Part 4

Smålannissa olivat pellot kylvämättä, ja hevosista oli niin suuri puute, etteivät kuninkaan lähettiläätkään voineet saada kyytiä. Miehet olivat sodassa, naiset ja muu kotiväki elivät kurjuudessa, mutta nälkä ja puute kärsittiin nurisematta, kaikkien ajatukset kohdistuivat yhteen ainoaan: tanskalainen oli ajettava pois Ruotsista.

* * * * *

Kuningas oli pääasiallisesti pysytellyt Skånessa. Jään lähtiessä oli kuitenkin pakko toistaiseksi lakkauttaa sotaliikkeet, ja kuningas pyysi sentähden Juhana herttuaa tulemaan mukaan Tukholmaan.

Jesper Cruus sai käskyn jäädä Länsi-Göötanmaalle ja Stjernsköld Smålantiin valvomaan näiden maakuntien puolustusta.

3.

KUN VÄKIVALTA RAIVOAA.

Hovi oli täksi aikaa asettunut Tukholmaan, jossa kiihkeimmällä levottomuudella odotettiin tietoja sodasta. Ja kun kuningas maaliskuun 14 päivänä saapui, otti hänen rouva äitinsä hänet mitä suurimmalla rakkaudella vastaan.

Koko hovi oli kokoontunut tähän juhlalliseen tilaisuuteen; mutta ankara rouva ei nähnyt sitä lämmintä katsetta, joka vaihdettiin kahdeksantoista vuotiaan nuorukaisen ja seitsemäntoista vanhan, punastelevan neidon kesken. Poikaansa tervehdittyään hänen oli toivotettava tervetulleeksi herttua, joka näytti koko lailla reippaammalta ja miehekkäämmältä kuin ennen. _Sen_ näki hän kyllä, että herttua vain ohimennen tervehti kauneinta hovineitsyistä. Mutta Maria Elisabetia kohtaan oli hän hyvin huomaavainen ja ilmeisesti tavoitteli hänen suosiotaan, ja se täytti äidin sydämen ilolla, se sekä ilahutti että hämmästytti Katarinaa.

Yhdentoista vuotias Kaarle Filip ei voinut kääntää silmiään veljestään. Hän kuunteli kaikkea mitä tämä sanoi ja kuiskasi salavihkaan: "Tohtori Chesnecopherus on tyytyväisempi minuun kuin ennen."

"Sen olen suureksi ilokseni jo kuullut", vastasi Kustaa Aadolf.

"Kuullut, keneltä?" kysyi poika kummissaan.

"Tohtori on kirjoittanut minulle."

"Minun edistymisestäni?"

"Niin... hän ymmärsi sen ilahuttavan minua."

"Sitten tahdon edistyä niin, että pian pääsen sotaan mukaan ja saan antaa tanskalaisia nenälle."

"Täällä kotona olet äidillemme suureksi iloksi, ja sitä hän kyllä tarvitsee."

"Ei sovi istua uunin takana sen, josta on tuleva Venäjän tsaari."

Kuninkaan kasvot synkistyivät. "Kuka sen on sanonut?" kysyi hän.

"Tiedän, että niin on, mutta kuningatar ei tahdo sitä -- eikä luullakseni kuningaskaan."

"Rakas veli, puhukaamme siitä vastedes, se on vielä liian aikaista. Näetkös, sisaremme, Kätchen prinsessa, silmäilee meitä. Tule, menkäämme hänen luoksensa."

He menivät, ja keskustelu kohdistui heti sotaretkeen. "Vittsjön jäällä olimme vähällä menettää sinut", virkkoi Kätchen.

"Niin, siellä jos missä oli korkeimman suojeleva käsi tarpeen. Sieltä on minulla muisto, joka seuraa minua läpi ikäni", lisäsi Kustaa Aadolf epäröiden.

"Ethän vain vahingoittunut?"

"En suinkaan." Ja kuningas kertoi, kuinka oli märkänä ja viluisena tullut pieneen tölliin Smålannin rajalla ja mitä kaikkea siellä oli hänelle tapahtunut.

"Kannatko amulettia mukanasi?" kysyi Kätchen.

"Kannan niin kauan kun elän."

"Kiitos", kuiskasi Kätchen puristaen hänen kättään. "Pelkäsin, että pitäisit sitä taikauskona."

"Hm, miksi niin... amuletti on uhrautuvan rakkauden vertauskuva, ja usko, että sellainen korkea rakkaus leijailee ympärilläni, antaa minulle rohkeutta rintaan ja terästä käsivarteen."

Mutta näin puhuessaan loi nuori kuningas lämpimän katseen Ebba Braheen, joka hieman loitompana hymyili raukeasti jonkun hoviherran puheelle. Kätchen huomasi sen ja tunsi piston sydämessään, sillä hän tunsi äitipuolensa. Hän tarttui heti Kustaan käteen, vetääkseen tämän huomion puoleensa, ja sanoi: "Eikö totta, Kustaa, jonakin päivänä tulet luokseni ja näytät minulle amuletin?"

"Lupaan sen."

Tuttavallisiin yksityiskeskusteluihin ei ollut paljoa aikaa, ja yksityisessä neuvottelussa, joka samana päivänä pidettiin kuninkaan, kuningattaren ja muutamain neuvosherrojen kesken, neuvoteltiin Kaarle IX:nnen hautajaisista, joiden oli tapahduttava viipymättä.

Jo samana päivänä lähetti kuningas kutsukirjeet aatelille, muuatta päivää myöhemmin piispoille ja Juhana herttualle. Ja ruumis tuotiin juhlallisella upeudella ja tavanmukaisin juhlamenoin Nyköpingistä Strengnäsiin, jonka vainaja itse oli valinnut lepopaikakseen. Loistavain hautajaisten jälkeen palasi kuningas Tukholmaan.

Siellä odotti häntä suuri joukko kirjeitä porvareilta ja talonpojilta, ja kaikki pyysivät verojen huojennusta, koko maassa oli suuri joukko taloja autioina. Sellainen oli asema: sota ovella eikä tuloja mistään. Kuningas, herttua ja monet hallitusmiehistä luovuttivat hopeansa rahaksi lyötäväksi. Lisäksi ryhdyttiin neuvotteluihin lainojen hankkimisesta vierailta valloilta.

Aluksi käännyttiin Hollannin ja Hansakaupunkien puoleen. Nämä molemmat vetäytyivät kuoreensa heti, kun näyttäytyi, että Tanska oli voimakkaampi vihollisten ympäröimää Ruotsia, sanoen toistaiseksi tahtovansa jäädä odottelevalle kannalle.

Tanskan kuningas, jolla oli vähemmän vaikeuksia voitettavanaan kuin Ruotsin kuninkaalla, sai myöskin pikemmin varustuksensa valmiiksi. Kalmari oli erittäinkin hänen sydämellään, ja hän kehoitti linnan päällikköä olemaan varuillaan, luvaten itse pian tulla apuun.

Tanskalaisilla oli vierasta palkkaväkeä 18,000 miestä, ja koko Tanskan sotaväki otaksuttiin tänä vuonna 40,000 mieheksi. Se jaettiin kahteen osaan, joista kuningas johti toista ja Gerdt Rantzau toista; edellisen oli lähdettävä Elfsborgia ja Gullbergia vastaan, jälkimäisen Voionmaalle. Nämä valloitettuaan oli heidän yhdyttävä ja marssittava maan sydämeen, valloitettava Jönköping, jonka tietysti olisi pakko antautua voiman edessä. Ja jos tämä suunnitelma onnistuisi, olisi koko Etelä-Ruotsi tanskalaisten vallassa.

Ruotsin asema oli arveluttava, se sai tulla toimeen omin neuvoin, ja sitä paitsi kantoi puolustustaakkaa ainoastaan pieni osa maasta; Suomen ja Viron voimat vaati Venäjän sota ja puolustus Puolaa vastaan; Smålanti ja Länsi-Göötanmaa olivat jo puoliautioina.

Kristian IV aloitti sotaretken käymällä Götavirran varrella sijaitsevain linnoitusten kimppuun. Elfsborg oli ajan olosuhteihin katsoen sangen luja linnoitus. Se oli edellisellä vuosisadalla rakennettu korkealle luodolle, ja sitä ympäröivät kaksinkertaiset vallit ja syvät haudat. Skinnarluodon ulkovarustus oli tärkein, ja sen kimppuun kuningas ensin kävi piiritystaitoisine upseereineen. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin oli murrettu aukko porttiin ja paalutukseen, jonka jälkeen ranskalaiset ratsumiehet valtasivat vallituksen. Linnoituksen kohtalo saatettiin silloin pitää varmana.

Toukokuun 14 päivänä 1612 ryntäsi koko armeija ratsain ja jalkaisin Elfsborgin edustalle, ja sitä vaadittiin antautumaan. Valloittajia oli vähintään 20,000 ja puolustajia 400, mutta päällikkö Olavi Stråle hylkäsi sankarillisesti vaatimuksen. Hänelle oli sekä Cruus että Stjernsköld luvannut apua, mutta edellisen esti tanskalainen sotavoima tulemasta, ja jälkimäinen ei ehtinyt ajoissa saada kokoon riittävästi väkeä. Stråle vastasi, että jollei hänelle neljääntoista päivään tullut apua, tahtoi hän luovuttaa linnoituksen.

Silloin annettiin käsky, että piiritystyötä oli heti jatkettava. Pattereita ja juoksuhautoja luotiin, miinoja kaivettiin vallien ja muurien alle, ja kahdeksan Bohusista tuotua muurinmurtajaa teki maan päällä työtään.

Toukokuun 22 päivänä, kolmen tunnin ampumisen jälkeen oli muurissa melkoinen aukko, ja kenttätykkien tuli kaasi suurimman tornin ylimäisen kerroksen hautaan tykkeineen ja huippuineen.

Linnoitusta vaadittiin uudestaan antautumaan, mutta kahden tunnin ajatusajan jälkeen vastasi urhea päällikkö: "Elfsborg ei ole mikään Kalmari, enkä minä salli muita keskusteluja vihollisen kanssa kuin kuulien ja ruudin puhetta."

Silloin annettiin käsky rynnäkköön. Englantilainen miehistö tunkeutui ensiksi aukkoon, mutta heidän oli pakko peräytyä menetettyään 200 miestä.

Sen jälkeen ryntäsi tuleen herttua Georg Lüneburgilainen jalkaväkensä ja kuninkaan oman henkirykmentin kera. Tämä oli kaikki valioväkeä, mutta linnoitus puolustautui sankarillisesti. Suuria hirsiä heitettiin vihollisten päihin, ja sytytetyt pikitappurat ja muut palavat aineet pakottivat hyökkääjät vetäytymään takaisin.

Mutta tulen varomattomasta pitelystä syttyi muuan torni, ja tuli ryöstäytyi toisiinkin rakennuksiin, joissa oli helposti syttyviä aineita.

Kuningas Kristian tarjosi pakkosopimusta kolmannen kerran, lisäten, että jos linnoitus täytyi ottaa väkivallalla, ei sieltä päästettäisi ketään hengissä. Ajatusaikaa myönnettiin seuraavaan aamuun.

Olavi Stråle oli itse haavoittunut, puolustusjoukko oli huvennut 200 mieheen, joukossa sairaita ja haavoittuneitakin. Ei ollut ajattelemistakaan enää jatkaa puolustusta.

Myönnettiin vapaa lähtö mitä kunniallisimmilla ehdoilla. Mutta neljäkymmentä tykkiä, kaikki muut sotavarustukset ja kuusi sotalaivaa jäi vihollisen saaliiksi.

Tanskalaisten ilo tämän valloituksen johdosta oli suunnaton. Kuningas lyötätti oikein muistorahankin, ja hänen päällystönsä joi vallatussa linnassa iloiten ja riemuiten kotonaolevain rouvien maljan.

Neljä päivää Elfsborgin valloituksen jälkeen saapui tanskalainen etujoukko Gullbergin edustalle. Seuraavana päivänä saapui kuningas Kristian koko sotajoukkonsa kanssa.

Gullberg oli nyt kaikin puolin hyvin varustettu pontevaan puolustukseen. Siellä oli kahdeksankymmentä tykkiä, ja ruuti ja elintarpeet riittivät kokonaiseksi vuodeksi. Odotettiin, että linnoitus ainakin tekisi pontevaa vastarintaa. Mutta päällikkönä ei enää ollut urhea Martti Krakau, hänet oli siirretty Vaxholmaan, ja Gullbergissa oli nyttemmin vain ulkomaalaista väkeä. Niinpä linnoitus antautuikin, sittenkun sinne oli heitetty muutamia granaatteja ja hehkuvia kuulia.

Suuri varasto sotatarpeita meni siten Ruotsilta läpi käsien, koko ruutivarasto eikä vähempää kuin 1,500 muskettia, joutui tanskalaisten käsiin. Elfsborgin luo upotetut laivat nostettiin jälleen ilmoille ja vahvistettiin niillä tanskalaista laivastoa Kattegatissa. Lähin seuraus tästä oli, että Göteborg, tämä "juuttien silmätikku", perinpohjin hävitettiin.

Tanskan lippu liehui Ruotsin molemmissa päälinnoituksissa, ja Kalmarin ja Elfsborgin herraksi päästyään saattoi kuningas Kristian marssittaa Länsi-Göötanmaalle sotajoukon, johon kuului kaksineljättä lippukuntaa jalkaväkeä ja yksitoista lippukuntaa ratsuväkeä.

Samaan aikaan olivat Linköpingiin sijoitetut skotlantilaiset ja irlantilaiset palkkasoturit itse ryöstäneet kaupungin ja ajaneet asukkaat pakosalle, mutta livistivät tanskalaisten saapuessa itse käpälämäkeen.

Näytti kuin linnoitusten helposta ja luonnollisesta valtaamisesta seuraisi koko Länsi-Göötanmaan valloitus.

Koko Ruotsi oli hämmästyksen, levottomuuden ja surun vallassa. Kustaa Aadolfin sotajoukko nousi ainoastaan 11,000 mieheen, ja toukokuun 30 päivänä ei se elintarpeiden puutteen tähden ollut vielä koossa.

Kesäkuun 2 päivänä riensi kuningas Tukholmasta Länsi-Göötanmaalle. Hän käsitti mahdottomaksi uskaltautua taisteluun, mutta hän tahtoi sulkea tien viholliselta ja asettui sentähden leiriin Nissajoen rannalle ja vetäytyi sitten takaisin Mariestadiin odotellessaan Juhana herttuaa, joka tahtoi pois Itä-Göötanmaalta, koska pelkäsi hyökkäystä merenpuolelta.

Vihdoinkin taipui herttua kuninkaan esitysten johdosta tulemaan ja kokosi väkensä Arrholman luo, itäänpäin Falköpingistä, mutta lähetti lippukunnan jalkaväkeä ja niin paljon ratsuväkeä kuin voi kuninkaalle.

Suuri vaara uhkasi tanskalaisten puolelta, mutta Kustaa Aadolf pelasti valtakunnan ruotsalaisten talonpoikain avulla. Rahvas osoitti ihailtavaa uljuutta ja kuoleman halveksumista. Talonpojat olivat paenneet ryöstelevien joukkojen tieltä kodeistaan metsiin, mutta siellä hakkasivat he murroksia ja tuhosivat saaliinhimoisia vihollisparvia, joita harhaili ympärinsä. Harvaan asuttu, metsäinen maa tarjosi hyvät edellytykset tällaiselle sissisodalle, ja väestö osasi sitä käyttää hyväkseen.

Osa sotaväestäkin lähetettiin rajametsiin sieppaamaan Elfsborgin ja Bohusin välillä kulkevia vihollisten kirjeitä ja viestinviejiä kiinni ja yleensä tekemään viholliselle kaikkea ajateltavaa vahinkoa. Kuningas itse käytti päävoimaa osaksi hyökäten vihollisen selkään, osaksi hätyyttelemällä molempia sivustoja. Sillä tavoin pakoitti hän suuren vihollisarmeijan kolme kolonnaa yhtymään yhdeksi ainoaksi, ja kun tämän oli ylen vaikea saada elatustaan autiossa, jo edellisenä talvena hävitetyssä maassa, kävi tanskalaisten asema yhä arveluttavammaksi.

Kuningas Kristian paloi halusta yhyttää vihollisensa avoimella kentällä, mutta tämä pysyttäytyi piilosalla ja tuhosi pikku sodalla suuret suunnitelmat. Mihin tanskalainen sotajoukko marssikin, valloitti se vain maata, jossa ei ollut niin mitään. Sissijoukot sieppasivat kaikki muonakuormat, joita hänelle aiottiin tuoda, ja tauti alkoi tehdä hänen joukoissaan tuhojaan. Lisäksi alkoivat palkkajoukot kapinoida, niin että heillä oli suurempi valta päälliköihin kuin päälliköillä heihin nähden. Lopulta ei kuninkaan auttanut muuta kuin lähteä paluumatkalle Elfsborgiin, kun ensin oli parisen kertaa koettanut pakoittaa ruotsalaisia ratkaisevaan otteluun.

Mutta paluumatkan alettua ajoi Kustaa Aadolf vihollista tuimasti takaa, lyöden "missä vain käsi kuontui".

Kesäkuun 7 päivänä leiriytyi tanskalainen sotajoukko Gullbergin läheisyyteen, ja häntä kohdanneista vastoinkäymisistä suutuksissaan hävitytti kuningas linnoituksen raunioiksi.

Kustaa Aadolf oli ajanut häntä takaa kappalen matkaa. Hyökätä ei hän uskaltanut vihollisensa kimppuun, mutta nyt katsoi hän olevansa siksi turvassa hänestä, että saattoi kääntää huomionsa Kalmariin päin.

Herransa esimerkkiä noudattaen oli Gerdt Rantzau lähtenyt Kalmarista pohjoiseen ja käynyt Ryssbyn linnoituksen kimppuun. Ruotsalainen päällikkö luovutti sen toukokuun 1 päivänä.

Ryöstettyään ja häviteltyään ympäristöllä meni hän yli salmen Voionmaahan. Pietari Hammarsköldin, joka siellä oli päällikkönä, täytyi peräytyä peräytymistään ja lopulta sulkeutua Borgholmaan, joka sekin sankarillisen puolustautumisen jälkeen oli pakoitettu antautumaan. Puolustusjoukko sai poistua manterelle aseineen, mutta liput ja muut sotatarpeet olivat jätettävät; sitä paitsi oli Hammarsköldin annettava lupaus, ettei kolmeen vuoteen taistelisi tanskalaisia vastaan.

Tehdyn sopimuksen rikkoi vihollinen heti: poistuvaa miehistöä ryöstettiin ja monet riisuttiin aivan alastomiksi ja murhattiin. Verukkeena oli, että ruotsalaiset olivat tahtoneet viedä muutamia pusseja ruutia mukanaan.

Hammarsköldin täytyi katsoa tätä väkivaltaa vaieten, mutta sen johdosta katsoi hän myös olevansa vapaa lupauksestaan. Ja heti manterelle päästyään oli hän jälleen toimessa vihollista vastaan.

Nytkös onnettomalla Voionmaalla murhattiin ja poltettiin, papit vietiin vankeina Kööpenhaminaan ja useihin paikkoihin laitettiin varustuksia, joista pidettiin silmällä rohkeita saarelaisia, joiden nyt oli kuoltava tuskallinen kuolema tai vannottava uskollisuutta Tanskan kuninkaalle.

Vihdoinkin oli Rantzau valmis lähtemään retkelle Ruotsin sisämaahan, Jönköpingin kimppuun, jossa oli ratkaistava vuoden 1612 sotaretki. Lähtöpäivä ilmoitettiin pikaviestillä kuninkaalle, ja tanskalainen pääjoukko lähti samoihin aikoihin liikkeelle yhteistä maalia kohden.

Näitä yhdistyneitä voimia vastaan turvautui Kustaa Aadolf niihin äärimäisiin keinoihin, joilla maa voi vastustaa ahdistavaa vihollista. Kautta koko maan kutsuttiin kansa aseihin, ja kutsua noudatti melkein joka mies. Taloista ja tölleistä lähtivät isännät ja rengit, kaivosväki jätti pimeät kuilunsa ja vyötti miekan kupeelleen, samoin kaikenlaatuiset käsityöläiset vaihtoivat työkalunsa aseihin. Oli vielä kerran pelastettava Ruotsi tanskalaisten kynsistä, ja kun tuli on nurkissa, heitetään kaikki sikseen ja ajatellaan ainoastaan sammutusta.

Ainoastaan suuri joukko aatelistoa pysyi paikoillaan kartanoissaan. Pyyhittäköön heidän nimensä pois historian muistolehdiltä ja kirjoitettakoon sijaan niiden, jotka rohkeasti taistelivat rakkaan isänmaan puolesta ja antoivat viimeisenkin korren sen pelastukseksi.

Kustaa Aadolf, kahdeksantoista vuotias nuorukainen, seisoi tähän aikaan melkein kuin yksin, ketään mainioita sotapäälliköitä ei hänellä ollut rinnallaan. Jaakko De la Gardie ja Evert Horn olivat Itämeren toisella puolen. Niilo Stjernsköld ja Herman Wrangel olivat kunnostautuneet useain suomalaisten linnoitusten puolustuksessa, mutta täällä valtakunnan pääpaikoilla ei ollut ketään nuorta kuningasta neuvomassa ja ohjaamassa.

Mutta kaikkia mahdollisia pelastusneuvoja käytettiin. Jo luonnonsuhteiden tähden oli vaikea liikkua näillä seuduilla, mutta rahvas laittoi esteitä sitäkin enemmän. Sillat revittiin, tiet sulettiin murroksilla ja murrosaitoja laitettiin metsiin.

Kuningas meni Jönköpingiin, uhattuun kaupunkiin. Täällä oli puolustuksen keskipiste, ja tänne kutsui hän valtaneuvoston rinnalleen. Tänne kutsuttiin koko ritaristo erioikeuksiensa menetyksen uhalla. Tänne oli maan puolustusvoimien kokoonnuttava.

Rantzau marssi toukokuun 29 päivänä Ålemiin ja sieltä Högsbyhyn. Varustus, jonka talonpojat olivat laatineet, valloitettiin rynnäköllä, jonka jälkeen tanskalaiset metsiä myöten etenivät Vimmerbytä kohden.

Marssi oli ylen tukalaa autiossa maassa. Talonpojat olivat itse tuhonneet talonsa ja menneet metsiin. Saksalaiset sadattelivat ääneensä moista sotaa, jossa ei saanut mitään ryöstää eikä rosvota ja jossa ei saanut mitään muonanlisää omille eväilleen. Kapina oli puhkeamaisillaan, kun sotajoukko heinäkuun 6 päivänä ehti perille Vimmerbyhyn.

Kaupunki oli autio ja tyhjä, asujamet olivat paenneet ja vieneet kaikki ruokavaransa mukanaan, niin että Rantzaun täytyi lähettää osa joukostaan Eksjöhön, toinen Vestervikiin, toivossa että sieltä saataisiin elintarpeita. Mutta kun tämäkin kaupunki oli autio, vihollinen sytytti sen suutuksissaan. Stegeholman linnassa, joka vallattiin, oli sentään vähän muonavaroja, jotka vietiin mukana.

Samaan aikaan näyttäytyi Tanskan itämerenlaivasto rannikolle tukeakseen sotajoukon liikkeitä; se kävi Söderköpingin kimppuun, linna vallattiin, kaupunki poltettiin ja kaikki lähimmät ympäristöt hävitettiin.

Kun elintarpeita ei kuitenkaan saatu läheskään riittämään ja kapinanhenki yltyi sitä mukaa kuin hätä koveni, ei Rantzaulla kuun puolivälissä ollut muuta neuvoa kuin lähteä kiireimmiten paluumatkalle. Tämä oli sitäkin välttämättömämpää, kun hän ei ollut saanut pienintäkään tietoa länsiarmeijasta, mutta sitä vastoin kuullut huhuja, että ruotsalainen sotajoukko lähestyi.

Kustaa Aadolf oli kiireimmiten lähtenyt Jönköpingistä hyökätäkseen Rantzaun kimppuun, ennenkuin Kristian IV ehti tämän avuksi. Ruotsin kuningas marssi lounaiseen suuntaan tanskalaisen sotajoukon sivulle, ja pohjoisesta tunkeutui Itä-Göötanmaan aseihin noussut rahvas samaan suuntaan.

Rantzaun paluumatka oli siis vaarassa tulla katkaistuksi, ja sellaisissa olosuhteissa marssi muuttui yhä enemmän paon luontoiseksi. Kustaa Aadolf ruotsalaisine joukkoineen seurasi aivan kintereillä ja löi tai vangitsi yksityisiä osastoja. Töin tuskin pääsi pääjoukko Kalmariin, jossa kaikki saksalaiset rykmentit hajoitettiin, koska heidän kapinansa katsottiin suurelta osaltaan olleen syynä retken onnettomuuksiin. Rantzaun kärsimä mieshukka arvioitiin 1,500 mieheksi. Sillaikaa olivat Kristian IV ja Georg Lüneburgilainen Tanskan pääjoukon kera marssineet Jönköpingiä kohden vielä hankalampia taipaleita kuin itäinen joukko. Matkanteko oli niin hankalaa, ettei kymmenessä päivässä päästy yli seitsemän peninkulman. Sellaisilla teillä ei tietenkään voitu kenttätykkejä kulettaa mukana.

Vihdoin heinäkuun 23 päivänä 1612 oli jouduttu Jönköpingin läheisyyteen. Leiriydyttiin sen linnoituksen ympärille, jonka Erik XIV oli laitattanut kaupungin puolustukseksi ja jonka Daniel Rantzau jo kerran ennen oli vallannut.

Kristian toivoi näkevänsä Rantzaun tulevan vastaan, linnan pommittamiseen tarvittiin hänen kenttätykkejään.

Jönköpingin linna oli heikko linnoitus, ja päälliköt Yrjänä Stjerna ja Sten Bölja olivat neuvoneet hyökkäyksen tapauksessa räjäyttämään sen ilmaan. Mutta Kustaa Aadolf oli käskenyt, että sitä oli puolustettava viimeiseen saakka, ja luvannut itse tulla avuksi.

Kristian kuninkaan lähettämät tiedustelijat palasivat sillävälin tuoden tiedon, että Rantzaun oli ollut pakko vetäytyä takaisin Kalmariin, mutta että sitä vastoin Ruotsin kuningas oli saapumassa.

Nyt ei Kristian IV:llä ollut muuta neuvoa kuin kääntyä itsekin. Paluumatkalle lähdettiin jo samana yönä ja niin nopeasti, että kaikki sairaat ja haavoitetut jäivät jäljelle. Heidän kohtalonsa oli oleva kuolema. Sillä katkeruus oli molemmin puolin niin suuri, ettei armoa edes pyydettykään. Tanskan laivasto sai nimenomaisen käskyn, ettei ollut lainkaan otettava vankeja mukaan, vaan oli heidät yksinkertaisesti surmattava, koskeivät ruotsalaisetkaan antaneet armoa.

Kustaa Aadolf oli ehtinyt Sandsjöhön, joka on päivänmarssin päässä Jönköpingistä, kun tanskalainen sotajoukko aloitti paluumatkansa. Hän ei katsonut maksavan vaivaa lähteä jälkeen, vaan palasi Jönköpingiin.

Kristian IV luovutti joukon päällikkyyden Georg Lüneburgilaiselle ja riensi Halmstadista vesitse Kööpenhaminaan, vimmoissaan sodankäänteestä ja palaen kostonhalusta.

Heti sen jälkeen asettui Jesper Cruus ruotsalaisine joukkoineen pitkin Hallannin rajaa, ja silloin saattoi sodan pitää päätettynä sille vuodelle.

Niin hyvin Ruotsin kansalla kuin maallakin oli ansionsa saavutettuun voittoon nähden. Luonnonsuhteet olivat suuresti vaikuttaneet yleisen aseellisen vastarinnan ohella, ja vielä kerran oli näyttäytynyt, että kansan puolustusvoimassa oli Ruotsin varmin turva.

Ajaessaan Rantzauta takaa oli Kustaa Aadolf Högsbyn metsässä hiostuneena juonut kylmää vettä ja kylmettynyt. Jönköpingiin saavuttuaan sairastui hän vuoteen omaksi. Kaikkien mielet täytti pelko ja levottomuus. Hän, kaikkien rakastama ja ihailema, makasi sairaana ja kärsivänä, ja jokainen tunsi, että Ruotsin pelastus riippui hänen elämästään.

Leskikuningatar kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, pyysi häntä jättämään päällikkyyden Juhana herttualle ja tulemaan puheilleen Vadstenaan. Sairaus esti häntä noudattamasta äitinsä toivomusta, mutta Juhana herttua ja valtaneuvosto riensivät kuninkaan luo Jönköpingiin.

Hänen luontainen voimakkuutensa voitti sairauden, mutta lääkäri vaati, että hänen toistaiseksi oli pysyttävä hiljaa.

Kustaa käytti tämän ajan keskusteluihin neuvosherrojensa kanssa siitä, mitä oli tehtävä maan aseman parantamiseksi. Kutsua, jonka hän oli aatelistolle lähettänyt, oli noudattanut ainoastaan kahdeksan aatelismiestä, ja tämä välinpitämättömyys herätti hänessä suurta tyytymättömyyttä. "He tahtovat vain maata kotona rikkaläjällä", sanoi hän, "ja me ja maa saamme kantaa ikeen."

"Ja milloin ei puhuttu puolustuksesta, saatiin käydä käsiksi muihin asioihin, milloin kaupan vaatimuksiin, milloin opetuslaitoksiin. Näissä neuvotteluissa osoittautui, ettei kukaan ymmärtänyt häntä yhtä hyvin, kukaan ei voinut eläytyä niin hänen ajatuksiinsa kuin valtiokansleri Akseli Oxenstjerna, ja jokaisen keskustelun jälkeen katsoi Kustaa häneen kirkkain sinisilmin ja sanoi: 'Kiitos, sinä ymmärrät minua'."

Mutta jos hän jäi hetkiseksi yksin, otti hän esille amuletin ja katseli sitä aprikoiden, mikähän mahti siinä mahtoi piillä.

Tanskalaisten liikkeistä saapui viestejä joka päivä. Mutta kun saapui tieto, että kuningas Kristian oli lähtenyt merille, luotti Kustaa Aadolf siihen, että Yrjänä Gyllenstjerna ruotsalaisella laivastolla sulkisi häneltä tien Ruotsin rannikolle.

Ulrikehaminassa harjoitettiin uutta joukkoa äskenpestattua väkeä, ja taudistaan toipuessaan lähti kuningas sinne pitääkseen harjoituksia lähempää silmällä.

Hän palasi Jönköpingiin syyskuun neljäntenä päivänä, ja samana päivänä saapui leskikuningattarelta kirje, jossa tämä ilmoitti, että kuningas Kristian oli tanskalaisine laivastoineen laskettanut Tukholman saaristoon ja uhkasi pääkaupunkia.