Part 2

"En, sillä olen varma siitä, ettet enää tästedes kuuntele huonoja neuvonantajia."

"He ovat sanoneet minulle, ettei minun ole mentävä naimisiin Maria Elisabetin kanssa."

"Niin, jollet ole mieltynyt häneen!"

"Olen luvannut mennä, eikä ole miehekästä syödä sanaansa. Mitä muuten tekee, kenen nain, kun en kuitenkaan saa sitä, jota rakastan."

"Minä kysyn kuningattarelta, ettekö tällaikaakin saisi jonkun kerran tavata toisianne."

Prinsessa sanoi hyvästit serkulleen, joka oli jälleen hänen uskollinen, tottelevainen Juhanansa. Mutta sinä yönä ei Kätchen nukkunut silmäntäyttäkään. Hän rukoili palavasti, että Jumala johdattaisi häntä tiellään, hän itse ei tiennyt mikä oli oikein mikä väärin.

Samana iltana kerrottiin kuningattarelle, että Juhana herttua oli syöksähtänyt Katarina prinsessan luo, että he olivat olleet kahden kesken kokonaisen tunnin ja lopuksi eronneet toisistaan monin ystävällisin sanoin.

Emme tiedä edistikö tämä tieto kuningattaren unta. Mutta on jo ennen mainittu, että seuraavana aamuna lähetettiin henkipaashi Akseli Oxenstjernan luo.

* * * * *

Seuraavana päivänä kokoontui valtioviisas neuvosto, ja kuningatar ja Juhana herttua olivat läsnä kuten tavallisesti.

Korkea rouva näytti jossain määrin hermostuneelta ja levottomalta, jollaista hänestä ei ollut koskaan ennen havaittu; vähänväliä etsi hänen katseensa herttuaa, joka näytti tyynemmältä kuin tavallisesti.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, sai kuningatar sanoiksi ja lausui hillityllä liikutuksella, ettei hän katsonut pystyvänsä kantamaan sitä suurta vastuuta, joka hänellä oli poikansa holhoojana. Ja koska hän oli vakuutettu, että olisi maalle ja valtakunnalle onnellisinta, jos kuninkaanvaali tapahtuisi mitä pikimmin, niin tahtoi hän kysyä, mitä mieltä läsnäolijat olivat asiasta.

Kaikki olivat samaa mieltä, ja Akseli Oxenstjerna esitti, että heti annettaisiin valtiopäiväkutsumus.

Se tapahtuikin leskikuningattaren ja Juhana herttuan nimessä ja valtiopäivät määrättiin alkavaksi joulukuun 1 päivänä 1611.

Turhaan tähysteli ankara rouva, eikö hänen tytärpuolensa kasvoissa näkyisi tyytymättömyyden merkkejä. Katarina näytti päinvastoin iloitsevan siitä, mitä oli tapahtunut, ja kuitenkin oli hän ilmeisesti entistä tuttavallisemmissa suhteissa herttuaan.

Saadakseen tilaisuuden tarkastella heitä lähemmin ja myöskin suodakseen omalle tyttärelleen tilaisuuden tavata herttuaa päätti kuningatar, että iltaseuroja oli jälleen pidettävä, kuitenkin vain hovin läheisimmän seurapiirin kesken. Tietysti illatsuissa tuli kysymykseen ainoastaan keskustelu vuoroon hengellisen musiikin kanssa.

Kruununprinssi pyysi ja sai äidiltään luvan tuoda mukanaan läheisimmän seurapiirinsä. Siihen kuuluivat veljekset Akseli ja Juhana Banér, Djurholman herran Kustaa Banérin pojat, samoin Åke Tott, Katarina Maununtyttären tyttärenpoika, Herman Wrangel, Kustaa Horn ja valtaneuvos Oxenstjernan veljet Gabriel ja Pentti, joista viimeksi mainittua tavallisesti sanottiin Matka-Pentiksi sen johdosta, että hän oli tehnyt monia matkoja Etelä-Europaan ja Aasiaan.

Naisellinen nuoruus ei sekään ollut huonommin edustettu: paitsi Magnus Brahen kaunista Ebba tytärtä nähtiin hänen veljensä Abraham Brahen tyttäret Ebba, Katarina ja Margareta, jotka kilpailivat kauneudessa serkkunsa kanssa. Kuitenkin pidettiin Magnus herran tytärtä kauneimpana.

Lankeaa luonnostaan, että sellaisessa seurassa, varsinkin kun täällä oli määrätty, että sai ainoastaan kuiskien keskustella keskenään, keskustelu sai tavallista tuttavallisemman sävyn.

Kustaa Aadolf oli jo lapsena ollut paljon yksissä Magnus kreivin tyttären kanssa. Minä vuosina, joina he eivät olleet nähneet toisiaan oli Ebbasta sukeutunut säteilevä kaunotar, ja kaikki ihastuivat hänet nähdessään, mutta kainona ja hämmennyksissään koki hän vetäytyä ihailevia katseita pakoon.

Kruununprinssi oli seitsemäntoista vuotias, ja hänen sydämensä sykki kauniille tytölle. Mutta hän piti siksi suuressa arvossa tätä tunnettaan, ettei ilmaissut sitä kenellekään. Suurimmalla varovaisuudella läheni hän mielitiettyään, ja hän oli onnellinen, jos tämä soi hänelle katseenkaan.

Lieneekö Juhana herttua hänkin äkkipäätään mielistynyt neitsyeen vai huvittiko häntä vain mustasukkaisuuden herättäminen, kaikessa tapauksessa hän näytti kovasti ihastuneelta. Mutta hänen lähentelemisensä teki odottamattoman vaikutuksen. Kuningatar alkoi ensin rypistellä kulmiaan, sitten hän kutsui rakkaan sukulaisensa rinnalleen istumaan ja puhui hänelle joko valtakunnan tilasta tai niistä asioista, jotka oli esitettävä valtiopäiville, niin ettei nuori herra päässyt koko iltana erilleen. Tämä ärsytti herttuaa niin, että hän aivan odottamatta palasi ruhtinaskuntaansa ja tuli sieltä vain lyhyille vierailuille.

On luultavaa, että herttuan osoittama välinpitämättömyys herätti eloon Maria Elisabetin rakkauden, sillä tähän aikaan hän rakasti tai ainakin uskoi rakastavansa serkkuaan. Tämän luultu uskottomuus herätti hänessä epätoivon puuskia, jolloin Katarina aina kutsuttiin saapuville.

Katarina koetti tyynnyttää häntä järkisyillä, mutta silloin puuskahti hän tavallisesti: "Sinulla on suurempi valta hänen ylitseen kuin kenelläkään muulla, mutta sinä käytät sitä vain omaksi eduksesi. Tiedän kyllä, että tahdot mennä hänen kanssaan naimisiin."

Tällaisten purkausten jälkeen seurasi uusia itkunpuuskia, jotka eivät päättyneet ennenkuin neiti uupui ja nukkui.

Sellaisten kohtausten sietäminen vaati Katilta suurta kärsivällisyyttä, eikä hän voinut turvautua kehenkään muuhun kuin vanhaan ystäväänsä Heidin rouvaan. Tälle hän uskoi surunsa ja huolensa, tämä koettikin parhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta lopuksi hän ei voinut neuvoa muuta kuin vaikenemaan ja kärsimään.

Katarinan omatunto kielsi häntä edistämästä avioliittoa, joka ei koituisi kummankaan puolison onneksi. Mutta ei hän uskaltanut ryhtyä sitä estämäänkään. Hän tiesi, että Juhana aina tulisi olemaan vain välikappaleena toisten käsissä, ja mitä vahinkoa siitä koituisikaan maalle ja valtakunnalle. Mutta hänen koko sieluineen hautoessaan näitä ajatuksia täytyi hänen osoittaa tyyneyttä ja mielenmalttia, johon ei suinkaan ollut tottunut.

Samaan aikaan kun kuiskittiin, että molemmat prinssit huokailivat saman kaunottaren tähden, puhuttiin ääneensä, että Ebban, Abraham herran tyttären tähden kolme nuorista hoviherroista olivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä.

Rivin etumaisena oli herra Akseli Banér, joka avomielisellä, iloisella ja rakastettavalla esiintymisellään oli saavuttanut kruununprinssin ja pian koko hovin suosion. Nokkelaa nuorta neitsyttä huvitti sananvaihto hänen kanssaan, kenties senkin tähden, että hänen molemmat toiset ihailijansa, Pentti Oxenstjerna ja Åke Tott mustankipein katsein tähtäilivät onnellista kilpailijaansa ja olisivat mielellään kyydinneet hänet huoneesta pois asettuakseen hänen paikalleen kaunottaren rinnalle.

Åke Tott, joka oli yhtä rohkea ja urhea kuin kiihkeä ja hurjaluontoinenkin, erittäinkin hautoi sellaisia tuumia päässään. Pentti Oxenstjerna sitä vastoin koetti kaikissa tilaisuuksissa päästä kuvailemaan mitä oli nähnyt ja kokenut vieraissa maissa, lujasti päättäneenä, ettei sitten enää antaisi puhevuoroa kenellekään muulle.

Koko hovia huvitti tämä taistelu eikä suinkaan vähimmän Juhana Banéria, joka oli iloisin ja kerkeäkielisin kaikista, mutta vielä arasteleva naisseurassa, vaikkakin naiset häntä suuresti suosivat. Hänen muhkea vartalonsa ja muotonsa, joka suuresti muistutti kruununprinssiä, veti kaikkien katseet puoleensa, mutta hänen terävät, läpitunkevat silmänsä ja samoin hänen terävät sanansa pystyttivät vielä muurin hänen ja kaunotarten välille.

Kruununprinssi vei hänet sisarensa, Katarina prinsessan luo. "Kas, tässä on mies, jolta odotan suurtöitä tulevaisuudessa", sanoi hän.

Prinsessa alkoi heti kysellä Juhana herralta hänen äidistään ja sisaristaan, ja oli merkillistä nähdä kuinka katse kirkastui ja kuulla kuinka ääni vienoni hänen kertoessaan heistä.

"Rouva Kristina Sture on vielä yhä perheen ylpeys, häneen me kaikki katsomme rakkaudella ja kunnioituksella", sanoi hän. "Kukaan, paitsi hänen lapsiaan, ei tiedä mikä lemmekäs äiti ja kasvattajatar hän on ollut ja todellisina juhlahetkinä pidämme ne hetket, jolloin aika antaa myöten käydä hänen luonaan rakkaassa Sundbyssä."

"Teidän vanhin sisarennehan", huomautti prinsessa, "on naimisissa herra Gabriel Oxenstjernan kanssa, mutta en ole koskaan nähnyt häntä hovissa."

"Anna, kuten äitimmekin, hoitaa itse kotinsa eikä hänellä ole aikaa lähteä sieltä retkille."

"Ja nuorempi sisarenne?"

"Märta on naimisissa herra Lauri Eerikinpoika Sparren kanssa. Hänen monet lapsensa vievät hänen aikansa, ja hänen matkansa rajoittuvat vierailuihin Sundbyssä."

"Kuinka onnellisia ne, ketkä saavat niin kauan pitää äitinsä", sanoi Katarina tukehuttaen huokauksen, mutta lisäsi nopeasti: "Teillä on useita veljiä?"

"Vanhin meistä, Svante, on Smålannin ratsuväen everstinä, ja minä palvelen vapaaehtoisena hänen komennossaan."

"Olette varmaankin hyvin nuori?"

"Yhdeksäntoista, mutta suuri ja voimakas, kuten teidän armonne näkee; Pietari veljeni on vuotta nuorempi, mutta voin vakuuttaa, että hän on kelpo sotamies."

Kruununprinssi tuli nyt takaisin: "Oletko kuullut puhuttavan ystäväni Juhana Banérin ensi vierailusta hovissa?" kysyi hän sisareltaan, ja kun tämä vastasi kieltäen, jatkoi hän:

"Isämme piti reippaasta ja vilkkaasta pojasta ja kysyi ottaen hänet syliinsä: 'Etkö tahdo ruveta palvelukseeni ja jäädä hoviin?' Mutta pikku Juhana katsoi häntä tuikeasti silmiin ja vastasi: 'Piru sinua palvelkoon, kun veit isäni hengen!'"

"Mitäs kuningas siihen?" kysyi prinsessa melkein kauhuissaan.

"Muistan sen aivan hyvin", vastasi Juhana herra. "Hän ei sanonut mitään eikä näyttänyt vihaiseltakaan, kun päästi minut lattialle."

"Mikä sai teidät unohtamaan ja antamaan anteeksi?" kysyi prinsessa hiljaa liikutuksella, jota hän ei koettanutkaan salata.

"Äitini, aina vain äitini. 'Isänmaa vaatii sinua', sanoi hän, 'ja kaiken yksityisen täytyy väistyä yleisen hyvän tieltä.'"

"Ne olivat sanat, joista minun kerran täytyy häntä kiittää suullisesti", puuskahti kruununprinssi. "Samoin kuin siitäkin, että olen saanut sinut lahjaksi! Mutta kerro nyt prinsessalle ikkunaseikkailusi, hän saa sitten sanoa, eikö se käy yksiin niiden ihmeellisten tapausten kanssa, joita sanotaan tapahtuneen aikaisimmassa lapsuudessamme."

"Niin, Hörningsholmassa se tapahtui", aloitti Juhana herra. "Lienen ollut korkeintaan kahden, kolmen vuotias, ja niin tiedän jutusta vain mitä olen kuullut kerrottavan. Suuren salin ikkunasta näin, kuinka laiva täysin purjein lasketti Saksaan, jonne lähti suuri joukko ystäviä ja sukulaisia."

"Kaikki tyyni isäni vihamiehiä", lisäsi kruununprinssi.

Juhana herra nyökäytti päätään ja jatkoi: "Silloin lienee minussakin herännyt halu purjehtia vieraille maille, ja minä pingotin taskuliinani ikkunanrakoon ja katselin ihastuksissani, kuinka tuuli tarttui siihen. Mutta varmaankin olin kurkotellut liian pitkälle, koska putosin ikkunasta maahan. Hoitajatar riensi pelästyksissään alas portaita noutamaan luultavasti kuollutta lasta, mutta sekös istui vain leikkien pihalla ja vastasi kysyttäessä, että mestari Junu, puutarhuri, oli kantanut hänet alas valkoisessa esiliinassaan. Kuten jo sanoin", jatkoi Juhana herra, "en itse muista siitä mitään, mutta tämä on antanut aiheen siihen taruun, että valkoinen enkeli oli pelastanut henkeni."

"Minun silmissäni on se vain merkki, että sinut on suojeltu jotakin suurta varten", sanoi Kustaa puristaen hänen kättään.

Näitä pieniä illatsuja, niin ankaria sääntöjä kuin niissä noudatettiinkin, kaipasi nuori hovi sentään kovin. Saatiin kuiskailla ja lörpötellä, ja moni sattumalta singonnut sana antoi seuraavina viikkoina paljon tuumittavaa nuorelle parvelle, jonka -- täytyi istua suremassa.

Molemmat serkukset, Ebba Brahet, eivät olleet lainkaan toisiinsa. Maunu kreivin tytär oli kuin pelästynyt hirvi, hän ei ollut koskaan lausunut itsenäistä sanaa eikä ajatellut itsenäistä ajatusta, muut ajattelivat hänen puolestaan, ja hän taipui vastustelematta heidän tahtoonsa.

Abraham kreivin tytär oli luonteeltaan aivan toista maata. Hänellä oli oma tahtonsa ja hän piti oman päänsä teoissakin ja kerran lausui hän serkulleen: "Jos hänen majesteettinsa kuningatar tahtoisi naittaa sinut papukaijalleen, niin sinä varmaan suostuisit."

"Olen vakuutettu, ettei hänen majesteettinsa koskaan vaadi niin mahdottomia", vastasi kaunis neitsyt kalveten.

"Mutta jos hän tekisi niin, suostuisit sinä pelosta", väitti toinen.

Ennenkuin Kustaa Aadolf itse, oli nuori parvi keksinyt hänen heräävän taipumuksensa Ebba Braheen, ja heidän keskensä pohdittiin vilkkaasti, tiesikö neitsyt siitä mitään vai ei.

Useimmat olivat sitä mieltä, että kun kerran hekin saattoivat nähdä sen, oli silloin täytynyt tehdä niin hänenkin, jota se lähinnä koski.

"Nähdäkseen täytyy avata silmänsä", virkkoi Ebba serkku. "Sitä juuri ei hän ole koskaan tehnyt. Mutta kuinka tahansa, tahdon puhua hänen kanssaan asiasta."

Se tapahtui jo samana iltana. Ja kaunis tyttö tunnusti kyynelissään, että hän luuli huomanneensa kruununprinssin monta kertaa katselevan häntä.

"Mistä tiedät sen, ethän kohota silmiäsi koskaan?" kysyi serkku.

"En tiedä... kenties täytyy minun kysyä leskikuningattarelta, onko minun lähdettävä täältä", kuiskasi Ebba nyyhkyttäen.

"Onko prinssi sanonut mitään?"

"Ei sanaakaan!"

"Älä sitten ole tuhma. Älä ole tietävinäsi mistään, jollet itse tahdo lähteä täältä."

"Oi en, tahdon mielelläni jäädä hoviin. Rydboholmassa on niin ikävää."

"Ole vaiti sitten, älä ole näkevinäsi äläkä kuulevinasi, se on minun neuvoni."

* * * * *

Tähän aikaan saapui Nyköpingiin vanha tuttu, Niilo Stjernsköld. Hän kunnostautui mainiosti Venäjän sodassa, jossa Ivangorodin piirityksessä lopulta tuli sotamarsalkaksi Herman Wrangelin sijaan. Siellä sattui kuula hänen oikeaan sääreensä, ja hänen oli pakko paneutua sairasvuoteeseen. Sitten otti hän osaa Tanskan sotaan, vaikka hänen täytyikin kolmisen vuotta kulkea kainalosauvoilla.

Kun Kaarle IX lähti Ryssbyn vallituksilta, määräsi hän Stjernsköldin koko sotaväen päälliköksi. Tämä, joka oli sairas ja toisaalta kärsi elin- kuten sotatarpeidenkin puutetta, pyysi heti kuninkaan kuoltua hallitukselta eroaan. Ainoastaan mitä hartaimmin rukouksin ja luvaten pikaista apua saatiin hänet jäämään paikoilleen.

Voudit hankkivat tosiaankin muutamia uusia lippukuntia, ja niillä onnistui Stjernsköld lyömään takaisin tuhannen tanskalaisen hyökkäyksen.

Hänen kokemansa vastoinkäymiset ja häntä persoonallisesti kohdanneet onnettomuudet eivät suinkaan olleet synkistäneet hänen iloista, reipasta luonnettaan; hän laski leikkiä ja nauroi kuten ennenkin ja sanoi olevansa esteetön omistamaan rouvasväelle palvontansa, kun hänen vaimonsa oli Suomessa eikä muuten tarvinnut pelätä että kukaan ihastuisi raajarikkoon. "En vastaa siitä, miten voi käydä muutamain vuosien kuluttua", lisäsi hän, "kun olen oppinut tanssimaan kainalosauvoilla, siitä tulee jotakin niin upi uutta ja mielenkiintoista, ettei ainoakaan naissydän voi minua vastustaa."

Väliin antoi hän hyviä ja viisaita neuvoja sotapäällystölle ja lupasi omistaa kaikki voimansa isänmaan puolustukseen, kunhan hänelle vain vahvistettiin omistusoikeus niihin tiluksiin, jotka hän ja hänen isänsä olivat saaneet kuningasvainajalta.

* * * * *

Valtiopäivät oli kuulutettu alkaviksi Nyköpingissä joulukuun 1 päivänä, mutta aika oli liian lyhyt, eivätkä osanottajat ehtineet kaikista valtakunnan kolkista oikeissa ajoin paikalle.

Viime hetkessä muistettiin sotapäällystö, ja kiireimmiten lähetettiin kutsukirjeet heillekin.

Joulukuun 4 päivänä saapui Juhana herttua suurella upeudella ja loistolla Itä-Göötanmaan aateliston ja palvelijain etunenässä. Saattueessa laskettiin olevan kaikkiaan kolmisen sataa hevosta.

Hän asettui asumaan hänelle vartavasten luovutettuun taloon ja kävi ainoastaan leskikuningatarta tervehtimässä, jonka jälkeen hän etupäässä vietti aikaansa oman hovinsa kesken.

Onneksi saapui ajoissa niin suuri luku valtiopäivämiehiä, että valtiopäivien juhlallinen avaaminen saatettiin määrätä joulukuun 10 päiväksi.

Päivä aloitettiin kellojen soitolla ja jumalanpalveluksella, jonka jälkeen osanottajat säädyittäin menivät Nyköpingin linnan suureen saliin.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saapuivat kolme herttuaa, Juhana, Kustaa Aadolf ja Kaarle Filip.

Ensiksi mainittu avasi valtiopäivät puhuen syistä, joiden tähden säädyt oli kutsuttu koolle niin vuoden lopulla. Sitten pyysi hän heitä seuraavana päivänä yhden aikaan saapumaan raatihuoneelle, jossa valtiopäiväkysymykset heille esitettäisiin. Sen jälkeen kokous hajosi.

"Etkö tahdo viettää päivää yhdessä meidän kanssamme?" kysyi Kustaa pannen kätensä serkkunsa olalle.

"Enpä luule... kenties tulen illalla", vastasi tämä ilmeisesti hämillään ja kohottamatta katsettaan.

Mutta Kustaa tarttui hänen käsivarteensa. "Minun luokseni ainakin voit tulla hetkeksi", sanoi hän. Ja herttua seurasi epäröiden.

"Meitä ei saa häiritä", kuului käsky kamaripalvelijalle, kun molemmat ruhtinaat menivät kruununprinssin huoneeseen.

Juhana istuutui ikkunan ääreen ja rummutti ruutuun katsellen ulos kadulle.

Kustaa katseli häntä hetken, sitten istuutui hän hänen rinnalleen ja sanoi: "Tahdotko kuunnella minua kotvan?"

"Mitäs muuta varten olisin tullut tänne?" kysyi Juhana ja jatkoi huvittavaa rummutustaan.

"Siitä hetkestä, jolloin ensi kerran sanoit luovuttavasi kruunun minulle, olen joka päivä rukoillen Jumalaa koettanut syventyä niihin vakaviin velvollisuuksiin, jotka kuninkaalle kuuluvat. Tiedän kyllä, että taakka käy raskaaksi, mutta tiedän myös, että Jumala voi antaa minulle voimia sitä kantamaan. Ja rauhan ja itsenäisyyden palauttaminen rakkaalle isänmaallemme, kaatuminen sen puolesta tai eläminen valmistaakseen sille onnea, kaikki tämä näyttää minusta niin kauniilta ja ihanalta, ettei minua peloita mikään kieltäymys, ei mikään työ. Mutta nyt..." hän epäröi tuokion ja jatkoi sitten lempeästi ja melkein rukoillen: "Juhana, veli... minusta tuntuu väliin, kuin epäilisit luopumustasi, sano minulle suoraan, jos teet niin, ja minä esitän asian Oxenstjernalle ja muille herroille; heidän avullaan voit sinäkin hallita maata ja valtakuntaa, mutta sinun täytyy tehdä päätöksesi heti, myöhemmin veisi se vain levottomuuteen ja selkkauksiin."

Rummutus oli lakannut, ja Juhanan pää vaipunut käsiin. Nyt hän kohotti kyyneleiset kasvonsa ja sanoi liikutettuna: "Luuletko, etten näe eroitusta välillämme! Sinä olet luotu kuninkaaksi, sanovat kaikki, enkä ole koskaan sitä kieltänyt. Mutta sinä et tiedä, kuinka minä kärsin mitättömyyteni tähden, se katkeroittaa mieleni, tunnen kateutta sinua kohtaan ja olen kyllästynyt itseeni ja koko maailmaan."

Kustaa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Sinä olet paljon parempi kuin itse luulet", sanoi hän. "Sinulta vain puuttuu toimintaa. Mutta sinun on otettava osaa sotaan, se kehoittaa aatelistoasikin seuraamaan sinua."

"Pelkään, että olen liian laiska."

"Ei hätää, jos vain tahdot."

"Tahdon kyllä, toimettomuus synnyttää pahoja ajatuksia, ja olen antanut paholaisen kuiskutella korvaani."

"Pelkään, että se koskee kihlausta sisareni kanssa?"

"Luuletko, että hän haluaa purkaa sen?"

"En, mutta sinä?"

"Kaikki horjuvaisuus on halveksittavaa, ja minä pysyn sanassani... Etkö ole nähnyt kuningattaren levottomuutta, kun olen lähennellyt hänen kaunista hovineitiään, mutta jos ottaisin Ebba Brahen puolisokseni, etkö luule, että se tekisi Kätchenin elämän helvetiksi?"

Kustaa oli kääntynyt pois salatakseen liikutustaan. "Häntä et siis herkeä koskaan rakastamasta", sanoi hän.

"Hän tahtoo, että minun on naitava hänen sisarensa, sentähden teen sen... tiedän, että siten voitan hänen kunnioituksensa", lisäsi hän.

Kuningattaren lähetti kutsui silloin prinssejä päivälliselle.

"Ethän eroa meistä tänään", virkkoi Kustaa.

"En, tahdon heti panna päätökseni toimeen."

Ja käsikainalossa menivät he kuningattaren luo.

Herttua ei vilaissutkaan Ebba Braheen, mutta oli sitä vastoin kohtelias ja ystävällinen Maria Elisabetia kohtaan, joka siitä niin ilostui, että hän -- kenties ensi kertaa elämässään -- unohti oikuttelunsa.

Seuraavana päivänä kokoontuivat säädyt raatihuoneelle. Ensi kysymykseksi esitti neuvosto, tahtoivatko säädyt pysyä entisessä päätöksessään hallitukseen ja kruununperimiseen nähden, johon yksimielisesti vastattiin "tahtovat". Senjälkeen esiintyi Juhana herttua ja esitti neuvostolle ja Kustaa Aadolfille toivomuksensa, että hänen herttuakuntaansa laajennettaisiin. Hän oli tosin ajatellut Suomea tai Länsi-Göötanmaata, mutta kun se nykyisissä oloissa saattoi herättää mielikarvautta, tyytyi hän Länsi-Göötanmaan neljään kihlakuntaan.

Kun tähän oli suostuttu, uudisti herttua juhlallisesti luopumuksensa. Hän teki sen kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä ja luopui samalla siitä hallituskumppanuudesta, jonka Norrköpingin päätös ja Kaarle IX:nnen testamentti oli hänelle tunnustanut, kunnes uusi kuningas oli täyttänyt neljäkolmatta vuotta.

Kaikkien silmät seurasivat molempia prinssejä, kun he yhdessä lähtivät raatihuoneelta ja palasivat linnaan.

Joulukuun 16 päivänä kutsuttiin säädyt juhlalliseen istuntoon Nyköpingin linnansaliin.

Juhana herttua luovutti tässä tilaisuudessa hallituksen Kustaa Aadolfille ja tarttui sen jälkeen hänen käteensä ja toivotti hänelle onnea, rukoillen taivaan siunausta hänen hallitukselleen ja hänelle itselleen voimaa hallita valtakuntaa Jumalan sanan ja Ruotsin lain mukaan.

Molemmat olivat syvästi liikutetut, ja liikutetut olivat läsnäolijatkin, jotka erityisesti panivat merkille, että kun herttua tahtoi kruununprinssiä menemään edeltä heidän poistuessaan salista, ei Kustaa Aadolf tehnyt sitä, vaan vaati jaloa, vaatimatonta sukulaistansa menemään edeltä.

Se oli uusi kuva vaasahuoneen uuden sukupolven yksimielisyydestä ja poikkesi suuresti siitä, mikä ennen oli ollut tapana.

Ruhtinasten asetuttua paikoilleen esiintyi leskikuningattaren puolesta vastanimitetty valtiokansleri Akseli Oxenstjerna ja selitti, että koska Kustaa Aadolf oli jo kääntynyt kahdeksannelletoista ikävuodelleen, luopui hänen majesteettinsa valtakunnan hallinnosta ja pyysi säätyjä puolestaan tunnustamaan hänet täysivaltaiseksi ja hallitsevaksi kuninkaaksi.

Sen jälkeen otti puhevuoron Magnus Brahe, joka lausui, että Ruotsissa vanhastaan vallitsi se usko, että valtakuntaa hallitsi paremmin yksi kuin useat, ja sen perusteella neuvosto tahtoi sanoutua irti holhoojahallituksestaan.

Säädyt hyväksyivät sen yksimielisesti, aatelisto kuitenkin vain sillä ehdolla, että säädyille myönnettiin joukko pyydettyjä erivapauksia.

Täten oli toinen näiden valtiopäivien tärkeistä kysymyksistä esitetty vastattavaksi. Kunkin säädyn oli siitä keskusteltava erikseen, ja säädyt erosivat kokoontuakseen vasta joulukuun 23 päivänä.

Kuningasvakuutus, joka Kustaa Aadolfille annettiin allekirjoitettavaksi, oli uusi hallitusmuoto, jonka tarkoitus oli kaikilta puolin aidata valta laillisiin rajoihin. Mutta se laadittiin suurimmassa kiireessä, sodan ja yleisen hädän aikana oli sen osoitettava vaikutuksensa.

Olosuhteet olivat siksi suotuisat, ettei aatelisto malttanut olla tavoittelematta valtaa kuninkaan ja kansan kustannuksella, ja asia oli siksi kiireellinen, ettei ollut aikaa pitkiin neuvotteluihin. Kustaa Aadolfin oli vain kirjoitettava kuningasvakuutuksen alle, ja toisena joulupäivänä tervehtivät säädyt häntä ensi kerran kuninkaanaan.

Hän otti arvonimen Ruotsin, Gööttien ja Vendin kuningas, mutta jätti pois nimen "Pohjan lappalaisten kuningas"; se oli askel sovintoon Tanskan kanssa, ja valtiopäivät hyväksyivät sen yksimielisesti. Päätettiin myös tehdä rauhantarjous, mutta olla valmiit taistelemaan viimeiseen vereen, jos se hylättiin, Örebrossa tehdyt myönnytykset uudistettiin vieläpä niitä lisättiinkin.

Tammikuun 6 päivänä 1612 päästi kuningas valtakunnan säädyt kotiin puheella, joka liikutti ja kohotti kaikkia.