Part 3

Ne monet tärkeät asiat, jotka olivat esillä, oli ratkaistu kahdessakymmenessä päivässä ja ilman keskinäistä hajaannusta. Mutta niinpä eivät tulleetkaan mitkään parlamenttaariset keskustelut kysymykseen, valtakunta oli huutavassa hädässä, ja kaikki liittyivät pontevaan yhteistyöhön hallituksen kanssa.

Samana päivänä kun valtiopäivät hajaantuivat nuori kuningas sanoi jäähyväiset äidilleen, sisaruksilleen, sukulaisilleen ja ystävilleen, luvaten aina pysyä hyvänä poikana ja rakastavaisena veljenä.

Kaikkien silmät kyyneltyivät, kun hän lähtiessään puristi heidän käsiään. Mutta nuorta sankaria odottivat suuret tehtävät, hän tarjosi rauhaa toisella kädellään, mutta tarttui toisella miekkaan.

2.

KUNINGAS.

Suuri ja laajaperäinen oli se tehtävä, jonka kahdeksantoista vuotias nuorukainen otti suoritettavakseen, kun hän Nyköpingin linnansalissa pani Ruotsin kruunun päähänsä, ja me tunnemme häntä jo riittävästi tietääksemme, ettei häntä vain loistava kuningasvaippa houkutellut. Hän oli täysin tietoinen velvollisuuksistaan. Jo lapsuudestaan oli hän kasvanut niihin kiinni ja paloi nyt halusta astua työhön.

Vaara oli suuri. Kristian IV:nnen uusittu laivasto oli niittänyt voittoja Itämerellä. Hänen sotajoukkonsa oli taisteluissa Ryssbyn leirin edustalla voinut täysin vetää vertoja ruotsalaiselle, ja Kalmari, Ruotsin portti, oli vihollisen vallassa.

Puolustukseen tarvittiin rahaa, mutta ei ollut varoja mihinkään, ei välttämättömimpäänkään.

Kuningas myi pöytähopeansa ja muut kalleutensa. Monet yksityiset henkilöt seurasivat esimerkkiä ja lisäksi otettiin suuria lainoja niin valtakunnasta kuin sen ulkopuoleltakin. Eipä sentähden ihme, että nuori kuningas huolestunein sydämin sanoi jäähyväiset isänsä tomulle ja istui mustiin verhottuun rekeen, jonka oli vietävä hänet vihollista vastaan.

Ruotsin valtaneuvoston tanskalaisille tekemää rauhanehdotusta lähetettiin torvensoittaja viemään Varbergiin, jossa kuningas Kristianin luultiin oleskelevan aiotun sotaretken varalta. Mutta hän oli jo palannut Kööpenhaminaan, ja torvensoittajan, jonka tanskalaiset estivät matkustamasta jälestä, koska hänen pelättiin voivan urkkia tietoja asemasta Tanskassa, täytyi sentähden palata takaisin tyhjin toimin. Jo sodan alusta pidettiin Tanskassa Ruotsin perikatoa niin varmana, että kuningas Kristian selitti vastahakoiselle neuvostolleen, että hän Slesvig-Holsteinin herttuana omalla uhallaan ja omaksi edukseen tahtoi käydä sotaa Ruotsia vastaan, joka hänen luulonsa mukaan oli voimaton, sisällisesti rikkinäinen valtakunta. Kaarle IX:nnen valta, kuten muidenkin tyrannien, ei hänen mielestään voinut olla pitempiaikainen, ja sentähden tahtoi hän sen nyt siepata itselleen.

Vuoden 1611 sotaretki ei kuitenkaan ollut vastannut hänen odotuksiaan, menestys oli ainoastaan puolinainen, kun linnoituksia Götan virran varrella ei oltu saatu vallatuksi, eikä aiottua marssia Jönköpingiäkään vastaan oltu voitu panna toimeen.

Kristian IV oli kohdannut toisen vastustajan kuin oli odottanut; Ruotsi oli noussut kuin yksi mies, sen näytti täyttävän sama itsenäisyyden henki, joka Kristianin esi-isilläkin oli ollut vastassaan.

Kuitenkin oli Tanskan kuninkaalla ollut siksi menestystä, että se yllytti jatkamaan, ja suuria varustuksia tehtiin myös aselevon aikaan 1611. Vieraita joukkoja haalittiin ja tanskalaisen sotajoukon arvioitiin nousevan 40,000 mieheen. Ruotsinkin sotajoukossa oli joukko muukalaisia, vaikka tanskalaiset väittivät sen olevan pelkkiä talonpoikia.

Tammikuussa, niin pian kun jäät olivat rakentaneet siltoja yli soiden ja järvien, lähtivät joukot liikkeelle. Molemmat puolueet tahtoivat käyttää hyväkseen talvea, eikä kestänyt kauan ennenkuin muuan tanskalainen partiojoukko Breide Rantzaun johdolla teki hyökkäyksen Sunnerbohon, hävittäen ja polttaen.

Kustaa Aadolf lähti länteen, Kalmariin päin, Juhana herttua ja Jesper Cruus taasen olivat Länsi-Göötanmaalla valmiina olosuhteiden mukaan suojelemaan Jönköpingiä tai ryntäämään Hallantiin.

Nuori kuningas valmistautui juuri Ryssbyn linnoituksesta tekemään retkeä Blekingeen, kun tuli tieto, että sama kohtalo, joka oli kohdannut Sunnerbota, uhkasi Värendiäkin.

Murhaten ja polttaen oli vihollinen tunkeutunut Märrumsån laaksoa ylöspäin; se oli polttanut Kronobergin linnan Helgajärven saarella, hukuttanut liekkeihin koko Vexiön kaupungin ja tuomiokirkonkin, jolloin hävitettiin monet kallisarvoiset muistot keskiajalta.

Kustaa Aadolf riensi sinne 3,000 miehen suuruisin joukoin, mutta ennenkuin hän ehti perille, oli vihollinen jo vetäytynyt pakosalle Blekingeen päin.

Niilo Stjernsköld ja Herman Wrangel ehdottivat, että oli kostettava Smålannissa tehdyt hävitykset hyökkäämällä Skåneen, jossa luultavasti ei ollut mitään puolustusjoukkoa.

Ehdotus hyväksyttiin ajan julmien tapojen mukaan, ja helmikuun 5 päivää vasten yöllä meni kuningas yli rajan Loshultin luona. Mitään vastarintaa ei kohdattu ja turvatonta maata hävitettiin hirveästi. Tuhon omaksi joutui alun kolmattakymmentä pitäjää. Pelästys ja kauhu valtasi onnettomat asukkaat, ja yleinen väennosto pantiin toimeen kaikkialla Skånessa.

Vän kaupunki ja useita herraskartanoita poltettiin, ja asukkaat pakenivat metsiin. Mutta ruotsalaisilta loppuivat sytykkeet, ja retki eteläänpäin täytyi keskeyttää. Sitä jatkettiin sen jälkeen luoteiseen suuntaan jylhiä, raivaamattomia metsäseutuja toiselle niistä teistä, jotka veivät Skånesta Ruotsiin.

Vittsjön kirkon luo asettui kuningas yöleiriin helmikuun 11 päivän iltana; kerrotaan, että joukot olivat tehneet vahtituliaan kirkonpenkeistä ja panneet hevosensa kirkkoon.

Sillä välin oli Breide Rantzau koonnut melkoisen sotajoukon ja onnistui väkineen yllättämään ruotsalaiset.

Kustaa Aadolf oli lähettänyt pois tykistönsä ja osan väestään. Viiden aikaan illalla alkoi hyökkäys. Jäljellä oleva joukko koetti puolustautua kirkkotarhassa, mutta itsepintaisesta vastarinnasta huolimatta ahdistettiin heidät vähitellen alas jäälle, jossa päätaistelu oli taisteltava.

Herman Wrangel ja useita muita päälliköitä joutui vangiksi, useita satoja hakattiin maahan, ja monet, jotka koettivat pelastautua jäätyneen Vittsjön yli, hukkuivat.

Kun kuningas tulisella ratsullaan muutamain harvojen uskollisten seuraamana pyrki suorinta tietä rajalle, murtui jää hänen allansa, ja niin hevonen kuin mieskin syöksyivät veteen.

Pietari Banér ja muuan uplantilainen ratsumies, Tuomas Laurinpoika, riensivät heti apuun, ja heidän yhteisillä ponnistuksillaan onnistui Kustaa Aadolf pääsemään takaisin jäälle.

Tällöin putosi Pietari Banér sulaan avantoon, mutta hänen veljensä Juhana, joka tuli kohta jäljestä, onnistui hänet pelastamaan.

Heti vedestä päästyään sieppasi kuningas vyöltään hopeavyönsä ja ojensi sen Tuomas Laurinpojalle sanoen:

"Tahdon muistaa sinut ja turvata niin sinun kuin lastesikin leivän."

Takaa-ajava vihollinen ei antanut aikaa pitempiin neuvotteluihin; läpimärkänä, mutta yön pimeyden suosimana, riensi kuningas muiden pakolaisten kera rytöisiä metsäteitä Smålannin sisäosia kohden.

Väsyneinä, nälissään ja vilusta värisevinä löysivät he pimeässä tuvan, johon astuivat sisään.

Talikynttilä valaisi köyhää, mutta tavattoman siistiä huonetta; vuoteessa makasi vanha nainen, ja jakkaralla hänen vieressään istui hyvin nuori tyttö kehräten värttinällä.

"Voitteko antaa meille yösijaa ja jotakin syötävää?" kysyi Juhana Banér.

Mummo oli noussut, hän katsoi hämmästyksissään yhdestä toiseen. "Vastatkoon hän", sanoi hän viitaten tyttöön. "En minä, mutta Jaakko voi tehdä sen", vastasi tyttö. Samassa avautui ovi ja sisälle tuli nuorukainen keppiin nojaten. Kuninkaan nähdessään levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän vastasi heti:

"Täällä tuvassa on vuoteet kahdelle, ja yliskamarissa voitte te levätä tyynesti, herra."

"Ei suinkaan teillä liene antaa meille mitään miesten vaatteita", kysyi kuningas väristen.

"Ylhäällä on teille ja täällä toisille." Näin sanoen avasi hän erään kaapin ja osoitti kolmea talonpoikaispukua, joista kaksi oli aivan uutta.

"Meitähän on vain kaksi", huudahti Pietari herra ja otti yhden puvuista.

"Luullakseni palvelijanne on yhtä märkä kuin tekin, jalot herrat."

"Mistä tiedät, että meillä on palvelija mukana?" kysyi kuningas kummissaan.

"Herra, ettekö tahdo mennä heti pukua muuttamaan?" kysyi nuorukainen vastaan.

"Olet oikeassa, hanki sinä vain meille sillävälin jotakin syötävää."

"Tyttö tuossa panee kyllä parastaan."

Kuningas otti päretulen hänen kädestään, mutta kun hän tällöin loi katseen nuorukaiseen, muisteli hän nähneensä kasvot ennenkin. Mutta kysymyksen, jonka hän aikoi tehdä, esti nuori mies selityksellä, että ovi oli heti oikealla noustua ylös portaista.

"Minä tulen pian takaisin", sanoi kuningas seurueelleen ja riensi pois.

Tytön puuhaillessa lieden ääressä muuttivat Banérin veljekset pukua. Tuomas Laurinpoika, joka tosiaankin odotti ulkona, kutsuttiin sisälle ja sai hänelle määrätyn puvun. Ja tuvan takana sanottiin olevan lato, jossa oli heiniä ja olkia; syötyään sai hän mennä sinne nukkumaan.

Kun kuningas kohta tuli alas yksinkertaisessa voudinpuvussa tapasi hän kaksi talonpoikaista miestä; kaikki kolme istuutuivat heti pöytään yksinkertaisen aterian ääreen, jota höystettiin olutkipolla.

Sillaikaa käänteli ja kuivaili Tuomas herrojen vaatteita loimottelevan takkavalkean ääressä. Tyttöä ja nuorukaista ei näkynyt, ja kun heitä kysyttiin, vastattiin sängystä: "He ovat askareissaan."

Huoneen lämmin ja ruoka vaikutti elähyttävästi retkeilijöihin, ja pian olivat he unohtaneet kokemuksensa ja neuvottelivat vakavasti mihin oli ryhdyttävä.

Kaikki olivat pian yksimieliset, että muutamain tuntien lepo tekisi hyvää; kuningas sanoi hyvää yötä seuralaisilleen ja kehoitti, etteivät unohtaisi hänen kanssaan kiittää Jumalaa heidän ihmeellisestä pelastuksestaan.

Pieneen kamariin tultuaan ihmetytti häntä aika tavalla, kun näki vaatteensa riippuvan kuivina seinällä ja vuoteessa oikein lakanankin, joka siihen aikaan oli talonpoikaistuvissa tuntematonta ylellisyyttä.

Tuomas Laurinpoika oli pyytänyt ja saanut herroilta luvan jäädä tupaan, "siltä varalta, että saattoi tapahtua jotakin", sanoi hän. Mutta oikea syy oli se, että hän vuoteessa makaavassa vanhuksessa oli tuntenut oman tätinsä, ja mummo oli viitannut hänet luokseen ja muiden huomaamatta sanonut, että heidän oli keskusteltava keskenään, sillä hän ei ollut varma, eikö itse paholainen ollut leikissä mukana sormineen.

Kun Tuomas kuuli herrojen nukkuvan, hiipi hän hiljaa vuoteen luo ja pani korvansa mummon suun eteen. Tämä kertoi, että nuorukainen ja tyttö, jotka Tuomas oli nähnyt tuvassa, olivat molemmat hänelle yhtä tuntemattomat. Muutamia viikkoja sitten olivat he tulleet sinne hyvät tuomiset mukanaan ja pyytäneet saada jäädä sinne; sellaisia hyviä päiviä, kuin nyt seurasi, ei mummolla ollut koskaan ollut, mutta molemmat olivat sanoneet, että he lähtisivät tehtävänsä suoritettuaan matkoihinsa.

"Mikähän tehtävä se on?"

"Tiedänkös minä; muutamia päiviä sitten joutui tyttö aivan kuin järjiltään ja istui vain ja tuijotti tuijottamistaan; hetki oli tullut, sanoi poika, ja he juttelivat hiljaa keskenään. Seuraavana päivänä oli tyttö ennallaan, ja kaiken sen hiushienon langan, jonka hän oli kehrännyt tänne tultuaan, sen otti hän ja laittoi siitä punonnaisen niin hienon, että sellaista tuskin lie ennen punottu. Vaatteet, jotka saitte heiltä, on tyttö kantanut tänne nekin. 'Tänään', sanoi hän, kehrään hänen elämänlankansa', ja sitä hän kehräsi parhaallaan, kun tulitte."

"Tarkoittiko hän kenties kuningasta?"

"Mistä minä tiedän mitä hän tarkoittaa."

Tämän keskustelun aikana oli kuninkaan huoneen ovi auennut ja molemmat nuoret tulleet äänettömin askelin sisälle. Tytöllä oli jotakin kädessään, ja hän lähestyi nukkuvaa pantuaan ensin pois kantamansa kynttilän.

Kuningas makasi selällään, ja vaalea tukka ympäröi kuin sädekehä nuoret, kauniit kasvot.

"Herra kuningas, minä annan sinulle suojeluskeinon kaikkia vaaroja vastaan", sanoi nuorukainen, mutta tyttö keskeytti hänet pannen kätensä hänen käteensä: "Äiti ei ole koskaan antava anteeksi..."

"Muistatko lupauksen, jonka annoit, kun pelastin sinut tanskalaisten käsistä?"

"Minä seuraan eikä minulla ole koskaan oleva muuta tahtoa kuin sinun, mutta amuletti, oli äidin..."

"Hän sai sormuksen vastalahjaksi, mutta jollet anna mielelläsi, niin tästä hetkestä tiemme eroavat..."

"Ei, Jaakko, en eroa koskaan sinusta! Sinun kohtalosi on minunkin... Teen kaiken mitä tahdot!"

Näin sanoen otti hän amuletin nuorukaisen kädestä ja solmisi sen punonnaiseen. "Kun se katkeaa, menettää amuletti voimansa, suojele sitä hyvin", sanoi hän ja kumartui panemaan sitä kuninkaan kaulaan.

Nuorukainen painoi suudelman kädelle, joka lepäsi peitteellä, ja kuiskasi liikutettuna. "Herrani ja kuninkaani, me tulemme olemaan sinun maalliset suojelusenkelisi."

Mutta kun kuningas heräsi seuraavana aamuna ja tunsi amuletin kaulansa ympärillä, uskoi hän, että sen oli yöllä jollakin ihmeellisellä tavalla hänelle lähettänyt -- niin, kuka?

Onneksi oli Kustaa Aadolfilla mukanaan muutamia rahoja, jotka hän lähtiessään antoi mummolle.

Retkeilijät lähtivät taipaleelle päivänkoitteessa ja yhtyivät pian omaan väkeensä.

Mutta nuolennopeudella levisi huhu kuninkaan kuolemasta niin Ruotsiin kuin Tanskaankin. Täytyi kumota se kuninkaallisella kirjeellä.

Tanskalaiset saivat voittosaaliikseen kuninkaan hevosen kallisarvoisine satuloineen ja höyhentöyhtöineen, hänen pistoolinsa ja miekkansa, jonka kahva ja tuppi oli kullattua hopeaa ja kallein kivin koristettu, samoin hänen helmiompeleiset kintaansa, muutamia lippuja ja vaskikruunun.

Samaan aikaan oli Juhana herttua ja sotamarsalkka Jesper Cruus rynnänneet Länsi-Göötanmaalta Hallantiin ja siellä ryöstelleet ja polttaneet. Hävitettiin kokonaista kahdeksantoista pitäjää ja osa Varbergin kaupungista hävitettiin perinpohjin.

Muuatta päivää ennen oli Kristian IV Hallannin, Jyllannin ja Fyenin ratsuväkilippukuntien ja saksalaisten sotilasjoukkojen, vain 3 à 4,000 miehen, kanssa lähtenyt Varbergista nopealla rynnäköllä päästäkseen Elfsborgin ja Gullbergin herraksi, molempain linnoitusten, joiden kautta Ruotsi vielä ylläpiti yhteyttään muun Euroopan kanssa, sittenkun Öresund oli suljettu.

Gullberg oli pienempi näistä kahdesta linnoituksesta, se sijaitsi kukkulalla virran rannalla vallien ja hautojen ympäröimänä.

Kello 2 yöllä tammikuun 27 päivää vasten tuli tanskalainen sotajoukko perille Gullbergiin. Komennettiin heti rynnäkköön, toivottiin saatavan linna ensi hyökkäyksellä. Mutta täällä oli päällikkyys Martti Krakaun, tyynen ja pelottoman miehen käsissä, ja melkolailla otti siihen osaa hänen puolisonsa Emerentia Pauli, joka kilpaili hänen kanssaan rohkeudessa ja päättäväisyydessä.

Linnoituksessa oli riittävästi ampumavaroja ja elintarpeita, ja puolisot olivat päättäneet puolustaa sitä viimeiseen saakka.

Kaikki oli valmiina vihollista vastaanottamaan, ja Martti Krakaun jakaessa käskyjä valleilla oleville sotamiehille, kutsui Emerentia rouva koolle sotamiesten vaimot ja kysyi, oliko heidän mielestään toimetonna katsottava, kuinka riistettiin henki heidän miehiltään.

Ei, sitä eivät he suinkaan tahtoneet, mutta heidän ei sallittu nousta valleille.

"Antaa miesten hoitaa tehtävänsä", huudahti Emerentia. "Me voimme tehdä yhtä suurta hyötyä muualla ja toisin keinoin."

Nyt kannatti hän naisilla ammeita, tynnyrejä ja muuta puuromua, joka saattoi estää vihollista ensi hyökkäyksessä tunkeutumasta linnoituksen sisäosiin, ja sen jälkeen keitettiin lipeää kaikissa astioissa, joita oli saatavissa.

Sillävälin juoksi vihollinen vasten muureja, sytytti porttimiinansa ja nosti rynnäkkötikapuunsa. Tanskalaiset olivat otaksuneet, että haudat olisivat jäässä ja vastarinta mitätön, mutta äkillinen suojailma oli jään päälle valanut monet jalat vettä, ja miehistö puolusti linnoitusta tavalla, jota muuan ranskalainen historioitsija kuvaa oivallisesti seuraavassa lausunnossaan: "Siellä eivät muurit suojelleet miehiä, vaan miehet puolustivat muureja." Kuudessa tunnissa torjuttiin viisi rynnäkköä.

Tanskalaisten rynnäkkötikapuille pudotettiin raskaita laskupuomeja, jotka musersivat tikapuut ja miehet. Laukauksia ja kiviä satoi niin rajusti valleilta, että vihollisen täytyi vetäytyä takaisin. Silloin urhoollinen päällikkö kovaksi onneksi taittoi jalkansa, ja samassa räjäytettiin linnanportit ilmaan porttimiinalla, jonka jälkeen tanskalaiset riemuhuudoin alkoivat tunkeutua linnaan.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit, mutta Emerentia rouva ei suinkaan hätääntynyt. Hän otti itse johdon, ja sotamiesten jatkaessa ampumistahan käski naisten kaataa kuuman lipeän romulla täytetyssä porttiholvissa tunkeilevain vihollisten niskaan. Niinpä kerrotaan, että "viholliset makasivat holvissa ja portin ympärillä kuin kaltatut siat."

Sitä paitsi pystytti hän kaksi tykkiä porttiholvin vieressä sijaitsevan vanhan talon katolle, ja näillä ammuttiin holviin hevosenkengän kappaleilla ja muulla raudanromulla ja raehauleilla.

Haavoitettuja ja kuolleita makasi kaikkialla, estäen vihollista tunkeutumasta porttiholvista läpi.

Tämä rohkaisi ruotsalaisten mieltä, mutta muuan päällysmiehistä, Sven, Ramnaklefin herra, sulki valliportin, jonka takana ruuti säilytettiin ja piiloittautui, luultavasti pelosta.

Vielä kerran ryntäsi vihollinen muureja vasten, ruuti oli lopussa, huudettiin täyttä kurkkua Sven herraa ja jouduttiin pahoin ymmälle, kun häntä ei löytynyt mistään. Mutta Emerentia rouva käski räjäyttää portin ja ottaa tarvittavan ruudin, jonka jälkeen sekin rynnäkkö torjuttiin. Ramnaklefin Sven sai rangaistuksekseen vain meheviä herjaussanoja urhealta rouvalta ja tovereilta niin yleistä halveksumista, että hän katsoi viisaimmaksi ainaiseksi luikkia Gullbergista tiehensä.

Kuningas Kristian, jolla ei ollut ollenkaan tykistöä mukanaan, käsitti pian mahdottomaksi linnoituksen valloituksen ja käski sentähden, että taistelu oli heti lopetettava, jonka jälkeen tanskalainen sotajoukko vetäytyi alas Gullbergin edustalla olevalle niitylle.

Emerentia rouva seisoi ylhäällä muurilla ja katseli lähtöä. Silloin huomasi hän kulkueessa ylhäisen herran, joka ratsasti valkoisella hevosella. Kun hän piti varmana, että se oli Tanskan kuningas, kutsui hän nopeasti taitavan pyssymiehen ja käski hänen tähdätä pyssynsä ylhäistä herraa kohti.

Pyssymies totteli, ja laukaus sattui hevosen päähän, niin että aivoja ja verta pirskui ratsumieheen, joka tosiaankin oli itse Kristian kuningas. Mutta hän nousi uuden ratsun selkään ja vetäytyi vielä kauemmas joukkoineen.

Nyt vasta palasi Emerentia rouva linnaan. Linnantuvassa tapasi hän kolmekymmentä tanskalaista vankia, jotka valittivat surkeasti sitä, etteivät kahteen kokonaiseen päivään olleet saaneet palaakaan ruokaa. "Minä annan teille leipää iäksenne", vastasi rohkea, mutta sydämetön nainen. Hän käski sitten, että heidät oli vietävä ja mestattava kaikki, ainoastaan yksi oli jätettävä eloon ja lähetettävä viemään viestiä toisten menosta manalle.

Heti sen jälkeen tuli eräs Kristian kuninkaan sotamies pyytämään, että tanskalaiset saisivat haudata kuolleensa.

"Kun Jumala armossaan on suonut meidän lyödä heidät kuoliaiksi, niin me kyllä heidät itse hautaammekin", vastasi Emerentia rouva, mutta lisäsi heti sen jälkeen:

"Tanskalaisten vierailu tuli meille tällä kertaa hyvin odottamatta, mutta jos he suvaitsevat tulla meille päivälliselle, niin meillä on paljon paremmat laitteet valmiina."

Kuningas Kristian ei katsonut hyväksi noudattaa kutsumusta. Hän marssi Elfsborgia vastaan, ja Martti Krakau hautautti 200 tanskalaista, jotka makasivat linnoituksen ympärillä. Elfsborgin valloitusta ei kuitenkaan yritettykään, ainoastaan Ny Lödöse vallattiin ja asetettiin sinne tanskalainen miehistö. Luultavasti kostoksi Gullbergissa surmattujen vankien puolesta teloitettiin täällä koko miesväki, noin 200 miestä, ainoastaan naiset ja lapset säästettiin.

Tanskalaiset suuntasivat täältä retkensä Länsi-Göötanmaalle. Tämän maakunnan luoteinen osa kahdentoista penikulman laajuudelta sai Kristian IV:n kädestä saman kohtalon, joka samaan aikaan oli kohdannut Skånea ja Hallantia Kustaa Aadolfin ja Juhana herttuan taholta. Kaikkialla tuhottiin, Skaran ja vanhan Lödösen kaupungit, suuri joukko herraskartanolta ja enemmän kuin kolme tuhatta kylää poltettiin poroksi. Kansaa kohdeltiin petomaisella julmuudella ja saatiin sievoinen saalis, varsinkin upeasta Gräfsnäsistä, johon koko tienoo, luottaen linnan voittamattomuuteen, oli vienyt kalleutensa.

Kun tanskalaiset sitten olivat palanneet Hallantiin, pidettiin Varbergin kirkossa julkinen kiitosjumalanpalvelus retken onnellisen päätöksen johdosta. Mikä iva! Kiitetään Jumalaa siitä, että on onnistuttu levittämään kuolemaa ja kauhua rauhallisten asujanten keskuuteen.

Helmikuun 21 päivänä kohtasi Juhana herttua aivan Varbergin lähellä vihollisparven, noin 200 miestä. Ne olivat herttua Ernst Saksilaisen johtaman sotaväen etujoukkoa. Heidän kimppuunsa hyökättiin heti ja ajettiin heidät pakosalle. Juhana herttua ajoi heitä takaa ja tuli taistellen Sköllingen pitäjään lähellä, Länsi-Göötan rajaa. Täällä korkeain metsäisten vuorten välissä kohtasivat he Köllerön nummella aivan odottamatta kuningas Kristianin ja herttua Georg Lüneburgilaisen. He kulettivat seitsentä lippukuntaa ratsuväkeä, palaten retkeltään Länsi-Göötanmaalta.

Päivän marssista väsyneinä ratsastivat tanskalaiset tylsäkenkäisillä tai kengittämättömillä hevosillaan, ja Juhana herttua ja Jesper Cruus, jotka äsken olivat väkineen ajaneet tanskalaiset etujoukot pakoon, soitattivat heti vihollisten liput nähtyään hyökkäykseen. Niin tulinen oli ruotsalaisten ratsumiesten rynnäkkö, että he heti ensi kahakassa tuhosivat tanskalaisen ratsuväen ensi rivin. Tästä syntyi hämmennystä koko vihollisjoukossa, ja pakenevat eturivit tempasivat taaimmaisetkin mukaansa.

"Juutti, juutti, eikö sinulla ole pappia mukanasi", huusivat katkeroituneet ruotsalaiset ja hakkasivat pakenevia kaksinkertaisella innolla.

Turhaan kehoittivat tanskalaiset aatelismiehet väkeään pysymään paikoillaan. Yleisen pakokauhun valtaamina he etsivät pelastustaan paeten Frägnaredin laaksoa myöten Varbergin tielle.

Ruotsalaiset ajoivat heitä takaa aivan linnoituksen luo. Itse taistelupaikalla makasi 300 kaatunutta ja niiden joukossa muutamia aatelismiehiä Tanskan ylhäisimmistä suvuista, kuten vanhin Rantzaun veljeksistä ja urhea Sten Rosensparre. Tämä oli viimeinen sukuaan, ja kun hänelle taistelun aikana siitä muistutettiin, vastasi hän: "Hyvä nimi on ensimäinen kaikista", ja syöksyi sen jälkeen taistelun temmellykseen, jossa sai surmansa. Kaatuneiden aatelismiesten joukossa oli myös oppinut ja paljon matkustellut valtaneuvos Kristian Barnekov, joka tässä tilaisuudessa henkensä kaupalla pelasti kuninkaan.

Pimenevä yö teki lopun takaa-ajosta ja pelasti tanskalaiset täydellisestä tappiosta.

Jesper Cruus vetäytyi sen jälkeen Götavirran tienoille päin ja pakoitti Ny-Lödösen jäljelläolevan tanskalaisen miehistön riisumaan aseensa. Pakkosopimuksessa, joka silloin tehtiin, otettiin 200 vierasta palkkasoturia Ruotsin palvelukseen. Mutta niin verinen oli viha naapurivaltojen välillä, että, vaikka vieraita säästettiin, ei 300 tanskalaiselle annettu mitään armoa, vaan heidät vietiin kirkkoon ja surmattiin. Kaupunki pistettiin tuleen ja Kungshäll tasoitettiin maan tasalle.

Sota ja hävitys levisi sen jälkeen Bohuslääniin, ja ruotsalaiset partioretkeläiset tuhosivat yksin saaristoakin. Kaikkialla poltettiin ja hävitettiin yhtä katkerasti ja julmasti rajan molemmin puolin.

Ja veikö se mihinkään? Ruotsi tahtoi vielä kerran pelastaa itsenäisyytensä Tanskan sorron alta. Sentähden lähdettiinkin, missä vaara oli suurin, mies talosta, ja ruotsalaisten tarmokkaan vastarinnan johdosta alettiinkin Tanskassa pian katua, että oli antauduttu vaaralliseen leikkiin.