle, ja jokainen kilpaili osaltaan tyydyttääkseen häntä.

Herttua alkoi kirjeensä sanoilla "suuresti rakastettu", ja vaikkakin sisältö tavallisesti koski hänen tukholmalaisen tai vadstenalaisen talonsa sisustusta, välitti Maria Elisabet vähät siitä. "Suuresti rakastettu" oli kirjeen a ja o, ja hän sanoi Katille: "Olinpa hullu, kun olin mustasukkainen sinulle! Onhan selvää, ettei hän ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta kuin minusta, ja ainoastaan minun mustasukkaisuuttani herättääkseen hän osoitti kohteliaisuutta Ebba Brahea kohtaan, johon kaikki miehet ovat ihastuneet."

"Ebba on hyvin kaunis", vastasi Katarina.

"Hän on hanhi", virkahti morsian. "Tuolla seisoo hän ja katselee maahan ja vastailee vain yksin tavuin."

"Hän on kaino ja varoo kovin pahoittamasta armollisen rouva äitimme mieltä."

"Ei voi kieltää, että hän on näppärä sormiltaan, mutta vaikkakin pidän morsiushunnusta, jota hän ompelee, en siltä pidä hänestä".

"Kuningatar pitää", vastasi Katarina.

"Siksi, että hän seisoo kuin sytytetty kynttilä ja tekee siinä määrin hänen mielikseen, että voisi juosta vaikka tuleen jos niiksi tulee".

"Ei", jatkoi Maria Elisabet, "toinen Ebba Brahe miellyttää minua paremmin; hän tietää pitää hovikeikarit loitolla."

Tämä keskustelu tapahtui nuoren prinsessan luona, joka oli katselemassa tuoleille ja pöydille levitettyjä kalliita pukujaan.

Katarina prinsessa kiinnitti brabantinpitsiä morsiuspukuun, joka oli valkoista kultakirjo-silkkiä. "Rakas sisar", sanoi hän katkaisten edellisen keskustelun, "tulisitpa niin onnelliseksi kuin sisimmässä sydämessäni toivon."

"Se riippuu Juhanasta."

"Kyllä kai sinustakin."

"Hänen on arvattava ja täytettävä toivomukseni ennenkuin olen ehtinyt niitä ilmaista."

"Aiotko sinä tehdä samoin hänelle?"

"Minäkö? En, varmasti en."

"Eikö oikeiden aviopuolisoiden pidä palvella toisiaan."

"Muun kansan kesken voi kyllä niin olla, mutta minä, prinsessa, vaadin, että mieheni ensi sijassa ja toiset hänen jälkeensä osoittavat minulle kunnioitusta ja alamaisuutta."

"Etkö tahdo voittaa heitä rakkaudella?"

"Heidän pitää minua rakastaa ja totella, minä menettelen sitten heihin nähden miten tahdon."

Keskustelun katkaisi nuori Kaarle Filip, joka kiireesti tuli huoneeseen ja juoksi heti Katin luo huudahtaen: "Tiedätkö, että kuningas tulee kotiin huomenna?"

"Olen kuullut sen", vastasi Katarina, "ja iloitsen siitä suuresti."

"Mutta sitä en tee minä", huudahti Maria Elisabet. "Kustaa tekee aina muistutuksia, ja siksi olen suutuksissani hänelle."

"Sitä saat olla kenelle muulle tahansa, mutta et hänelle", huomautti veli. "Hänelle ei vedä vertoja yksikään meistä, sen on Skytte sanonut."

"Tuo pikku sielu! Minä tiedän mitä tohtori Chesnecopherus on sanonut kuningattarelle, minä."

"Tiedänhän sen minäkin", vastasi prinssi. "Sinun ja minun pitäisi muka vaatia itsellemme suuremmat edut ja yhtä korkea asema ja arvo kuin itse kuninkaalla on."

"No, etkös tahdo sitten?"

"En, Skytte on kertonut minulle autuaasta isoisästämme ja hänen pojistaan, ja kuinka he syöksivät valtakunnan onnettomuuteen. Olen luvannut hänelle olla Kustaalle aina tottelevainen ja alamainen."

"Vai niin, sinulta otetaan sellaisia lupauksia, mutta minä en anna sitoa itseäni, minä, ja sinun pitäisi ennen kaikkea mukautua oman opettajasi tahtoon, varsinkin kun rouva äitimme luottaa häneen."

"Skytte on ollut sekä Kustaan, että minun opettajani, ja kun tiedän, että hän on oikeassa, niin menettelen sen mukaan."

"Kylläpä sinusta on tullut päättäväinen!"

"Minun täytyy oppia eroittamaan paha hyvästä, voi tapahtua, että eräänä päivänä olen monien herra."

"Venäjän tsaari; tiedäthän, ettei rouva äitimme tahdo sitä."

"Hän pelkää, että minulle tapahtuu jotain pahaa, mutta ken mielii toimittaa jotain maailmassa, ei saa ajatella itseään. Enkö ole oikeassa, Kati", lisäsi hän hellästi ja nojasi häneen.

"Varmasti olet", vastasi Katarina, "ja minua ilahuttaa mahdottomasti kuulla sinun lausuvan sellaisia mielipiteitä."

"Tiesinhän", huudahti Maria Elisabet, "te yhdytte aina minua vastaan, mutta Jumalan kiitos pääsen täältä ja siellä mihin tulen, opetan kyllä palvelijani sekä ajattelemaan että puhumaan niinkuin tahdon."

Samassa syöksyi hän huoneesta.

"Juhana parka, hänelle ei tule hauskaa", huudahti prinssi nauraen. "En käsitä, miten hän menee hänen kanssaan naimisiin."

Katarina istui yhä työnsä ääressä. "Pelkään, ettei kumpikaan tule onnelliseksi", sanoi hän allapäin.

"Katsos", huudahti Filip, "puvulle putosi kyynel, ajatteles, jos siihen tulee tahra."

Katarina hieroi innokkaasti liinallaan. Hän käänteli kangasta kaikin puolin. "Luulen, ettei kukaan näe sitä", sanoi hän, "mutta tahra siinä on; pelkään, että se tuo mukanaan onnettomuutta."

Seuraavana päivänä tuli kuningas ja näytti iloisemmalta pitkistä ajoista. Hänen olennossaan oli nuorekasta reippautta, jollaista tavataan ainoastaan hyvin terveissä luonteissa. Pysty pää, silmien loiste, joustava käynti ja reipas luonne, kaikki näytti viittaavan siihen, että hän uneksi korkeinta maallista onnea.

Kuningatarta hämmästytti hänen muotonsa ja hän aavisti tulevaista vaaraa, vaikkei hän voinut käsittää, mistä se tulisi.

"Teidän armonne näyttää voittajalta", sanoi hän äidillisen ylpeyden ja pelonsekaisilla tunteilla.

"Varmasti on Jumala ihmeellisesti ollut kanssamme", vastasi Kustaa, "olemme saamaisillamme rauhan, tosin emme sellaista kuin toivoisimme, mutta parhaan mikä on saatavissapa sodan voimme tätä nykyä pitää päättyneenä."

"Siis voimme omistaa itsemme valmisteluihin, mitkä piakkoin vietettävä kaunis perhejuhla vaatii."

"Se samoinkuin valtiopäivätkin ovat syynä palaamiseeni kotiin. Häiden ja valtiopäivien loputtua täytyy minun lähteä Vernamoon, jossa aion asua neuvottelujen aikana."

"Minua ilahuttaisi näyttää teidän majesteetillenne mitä olen saanut aikaan tyttäreni myötäjäisiksi melkein tyhjästä." Näin sanoen tarttui Kristina rouva kuninkaan käteen ja vei hänet sisimpiin suojiin, minne hoviväellä ei ollut pääsyä.

"Toivon, että ensimäiseksi esitettäisiin valtiopäiville prinsessan myötäjäiset", sanoi kuningatar jokseenkin terävästi.

"Olen jo ajatellut sitä, mutta nykyisen suuren rahanpuutteen aikana..."

"Mitä meillä on sen kanssa tekemistä", keskeytti leskikuningatar kiivaasti. "Enkö ole suurin ja tuntuvin uhrauksin lähettänyt teidän majesteetillenne aika suuria summia vähäisten varojeni mukaan, ja vaatimuksemme ovat lailliset."

"Koetan järjestää kaikki tyynni teidän armonne mieliksi", vastasi Kustaa kumartaen ja lisäsi: "Saanko nyt luvan katsella myötäjäisiä?"

Jos hän oli odottanut kohtaavansa nuoren neitsytparven sisällä, niin hän pettyi. Mikään ei saanut johtaa hänen ajatuksiaan asioista, joihin leskikuningatar tahtoi hänen mielensä kiinnittää. Muiden muassa sai kuningas kuulla, että herttua toivoi häät pian vietettäviksi, sillä prinsessan terveys oli heikko, ja siihen saattoi vaikuttaa vahingollisesti, jos hänen elämänonneaan kauemmin viivyteltäisiin. Kuningas suostuikin vastaväitteittä leskikuningattaren ehdotukseen, että häät vietettäisiin marraskuun 29 päivänä.

Kun valtiopäivät kokoontuivat, esitettiin prinsessan myötäjäiskysymys säädyille ensimäisten asiain joukossa. Silloin tapahtui mitä kaikista vähimmän oli odotettu: papit rohkenivat selittää, että voimassa olevan säädöksen mukaan oli avioliitto serkusten kesken kielletty, joten he katsoivat olevansa velvolliset panemaan jyrkän vastalauseensa aiottua avioliittoa vastaan pyytäen kuninkaan kieltämään sen.

Leskikuningatar joutui suunniltaan suuttumuksesta ja kiihdyksissään hän kirjoitti papeille omakätisen kirjeen, missä sanoi heille, ettei avioliitto ollut hengellisen, vaan maallisen lain alainen, ja ettei heillä siis ollut asian kanssa tekemistä.

Papit lukivat nuhdekirjeen. Olisi ollut helppo kumota se, mutta kun kuningas kunnioituksesta äitiään kohtaan pysyi toimetonna, päätettiin antaa kysymyksen raueta. Jos läheinen sukulaisuus toi onnettomuuden mukanaan, olivat papit joka tapauksessa panneet vastalauseensa.

Vihdoinkin oli saatu vapaat kädet. Morsian tointui kauhean uhan jälkeen ja entistään innokkaammin koetteli hän pukua toisensa jälkeen, otti rouva äidiltään vastaan ja kätki huolellisesti piiloihinsa kalliita kankaita, taideteoksia ja jalokiviä, jotka kuuluivat kuningashuoneelle ja joihin hänellä ei ollut laillista oikeutta.

"Korkeasti rakastetulle lapselleni annan mitä tahdon, kysymättä keneltäkään lupaa", sanoi kuningatar.

Vihdoinkin oli kaikki valmista, ja Juhana herttua saattoi tulla.

Tehdyn ohjelman mukaan oli hänen lähdettävä matkalle Vadstenasta niin, että saapuisi Tukholmaan pari päivää ennen häitä.

Suuret juhlallisuudet alkoivat, ja 17 päivänä marraskuuta saapui herttua kaupunkiin. Häntä seurasi Itä-Göötanmaan aatelisto palvelijoineen, kaikki mustissa sametilla ja hopealla reunustetuissa puvuissa. Hevosilla oli mustat, hopeoiduin renkain koristetut hinnastot.

Heistä majoitettiin niin paljon kuin sopi herttuan omaan taloon Rautatorin varrella, loput sijoittuivat ystävien ja sukulaistensa luo kaupungille.

Kuningas oli ratsastanut herttuaa vastaan, ja myöhemmin näemme molempien nuorten ruhtinaiden tuttavallisesti keskustelevan herttuan uudestaan sisustetussa asunnossa.

Juhanassa oli jotain vakavaa, melkeinpä synkkää, kun sitä vastoin Kustaa Aadolf näytti hilpeältä ja iloiselta.

He välttivät molemmat puhua lähinnä kyseissä olevasta asiasta ja keskustelivat ainoastaan valtakunnan asioista.

"Näetkös", sanoi Kustaa, "olemme tehneet rauhan mahdollisimman hyvillä ehdoilla ja vapauttaneet maan vastaisista tuhoista. Sydämeni vuotaa verta ajatellessani mitä kaikkea se on saanut kestää."

"Kasvoistasi ei sitä näe lainkaan, en ole koskaan nähnyt sinua noin iloisena."

Kuningas punastui syvästi. "Minulla on ollut niin vaikeita päiviä, nyt on hieman valoisampaa ajatteles, Juhana, _yksi_ sota lopussa, eikö minun pitäisi iloita siitä!"

"Tietysti, vaikka tanskalaiset ovat yhtä häpeämättömiä kuin ennenkin. Mistä luulet saavasi kokoon miljoonan taalaria, joilla maksat Elfsborgin?"

"Luotan ruotsalaisten uhraavaisuuteen. Vastenmielisyys tanskalaisia kohtaan on niin suuri, että he tahtovat minun kanssani kärsiä suurta puutettakin vapautuakseen tanskalaisten vaatimuksista. Tiedätkö, että Tanska vaatii oikeutta säilyttää kolme kruunua vaakunassaan?"

"Siihen ei kai luullakseni suostuta?"

"Oxenstjerna tuumii, että antaisimme heidän tehdä tahtonsa mukaan toistaiseksi; sehän on heille muistona muinaisilta ajoilta. Meidän aikamme tulee myös kerran!"

"Niin, tanskalainen ryömii aina pensaan takana väijymässä."

"Mikäpä muu tarkoitus on tällä heidän sodallaan ollut kuin saattaa meidät samoinkuin Norjan valtansa alle."

"Heidän olisi toki pitänyt oppia menneistä ajoista, ettei Ruotsia niin helposti siepata."

"Sanotaan Sigismundin olevan tuumassa mukana."

"Paljon mahdollista, mutta silloin nousee kysymys: Kuinka tahtoo Kristian IV, joka on protestantti, edistää katolisuutta naapurimaassaan?"

"Saadakseen itse kalastaa sameassa vedessä."

"Sitä minäkin luulen, ja Oxenstjerna on yhtä mieltä kanssani, että siitä on tehtävä loppu."

"Uusi sotako?"

"On mahdollista, ettemme voi välttää sitä", vastasi Kustaa, "mutta sitä ei käytäisi täällä, vaan tuollapuolen Itämeren."

"On totta, että De la Gardie on niittänyt laakereita, jotka voivat tuottaa uusia etuja isänmaalle."

"Hän puuhaa Kaarle Filipiä Venäjän tsaariksi."

"Olen pyytänyt häntä luopumaan siitä ja viitannut Sigismundiin varoittavana esimerkkinä. Muuten luulen, etteivät venäläiset välitä ruotsalaisesta prinssistä. De la Gardie'n menestys ja olosuhteiden pakko on saattanut heidät suostumaan hänen ehdotukseensa, mutta jos annetaan heidän tehdä mielensä mukaan, niin valitsevat he ennemmin oman heimonsa ruhtinaan."

"Ethän liene antanut varmaa vastausta?"

"En, Oxenstjerna arvelee, että meidän on ensin eroitettava Novgorod Venäjästä ja yhdistettävä Ruotsiin samalla tavoin kuin Liettua on yhdistetty Puolaan. Sillä tavoin saamme Suomelle ja Itämerenlääneille varmemmat rajat."

"Muistan sinun kirjoittaneen minulle joku kuukausi sitten, että jos Novgorod tahtoisi tunnustaa sinut ruhtinaakseen, olisit valmis vaalin hyväksymään."

"Kyllä, ja valtaneuvosto on sitä mieltä, että jos muu osa Venäjää tahtoo yhtyä Novgorodiin, ei sitä heiltä kiellettäisi. Kumminkin pääsee Novgorodin lähetystö näinä päivinä Kaarle Filipin puheille. Minä en aseta esteitä tielle, hän saa matkustaa Viipuriin, jos tahtoo ja leskikuningatar suostuu."

"Kuinka voi leskikuningatar tulla toimeen ilman Kaarle Filipiä -- ja Maria Elisabetia", tuli katkeruuden vivahduksella.

Kustaa huomasi sen ja katsoi tutkien rakkaaseen sukulaiseen.

"Olen ollut niin paljon poissa, ja on ollut niin vähän aikaa perheasioille", sanoi hän melkein anteeksi pyytäen. "Nyt tuntuu minusta siltä, kuin ei täällä olisi aivan niinkuin pitäisi."

"Minusta ainakaan ei väliä", vastasi Juhana. "Teen ainoastaan velvollisuuteni."

"Juuri siksi on minulla niin raskas edesvastuu", vastasi Kustaa. "Minun olisi pitänyt kieltää silloin, kun pyysit sisareni kättä."

"Et voisi sitä, pappienkaan vastalause ei hyödyttänyt mitään. Kaikki tyynni johtuu siitä", lisäsi hän katkerasti, "että minä olen elämässä vain hyödytön liikalainen, jolla ei ole mitään paikkaa."

"Nyt olet väärässä, hyvin väärässä", huudahti Kustaa. "Kuinka monta kertaa olet ollut tukenani ja apunani, ja jos kaadun, täytyy sinun ja Kaarle Filipin huolehtia valtakunnasta."

"Siitä Jumala armossaan minua varjelkoon!" huudahti Juhana vilkkaasti. "Onneton isäni ei tuottanut onnea isänmaalle. Hänen pojalleen ei pitäisi käydä samoin. Kohtaloni on minut määrännyt naimaan Maria Elisabetin, sittenpähän nähdään, voinko tehdä hänet onnelliseksi. Rukoilen sitä joka päivä Jumalalta."

"Hän rakastaa sinua paljon."

"Leskikuningatar sanoo samaa, ja siinä tapauksessahan on suurempia toiveita onnellisesta yhdyselämästä."

"Varmasti olisitte onnelliset, jos hän voisi saavuttaa sinun rakkautesi!"

Herttua pudisti epäilevästi päätään ja siirtyi toiseen puheenaiheeseen.

Surulliset ajatukset täyttivät kuninkaan nuoren sielun, kun hän saapui linnaan. Hän oli varma, ettei avioliitto koituisi kummallekaan aviopuolisolle onneksi. Kätchen vältti häntä hänen tultuaan kotiin. Hän oli huomannut hänen punaiset silmänsä ja kalpeat poskensa. Ellei hän olisi rukoillut ankaraa äitiään, olisi hän saattanut viime tingassa katkaista siteen ja asettaa Kätchenin käden Juhanan käteen. Mitähän Maria Elisabet sanoisi, vielä oli yksi päivä jäljellä, jos hän koettaisi?

Reippain askelin meni hän prinsessan huoneeseen, avasi oven ja astui sisään. Mutta täällä kohtasi häntä odottamaton näky.

Prinsessa istui tuolilla, hän oli punainen kasvoiltaan ja huusi kovasti, heiluttaen jalkojaan ilmassa. Hovineitorukka oli polvillaan hänen edessään ja koetti turhaan saada kiinni toista jalkaa.

"Sanon sen, että ne ovat liian suuret, etten huoli niitä ja että heti täytyy tehdä toinen kenkäpari, jonka täytyy olla valmiina huomisaamuksi."

"Armollinen neiti, mahdotonta."

"Mahdotonta, kun minä käsken", ja pari kelpo korvapuustia täydensi lauseen.

Kirkkaat kyynelet vierivät tytön poskia pitkin, kun hän sai armon ottaa pienen kultakirjokengän, joka oli liian suuri.

"Vai niin, sinä rohkenet itkeä!" huusi Maria Elisabet, "kyllä mä näytän sulle itkut!" Ja kaikin kymmenin sormin raapi hän pitkiä naarmuja tytön kasvoihin, tämän tekemättä vähintäkään vastarintaa.

Töin tuskin voi Kustaa pysyttäytyä hiljaa. Mutta hän hillitsi itsensä, sillä hän tahtoi nähdä kuinka pitkälle pieni raivotar saattoi mennä.

Seuraavana hetkenä tämä heittäytyi taaksepäin tuolissaan huutaen: "Olen onnettomin ihminen maan päällä, ei kukaan, ei kukaan välitä minusta!" Ja sitten hän löi päätään tuolinselkämykseen.

Palvelijatar pani kätensä väliin, ettei prinsessa tekisi itselleen pahaa, mutta heti, kun hän sen huomasi, huusi hän vihaisesti, että koko maailma saisi tietää, miten pahoin häntä pideltiin ja millaisia kurjia palvelijattaria hänellä oli. Sen jälkeen seurasi raju itkunpuuska ja sitten ankaran käskevällä äänellä: "Juokse pian noutamaan Kätchen neitiä, tahdon että hän heti tulee tänne."

Nyt oli kuninkaan kärsivällisyys lopussa. Hän astui ovelta esiin ja sanoi tyynesti:

"Et tarvitse mennä Kätchen neidin luo. Mutta jätä meidät, tahdon puhua prinsessan kanssa."

Palvelijatar niijasi syvään, mutta heitti pikaisen katseen valtiattareensa ennenkuin riensi pois.

Maria Elisabet itki yhä edelleen tai oli itkevinään. Hän oli kyyristynyt kokoon tuoliin ja painanut päänsä tyynyihin.

Kustaa istuutui sohvaan. Hän tahtoi oikein tutkistella sisartaan.

Pitkän hetken pysyi tämä hiljaa paikoillaan. Sitten heitti hän salavihkaisen katseen veljeen. Mutta kun veli yhä edelleen istui liikkumatonna, nousi hän kiihkeästi ja kysyi mitä tämä tahtoi. Ei ollut tapa sellainen, että ilmoittautumatta pujahdettiin naishenkilön luo, sisarelleenkin oli velvollinen ilmoittautumaan.

"Kunhan sinä lopetat, sitten puhun minä", vastasi kuningas.

Prinsessa huomasi, että oli tosi kysymyksessä ja sanoi tylysti ja katsellen veljeään synkin katsein: "Ole niin hyvä."

Mutta nyt sai hän kuulla mitä ei ollut odottanut. Kuningas sanoi hänelle, ettei hänen luonteisensa naisen pitänyt koskaan mennä naimisiin ja kehoitti häntä ajoissa katkaisemaan yhdyssiteen, johon ei kumpikaan puoli tulisi olemaan tyytyväinen.

"Onko herttua lähettänyt sinut?" puuskahti morsian kiihkeästi.

Kuningas vastasi kieltävästi, mutta lisäsi aivan kuin tahtomattaan: "Minun on sääli Juhanaa, hyvin sääli."

"Siksikö, että hän menee kanssani naimisiin?" kirkaisi morsian.

"Sentähden, ettei avioliitto voi olla onnellinen ilman keskinäistä kunnioitusta", vastasi Kustaa ankarasti.

"Rakkaus, rakkaus on ainoa, josta välitän, sen tahdon sanoa hänelle."

"Mikset ole sitä vielä tehnyt?"

"Siksi... siksi ettemme puhu koskaan keskenämme muusta kuin... emme mistään", sanoi morsian kalveten.

"Niinkö! Sisko parka", virkkoi Kustaa painaen hänet povelleen, ja nyyhkyttäen painoi hän päänsä vasten hänen poveaan. "Kenties olisi parasta, jos olisin Juhanan kanssa kahden erämaassa, sillä nyt olen mustasukkainen kaikille, jotka tulevat hänen lähelleen, yksinpä Katillekin." Kun Maria Elisabet tuli nämä sanat päästäneeksi suustaan, katsoi hän äkkiä veljeensä.

"Hän on mitä parhain ja jaloin nainen", vastasi veli vältellen.

"Sen tiedän; hänen parissaan mieluimmin olenkin."

Tässä katkaisi keskustelun kuningatar, joka kenties sattumalta tai saatuaan salavihkaa tiedon astui yhtäkkiä huoneeseen. "Ilahuttava näky", huudahti hän. "En tiedä, milloin teidän majesteettinne viimeksi ilahutti sisartaan käynnillään."

"Jollen persoonallisesti, niin ajatuksissani olen usein hänen luonaan", vastasi Kustaa lempeästi. "Tulin juuri herttuan luota ja halusin tuoda hänen tervehdyksensä."

"Hänen korkeutensa on pyytänyt yksityistä keskustelua kanssani."

Maria Elisabet katsoi kysyvästi äitiinsä.

"Kysymys on sinun hovinpidostasi", lisäsi leskikuningatar. "Lähdettyään luotani viettää herttua päivänsä lähimpäinsä ja hovinsa keskuudessa. Tyttäreni jää yksin minun ja hovinaisten kanssa vanhan hyvän tavan mukaan, mutta kuningas on itseoikeutettu ja tervetullut vieras, milloin vain suvaitsee tulla."

Kustaa kiitti, mutta sanoi kutsuneensa muutamia valtiopäivämiehiä luokseen tehdäkseen heille muutamia ilmoituksia. Hän ei voinut varmasti sanoa, salliko hänen aikansa sitten tulla kuningattaren luo.

Oli ilmeistä, että kuningatar halusi jäädä yksin tyttärensä kanssa. Kuningas sanoi sentähden hyvästit ja palasi omiin huoneihinsa. Ja Juhanan asiasta kääntyivät hänen ajatuksensa vähitellen omaansa.