Part 7

Hänen salainen toivonsa oli, että ainakin viimeisenä iltana, kun koko kuninkaallinen perhe oli koolla kuningattaren luona, saisi kuiskata Ebballe muutamia sanoja. Mutta Juhana herttua oli alituiseen hänen rinnallaan ja puhui lakkaamatta toivomuksestaan päästä mukaan, jos tulisi sota, sillä kotona oli hänestä sietämätöntä. Näki selvään, että avioliitto jo tuntui herttuasta taakalta, mutta Kustaa ei siihen kiinnittänyt suurta huomiota. Hän näki vain, kuinka Maria Elisabet teki kaikkensa pitääkseen Ebban loitolla siitä huoneesta, jossa he keskustelivat.

Nuori rouva onnistuikin siinä niin hyvin, ettei kuningas edes saanut puristaa rakastettunsa kättä jäähyväisiksi. Mutta onneksi ei mikään maailmassa voinut estää häntä kirjeessä ilmaisemasta kaipaustaan eron johdosta. Kätchen lupasi toimittaa kirjeen perille ja sai viimeisen lämpimän jäähyväissuutelon.

Lähtö tapahtui. Kuningas matkusti Linköpingin ja Jönköpingin kautta Vernamoon, josta käsin hänen oli vaikutettava rauhanneuvotteluihin.

Niin Alankomaat kuin Englantikin olivat tarjonneet välitystään ja lähettäneet edustajansa. Heidän vaikutuksestaan Tanska vihdoin supisti vaatimuksiaan sellaisiin rajoihin, joihin Ruotsin oli mahdollista suostua.

Vaikeinta oli sopia ehdoista, jotka koskivat Tanskalaisten valloittamia maita. Linnoitetut paikat länsirannikolla olivat "morsian, jota tanskalainen kosi", kirjoitti valtiokansleri kuninkaalleen.

Nuori herra ei suinkaan viettänyt iloisia joulupäiviä; ajatus, että menettäisi Elfsborgin "ikiajoiksi", koski kovasti hänen mieleensä. Tässä huolestuneessa mielentilassaan pisti äkkiä hänen päähänsä käydä heti Elfsborgin kimppuun niillä voimin, mitkä hänellä oli käsillä. Hän ilmoitti siitä valtiokanslerille ja pyysi hänen lausuntoaan.

Oxenstjerna teki asian tunnetuksi, ja Tanskan valtuutetut riensivät päätäpahkaa kuninkaan luo Halmstadiin ja saivat hänet luovuttamaan kaikki valloituksensa sotakustannusten korvausta vastaan, joka aluksi nousi kahteen miljoonaan taalariin, mutta Englannin lähettilästen välityksellä tingittiin puoleen.

Lopulliset rauhanehdot olivat -- mainitaksemme sen lyhimmiten -- nämä: Ruotsi luopui vaatimuksistaan Sonnenburgin linnaan Öselissä, herravallastaan lappalaisiin Norjassa Titisvuonon ja Varangerin välillä sekä luovutti takaisin Jemtlannin ja Herjedalin. Ruotsi sai takaisin Kalmarin ja Voionmaan ja saadakseen myös Elfsborgin oli sen maksettava miljoona riikintaalaria neljässä erässä kuuden vuoden aikana. Jollei maksu tapahtunut määrätyn ajan sisällä, oli seitsemän Elfsborgin valtapiiriin kuuluvaa kihlakuntaa ynnä Nylödöse, vanha Lödöse ja Göteborg ikiajoiksi lankeava Tanskalle.

Rauhansopimus allekirjoitettiin Knäredissä tammikuun 19 päivänä. Kolmantena pääsiäispäivänä palautettiin molemmin puolin sodan aikana valloitetut seudut oikeille omistajilleen.

Se oli kallis rauha -- köyhälle, typötyhjälle maalle. Näytti melkein mahdottomalta saada kokoon miljoonaa taalaria maassa, jossa tynnyri rukiita maksoi riikintaalarin. Mutta sittenkin se saatiin aikanaan kokoon vapaaehtoisilla uhrauksilla, joissa kuningas ja hänen lähimpänsä kävivät eturinnassa.

Sovittuaan päälliköittensä kanssa toimenpiteistä miehistöön nähden palasi kuningas Vadstenaan, missä hän kohtasi äitinsä ja Juhana herttuan, jotka hänen kanssaan allekirjoittivat rauhanpäätöksen.

Kustaa tuskin tunsi rakasta kasvinveljeään, niin muuttunut tämä oli. Yksityisessä keskustelussa tunnusti hän kuninkaalle, että elämä Maria Elisabetin kanssa oli hänestä sietämätön.

"Hän ei anna minulle mitään rauhaa", sanoi hän. "Kirjani, jotka ovat olleet minun rakkaimpana viihdyttäjänäni suruisina hetkinä, ne repii hän rikki tai heittää tuleen, ja kun minä nuhtelen häntä siitä, saa hän kouristuskohtauksia tai sanoo, etten minä saa välittää mistään muusta kuin hänestä."

"Oletko puhunut kuningattaren kanssa?"

"Hän vastaa, että hänen tyttärensä on vielä lapsi, että hänen miehensä täytyy kohdella häntä hellä varoen ja että olisi julmaa antaa hänelle nuhteita."

"Tällaista kahden kuukauden avioliiton jälkeen", sanoi Kustaa alakuloisena.

"Totta on, etten ole tehnyt mitään saadakseni hänet kiintymään itseeni", jatkoi herttua. "Lapsuudestani saakka ei hän ole miellyttänyt minua, ja luulen hänen tunteittensa minua kohtaan olevan samanlaiset kuin minunkin häntä kohtaan."

"Miksi hän on sitten suostunut tulemaan puolisoksesi?"

"Luullakseni samasta syystä kuin minäkin pyysin hänen kättään. Kohtalo, julma, tunnoton kohtalo on sitonut meidät yhteen, ja yhteenkytkettyinä kuin rangaistusvangit saamme kantaa kahleitamme viimeiseen päiväämme."

"Ei", huudahti Kustaa. "Niin ei voi eikä saa olla. Parempi on elää erillään kuin katkeroittaa toistensa elämä!"

"Olen puhunut kuningattarelle, mutta hän ei tahdo siitä kuullakaan."

"Sitten puhun minä hänelle."

Kustaa puhuikin jo samana päivänä, mutta vähän siitä koitui lohdutusta. Kuningatar syytti vävypoikaansa, joka ei pitänyt arvossa sitä onnea, joka hänelle oli lahjoitettu, vaan teki puolisonsa onnettomaksi.

"Maria Elisabet on enkeli", huudahti kuningatar. "Hän ansaitsee, että alituiseen levätään polvillaan hänen edessään!"

"Siihen ei kukaan mies alistune, eikä minun mielestäni kenenkään naisenkaan pitäisi sitä sallia", uskalsi kuningas sanoa.

Kuningatar katsoi häntä ylävästi hymähtäen ja virkkoi sitten: "Kahdeksantoista vuotias nuorukainen on jo koko viisas ymmärtämään, mutta jos hän lisäksi on kuningas, ovat hänen sanansa aivan oraakelinlauseita; hovi-imartelijat riemuitsevat ja viisas kuuntelee vaieten."

Kustaa istui vaiti tuokion, sitten hän kysyi oliko Kaarle Filip saanut hänen majesteettinsa suostumuksen matkustaa Venäjälle.

Kyllä hän oli; kuningattaren piti muuttaa tyttärensä herttuattaren kanssa muutamien viikkojen kuluttua Vadstenaan, Kaarle Filipin ja hänen opettajiensa piti seurata mukana. Siellä aikoi kuningatar ompeluttaa poikansa koko komeuden, hänen hovineitsyensä saisivat siten oppia tekemään jotakin hyödyllistä.

Kustaa kuunteli vaieten ja lähti pian kuningattaren luota. Seuraavana päivänä hän matkusti pikku seurueineen Tukholmaan. Kuningattaren piti tulla jäljestä muutamain päiväin kuluttua.

6.

NUORUUDENUNELMA.

Kustaa Aadolfia ei lainkaan miellyttänyt De la Gardie'n ehdotus, että Kaarle Filip asetettaisiin Venäjän suuriruhtinaaksi.

Mutta ylpeä sotaherra, joka ei tahtonut nähdä työnsä raukeavan tyhjiin ja jonka miekka oli nuorelle ruhtinaalle raivannut tien valtaistuimelle, oli niin vakuutettu siitä, että mairitteleva tarjous otettaisiin vastaan, että hän Kaarle Filipin nimessä otti vastaan valloitettujen seutujen uskollisuudenlupauksen ja kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen kehoittaen herttuaa tulemaan.

Matkalla Vadstenasta Tukholmaan vastasi kuningas erääseen De la Gardie'n kirjeeseen, "että hän hyvin tiesi mitä väkeä venäläiset olivat ja että ollessaan heidän kanssaan rauhassa ja sovinnossakin täytyi aina toisen silmän tähystellä sotatoimia ja nähdä heissä vihollisensa". Kuningattaren ja hänen veljensä toivomuksesta oli nyt kuitenkin päätetty niin, että herttua matkustaisi sinne.

Tukholmassa otti Kaarle Filip Kustaa kuninkaan suostumuksella vastaan venäläisien lähetystön. Herttua lupasi heille, että helmikuussa tulisi Viipuriin Ruotsin valtuutettujen kanssa ja silloin ottaisi vastaan korkean arvonsa.

Kaarle Filip oli ihastunut. Nyt ei voitu enää tehdä esteitä hänen matkalleen; hän oli itse luvannut tulla ja hänen täytyi pysyä ruhtinaallisessa sanassaan.

Ensiksi oli kuitenkin lähdettävä toisaalle. Kuningatar oli terveydellisistä syistä jäänyt Vadstenaan ja kirjoittanut nuorimmalle pojalleen ja tyttärelleen, että he tulisivat sinne ja toisivat ne hovinaiset, jotka eivät olleet mukana.

Ei tarvinne sanoa, että Kustaa paloi halusta nähdä jälleen sydämensä valittua. Mutta hovinaisten oli kuningattaren ollessa poissa noudatettava samoja ankaria tapoja kuin ennenkin, ja näiden tapojen loukkaamisen katsoi nuori ruhtinas voivan vahingoittaa rakastetun hyvää mainetta.

Tapansa mukaan turvautui hän "rakkaaseen Katiinsa"; hän yksin saattoi auttaa.

"Tiedän vain yhden keinon", vastasi Kätchen. "Kutsun tänä iltana hovineitsyet luokseni, ja sinä tulet silloin sattumalta, sillä mitään kahdenkeskisiä kohtauksia en uskalla järjestää."

"Siihen tyydynkin, saanhan silloin ainakin ilon nähdä häntä", vastasi nuori ruhtinas palaten kirjoitushuoneeseensa, jossa sihteerit ja muutamat kauppamiehet olivat ahkerassa työssä. He laativat sääntöjä erinäisille yhtiöille, joiden Kupari-, Rauta-, Puu-, Kauppa- ja Eteläkomppaniain nimellä piti kaupata kotimaan tuotteita ulkomaille. Kustaa Aadolf edisti erityisellä innolla kauppaa ja elinkeinoja, ja tässä kuten kaikessa valtiokansleri auttoi häntä.

Työhön painauduttuaan häipyivät kaikki muut ajatukset hänen mielestään. Mutta parhaillaan laskiessaan mitä voittoja kruunu näistä komppanioista niittäisi, välähti muisto hänen sielussaan. Hän vaikeni yhtäkkiä, katsoi kelloon ja sanoi: "Olemme tehneet työtä yli ajan, tarvitsemme kaikki jotakin virkistystä. Huomenna jatkamme kuparista."

* * * * *

Sillaikaa oli pieni parvi nuoria neitsyitä kokoontunut prinsessan luo, ajan tavan mukaan käsitöineen, vaikkapa vain näön vuoksi. Loruttiin ja naurettiin oikein sydämen pohjasta ja välittämättä prinsessan läsnäolosta; hän oli tuttavallisissa suhteissa kaikkiin, vaikka hän vähän otti osaa, enimmäkseen vain kuunteli heidän loruiluaan. Kuitenkin oli hän vapauttaakseen heidät kaikesta väkinäisyydestä, jättänyt heidät tuokioksi yksin.

Hän palasi takaisin keskellä iloisinta hälinää. "Minulle tulee mieluinen vieras", sanoi hän. "Kuningas on juuri ilmoittanut saapumisestaan."

"Tuleeko hän tänne?" kysäisi Margareta Brahe vilkkaasti.

"Aion ehdottaa, että hän jäisi tuokioksi istumaan tänne seuraamme."

"Kuinka hauskaa!" huusivat kaikki, paitsi kainoa Ebbaa, joka punastuen peitti kasvonsa liinaansa.

Kaikki olivat hiljaa tuokion. Kuului tutut askelet, ja kuningas astui sisään.

Hän tervehti ensin prinsessaa ja sitten hovineitoja ja ojensi heille kätensä vuoronperään, viimeksi sille, joka oli lähinnä hänen sydäntään.

Sitten istuutui hän prinsessan viereen ja koetti aloittaa keskustelua neitsytten kanssa, mutta se ei tahtonut onnistua. Kaikki vastailivat vain yksikantaan, yksinpä hilpeä Margaretakin.

"Tämä ei käy laatuun", huudahti kuningas iloisesti. "Olemme kaikki nuoria, ja jollemme tahdo tanssia, niin ainakin voimme leikkiä jonkun joululeikin, joka tekee lopun ujostelusta; ehdottakaa joku sellainen, Margareta neiti."

"Kosintaleikki", huudahti neitsyt ajattelemattomasti.

Se synnytti yleisen naurun, johon kuningaskin otti osaa. "Ehdotan, että lopetamme sillä", sanoi hän. "Mutta on myös toinen leikki, jossa kaksitellen mennään eri huoneeseen ja muut sillaikaa sepittävät arvoituksen, joka näiden kahden on arvattava. Tulkaa, Margareta neiti, koettakaamme."

Hän tarjosi hänelle käsivartensa ja vei viereiseen huoneeseen, jonka huolellisesti sulki. Muutamain minuuttien ajan vaihtoivat he iloisia sukkeluuksia, ja kun heitä pyydettiin tulemaan takaisin, tuumivat he nauraen, että arvoitus oli keksitty aivan liian pian.

Se arvattiin helposti, ja nyt vei kuningas ulos Ebba neidin (n:o 2). Hän kertoi tälle terveisiä Axel Banérilta eikä sanonut pitävänsä ketään upseereistaan yhtä suuressa arvossa.

"Onnittelen neitsyttä, joka on voittanut hänen rakkautensa. Hän nostaa parhaan arvan avioliittoarpajaisissa", sanoi hän.

Hän puhui vielä, kun ovi avautui. Neitsyen ei ollut tarvinnut vastata mitään, mutta palatessaan hänen kasvonsa säteilivät sellaista iloa, että kaikki ihmettelivät mitä kuningas oli mahtanut sanoa.

Arvoitus arvattiin yhtä helposti kuin edelliselläkin kerralla, ja Kustaa huudahti:

"Kaikkia hyviä asioita on kolme, minun täytyy vielä kerran koettaa onneani. Ebba neiti, tahdotteko nyt tulla kanssani?"

Tämän hän oli sanonut omalle Ebballeen ja vei hänet mukanaan luoden sisareensa merkitsevän katseen.

Ovi sulettiin, ja Kustaa työnsi hiljaa pienen salvan eteen. "Näetkös, armas, keksin keinon sulkeakseni sinut kenenkään näkemättä syliini!" Ja hän teki sen myrskyisellä ilolla.

"Teidän korkeutenne tekee minut onnettomaksi", kuiskasi Ebba. "Ajatelkaas, jos joku tulisi."

"Huomenna puhun isällesi ja luultavasti matkustan sen jälkeen Vadstenaan ilmoittamaan kuningattarelle."

"Älkää tehkö sitä", pyysi Ebba. "Nyt ne tulevat!"

"Anna minun suudella!"

"Teette väärin pyytäessänne; mitä sanottaisiin jos..."

Kustaa vetäisi nopeasti salvan ovelta. "En pyydä sitä ennenkuin saan oikeuden vaatia", vastasi hän. "Pyydän sinua vain muistamaan yhden asian, sen, etten koskaan herkeä rakastamasta sinua."

Ebba seisoi kainona ja allapäin. Silloin aukeni ovi, arvoitus sanottiin ja arvattiin.

Iloinen mieliala säilyi lopun iltaa. Mutta kun nuori parvi oli poissa, sanoi Kätchen: "Sinä olet rohkea, Kustaa!"

"Sotamiehen täytyy olla", vastasi kuningas, "varsinkin kun on kysymys sellaisesta valloituksesta."

"Ebba on hyvin kaino."

"Niin on liljakin, mutta se aukenee vähitellen päivän suuteluun."

"Ja tavattoman hiljainen, paitsi ikäistensä seurassa."

"Hänen sydämensä rikkaat aarteet ovat vielä kätkössä, rakkaus on tuova ne päivänvaloon."

"Rakkaus voi myös olla sokea", ajatteli Kätchen. "Mutta jos sanoisin sen, ei hän uskoisi minua."

Kustaa suuteli sisartaan, toivotti hyvää yötä ja lähti.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Magnus kreivi kuninkaan luo.

Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi sitten muitta mutkitta asiansa.

Vanha herra oli kuin ukkosen iskemä. Vaikka hänelle olisi tarjottu Novgorodin suuriruhtinuus tai tähti pudonnut alas taivaalta, ei hän olisi voinut kovemmin hämmästyä. Hänen tyttärensä Ruotsin kuningattareksi!

Kustaa näki hänen kummastuksensa ja sanoi tyynnytellen: "Menneinä aikoina ei ollut tavatonta, että kuningas valitsi morsiamensa jostakin korkeasta aatelissuvusta, ja niin juuri aion tehdä minäkin."

"Suurivaltaisin, armollisin kuningas", huudahti kreivi, joka vihdoin oli saanut kielensä irroilleen ja seisoi kumarrellen kuninkaan edessä. "Seison kuin salaman lyömänä ja sen leimauksen typerryttämänä! Sellaisesta onnesta en ole voinut uneksiakaan, ja -- ja jolleivät niin monet tärkeät seikat pakoittaisi minua sanomaan ei, antaisin nöyrimmällä kiitollisuudella suostumukseni."

Kuninkaan otsa synkistyi. "Mistä esteistä puhutte?" kysyi hän.

"Mitä ensiksikin leskikuningatar sanoo?"

"Hänestä minä vastaan."

"Toiseksi valtiokansleri?"

"Hän tahtoo onneani."

"Hän sanoo, että teidän majesteettinne täytyy uhrautua, kun on kysymys isänmaan parhaasta."

"Minä todistan hänelle, että ne ovat läheisessä yhteydessä keskenään."

Magnus kreivi kumarsi syvään, mutta ei tehnyt enää vastaväitteitä.

"Kenties", sanoi Kustaa, "olisi minun pitänyt ensin raivata esteet, ennenkuin käännyin teidän puoleenne."

"Teidän majesteettinne ei ole vielä koskaan epäonnistunut vaikeuksia voittaessaan", virkkoi hovimies mielistellen.

"Toivon, että nytkin käy niin, mutta antaa asian kuitenkin jäädä meidän kesken, Magnus kreivi; sanon teille sitten milloin oikea hetki on käsissä."

"Ja tyttäreni?"

"Jää toivoakseni sinne missä on."

"Sitä minäkin toivon mitä hartaimmin, mutta ajattelin, pelkäsin..."

"Minä ilmoitan kuningattarelle!"

"Sallikaa minun alamaisimmasti esittää, eikö olisi viisaampaa... varovaisempaa tarkoitan, jos hänen majesteettinsa kuningatar ei tietäisi niin mitään..."

Kuninkaan oli vaikea pysyä vakavana. "Se saa riippua asianhaaroista", vastasi hän.

Kreivi poistui tuhansin anteeksipyynnöin ja mitä syvimmin kumarruksin.

"Kuningatar tahtoo minun onneani, sentähden täytyy hänen taipua", ajatteli Kustaa; hän ei vielä täysin tuntenut tämän äidin sydämen syvyyttä.

Kaksi päivää myöhemmin matkustivat Maria Elisabet ja hänen veljensä palvelusväen kera Vadstenaan.

Kuningas ja Katarina prinsessa olivat nykyään ainoat kuninkaalliset henkilöt Tukholmassa ja molemmat viihtyivät erittäin hyvin toistensa seurassa. Kustaa vietti usein iltansa Katin seurassa ja perehdytti tämän päiväjärjestyksessä oleviin kysymyksiin. Prinsessan viisaat huomautukset ja vastaukset osoittivat, että hän saattoi olla mukana tärkeissäkin asioissa.

"Kuinka se mies on onnellinen, joka kerran voi sanoa sinua puolisokseen", sanoi Kustaa usein hänelle.

Valtiokansleri kiinnitti tähän aikaan nuorta kuningasta sangen moniin asioihin. Kustaa I:n vanhentuneet sotasäännöt oli uusittava ajanmukaisemmiksi, ja siinä oli suuret neuvottelut asiantuntijain kanssa. Mutta vieläkin enemmän puuhaa oli, nyt tanskalaisista päästyä rauhaan, raha-asioiden, kaupan, elinkeinojen, virkamiesolojen ja merenkulun järjestämisessä, sillä ne kaikki olivat melkein pelkkänä sekamelskana. Työ olisi ollut liian suuri yksin tarmokkaalle valtiokanslerillekin, jollei Kustaa Aadolf olisi seissyt hänen rinnallaan, kiinnittäen tarkkaavaisuutensa kaikkeen ja palaen samaa yleisen hyvän harrastusta, kuin mikä elähytti hänen ystäväänsä ja neuvonantajaansa. Kuningas oli vielä oppilas, mutta sellainen oppilas, joka oli pian kohoava opettajansa rinnalle.

Mikään aine ei jäänyt koskettelematta heidän neuvotteluissaan, ja tähän aikaan perustettiin se luottamussuhde, joka oli kantava hedelmiä tuleville aikakausille.

Alituisena puheenaineena olivat suhteet Venäjään. Kuningas ei ollut tyytyväinen De la Gardie'een, joka hänestä menetteli liian omavaltaisesti. "Luulen tosin", lisäsi hän hymyillen, "että hän ajattelee samoin minusta, sentähden tuskin voinemme nuhdella toisiamme mistään."

Helmikuu oli kulunut loppuun, mutta Kaarle Filip ei ollut vielä suoriutunut matkalle. Venäläiset lähettiläät kävivät alituiseen kuninkaan kimppuun, ja kirjeissään pyysi hän kuningatarta kiirehtimään lähtöä, jotta vältettäisiin vaarat, jotka muuten uhkasivat. Sota Venäjän kanssa olisi alku, sitten sekautuisi Puola asiaan ja kenties houkuttelisi vieraatkin vallat mukaan kahakkaan.

Huhtikuun 21 päivänä 1613 kirjoitti kuningas vielä kerran äidilleen: "Venäläiset lähettiläät käyvät joka päivä niin kimppuuni, ettemme pian tiedä mitä vastata heille, vaan pyydämme sentähden hartaimmasti, että teidän majesteettinne laittaisi pian matkavarustukset valmiiksi."

Kaarle Filip kiirehti vähintään yhtä suurella innolla lähtöään. Valmistukset veivät kuitenkin niin paljon aikaa, että herttuan selitettiin vasta kesäkuussa olevan valmis lähtemään.

Viisi kruunun laivaa odotti liehuvin lipuin Tukholman satamassa. Valtamarski Akseli Ryning, herttuan oma marsalkka Mathias Soop ja muutamat muut aatelismiehet olivat seurueena.

Surusta tyrskyen näki kuningatar poikansa astuvan laivaan, ja tämän, joka säteili ilosta, oli vaikea antaa kasvoilleen samaa sävyä kuin oli äidin kasvoilla.

Laivat laskettivat purjetuuleen ja häipyivät pian näkyvistä. Sureva äiti jäi Tukholmaan, eikä aikonutkaan palata Vadstenaan, josta sanoi saaneensa kyllikseen.

Kuningas ei ollut useihin kuukausiin uskaltanut lähettää riviäkään rakastetulleen. Kirje saattoi joutua vääriin käsiin, eikä hän olisi ollut läsnä ottamassa rajuilmaa itse kestettäväkseen.

Kuningattaren palattua Tukholmaan sai hän nähdä Ebbaansa joka päivä ja huomasi ilokseen, että tämän silmät puhuivat hellempää kieltä kuin ennen. Eivätkä ne aina vaipuneet maahan, vaan kohtasivat Kustaan katseen ilmeellä, joka tuntui sanovan: "Minä rakastan sinua!"

Eräänä päivänä sai Kustaa salavihkaa puristaa hänen kättään ja tunsi ilokseen, että käsi puristi hiljaa vastaan. Sinä päivänä oli nuori kuningas niin säteilevän iloinen, että kuningatar virkkoi kummissaan, ettei hän ollut sellaisena nähnyt häntä koskaan.

Mutta se ilo ei ollut pitkällinen. Kesähelle alkoi pääkaupungissa käydä niin sietämättömäksi, että Kristina rouva muutti tytärpuolensa ja neitojensa kera Gripsholmaan.

Kustaa sanoi pian tulevansa jäljestä. Mutta samana päivänä ilmoittautui hänelle sotamarsalkka Evert Horn.

Kuningas uskoi tuskin korviaan ja riensi häntä vastaan huudahtaen: "Mikä aiheuttaa tämän mieluisan vierailun?"

"Tärkeät tapahtumat, teidän majesteettinne."

"Arvaan sen, tulkaa luokseni, lähetän heti noutamaan valtiokansleria."

Evert Horn oli pitkähkö kasvultaan ja vahvarakenteinen. Hän näytti hyvin miehekkäältä, mutta vaaleanharmaissa silmissä oli suopea ilme, joka voitti kaikkien sydämet. Vaikka hän oli vain neljänneljättä vuotias, oli ruotsalaisessa sotajoukossa ainoastaan yksi mies, joka veti hänelle vertoja sotatoimissa, ja tämä ainoa oli -- Jaakko de la Gardie.

Evert Horn oli matkalla kohdannut herttuan laivan ja arveli tämän nyt olevan Viipurissa.

Valtiokansleri saapui pian, ja Evert Horn esitti nyt kertomuksensa, jonka vahvistivat hänen de la Gardiel'ta tuomansa kirjeet.

Oli alettu yhä selvemmin huomata, että venäläiset ainoastaan ruotsalaisen ylivallan painostuksesta olivat taipuneet valitsemaan ruotsalaisen herran Venäjän suuriruhtinaaksi. Tätä voimakasta painostusta vastaan ei edes Venäjäkään uskaltanut asettua, mutta Moskova oli lähettänyt kaikkiin Venäjän kaupunkeihin viestejä, että suuriruhtinas oli heti valittava.

"Häntä ei siis ole vielä valittu?" kysyi kuningas.

"Se tapahtui helmikuussa!"

"Hänen nimensä?"

"Mikael Feodorowitsh Romanow, kahdeksantoista vuotias; hänen isänsä, joka persoonallisten avujensa tähden lienee ollut pidetty suuressa arvossa, valitsi tsaari Feodor kruununperijäksi, kun Boris Gudrinow pakoitti hänet menemään luostariin."

"Eikö Sigismund pitänyt häntä vankina Puolassa?"

"Hänet lähetettiin sinne lähettiläänä, mutta ei päästetty pois. Kuitenkaan ei häntä voitu estää olemasta kirjevaihdossa ystäviensä kanssa, ja hän neuvoi, etteivät he valitsisi muukalaista tsaariksi eivätkä ketään Moskovan suurista ja mahtavista suvuista."

"Nyt valittu on siis tämän miehen poika?"

"Niin, teidän majesteettinne. Hän oleskeli äitinsä luona eräällä maatilalla lähellä Kostromaa, kun saapui tieto Moskovassa tapahtuneesta vaalista; ylhäinen rouva joutui epätoivoon ja rukoili veljeään vapauttamaan hänen poikansa tarjotusta kruunusta, mutta tämä otti sisarenpoikansa mukanaan Moskovaan, jossa hänet kruunattiin maaliskuun 19 päivänä suurilla juhlallisuuksilla."

"Ja siten oli sota julistettu?"

"He ovat onnistuneet valtaamaan kaksi meille kuuluvaa paikkakuntaa, Tikvinin ja Angdowin ja hakanneet maahan puolustusjoukon viimeiseen mieheen."

"Voiko De la Gardie pitää paikkansa Novgorodissa?"

"Toivottavasti voi, vaikkapa -- kuten on luultavaa -- olisikin lähetetty joukkoja häntä vastaan."

"Millainen on meidän väkemme tila?"

"Viheliäinen, teidän majesteettinne. Miehistöllä ei ole vaatteita, ja meidän on täytynyt lainata vaatteita mistä vain olemme saaneet, onpa meidän täytynyt pantata kenttätykkimmekin."

"Sen voin uskoa", virkkoi valtiokansleri. "Millainen on mielestänne nykyinen asema?"

"Ei erittäin vaarallinen; suuriruhtinaan vaali on valapattojen ja kapinallisten tointa, sitä mieltä ollaan yleensä Novgorodissa; siellä uskotaan, että kapinan saattaa kyllä kukistaa ja koota uskolliset herttuan valtikan alle."

"Sitä minä en usko", puuskahti kuningas. "Venäläiset tahtovat ruhtinaan omasta heimostaan, ja kukapa sitä voisi panna pahakseen. Kaarle Filipiä ei saa kruunata suuriruhtinaaksi yksistään Novgorodiin, joka kenties salassa vetää yhtä köyttä moskovalaisten ja heidän päämiestensä kanssa."

"Se on hyvin todennäköistä", lisäsi valtiokansleri.

"No, nyt olet kertonut uutisesi", sanoi kuningas toisella äänellä ja pannen kätensä soturin olalle. "Jää nyt tänne vieraakseni ja käy ystävien ja sukulaisten luona, sinut otetaan kaikkialla vastaan avoimin sylin."

Horn kumarsi. "Loma-aika ei liene pitkä", sanoi hän.

"Vähintään kuukausi."

"Merkitseekö se eroa?"

"Ei, jumaliste, matkusta milloin tahdot, mutta viivy niin kauan kuin voit."

"Matkustan heti, kun olen saanut tarpeelliset ohjeet ja tiedon siitä, mitä apua voimine odottaa."

"Ensin täytyy meidän saada kirjeitä Viipurista, eivätkä ne kauan viipynekään."

* * * * *

Kirjeitä saapuikin muutaman päivän kuluttua. Matka oli kestänyt kolme viikkoa, mutta jo Viipuriin saavuttua oli käsitetty, ettei tarkoitusta saavutettu.