Part 18

Vesi oli suureksi osaksi johdettu pois haudoista ja muureihin oli sinne tänne ammuttu suuria aukkoja, joista rivit saattoivat tunkeutua kaupunkiin.

Sellaisissa oloissa ei ollut luultavaa, että kaupunki voisi kauemmin puolustautua, jos hyökkäys samalla aikaa suunnattaisiin useampiin kohtiin.

Jo varhain aamulla syyskuun 12 päivänä alkoivat suuret miinat "soida." Monissa niistä oli 24-tynnyrinen ruutipanos, ja samaan aikaan alotettiin mahtava tuli kaikista tykeistä ja märssareista.

Syntyi hirmuinen pommitus: hehkuvia kuulia, pommeja, suuria kiviä, kaikkea mitä saattoi heittää tai ampua, satoi rankkanaan kaupunkiin yli luhistuneiden muurien, estäen piiritetyt työskentelemästä linnoitusten laittamiseksi ennalleen.

Näiden tuli hiljenikin vähitellen, ja illan suussa saattoivat ruotsalaiset järjestää rivinsä rynnäkköön. Määräyksetkin olivat jo valmiiksi kirjoitetut.

Mutta rynnäköstä ei tullut mitään. Viime silmänräpäyksessä Kaarle Filip meni korkeamman päällystön keralla kuninkaan luo ja rukoili häntä vielä kerran vaatimaan kaupunkia vapaaehtoisesti antautumaan. Ja kun oli kysymys inhimillisestä menettelystä, ei Kustaa Aadolf ja ollut vaikea saada taipumaan.

Asema kaupungissa oli sanomattoman epätoivoinen; turhaan muurarit ja kirvesmiehet koettivat korjata vahinkoja, siltoja oli laitettu yli hautojen ja päämiina oli valmiina räjähdyttämään tärkeimmän porttilinnoituksen. Yksinpä puolalainen linnan vartijakin selitti vastarinnan jatkamisen mielettömäksi.

Silloin sovinnonhierojat saapuivat kolmannen kerran, ja nyt Riga antautui. Kaupungin hallitusmiehet tekivät tosin muutamia heikkoja yrityksiä saada parempia ehtoja; kauppiastapaan he tarjosivat summan rahaa ja naisten koristeet, mutta kun kuningas päättäväisesti hylkäsi lahjan, antautuivat he armoille.

Kustaa Aadolf käski sanoa heille, ettei heidän tarvinnut häntä lepyttää lahjoilla; Riga ei ollut tehnyt hänelle mitään vääryyttä; hän tarvitsi heidän kaupunkiaan siksi, että Puolan kuningas oli hänen vihollisensa. Kaikki hyökkäykset Ruotsia vastaan oli suunniteltu Rigassa. Sentähden ei voitu maksaa niin korkeaa hintaa, että hän sen vuoksi luopuisi niin tärkeästä paikasta, kun meidän Herramme oli sen kerran antanut hänen valtaansa.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 16 päivänä, Kustaa Aadolf saapui juhlallisesti kaupunkiin.

Kaupunginvanhimmat olivat vastassa kentällä kappalenmatkaa portin ulkopuolella ja toivottivat hänet tervetulleeksi korealla puheella, johon hän vastasi heti lausuen toivomuksen, että kaupunki tämän jälkeen pitäisi yhtä lujasti kiinni Ruotsin kruunusta kuin oli tähän asti ollut uskollinen puolalaisille.

Juhlakulkue lähti pyhän Pietarin kirkkoon, jossa laulettiin _Te Deum_ sen johdosta, että kaupunki oli pelastunut ryöväykseltä. Juhlallisuus päättyi siihen, että kuningas hyvän lupauksensa mukaan vahvisti kaupungin erivapaudet, antoipa sen säilyttää oikeutensa lyödä omaa rahaakin. Hän pidätti vain oikeuden saada sijoittaa kaupunkiin niin suuren linnanväen kuin hyväksi katsoi.

Juhana Banérin, joka oli osoittanut ihmeteltävää urhoutta, julisti kuningas juhlallisesti Ruotsin soturien suurimmaksi sankariksi ja nimitti hänet itägööttalaisen rykmentin päälliköksi.

Samana päivänä antautui Dünemünde miekaniskutta, ja viikkoa myöhemmin asukkaat tekivät Ruotsin kruunulle uskollisuuden- ja alamaisuudenvalan. Yleinen mieliala kaupungissa oli lyhyessä ajassa kokonaan muuttunut, ja kaupungin vanhimpain päämiehet sanoivat kuninkaalle, ettei kukaan ollut uskonut häntä niin lempeäksi ja suopeaksi kuninkaaksi.

Mutta lempeys ei ulottunut jesuiittoihin asti; nämä saivat käskyn luovuttaa kirkkojen avaimet ja lähteä heti kaupungista. Jesuiittain joukossa oli yli kahdeksankymmenvuotias Laurentius Nicolsi, jonka muistamme Juhana III:n ajoilta nimellä Luostari-Lassi. Kustaa Aadolfin kerrotaan nuorekkaassa protestanttisessa innossaan puhutelleen vanhaa katolilaista jokseenkin ankarasti, joka oli kerkeä antamaan sanan sanasta.

Rigan valloitus oli Pohjolan merkillisimpiä sotatapauksia, ja ensi kerran oli nyt protestanttinen kuningas voittanut katolisen suurvallan. Kustaa Aadolfin nimi liiti maineen siivin yli maailman. Protestanttisuuden esitaistelijat kyselivät toisiltaan, oliko Kustaa Aadolf oleva se, joka pystyi vapahtamaan kärsivät kansat paavilaisuuden vallasta.

Riga sai oikeuden lähettää edustajansa Ruotsin valtiopäiville ja sai sitä paitsi melkoisia tiluksia lahjaksi. Liivinmaan aatelisto kutsuttiin marraskuussa Rigaan vannomaan uskollisuudenvalansa ja ottamaan Ruotsin kuninkaalta vastaan läänityksensä.

Tämän voitonriemun aikana ilmaantui kuitenkin huolia vastaisuuteen nähden. Ruokavarat olivat loppumaisillaan, samoin ruuti, vaatteet, sukat ja kengät.

Saadakseen väelleen paremmat asunnot lähti Kustaa Aadolf syysmyöhään Rigasta ja marssi Kuurinmaalle, joka ei ollut nähnyt vihollista moniin vuosiin. Mitovan pääkaupunki vallattiin ja partiojoukkueita lähetettiin aina Liettuan rajoille saakka. Mutta jonkun ajan kuluttua kuninkaan oli pakko palata Rigaan, koska puolalainen armeija oli tehnyt hyökkäyksen Tartosta. Se ajettiin yli rajan, ja sitten päättyivät sotatoimet siksi vuodeksi. Kuitenkin vallattiin Wolmarin ja Lairin kaupungit ja muutamat muut pikkulinnoitukset ja miehitettiin ruotsalaisin miehin.

Armeijan asetuttua tammikuun alussa 1622 talvimajoilleen Kustaa Aadolf lähti Narvaan matkustaakseen sieltä ympäri Pohjanlahden Ruotsiin.

Koko retkellä oli mitä hellin suhde vallinnut veljesten välillä, ja Kaarle Filip, joka oli niittänyt paljon kunniaa miehekkäällä olennollaan ja uljaalla rohkeudellaan, oli erittäin rakastettu niin päällystön kuin miehistönkin kesken.

Narvassa herttua sairastui tähän aikaan liikkuvaan sotaruttoon. Lääkäri sentään uskoi, että jos hän vain pysyisi hiljaa, niin tauti pian helpoittaisi.

Mutta valtiokanslerilta saapui kirjeitä, joissa tämä kiirehti kuningasta pian palaamaan. Useat tärkeät kysymykset vaativat kuninkaan läsnäoloa. Ja Maria Eleonoran epätoivoiset kirjeet olivat yksi ainoa pitkä rukous, että hän kiireimmiten palaisi.

Ja Kustaa Aadolfia, joka vietti enimmät osat päivistään veljensä sairasvuoteen ääressä, raateli häntäkin ikävä kotiin ja halu jäädä paikoilleen. Kaarle Filipin hellittämättömistä kehoituksista hän vihdoin päätti lähteä, ja veljekset erosivat toivoen pian näkevänsä jälleen toisensa.

Maria Eleonora oli Geflessä kuningasta vastassa. Ja suuri oli riemu Tukholmassa, kun kuningas ja kuningatar vihdoin saapuivat. Rigan voittaja oli ennen ollut ruotsalaisten rakkauden esine, nyt oli hän saavuttanut heidän ihailunsa, ja pienet ja suuret kilpailivat hänen näkemisestään.

Leskikuningatar yksin istui huoneissaan, uutinen Kaarle Filipin kuolemasta oli syvästi koskenut häneen. Kuinka palavin mielin hän odotti uutisia!

Sellaisia saapui kaksi päivää kuninkaan palaamisen jälkeen. Nuori herttua oli kuollut. Hänen elämänsä oli sammunut tammikuun 25 päivänä 1622, yhdennelläkolmatta vuodellaan.

Isku oli kova; leskikuningatar sulkeutui huoneihinsa eikä tahtonut nähdä ketään. Äidinsydän oli menettänyt ainoan säikeen, joka häntä sitoi elämään, eikä hän enää välittänyt mistään.

Herttuan läänitykset palautettiin kruunulle ja sen jälkeen säädettiin, etteivät kuninkaan nuoremmat pojat saaneet läänityksiä. Edellisinä aikoina oli niistä saatu liian surullisia kokemuksia. Oli syntynyt riitoja ja eripuraisuuksia, joista olisi saattanut koitua paljon pahaa.

* * * * *

Ilokseen Maria Eleonoralla oli nyt miehensä kotonaan, eikä hän jättänytkään häntä pitkiksi hetkiksi rauhaan.

"Suo minun ainoastaan olla läheisyydessäsi ja kuulla ääntäsi", pyysi hän hellittämättä. Kun kuningas sanoi hänelle, että valtion tehtävät kutsuivat, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä, ja hän pyysi kuningasta määräämään ajan, jolloin sai odottaa häntä jälleen.

Kustaa Aadolf teki sen, kuitenkin ehdolla, että väliin saattoi tapahtua, että hän viipyi kauemmin kuin oli aikonut.

Jos kuningas saapui ennen määrättyä aikaa, kiiti Maria Eleonora häntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi olevansa onnellisin ruhtinatar maailmassa. Jos hän sitä vastoin tuli liian myöhään, oli onneton puoliso allapäin ja kysyi, oliko kuningas lakannut häntä rakastamasta.

Silloin vaadittiin Kustaa Aadolfilta mielenmalttia voidakseen sietää oikkuja niin suuntaan kuin toiseenkin. Hän kohteli puolisoaan kuin pientä lasta, hyväili ja lorusi, mutta ajatustenvaihto heidän välillään oli mahdoton.

Nuori, kaunis kuningatar vaati myös, että häntä oli huvitettava. Hän kaipasi karkeloja ja soittoa, mutta suuri perhesuru kielsi sen. Sen sijaan kokoontuivat hovipiirit ja maan etevimmät kuningattaren huoneihin osaksi vakavaan, osaksi hilpeään keskusteluun. Kuningatar tavallisesti kuunteli sukkelasuisten hoviherrojen kaskuja raikuvin naurunpuuskin. Kuningas sai sillaikaa tilaisuutta vakavaan keskusteluun Oxenstjernan kanssa. Kummallakaan näillä ei ollut aikaa iloitteluun. Elämän syvin vakavuus täytti heidän mielensä, epäilykset, taistelut, voitot ja tappiot asettivat heille alituiseen uusia vaatimuksia. Kustaa Aadolfin oli tehtävä suoritettava, mutta sen suunnitteli Akseli Oxenstjerna ja suoritti valmistelut. Hänelle kuului varojen hankinta ja niiden käyttäminen mitä suurimmalla huolella ja säästäväisyydellä.

* * * * *

Kuten aina ennenkin kaikki säädyt osoittivat Kustaa Aadolfille mitä suurinta luottamusta. Aatelistokin oli valmis uhraamaan osan äveriäisyydestään. Kaikki, mitä kuningas vaati sodan jatkamiseksi, hyväksyttiin vähintäkään napisematta, ja kun näyttäytyi, etteivät tähän asti tavalliset verot täyttäneet tarvetta, päätettiin, että oli maksettava uusi vero kaikista "syötävistä ja muista tarvetavaroista", jotka vietiin torille tai markkinoille, mikä vero sittemmin sai "pikkutullin" nimen.

Toukokuun alussa säädyt saivat päätöksensä valmiiksi ja hajaantuivat. Kesäkuun alussa lähti kuningas Tukholmasta ja purjehti Rigaan.

Sotaretken uudestaan aloittaminen oli jo myöhästynyt pari kuukautta, jonka tähden hänen oli pakko tyytyä Rigan puolustukseen ja, jos mahdollista, Mitovan avustukseen. Sillä Radziwill oli Kuurinmaalla ja saarsi kaupunkia 12,000 miehen keralla.

Kun Kustaa Aadolf lähti marssimaan Rigasta rientääkseen Mitovan avuksi, sai hän sanoman, että kaupunki oli antautunut. Siitä huolimatta marssitti hän väkensä kaupungin muurien edustalle. Mutta Radziwill oli vastustajaltaan oppinut linnoittamaan leirinsä, ja jokainen hyökkäys niin sitä kuin kaupunkiakin vastaan katsottiin miltei hyödyttömäksi.

Vihdoin elokuussa saatiin aikaan uusi aselepo, ehdolla että molemmat puolueet saivat pitää mitä heillä oli hallussaan.

Edellisen vuoden sotaretki oli täydellä syyllä kiinnittänyt Euroopan huomion nuoreen Ruotsin kuninkaaseen. Ei voitu olla ihailematta hänen nopeaa menestystään. Tämä viimeinen sotaretki sitä vastoin voitiin kokonaisuudessaan katsoa epäonnistuneeksi.

Seuraavan vuoden alussa alkoi Ruotsissa liikkua itsepintaisia huhuja, että Sigismund aikoi Danzigista purjehtia itse Ruotsiin. Niin uhkaaviksi nämä huhut lopulta kävivät, että Ruotsi asestautui hampaitaan myöten. Jopa kuningas vihdoin lähti suuren laivaston kera Danzigiin itse varmistautumaan asiasta. Huhut osoittautuivat silloin perättömiksi.

Koko kesän oli rutto raivonnut kauheasti. Vuoden 1623 lopussa laskettiin, että yksistään Tukholmassa oli kuollut useita tuhansia ruttoon. Vielä pahempaa oli maalla, missä kansaa rasitettiin raskailla veroilla, ja se oli perin köyhtynyt monista katovuosista ja sotaväenotoista.

Kuningas oli väsymätön auttamaan ja hätää lieventämään. Tartuntaa pelkäämättä hän kulki Tukholmassa ympärinsä, puhui tyynnytellen ja lohdutellen, määräsi lääkkeitä ja kehoitti varsinkin mitä suurimpaan puhtauteen.

15.

UUSIA SOTATOIMIA.

Keisarin, Espanjan ja paavilaisen joukkokunnan yhdistyneet aseet olivat valmistaneet pfalzilaisen vaaliruhtinashuoneen häviön ja evankelisen unionin hajoamisen. Pohjois-Saksan luterilaiset vapisivat, heille häämöitti jo habsburgilainen maailmanvalta, keisarillinen yksinvaltius voitokkaasti ryntäävän, kaikenhävittävän katolisuuden kintereillä. Mutta vaarassa ei ollut ainoastaan protestanttisuus, koko Euroopan vapauskin oli uhattu.

Vastarinnan valmistaminen tuli Ranskan osaksi. Valtion peräsimessä oli Richelieu, ja vaikka hän oli itsekin roomalaisen kirkon kardinaali, asetti hän valtiolliset edut katolisten edelle. Habsburgilainen ylivalta oli muserrettava, Ranskan suuruus vaati sen, ja tästä syystä sukeutui hänestä protestanteille pelastava liittolainen. Sentähden hän avusti hollantilaisia rahoilla ja Ernst af Mansfeldia apuväellä, sentähden hän lähenteli Englantia, huolimatta vanhasta kansallisvihasta, ja sentähden hän ponnisteli vetääkseen pohjoismaalaiset vallat mukaan taisteluun, jonka seuraukset saattoivat olla niille mitä tärkeimmät.

Kysymys oli ollut monet vuodet vireillä. Englanti, Ranska ja Alankomaat olivat melkein samaan aikaan kääntyneet Ruotsin ja Tanskan puoleen, ja oli hyvin tunnettua, että kuningas Kristian epäili, suostuisiko hän tarjoukseen.

Kustaa Aadolfille tarjottiin sodan ylin johto. Ja se vihdoin sai Tanskan kuninkaan tekemään päätöksensä. Kuultuaan asiasta, puuskahti hän kiihkeästi: "Piru vieköön, se ei saa tapahtua!" Ja hän oli valmis muitta mutkitta suostumaan saksilaisten vaaliruhtinasten piirieverstin vaaliin -- ja lähtemään sotaan.

Koko edellisen ajan Kristian IV oli ollut niin nurjamielinen Ruotsia kohtaan, että vuoden 1624 alussa odotettiin välien kerrassaan rikkoutuvan. Vastoin tehtyjä sopimuksia tanskalaiset olivat kantaneet tullia Öresundissa ja muilla laittomilla säännöksillä herättäneet sellaisen katkeruuden Ruotsissa, että Kustaa Aadolf antoi maan kaikille rykmenteille käskyn kiireimmiten marssia rajalle, johon pystytettiin suuri leiri Hornin ja Akseli Oxenstjernan päällikkyydellä. Rajakokous saatiin aikaan heti sen jälkeen, ja riita raukesi -- sillä kertaa.

Syksyllä tuli tunnetuksi, että Kristian alkoi uudelleen varustautua, kuten luultiin, hankkiakseen parempia ehtoja, ja Ruotsissa oltiin valmiit siihen, että hän hyökkäisi yli rajan.

Mutta heti kun Brandenburgin lähettiläs oli tarjouksineen saapunut Tukholmasta Kööpenhaminaan, kääntyi tuuli. Tanskan kuningas teki äkkiä ystävyydenliiton Kustaa Aadolfin ja Ruotsin kanssa.

Kustaa Aadolfin ehdot olivat olleet liian kalliit, ja Tanskan kuningas oli tarjoutunut huokeammalla. Englannin kuningas oli siksi taloudellinen, että mieluimmin suostui huokeampaan, ja toiset seurasivat mukana siitäkin syystä, että Tanskaa pidettiin paljon vahvemmin varustettuna kuin Ruotsia.

Isänmaamme tuli siis tykkönään suljetuksi pois liitosta. Kustaa Aadolf piti liian kalliina valtakuntansa arvoa voidakseen asettautua "juuttikuninkaan" päällikkyyden alaiseksi, ja hän kieltäytyi siitä erittäinkin sentähden, ettei hän katsonut tällä olevan tarvittavaa taitoa tähän sotaan, johon hän nyt rohkeasti heittäytyi.

Liittoutuneet ruhtinaat tekivät tosin muutamia kokeita saadakseen hänet liittymään heihin, ja vuoden 1625 alussa Des Hayes, Ranskan lähettiläs Kööpenhaminan hovissa, matkusti Ruotsiin saadakseen molemmat kilpailevat kuninkaat lähestymään toisiaan.

Kustaa Aadolf kuunteli tarkkaavaisesti, mutta selitti sitten, että hän oli päättänyt pysyä sodasta erillään. Kun Des Hayes halusi tietää syyn, vastasi kuningas, että hän oli kirjallisesti tarjoutunut jakamaan ylipäällikkyyden Kristianin kanssa, ja kun tämä tarjous oli hylätty, sai juutti hoitaa itse itsensä, sillä hänen johdollaan ei Ruotsin kuningas lähtenyt sotaan.

Ministeri rohkeni huomauttaa, että hyvän asian tähden -- --

"Sen hyväksi tahdon vaikuttaa minkä voin", keskeytti kuningas. "Sitä aikaa, jolloin liittoutuneet vallat hyökkäävät keisaria vastaan, tahdon käyttää kerta kaikkiaan ratkaistakseni asiani Puolan kanssa, ja kun Sigismund on keisarin liittolainen, ei se liene niinkään vähäinen apu."

"Jollei vain _se_ sota saa aivan liian suurta laajuutta", virkkoi Des Hayes.

"Ei suinkaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Lupaan pysyä puolalaisten vihollisteni kanssa siksi hillityissä rajoissa, että jos olosuhteet Saksassa muodostuisivat pahoin, voin lähettää sinne apua."

Niin he erosivat. Siten päättyivät tällä kertaa varsinaiset neuvottelut Ruotsin osanotosta suureen evankeliseen liittoon.

Vuoden lopussa solmittiin Haagissa niin sanottu kolmiliitto Englannin, Hollannin ja Tanskan kesken, liitto, jonka tarkoituksena oli ehkäistä keisarin ylivalta Saksassa.

"Minun aikani ei ole vielä tullut", virkkoi Kustaa Aadolf. Ja vaikka hänen sydämensä paloikin halusta ottaa osaa suureen sotaan, niin hän muisti samalla kertaa, että hän tarvitsi tämän ulkonaisen tyyneyden ajan parantaakseen maan sisäisiä oloja. Paljon oli tehtävää aateliston samoinkuin papistonkin väärinkäytösten ehkäisemiseksi, korkeamman ja kansanopetuksen järjestämiseksi. Sisäisellä olojen parantamisella muodosti hän suurvallan, joka, vaikkakin itsessään heikkona, oli ennen pitkää ratkaisevasti vaikuttava koko Euroopan kohtaloihin.

Samalla ryhdyttiin suurisuuntaisiin varusteluihin. Ruotsin koko sotajoukko muodostettiin uudestaan. Ja kun työ oli tehty, saatettiin olla turvassa Tanskan taholta, ja odotellessa tapahtumain edelleen kehittymistä Saksassa päätti Kustaa Aadolf käydä oman Puolan-sotansa loppuun.

Tämän sotaretken tarkoitus oli suorittaa täydellinen Puolan valloitus, koska oli käynyt selväksi, ettei mikään rauhallinen ratkaisu ollut mahdollinen. Saksasta saapuvat alituiset viestit "kerettiläisten pikaisesta kukistamisesta" olivat kannustaneet Sigismundin itsepäisyyden niin äärimmilleen, ettei hän nyttemmin enää tahtonut tietääkään ruotsalaisten rauhanehdotuksista. Varsovassa hän puhui kokoontuneille valtiopäiville niistä vihollisuuksista, joita "Gustavus, Södermanlannin ruhtinas", oli harjoittanut Puolan kruunua kohtaan, ja vaati rahoja jatkaakseen sotaa.

Rauhaan ei hän tahtonut suostua muilla ehdoilla, kuin että hänelle luovutettaisiin: 1) tehdyt valloitukset Liivinmaalla ja 2) Ruotsin kuningaskunta. Södermanlannin ruhtinas sai tyytyä siihen, mitä Sigismund armosta tahtoi hänelle antaa, ainoastaan rukouksin saattoivat ruotsalaiset toivoa rauhaa Puolan kuninkaalta.

Sota oli välttämätön, ja suunnitelma laadittiin. Kuningas itse tahtoi viedä yhden sotajoukon Tonavan suulle, jossa sen oli noustava maihin. Sotapäälliköilleen Jaakko de la Gardie'lle ja Kustaa Hornille hän uskoi taasen rynnäkön Tarttoa vastaan Itämerenmaakuntien ja Suomen yhdistyneiden joukkojen keralla.

Varhaisena aamuna kuningas saapui Santahaminaan, jossa laivasto häntä odotti. Kahdeksan komppaniaa ratsuväkeä ja kuusi jalkarykmenttiä oli jo noussut laivaan. Suurempaa sotavoimaa ei kuningas uskaltanut viedä pois maasta, niin kauan kuin Kristian IV ei vielä ollut mennyt sotaan äskenmuodostetun suuren sotavoimansa keralla.

Heti kuninkaan saavuttua Santahaminaan pidettiin sotaneuvottelu amiraalilaivalla; kotvan harkinnan jälkeen päätettiin ensiksi rynnätä Kokenhusenin kimppuun, joka oli tärkein Puolan linnoituksista etelä-Liivinmaalla ja joka toivottiin voitettavan äkkiylläköllä. Juhana Banérin oli marssittava edeltä etujoukkojen keralla, ja kuningas seuraisi pääjoukon keralla pitkin Tonavan vartta.

Kuningas ei ehtinyt kauemmas kuin Keggumiin, kun pikalähetti toi viestin, että Kokenhusen oli antautunut. Juhana Banér oli tunkeutunut linnan etulinnoitukseen, mutta hän ei luullut olevansa tilaisuudessa sitä valloittamaan, ennenkuin tykistö oli saapunut. Odottaessaan hän oli äkkiylläköllä vallannut Bersonin linnan.

"Se on Juhanan tapaista", huudahti kuningas iloisesti. Ja nytkös tuli kiire! Kustaa Aadolf ei saanut aikaa koota kuin puolet joukostaan, ennenkuin lähti taipalelle pikamarssissa mukanaan neljä tykkiä.

Puoliyön aikaan saapui hän Kokenhuseniin, mutta oli juhannuksen aika ja sentähden sangen valoisaa. Neljä tykkiä vietiin heti ylös etulinnoitukseen, niin että jo päivänkoitteessa voitaisiin ampua ruotsalainen merkkilaukaus.

Puolustusjoukko vaadittiin antautumaan sillä uhalla, että ketkä ruotsalaisten linnaan saapuessa tavattaisiin hengissä, heidät hirtettäisiin.

Päällikkö kieltäytyi, ja ampuminen alkoi heti mitä tuimimmalla ankaruudella. Muurin kappale toisensa jälkeen irtautui ja putosi alas hautaan. Vihdoin, kun aukko alkoi olla sisäänpäästävä, loppui puolustusjoukon rohkeus. Sotamiehet huusivat armoa ja pistivät hattunsa ulos ikkuna-aukoista merkiksi, että tahtoivat antautua. Siihen suostuttiin, ja he saivat heti marssia pois kaikkine aseineen ja kuormineen. Niin muuttui Kokenhusen puolalaisesta rajalinnasta ruotsalaiseksi.

Nyt saatettiin vihdoin sotataakka vierittää Liivinmaalta Liettuaan ja Puolaan, mikä oli aina ollut ruotsalaisten toiveiden maalina.

Kokenhusenista meni kuningas yli Tonavan Semgalleniin, jossa pääpaikka Seelburg vallattiin, minkä jälkeen matkaa jatkettiin Liettuan sisämaahan päin. Ettei lisättäisi väestön ynseyttä, kiellettiin sotamiehet kuolemanrangaistuksen uhalla ryöstämästä niin talonpoikais- kuin aatelistilojakin. Ei nähty mitään muita vihollisia kuin ryösteleviä kasakkajoukkoja, ja kuningas saattoi ryhtyä piirittämään Birseniä, vahvinta linnoitusta näillä seuduin ja Radziwillien magnaattisuvun hallituskaupunkia, suvun, jonka tilukset ulottuivat aina Volhyniaan saakka.

Viiden päivän piirityksen jälkeen Birsen kukistui. Päällystönsä innostamina ruotsalaiset sotamiehet osoittivat mitä suurinta kuoleman halveksumista. Luotiin syviä juoksuhautoja, ja näiden suojaamina linnoituksen tykkitulelta kaivoivat ruotsalaiset lapioin ja kihvelein tien maan alitse linnankaivantoon. Palkka oli vaivan arvoinen: 70 suurempaa ja pienempää tykkiä joutui ruotsalaisten käsiin, paitsi muuta saalista. Tie oli auki Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan, eikä mikään estänyt tunkeutumasta edelleen tähän maahan.

Mutta tämä ei sisältynyt Kustaa Aadolfin suunnitelmaan. Hänen tarkoituksensa oli ainoastaan suojella Liivinmaata puolalaisten ahdistelulta. Sentähden hän saattoi pysähtyä Birseniin ja kääntyi sen jälkeen Kuurinmaalle, ensin määrättyään Maunu Martinpojan Ruotsin kuninkaan nimessä johtamaan hallintoa valloitetuissa maissa.

Bausken linna Kuurinmaalla valloitettiin äkkirynnäköllä. Täällä otettiin suunnaton määrä kalleuksia, jotka ympäristössä asuva aatelisto oli kuletuttanut sinne toivoen niiden olevan paremmassa turvassa.

Täältä marssi kuningas Mitovaan, joka pakoitettiin antautumaan. Syyskuu oli jo puolivälissä, ja syyssateet olivat jo alkaneet; vetiset rämeet näillä alavilla mailla tekivät jatkuvan sodankäynnin mahdottomaksi, ja Kustaa Aadolf palasi Rigaan kolmikuukautisen sodankäynnin jälkeen.

Täällä odotti häntä kuningattaren Tallinnasta lähettämä kirje. Hän ei ollut saattanut pysyä kotona, vaan oli kyynelin ja rukouksin pakottanut neuvoston varustamaan laivan, joka vei hänet yli Itämeren. Palavasti rukoili hän että saisi tulla kuninkaan luo tai kuningas tulisi hänen luoksensa, mitä hän tietysti mieluummin toivoi, koska hän pelkäsi hirveää sotaa.

Oli mahdoton täyttää hänen toivomustaan. Vihollisen päävoima oli tulossa, ja kuninkaan läsnäolo sentähden välttämätön. Rutto raivosi kaikkialla ympäristössä, ja olisi sentähden ollut uhkarohkeaa sallia Maria Eleonoran tulla Rigaan. Sentähden kuningas käski hänen pysyä siellä missä oli.

Sillä välin olivat Jaakko de la Gardie ja Kustaa Horn ankarain taistelujen jälkeen vallanneet Tarton. Suurin osa Tarton aatelistosta oli jo edeltäpäin liittynyt ruotsalaisiin. Voitokkaat ruotsalaiset valtasivat ritarilinnan toisensa jälkeen, niiden joukossa upean Marienburgin, joka annettiin perinnölliseksi läänitykseksi Kustaa Hornille.

De la Gardie ja Kustaa Horn olivat vallanneet suurimman osan itäistä Liivinmaata aina Ewst virtaa myöten. Syyskuun puolivälissä he asettuivat leiriin Kokenhusenin luo sulkeakseen tien puolalaisilta ja, jos mahdollista, ulottaakseen Ruotsin vallan koko muuhunkin Liivinmaahan Ewstin toiselle puolen.