Part 19

Molemmilta puolalaisilta armeijoilta, joista toinen ruhtinas Sapiehan johtamana oli leiriytynyt Wallhofin kylään ja toinen ruhtinas Radziwillin johtamana pysähtynyt Bauskeen, saatettiin Kokenhusenin ruotsalaisessa leirissä odottaa hyökkäystä, heti kun pakkanen oli ehtinyt jäädyttää soiset maat, ja siihen jo valmistauduttiinkin. Mutta sillaikaa tautisuus kiihtyi joukkojen keskuudessa vaaralliseksi kulkutaudiksi, joka teki hirveää tuhoa rykmenteissä.

Kuningas oli toivonut virran jäädyttyä voivansa ajaa pois vihollisjoukot, jotka olivat leiriytyneet eteläiselle rannalle vastapäätä leiriä. Mutta siitä tuumasta luovuttiin, sittenkun vihollisleiri oli laitettu entiseen kuntoon. Sotapäällystön neuvosta kuningas päätti siirtää joukot kauemmas sisämaahan, johonkin terveellisempään seutuun.

Kotvan aprikoitua päätettiin lähteä Birseniin. Mutta tämä matka oli ylen vaikea, ja väki kärsi tavattomasti kylmyydestä ja nälästä. Kuningas kirjoitti itse Oxenstjernalle, että hän tänä talvena sai nähdä enemmän kurjuutta kuin koko aikana minkä oli käynyt sotaa. Valtiokanslerin väsymättömästä huolenpidosta saatiinkin muona- ja vaatevarojen hankinta paremmin järjestetyksi, ja samalla alkoi sotajoukon terveydentila kääntyä paremmaksi.

Tammikuun 5 päivänä kuningas lähti ratsastusretkelle Wallhofiin. Kun 2,000 ratsumiestä ja 1,000 muskettisoturia, jotka kuletettiin re'issä, kolme tai neljä kussakin, oli viety yli jäätyneen Tonavan, laskettivat ratsumiehet täyttä laukkaa suorinta tietä Sapiehan leiriä kohden.

Yöllä 7 päivää vasten saapui sotajoukko Wallhofiin, ja varhain aamulla, ennen talvipäivän koittoa, sotarintama leveni pitkin puolalaisten varustuksia. Nämä oli laitettu korkealle kummulle ja niin lujasti rakennettu, ettei kuningas katsonut saattavansa vähine väkineen uskaltautua hyökkäykseen. Joukot saivat sentähden käskyn pysyä paikoillaan, ainoastaan kaksi osastoa muskettisotureita järjestettiin pitkin metsänreunaa koettamaan saartaa vihollisen sivujoukkoja.

Tämän ruotsalaisten sotaliikkeen nähdessään Sapieha menetti tykkänään malttinsa. Unohtaen edullisen asemansa hän käski joukkojen vetäytyä takaisin ja asettua lähemmäksi itse kylää. Kustaa Aadolf ei hidastellut käyttäessään tätä vihollisen harha-askelta hyväkseen. Ruotsalaiset komennettiin heti ottamaan mainittu kumpu haltuunsa.

Ratsuväki paloi halusta ryhtyä hyökkäykseen, ja upseerit rukoilivat kuningasta, ettei hän antaisi suotuisan tilaisuuden mennä käsistään. Mutta vihollisen ratsuväki oli paljon suurempi kuin ruotsalaisten, ja Kustaa Aadolf tahtoi odottaa tykistöä, jota eversti Teuffel oli parhaillaan tuomassa. Ettei Sapieha odotettaessa yllättäisi häntä, käski hän laittaa paalutuksen jalkaväen suojaksi.

Sillä välin saapui ruhtinas Radziwill lisäjoukkoineen puolalaiseen leiriin, ja koko sotavoima nousi nyt 7,000 mieheen, ollen siis melkoista suurempi kuin ruotsalaisten. Melkein voitonvarmana Sapieha komensi väkensä rynnäkköön.

Heti taistelun alettua pistettiin Wallhofin kylä tuleen. Ruotsalaista sotajoukkoa johtivat Kustaa Aadolf, Kustaa Horn ja kreivi Thurn, böömiläinen, joka oli paennut maastaan. Kuningas itse johti keskustaa, ja tässä taistelussa hän ensi kerran koetti sitä menettelytapaa, joka pian oli suuremmalla näyttämöllä hämmästyttävä maailmaa.

Tulinen ratsuväen hyökkäys, joka oikeasta sivustasta tehtiin Thurnin johdolla, suomalaiset ratsumiehet etunenässä ja jalkaväen muskettitulen avustamina, sai vihollisen rivit mitä suurimpaan epäjärjestykseen.

Lennart Torstensson kuului henkivartio-lippukuntaan. Vihollinen hyökkäsi sen kimppuun ja hajoitti sen. Mutta nuori sankari ei ainoastaan taistellut erinomaisen urhoollisesti, hän onnistui myös kokoamaan joukon ympärilleen, sittenkun päällikkö oli haavoittunut ja viety pois taistelusta. Puolustuksesta kävi Torstensson hyökkäykseen, valppaasti käyttäen hyväkseen jokaista aukkoa vihollisjoukkojen riveissä. Hänen taitavuutensa ja uljuutensa innostutti jokaisen sotamiehen sankariksi, ja väistyä tai kaatua täytyi vihollisen urhean lippukunnan edestä.

Taistelu oli mitä tuimin ja tulisin, vihollisarmeija hajosi hurjaan pakoon, menetettyään paljon miehiä taistelutanterelle ja vielä enemmän paetessaan. Ruotsalaiset olivat saavuttaneet täydellisen voiton, vihollisleiri jäi kaikkineen, tykkeineen ja sotatarpeineen, voittajan saaliiksi, heille jäi 600 kuormavaunuakin. Vihollisen tappio laskettiin viidesosaksi koko sotajoukosta. Ja Wallhofin voiton jälkeen katsottiin Liivinmaa suojatuksi puolalaisten enemmiltä ahdisteluilta.

Mutta valloituksiaan turvatakseen kuningas antoi ruotsalaisille miehille suuria läänityksiä valloitetuilta alueilta. Tarton tienoille sijoitettiin myös 600-miehinen sotilassiirtokunta, ja jokaiselle sotamiehelle annettiin maatilkku.

Jaakko de la Gardie kutsuttiin Rigasta kuninkaan luo, ja hän sai Kustaa Hornin kera päällikkyyden.

Sekä suuret tulevaisuudensuunnitelmat, että valtion talouskin, joka viime aikoina oli suuresti lyöty laimin, teki välttämättömäksi kuninkaan läsnäolon Tukholmassa. Ja kuningas lähti sinne.

16.

LUJA TAHTO VOITTAA.

Akseli Oxenstjerna lausui kerran Ruotsin neuvostossa, että Kustaa Aadolfin tahto maan tulevaisuuteen nähden oli, että Ruotsin täytyi, kerran ulotettuaan valtansa yli Itämeren, joko päästä yksin tämän meren herraksi valtaamalla kaikki sen rantamaat tai sitten pysyä omilla rannikoillaan ja luodoillaan, varustaa vahva laivasto ja elää muista huolehtimatta omaa elämäänsä sisällisessä sovussa, "jolloin kukaan ei edukseen voisi käydä maan kimppuun".

Nyt oli ratkaiseva hetki käsissä, ja heitettiin arpa, joka oli hyviksi ajoiksi määräävä maan kohtalot. Ja jälkimäinen vaihtoehto tuli hylätyksi samassa, kun Kustaa Aadolf siirsi Puolan-sotansa Liivinmaalta Preussiin. Ja sellainen oli nyt suunnitelma.

Ennen lähtöään hän saattoi hautaan äitinsä, leskikuningattaren, joka yhtäkkiä oli kuollut. Koskaan ei hän ollut lähtenyt maastaan niin raskain mielin. Mutta valituksen, joka pyrki ilmoille hänen sielustaan, tukehdutti hän miehuullisesti.

Laivasto, johon kuului 145 alusta, oli Elfsnabbissa lähtövalmiina. Laivoissa oli 14,000 miestä, ja odotettiin ainoastaan kuningasta. Hän saapui iltahämärissä heinäkuun 22 p:nä, ja laivat nostivat heti ankkurinsa.

Kustaa Aadolf tarvitsi preussilaisen sataman ja lasketti sentähden Pillovaan, Königsbergin ulkosatamaan, Frisches Haffiin vievän kulkuväylän varrella. Se oli tunnettu syvästä ja varmasta satamastaan, koko rannikolla ainoa, mihin suuremmat sotalaivat voivat saapua.

Täällä kyllä ampua paukuteltiin eräästä vallituksesta, jonka tarkoitus oli puolustaa satamaa, mutta puolalaisten tiedonantojen mukaan tapahtui se pelkällä ruudilla. Ruotsalaisten saapuminen oli niin odottamaton, ettei kaupungissa kukaan tullut ajatelleeksikaan vastarintaa. Kun pullistuvat purjeet sukelsivat aalloista esiin, joutuivat kaupungin viranomaiset aivan neuvottomiksi; mutta eipä ollutkaan miesmuistiin noussut vihollista täällä maihin. He seisoivat aivan typertyneinä eivätkä tienneet mihin oli ryhdyttävä.

Kun Pillova kuului Itä-Preussiin ja tämä maa oli Brandenburgin vaaliruhtinaan hallussa Puolan kruunun läänitysoikeudella, oli linnaväkenä ainoastaan vaaliruhtinaan väkeä, kaksi komppaniaa erään everstiluutnantin johdolla, joka piti vallitukset hallussaan. Heti laivaston asetuttua ankkuriin lähetti Kustaa Aadolf viestinviejän päällikön luo ja pyysi tätä kiireimmiten ilmoittamaan herralleen Ruotsin kuninkaan saapumisen. Hän lisäsi, ettei vaaliruhtinaan pitäisi siitä vihoitella, vaikka ruotsalaiset ottivatkin huostaansa pienen maapalan rantariutoilla suojatakseen itsensä väijytyksiltä.

Kuninkaan yritys olisi melkoisesti helpoittunut, jos puolalainen lääniherra ja mahtava Danzigin vapaavalta tahtoivat vetää yhtä köyttä Ruotsin kanssa, ja hän odotti sentähden uteliaana vastausta.

Vastaukseksi saapui tiedonanto, että Yrjänä Vilhelm ei ollut maassa eikä sentähden voinut vastata lankonsa kysymykseen. Sen sijaan saapui muutamia Königsbergin itäpreussilaisen hallituksen maaneuvoksia, joille everstiluutnantti oli lähettänyt pikaviestin ruotsalaisen laivaston saapumisesta.

Nämä herrat olivat sangen loukkautuneita ja selittivät, että kuninkaan rohkea teko tuntui heistä "hieman omituiselta". Mutta kun he saivat tietää, että ruotsalaista väkeä oli jo paljon noussut maihin, jättivät he vallituksen ja marssittivat väkensä pois. Vallitus miehitettiin ruotsalaisella väellä ja muutamin laivoin sulettiin Frisches Haffin suu.

Kuningas kaivatti vallituksia ympäri kaupungin, ja osoitteeksi tarkoituksestaan kotiutua sinne pitemmäksi aikaa hän asetti tullimiehen, jonka oli otettava kaikki tullimaksut Ruotsin kruunulle.

Kustaa Aadolfin mukautuvainen esiintyminen antoi maaneuvoksille rohkeutta jatkaa vastaväitteitään, mutta silloin hän pyysi heitä palaamaan kotiinsa herransa luo ja kehoittamaan häntä taisteluun puhdistetun uskon puolesta. Vaaliruhtinaan, yhtyipä hän liittoon tai ei, oli annettava selvä ja suora vastaus. Samoin oli Königsbergin kaupungin, jonka samoin kuin Rigan ja Danzigin katsottiin olevan muita riippumattomammassa asemassa, annettava kolmen päivän kuluessa puolueettomuusjulistuksensa, muuten oli kuningas tuleva varman ja jäntevän väen kanssa sitä noutamaan.

Maaneuvokset lupasivat tehdä voitavansa ja läksivät sen jälkeen tiehensä niin nopeasti kuin voivat.

Sotavarastot oli sillävälin ehditty viedä maihin, ja valtakunnan amiraali sai käskyn purjehtia laivaston kera Danzigiin, saartaa tämän puolalaisten tärkeimmän kauppapaikan ja kantaa tullia satamassa. Herman Wrangel ja Åke Tott seurasivat pienen laivaston mukana, ja molempia hämmästytti suuresti kaupungin tavaton kauneus. Pitkä palatsirivi korkealta portilta alkaen pitkin Pitkää siltaa ja kaikki nämä loistorakennukset hollantilaisine ja venetsialaisine kuvakoristeineen tarjosivat mitä häikäisevimmän näyn. Raatihuone, rakennustaiteellinen mestariteos, herätti ihastuksen huudahduksia.

Danzig oli länsi-Europan vilja-aitta ja Hollannin tärkein tapulipaikka. Vuosisatojen kuluessa tämä kaupunki oli koonnut sellaiset rikkaudet, että se saattoi näytellä itsenäistä osaa valtakuntien välisissä taisteluissa.

Mutta kaupungin rikkauksien päälähde oli Puola. Tässä maassa, jossa ei oikeastaan ollut kaupunkeja eikä porvareita, oli Danzigilla varsinainen markkinapaikkansa. Sillä ei ollut rasittavia tulleja, ei mitään esteitä tiellään. Olosuhteet olivat samat kuin keskiaikana Skandinavian maissa. Sanalla sanoen, Danzigilla oli kaikki edut, jotka aikanaan olivat luoneet hansakaupunkien mahtavuuden ja rikkauden. "Täällä tuskin Ruotsi saanee apua, ja tuskinpa asujamisto ollenkaan antautuukaan", sanoi Åke Tott, silmäillen kaupunkia ihailevin katsein.

"Se on protestanttinen kuten mekin", vastasi Herman Wrangel. "Ja sen seikan täytyy painaa vaakakupissa."

"Tuskinpa painaa yhtä paljon kuin kauppaedut, jotka sitovat kaupunkilaiset Puolaan. Ruotsin vallan alla he muuten pian menettäisivät vanhat vapautensakin."

"Luultavasti on meillä täällä edessämme kova työ, mutta kovia meillä on miehiäkin."

Viikkokauden kuluttua kutsuttiin heidät seuraamaan niitä joukkolähetyksiä, jotka vietiin yli Frisches Haffin Ermelandin hiippakuntaan puolalaiseen Preussiin. Tämän maakunnan asujamet olivat katolilaisia, ja hiippakuntaa pidettiin kuuluisan jesuiittakollegionsa vuoksi katolisen yllytyksen tulisimpana ahjona.

Kerettiläiset ruotsalaiset eivät kohdanneet mitään aseellista vastarintaa. Pitkällinen rauha oli tuudittanut asujamet turvallisuuden uneen, jota eivät mitkään varoitukset voineet häiritä.

Kaupungeilla ja linnoilla oli mitä keskiaikaisin leima. Linnoja oli ylen paljo, mutta kaikki olivat yhtä ikäloppuja, ja sotamiehet, mikäli niitä oli, olivat niin taitamattomia aseiden käytössä kuin olisivat olleet aivan aseettomia.

Sentähden Kustaa Aadolf valloitti harjaantuneine sotajoukkoineen tämän maan niin äkkiä, että aikalaiset vertasivat hänen retkeään läpi Ermelandin kuningasratsastukseen.

Ensimäinen vallattu kaupunki oli Braunsberg, joka oli puolen peninkulman päässä maihinnousupaikalta. Täällä jesuiitoilla oli kuuluisa kollegionsa, ja tieto ruotsalaisten kerettiläisten saapumisesta vaikutti kuin isku kimalaispesään. Jokaisella oli pistimensä ja jokainen paloi halusta sitä käyttää, mutta inhimillinen viisaus opetti heille, että pistin oli voideltava hunajalla.

He tiesivät, että munkkipuku oli pahennus ruotsalaisten silmissä, ja sentähden saattoi nähdä porvareita, talonpoikia ja kaikenlaisia palvelijoita tulevan kollegion porteista kaupungin kaikkiin osiin. Eräs valepukuinen munkki pääsi kuninkaankin palvelukseen, ja hänet yhytettiin keskellä yötä, kun hän oli hiipimässä kuninkaan makuuhuoneeseen ristin sisälle kätketty tikari kädessään.

Kuningas oli kutsunut pormestarin ja raadit raatihuoneelle. Täällä kaupunki osti omaisuutensa vapaaksi ryöstöltä 50,000 ruotsalaisella taalarilla. Annettiin käsky, että jesuiittakollegio oli tyhjennettävä. Kallisarvoinen kirjasto pakattiin heti laatikoihin ja lähetettiin yli Itämeren Upsalaan, tuntuvaksi lisäksi äskenperustettuun yliopiston kirjastoon.

Heinäkuun 1 päivänä kuningas marssi koko armeijan kera Frauenburgiin Ermelandin piispan kaupunkiin. Asujanten omasta varomattomuudesta keko kaupunki paloi poroksi, ja ruotsalaisten täytyi leiriytyä pelloille sen ympäristöön.

Kolme pikkukaupunkia lähimmässä ympäristössä vallattiin, ja eräässä niistä, joka oli Tolkemit nimeltään, kuningas otti vastaan Königsbergin lähettiläät.

Königsberg oli vanha saksalainen vapaakaupunki, riippumaton niin keisarista kuin vaaliruhtinaastakin. Lähettiläät tiedustelivat mitä nöyrimmästi, miksi Ruotsin kuningas oli noussut maihin heidän kaupunkiinsa ja mitä hänellä oli mielessä Preussia vastaan.

Kuningas vastasi, että hän aikoi puolalaiseen Preussiin, mutta että hän tarvitsi Pillovan sataman suojatakseen selkäänsä. "Hänen mielensä oli", sanoi hän, "että kaupunki kuului vaaliruhtinaalle, mutta jos Preussi oli Ruotsia kohtaan suopea, ei kukaan kadottaisi kanaakaan." Sitä vastoin vaati hän puolueettomuudenvakuutusta, joka kolmen päivän kuluessa oli annettava, ja sen vastauksen saatuaan lähetystö lähti matkaansa. Kuningas jatkoi retkeään Elbingiin, johon hän saapui elokuun 4 päivänä. Leiriydyttiin Emsus-nimisen kukkulan juurelle, jossa suuri tammimetsä oli suojana. Luotiin vallitus ja tykit asetettiin sille, ja kun kaupunki oli saarrettu sekä maan että virran puolelta, lähetti kuningas sopimuksenhierojan vaatimaan kaupunkia antautumaan.

Tämä tapahtui heinäkuun 5 päivänä, ja kaupungin vastausta vaadittiin seuraavana aamuna ennen yhdeksää. Kaupungissa säikähdettiin kovasti, mutta ei päästy mihinkään päätökseen. Heinäk. 6 p:nä 9 aikaan kuningas marssi keko sotajoukkoineen esikaupunkeihin ja seisoi pian kaupungin portilla. Siellä hän kohtasi kaupungin kalpeat ja kumartelevat lähettiläät. Hän tervehti heitä ystävällisesti.

"Mikä vahinko", huudahti hän, "jos minut pakoitetaan tulella ja miekalla tuhoamaan niin kaunis kaupunki! Voisin vaatia teiltä muutamia tynnyreitä kultaa paloverona, mutta en tavoittele rahaa enkä turmiotanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon suojella lakejanne ja vapauksianne. Mutta vaadin siitä hyvästä, että avaatte portit minulle. Jos ette sitä tee tai jos ammutaan ainoakaan laukaus ruotsalaisia vastaan, olen rankaiseva kaupungin asujamia niin, että lastenlapsetkin sen muistavat."

Sellaiset sanat tepsivät, ja Elbing antautui. Asujamet olivatkin suurimmaksi osaksi luterilaisia, jonka tähden Kustaa Aadolfia tervehdittiin vapauttajana paavin ikeestä. Hän vahvisti kaupungin vanhat vapaudet ja nimitti Pentti Oxenstjernan kaupungin ruotsalaiseksi kuvernööriksi ja skotlantilaisen Cunninghamin linnan päälliköksi.

Elbingistä kuningas kääntyi muinaisten saksalaisten ritarikunnan ylimestarien pääkaupunkia Marienburgia kohden, jolla ei enää ollut muuta kuin nimeksi muinaista suuruuttaan. Linnoitukset olivat rappeutuneet, sotaväkeä ei ollut, eikä apua kuulunut mistään. Puolalainen voivoodi, joka oli kaupungin päänä, menetti malttinsa kuultuaan ruotsalaisten saapumisesta, käski tuoda vaununsa ja ajoi tiehensä huolimatta pormestarin esityksistä ja rukouksista.

Kuningas saapui elokuun 4 päivänä Marienburgin edustalle tykkeineen, jalka- ja ratsuväkineen. Linnasta ampua paukutettiin, vaikka päällikkö olikin paennut. Illalla kuningas lähetti viestinviejän kaupunkiin ja halusi tietää, tahtoivatko porvarit alistua Ruotsin kuninkaan alamaisiksi vai asettua vastarintaan. He saivat ajatusaikaa seuraavaan päivään.

Ei ollut pelastuksen toivoakaan. Kaupunki antautui seuraavana päivänä, ja kun ruotsalaiset soturit ryntäsivät päin muureja, taipui linnakin pakkosopimukseen ja joutui ruotsalaisten saaliiksi.

Muutamia päiviä myöhemmin saapuivat Marienburgiin kuninkaan puheille Königsbergin ja Preussin herttuakunnan lähettiläät. Edelliset toivat viestin kaupungin päätöksestä noudattaa ehdotonta puolueettomuutta, jälkimäisetkin lupasivat liittyä siihen, jos saivat vaaliruhtinaan hyväksymisen.

Elbingin ja Marienburgin alistumisen jälkeen oli Ruotsin sotajoukko valtiaana siinä suistomaassa, joka on Veikselin haarojen välissä, rikkaassa ja hedelmällisessä maassa, joka kanavineen ja tuulimyllyineen muistuttaa Hollantia. Siellä oli oivallisia majapaikkoja joukoille, jotka helposti voivat puolustaa tehtyjä valloituksia. Linnoitetuin leirein hän katkaisi puolalaisten yhteyden Danzigin kanssa, ja varsinkin Puolan sisämaalle oli se samaa kuin valtimon katkaiseminen. Dirschaussa rakennettiin silta Veikselin yli, ja ruotsalaiset ovet levenivät lähelle Pommerin rajaa. Siten oli Danzig kierretty ympyrään, tämä ainoa tärkeä paikka, joka oli jäljellä, ennenkuin Kustaa Aadolf oli herra Veikselin kaikkien suuhaarojen tienoilla ja Itämeren rannikolla Saksan rajaa myöten.

Kaikkialla, joka lääniin ja kaupunkiin minkä valtasi, hän asetti ruotsalaisen hallinnon ja säännöllisen veroituksen, mutta samalla hän esiintyi kaikkialla evankelisen kirkon puolustajana ja suojelijana, nimitti ylikaitsijoita ja kirkkoherroja, perusti protestanttisia kouluja ja suunnitteli uskonpuhdistusta Ermelandissa. Hiippakunnat, luostarit ja paenneiden katolilaisten omaisuuden hän otti haltuunsa ja lahjoitteli anteliain käsin läänityksiä ystävilleen.

Mutta Danzig oli yhä yhtä taipumaton, uhkailtiinpa sitä asein tai tahdottiin neuvotella. Aluksi kuningas tarjoutui pitämään sotajoukon loitolla kaupungista ja myöskin säästämään sen omistuksia. Danzig oli saava yhtä hyvät ehdot kuin Königsbergkin, ja kuningas lupasi tunnustaa kaupungin vapaudet ja oikeudet ja puolustaa sen alueita ketä vastaan tahansa. Sitä vastoin hän vaati, että kaupungin oli rikottava liittonsa Puolan kanssa, vannottava Ruotsille uskollisuutta ja alamaisuutta, vähennettävä asevoimaansa ja lakkautettava kaikki linnoitustyönsä.

Näihin ehtoihin Danzig kieltäytyi suostumasta, asujamet välittivät vähät protestanttisista mielipiteistään, kun olivat kysymyksessä kauppaetujen ja vapaudentunteiden yhteiset vaatimukset.

Neuvotteluja raatiherrojen kanssa johti ensin Gyllenhjelm, sitten taitava diplomaatti Didrik von Falkenberg, mutta ne menivät kaikki myttyyn, ja kaupungin väestö kävi jesuiittain yllytyksestä yhä vihamielisemmäksi ruotsalaisia kohtaan. Sentähden kuningas vihdoin kutsui edustajansa pois, ja kaupunki yhä korjaili vanhoja muurejaan. Sen puolustusjoukko nousi asestettujen porvarien kera 7,500 mieheen, ja lisäapua toivottiin Puolasta. Danzigilaisista näytti mahdottomalta, että Sigismund päästäisi Ruotsin yksinvaltiaaksi Preussissakin.

Kaupunki oli suljettu niin maan kuin merenkin puolelta. Sentähden ei kuningas uskaltanut ryhtyä varsinaiseen piiritykseen, mutta hän sieppasi haltuunsa kaikki danzigilaisten tavarat ja esti kaiken avuntuonnin Puolasta.

* * * * *

Puola sai hitaasti väkeä liikkeelle. Vihdoin heinäkuussa marssi 4,000 puolalaista Graudenziin, johon he leiriytyivät. Ryöstäen ja raastaen he olivat merkinneet tiensä, ja väestössä he herättivät suurempaa kauhua kuin varsinaiset viholliset. Stanislaus Konietspolski, joka oli päällikkönä, oli tähän asti taistellut ainoastaan tataarien ja turkkilaisten kanssa. Sigismund ja urhea prinssi Vladislav tulivat kuukautta myöhemmin sotaväen, hovin ja puolalaisen ritariston kera, niin että sotajoukko nyt kaikkiaan nousi 10,000 mieheen. Tykkejä oli ainoastaan 12, jotka oli lainattu matkalla Thornin kaupungista.

Syyskuun alussa Sigismund marssi Mewen pikkukaupunkia vastaan, jonka muurien ympäröimää vanhaa linnaa puolustamassa oli ainoastaan 140 ruotsalaista ja 60 asestettua porvaria. Tämän valloitus oli oleva ensimäinen suurtyö. Leiriydyttiin vanhan ritarilinnan edustalle ja luotiin vallituksia leirin ympärille. Riippui vain kuningas Sigismundin päähänpistosta, millä hetkellä hän suvaitsi linnan vallata.

Mutta syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolfkin marssi Dirschausta Falkenauhun, jossa hän leiriytyi virran rannalle. Seuraavana päivänä päätti hän lähemmin tarkastaa vihollisen asemaa ja lähti liikkeelle 1,000 ratsumiehen ja 2,000 jalkamiehen keralla.

Matka kävi pitkin virran vartta, joka oli vasemmalla. Puolen penikulman marssin jälkeen nähtiin vihollinen, joka oli leiriytynyt eräälle vuorelle Mewestä länteen, mistä saattoi kenttätykeillään ammuskella kaupunkia, joka oli virran länsirannalla. Tasanko vuoren juurella oli tammi- ja pähkinämetsän peittämä.

Kuninkaan aikomus oli läpi metsän tunkeutua vuorelle tai Mewen linnaan, "kurjaan hökkeliin", kuten hän sanoi, ja sentähden hän käski osan joukkoaan lähteä liikkeelle siihen suuntaan. Odottamatta puolalainen ratsuväki tuli vastaan, ja syntyi tulinen taistelu, joka olisi voinut päättyä onnettomasti, jollei Kustaa Aadolf olisi saapunut oikeana hetkenä ja läsnäolollaan elähyttänyt joukkoja äärimäiseen ponnistukseen, joka saavutti menestystä.

Vihdoin tulla tömisti Sigismund poikansa kera vuorelta koko sotajoukko täydessä taistelujärjestyksessä. Nyt oli hän näyttävä mihin pystyi.

Suurimmassa kiireessä Kustaa Aadolf järjesti väkensä taisteluun ja laitatti tykit sinne, missä niitä parhaiten voitiin käyttää.

Heti sen jälkeen taistelu leimahti ilmiliekkiin, ja puolalaiset osoittivat suurta urhoollisuutta. Mutta kun ruotsalaisten tykit alkoivat soida, pakeni koko vihollisten sotajoukko vuorenrinnettä ylös, menetettyään 400-450 miestä kuolleita ja haavoitettuja.

Iltapimeä teki taistelusta lopun, ja Kustaa Aadolf palasi takaisin Falkenauhun. Seuraavana päivänä kuningas soudatti itseään venheellä pitkin virtaa tutkiakseen sen saaria ja perehtyäkseen Mewen ympäristöön. Tehtyään päätelmänsä hän palasi leiriin ja marssi syyskuun 19 päivänä jälleen Meweä vastaan. Tällä kertaa oli tehtävä rynnäkkö puolalaiseen leiriin.

Jokseenkin kaukana vihollisesta Kustaa Aadolf pysähtyi virran rannalle ja luotti sotajoukon eteen vallin hautoineen.

Nyt aikoivat puolalaiset kostaa ja suuntasivat kaikki kenttätykkinsä ruotsalaisia kohden. Mutta korkealta kukkulalta ammuttuina kuulat menivät yli ruotsalaisten leirin ja putosivat maahan.

Melkein samassa ryntäsi joukko puolalaisia kasakoita ja husaareja alas kukkulalta ja hyökkäsivät mitä tulisimmin etumaisten ruotsalaisten joukkojen kimppuun. Mutta lämpö, jolla muskettisoturit ja varsinkin valleille asetetut tykit ottivat heidät vastaan, oli sellainen, että "sen kuumuuden jälkeen maa oli aivan kaatuneiden puolalaisten hevosten ja miesten peitossa". Ne, jotka säilyttivät päänsä, vetäytyivät illan suussa vuorelle jälleen.

Syyskuun 20 päivä oli lepopäivä, jolloin molemmin puolin laitettiin vallituksia. Mutta 21 p:nä Kustaa Aadolf lähti jälleen leiristä mukanaan puolitoista rykmenttiä jalkaväkeä, muutamia lippukuntia ratsuväkeä ja 1,500 muskettisoturia, osaksi saksalaisia, osaksi ruotsalaisia.

Herman Wrangel sai määräyksen jäädä leiriin muun sotaväen keralla. Apujoukkoina määrättiin jalkaväki ja ratsuväki jäämään metsään. Kuningas itse sijoittui 400 muskettisoturin kera vallille lähelle vuorta. Thurnilla ja skotlantilaisella Müsterillä oli kullakin osastonsa komennossaan; edellisen oli kiivettävä vuoren rinnettä ylös oikealta, jälkimäisen vasemmalta.