Part 17

Vastaukseksi Elisabet heittäytyi hänen syliinsä ja selitti suin ja silmin, että hän tahtoi jakaa ilonsa ja surunsa sen kanssa, jota rakasti.

Jollei Seved Ribbing olisi tuntenut Kustaa Aadolfin lahjomatonta oikeudentuntoa, on luultavaa, ettei hän olisi koskaan taipunut, mutta hänen järkähtämätön luottamuksensa tämän vilpittömiin tarkoituksiin sai hänet suostumaan.

Kaarle Filip tahtoi, että vihkimys tapahtuisi seuraavana päivänä perheen lähimpäin ystäväin läsnäollessa.

"Tiedän, että jos rakas veljeni olisi ollut kotona, olisi hän itse vienyt minut alttarille, niin varma olen hänen veljellisestä rakkaudestaan. Nyt menen yksin, mutta hänen sanansa ja suostumuksensa on lujana tukenani."

Sanoissa oli niin paljon voimaa ja vakavuutta, että Kaarle Filip sinä hetkenä elävästi muistutti kuningasta, veljeään.

Asia oli ratkaistu, ja sovittiin siitä, että avioliitto toistaiseksi pidettäisiin salassa.

Elisabet saisi asua isänsä luona, ja muutamia huoneita oli sisustettava vastanaineille. Herttua ei kuitenkaan muuttaisi linnasta, vaan oleskelisi missä parhaiten viihtyi.

Seuraavana päivänä Kaarle Filip oli itse laatinut aviosopimuksen, jossa hän sitoutui, ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun kanssa niin kauan kuin Elisabet pysyi hänelle uskollisena. Vihinnän jälkeen, joka tapahtui koko perheen läsnäollessa, kirjoitti sulhanen sopimuksen alle: "teidän uskollinen miehenne niin kauan kuin elän", ja morsiamen allekirjoituksella oli suunnilleen sama sisältö: "teidän armonne nöyrä palvelijatar niin kauan kuin elän."

Niin oli kuningatar avioliittoa estellessään sitä ainoastaan jouduttanut. Vastanaineet eivät pyytäneetkään parempaa kuin että levossa ja rauhassa saivat nauttia nuorta onneaan.

"Pikku keiju", joksi Elisabetia leikillä sanottiin, oli koko ymmärtäväinen ja sangen nokkela. Herttua keskusteli mielellään puolisonsa kanssa vakavistakin asioista, ja aina kehoitti tämä häntä rohkeuteen ja urhoollisuuteen.

Jos tuli sota maahan, sanoi Elisabet, ei saanut istua kotona "uuninloukossa"; jos ero maksoikin kyyneliä, niin palattua iloittaisiin sitä enemmän.

Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta Kristina rouva ei suinkaan ottanut asiaa iloiselta puolelta, kun uskomaton uutinen pian tuli hänen korviinsa.

Mitä oli jo tapahtunut, sitä ei voitu estää, mutta hän oli kuitenkin muutamia päiviä hirvittävällä tuulella. Päivittäin uudistuvat itkunpuuskat -- hänen "suuresti rakastettujen ja kaivattujen lastensa" kuoleman jälkeen, Itä-Göötanmaan herttuan ja herttuattaren, jotka rakastivat toisiaan niin suuresti, että menivät yhdessä kuolemaan -- se oli unhoittunut, sen oli aiheuttanut hänen nuorimman poikansa osoittama epäkunnioitus, pojan, jota hän aina oli rakastanut enimmän. Hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseen suuttumustaan, ja kun herttua tahtoi käydä häntä tervehtimässä, kieltäytyi hän ottamasta häntä vastaan ja selitti lopuksi tahtovansa päästä hänen käynneistään.

Sanat oli lausuttu niin kovalla äänellä, että ne tunkeutuivat huoneeseen, jossa Kaarle Filip odotti vastausta. Hän oli karahtanut punaiseksi, mutta sen jälkeen mennyt hiljaa tiehensä.

Kuningattaren tahtoa noudatettiin täydellisesti, herttua ei tullut enää, siksi syvästi hän oli loukkautunut. Sitävastoin käytti hän melkein kaiken aikansa nuoren puolisonsa seurassa, joka teki kaikkensa, ettei herttua muistaisi äitinsä kovia sanoja; se onnistuikin osaksi; kokonaan ei hän kuitenkaan voinut unhoittaa.

Kristina rouvalle oli tämä aika vaikein mitä hän oli elänyt; hän itki ja valitti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan ystävää maailmassa, sanoi hän, eikä edes tieto kuninkaan tulevista häistäkään antanut hänelle mitään iloa, sillä hänen sielunsa ja kaikki ajatuksensa olivat herttuan luona.

Väkevämpi kuin rakkaus oli kuitenkin hänen turhamaisuutensa, ennen tahtoi hän kuolla kuin ottaa ensi askelen sovintoon.

Niin meni muutamia kuukausia. Silloin ilmoitettiin eräänä päivänä Seved Ribbing, joka pyrki puheille.

Kuningattaren huulilla pyöri kielto, mutta kuinka hän silloin saisi tietoonsa mitä halusi... hän taisteli kovan taistelun, ennenkuin saattoi suostua puhutteluun.

Molemmat näyttivät hämmästyneiltä toisensa nähdessään. Ei voinut kieltää, että kuningatar oli vanhentunut. Mutta mistä johtui se tuskan ilme, joka oli luettavana Seved Ribbingin kasvoilla?

Oli kuin tuhannet äänet huutaisivat Kristina rouvan sisällä. Hänen poikansa oli varmaan sairaana, kenties vaarallisesti sairaana, ja turhamaisuus, itserakkaus, itsevanhurskaus ja ylpeys saivat unohtua, kun hän hellimmässä äidinrakkauden ja suurimmassa epätoivon puuskassa huudahti: "Onko hän kuollut?"

"Ei, teidän armonne, onpa hän hieman toipumaan päinkin."

"Miksi ei ole ilmoitettu minulle?"

"Hän kielsi sen."

"Ja kuitenkin olette täällä."

"Hän sanoi, ettei meidän enää pitänyt jättää teidän majesteettianne tietämättömyyteen, kun kukaan ei voi nähdä loppua."

"Viekää minut hänen luoksensa!" huudahti kuningatar ja pukeutui melkein suonenvedontapaisella kiireellä.

Nuori prinssi oli ollut vakavasti sairaana, nyt oli hän parempi, mutta ei ollut vielä päässyt sairasvuoteesta.

Hänen rinnallaan istui Elisabet, hänen silmänsä pysyivät kiinni rakkaassa sairaassa, jossa huomattiin jonkun verran levottomuutta.

"Mahtaneekohan hän tulla", kuiskasi sairas.

"Aivan varmaan, mutta miksi et ole ennen antanut ilmoittaa hänelle?"

"En tahtonut silloin, mutta nyt sitä vastoin tahdon!" Hän veti Elisabetin puoleensa. "Et saa jättää minua."

"Etkö pelkää hänen suuttuvan?"

"En, en!" Päivänpaisteinen hymy levisi yli kalpeiden kasvojen. "Kuuletko, nyt hän tulee... tunnen hänen askelensa!" Hän piteli lujasti Elisabetia kädestä. Hän ei saanut poistua hänen luotansa.

Ovi aukeni ja kuningatar astui sisään, korkeana ja suorana kuten tavallisesti. Huone oli niin hämyinen, että hänen täytyi tulla aivan lähelle voidakseen nähdä poikansa... niin kalpeana ja laihana. Vierähti muutamia kyyneliä hänen poskilleen, ja silmät suuntautuivat kysyen, ihmetellen Elisabetiin.

Tuntui siltä kuin puukonpisto olisi sattunut häneen... täällä oli hänen lapsensa maannut vierasten hoidossa... hän olisi voinut kuolla saamatta tietää mistään.

"Rakas, rakas lapseni", kuiskasi hän kumartuen alas ja suudellen häntä.

Kalpeat posket saivat hieman väriä, ja hän veti vaimonsa lähemmäs ikäänkuin sanoakseen, että nyt oli hänen vuoronsa.

Maksoi se Kristinalle, mutta hän ei voinut enää kieltää Kaarle Filipiltä mitään, ja niin otti hän Elisabetin syliinsä ja sanoi häntäkin rakkaaksi lapsekseen.

"Nyt tulen pian terveeksi", kuiskasi sairas ja otti molempain kädet omiinsa.

Mutta parantuminen ei käynyt nopeasti, ja kuningatar vietti melkein kaiket päivät herttuan vuoteen vieressä.

Elisabet ei poistunut siitä koskaan, ja jos hän joskus yritti, huudettiin hänet heti takaisin.

Kaarle Filip tahtoi, että hän istui jakkaralla hänen äitinsä jalkojen juuressa, ja hän pyysi heitä puhelemaan vain keskenään, silloin nukkuisi hän hyvin.

Kuningatar taipui hänen tahtoonsa, nyt sai poika kohdella häntä niin hirmuisesti kuin tahtoi.

Huomaamattaan, tietämättä miten se tapahtui, oppi hän tuntemaan Elisabet Ribbingiä ja hänestä pitämään, vaikkakin tätä enimmän liikutti harras rakkautensa herttuaan.

Päästyään tyynempään mielentilaan ja äidin ja puolison hellässä vaalinnassa toipui Kaarle Filip päivä päivältä saaden uusia voimia. Mikään ei näyttänyt tekevän hänelle niin hyvää kuin ne pienet huviretket, joita hän päivittäin teki kuningattaren ja Elisabetin keralla.

Jos hän olisi voinut nähdä äitinsä sydämeen, olisi hän hämmästynyt pingotusta, jota tämä sieti "hänen tähtensä".

Kuningas tuli kotiin, hän iloitsi Kaarle Filipin onnesta ja piti sen luonnollisimpana asiana maailmassa. Hän olisi heti tahtonut esittää kälynsä morsiamelleen, mutta kuningatar selitti, ettei kukaan heistä tulisi olemaan häissä läsnä. Kaarle Filip oli liian heikko, eikä Elisabet tahtonut jättää häntä yksin.

Elisabet luki ylpeän rouvan sisimmät ajatukset, ja hän taivutti herransa noudattamaan veljensä toivomusta, ettei kuningatar saisi syytä jäädä häistä pois.

Omasta puolestaan Elisabet pyysi, että hän saisi olla juhlasta poissa, hän oli liian kaino esiintyäkseen niin ylhäisessä asemassa. Herttua taipui hänen tahtoonsa. "Minä menen hetkiseksi mukaan", sanoi hän, "mutta sen jälkeen kuulumme ainoastaan toisillemme."

14.

UUSIA TAISTELUITA.

Tähän aikaan saapui Puolasta huhuja, että maa oli kärsinyt suuria häviöitä sodassa turkkilaisia vastaan; sanottiin, että kaikki miehistö, joka oli jäänyt tähteeksi viimeisen keisarille lähetetyn apujoukon jälkeen, oli täytynyt lähettää etelärajalle, ja täten oli sekä Liivinmaa että Kuurinmaa jäänyt melkein puolustusta vaille.

Nyt jos koskaan oli käsissä hetki pakoittaa Puola pysyväiseen rauhaan, tilaisuus, jota ei pitänyt jättää käyttämättä. Kustaa Aadolf olikin lujasti päättänyt kaikin voimin kiirehtää varustuksien laatimista voidakseen aloittaa sodan niin pian kuin suinkin. Kuitenkaan ei hän, uskollisena tavoilleen, tahtonut ryhtyä mihinkään, ennenkuin oli neuvotellut säätyjen kanssa.

Valtiopäivät kutsuttiin koolle Tukholmaan, ja sittenkun väkeä, rahaa ja elintarpeita oli luvattu antaa mikäli suinkin voitiin, koottiin vuoden 1621 elokuun alussa sotajoukko Elfsnabbiin, jossa laivasto oli ankkurissa. Säätyjen toivomus, että kuningas, ennenkuin sota alkoi, vielä kerran koettaisi rauhallisella tavalla päästä yksimielisyyteen vastustajainsa kanssa, hyväksyttiin, ja Kustaa Aadolf kirjoitti itse Ruotsin lähettiläille; että he tekisivät parhaansa saadakseen aikaan rauhan tai ainakin aselevon pidennetyksi kymmeneksi vuodeksi. Jos Sigismund samalla tahtoi sitoutua lakkaamaan häväistyskirjoitusten levittämisestä, olisi kuningas taipuvainen luovuttamaan Pernovan takaisin, vieläpä sallisi Sigismundin kantaa Ruotsin kuninkaan titteliäkin, kuitenkin sillä ehdolla, ettei siihen sisältyisi mitään oikeutta valtakuntaan. Siinä oli menty auliudessa niin pitkälle kuin kuninkaan ja Ruotsin kunnia suinkin salli.

Sigismund oli toki edelleen sama kuin oli aina ollut; hän ei tahtonut tietää mitään siitä, mitä Ruotsissa oli tapahtunut hänen maasta lähdettyään. Ruotsi oli hänen perintövaltakuntansa; kuningas Kaarle oli vain herttua herttuakunnassaan, ja Kustaa Aadolf oli ainoastaan hänen jälkeläisensä.

On selvää itsestään, ettei sellaisissa olosuhteissa saatu mitään keskusteluja syntymään.

Tulisimman sodan aikana turkkilaisia vastaan Sigismund siten pani alttiiksi valtakuntansa itsepintaisesti selittäen, ettei tahtonut myöntyä mihinkään, ennenkuin Kustaa Aadolf oli hänelle luovuttanut kruununsa. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään liian hyvänä lähettämään valepukuisten kätyrien mukana kavaloita yllytyskirjeitä Ruotsiin.

Sota oli nyt päätetty asia; kymmenen rykmenttiä jalkaväkeä ja kymmenen komppaniaa ratsuväkeä eli yhteensä 20,000 miestä kuului siihen joukkoon, jonka kera Kustaa Aadolf aikoi purjehtia Liivinmaalle aloittaakseen ensimäisen sotaretkensä Puolaa vastaan.

Kun vastatuuli esti laivastoa laskettamasta ulapalle, lähetytti kuningas Elfsnabbissa neuvostollaan Puolan neuvostolle kirjelmän, jossa huomautettiin, että Kustaa Aadolf Sigismundin kohtuuttomuuden tähden ja vastoin tahtoaan oli pakoitettu sotaan Puolaa vastaan, vaikka tätä valtakuntaa ahdistivatkin kristikunnan periviholliset, turkkilaiset.

Elfsnabbissa kuningas julisti omin käsin kirjoittamansa sotasäännöt, jotka luettiin kolmelle rykmentille kerrallaan, ja nämä vannoivat niitä noudattavansa. Tällöin oli sotajoukko asetettuna täyteen taisteluasentoon Årstan niitylle. Läsnä olivat kuninkaalliset naiset ja Brandenburgin vaaliruhtinatar, joka vielä oli Ruotsissa.

Leskikuningattaren hovinaisten joukossa huomattiin Elisabet Ribbing, joka oli kalpea, mutta tyyni. Herttua oli hellittämättä pyytänyt kuninkaalta lupaa seurata sotajoukkoa ja vihdoin saanutkin.

Maria Eleonora oli sairastunut kuninkaan lähdön johdosta ja samana päivänä, jona erosi miehestään, synnytti hän kuolleen tyttären.

Heinäkuun viime päivinä kääntyi tuuli; laivasto saattoi nyt kohottaa ankkurinsa ja laskettaa saaristosta ulapalle.

Valta-amiraali Gyllenhjelm hoiti päällikkyyttä. Matka suunnattiin Rigaa kohden. Varmalla katseellaan Kustaa Aadolf oli aikoja sitten käsittänyt tämän kaupungin suuren merkityksen sodassa Ruotsia ja Puolaa vastaan. Asemansa johdosta Väinänjoen suulla se jossakin määrin vallitsi koko maata. Kaupungissa oli runsaasti väkeä ja rahaa, ja se oli monet kerrat osoittanut voivansa seista vihollista vastaan.

Luultavasti tämän muistaen Sigismund jätti sen oman onnensa nojaan luvaten vain 500 miestä avuksi.

Asujamia elähytti hyvä henki; he koettivat, vaikkakin menestyksettä, pestata väkeä, sillä kaupungissa oli ainoastaan 900 sotamiestä, paitsi linnanväkeä. Lohdutuksena ja apuna oli suuri joukko ulkomaalaisia, jotka olivat ruvenneet kaupungin palvelukseen.

Yhdessä näiden kanssa työskentelivät porvarit lakkaamatta linnoitusten lujittamisessa ja olivat lujasti päättäneet itse ottaa osaa taisteluun. Poikineen ja palvelusväkineen harjoittelivat he päivittäin aseiden käyttöä eivätkä lyöneet laimin mitään, joka saattoi edistää tarkoituksen saavuttamista.

Kaupungissa oli suunnilleen 30,000 asukasta; asekelpoisia miehiä oli 7,000 paikoille.

Ruotsin laivaston tapasi myrsky matkalla yli Itämeren. Laivat hajaantuivat ja ajautuivat eri tahoille.

Kustaa Aadolf kuvaili itse kirjeessä Akseli Oxenstjernalle niitä vastuksia, jotka matkalla kohtasivat, ja kertoi kuinka hänen täytyi ankkuroida "kaleijansa" Pernovan edustalle ja miten hänen sen jälkeen täytyi herttua Kaarle Filipin kera maanteitse kiiruhtaa Rigaan.

Täällä kohtasi häntä iloinen yllätys. Väinänjoella hän huomasi suuren joukon laivoja, jotka hän itse tunsi omaksi laivastokseen. Olipa ehtinyt perille sekin sotaväki, joka tuotiin maitse ympäri Suomen lahden, ja laskiessaan huomasi hän sotavoimansa kaikkiaan nousevan 18,000 mieheen.

Laivasto sai nyt käskyn sulkea virran ja estää tuonnin mereltä päin. Maanpuolelta taasen neljä suurta leiriä saarsi kokonaan kaupungin.

Suurin leiri, joka pystytettiin hietaportin edustalle, oli kuninkaan omassa johdossa. Eteläiselle virranrannalle luotiin muutamia pienempiä valleja estämään Väinänmaan linnaväkeä tekemästä rynnäkköä piiritysjoukon selkään.

Kaikkien näiden valmistusten jälkeen Kustaa Aadolf vaati puolustusjoukkoa pakkosovintoon. Jos he kieltäytyivät, ammuttaisiin kaupunki kasaan. Kaupungin vanhimmat vastasivat kuitenkin kirjeeseen rohkeasti, etteivät tahtoneet pettää valaansa Puolan kuninkaalle.

Riga oli puolalaisen ylivallan aikana saanut pitää vanhat vapautensa ja oikeutensa, ja halun sortaa kerettiläisuskontoa oli täytynyt väistyä sitä enemmän, kun katolilaiset olivat tulleet käsittämään kaupungin tärkeyden maan puolustuksessa. Sen luultiin olevan valloittamaton. Uskomattomana pidettiin, että ruotsalainen sotajoukkokaan siinä onnistuisi, sillä ei tunnettu Kustaa Aadolfin uutta sotajärjestystä.

Heti kaupungin asujanten vastauksen saatuaan ryhtyi kuningas ensi töikseen tulevaa piiritystä varten valtaamaan erästä saarta Väinänjoessa. Itse otti hän osaa tähän, ja hänen rinnallaan seurasivat uskollisesti Kaarle Filip ja Lennart Torstensson. Urhoollisesti taisteltiin molemmin puolin, mutta ruotsalaisten yritys valloittaa saari epäonnistui, ja Kustaa Aadolf oli vähällä menettää tässä taistelussa henkensä.

Lennart Torstensson onnistui lyömään alas käsivarren, joka oli kohottanut miekan hänen rakkaan herransa päätä kohden, ja Kaarle Filip taisteli sankarin tavoin veljensä rinnalla.

Kun kuningas taistelun päätyttyä nuhteli häntä hänen kuolonhalveksumisestaan, vastasi prinssi:

"Olen luvannut Elisabetille käyttäytyä urhoollisesti, ja sinähän annat minulle hyvän esimerkin."

"Mutta ajatteles, jos kaatuisit!"

"Jos kuolemallani voisin pelastaa sinun elämäsi, silloin olisin tehnyt palveluksen isänmaalleni!"

Veljesten välit olivat tulleet sydämellisemmiksi kuin koskaan, ja vaikkei keskusteluun riittänyt monia eikä pitkiä hetkiä, koetti prinssi kuitenkin aina pysytellä kuninkaan läheisyydessä.

Saarenvaltauksen mentyä myttyyn pidettiin sotaneuvottelu. Juhana Banér intoili rynnäkön puolesta. Turhaan muut sotapäälliköt muistuttivat tavattoman lujista linnoituksista; hän vastasi, ettei ollut voittamattomia esteitä ja pyysi heti aloittamaan piirityksen.

Kustaa Aadolf oli samaa mieltä kuin hänen urhea sotapäällikkönsäkin. Hän oli tuonut mukanaan upseereja ja insinöörejä, joita pidettiin hyvin perehtyneinä piiritystaitoon ja jotka olivat tutustuneet senaikuisen sotatieteen kaikkiin apuneuvoihin. He olivat leikanneet laakereita Moritz Oranialaisen johdolla ja paloivat halusta voittaa uusia Kustaa Aadolfin johdolla.

Pian tehtiinkin päätös ryhtyä säännölliseen piiritykseen ja jaettiin tarpeelliset määräykset.

Muutamissa päivissä piiritystykit olivat viedyt valleille, niin että pommitus saattoi heti alkaa.

Sellaista jymyä, kuin nyt syntyi, ei kukaan ollut ennen kuullut. Aamusta iltaan järisyttivät ilmaa satojen kenttätykkien ja märssarien pamaukset.

Ei edes öisinkään saatu rauhaa. Silloin luotiin juoksuhautoja, pystytettiin paalustoja tai kaivettiin maanalaisia miinakäytäviä.

Taistelu kävi maan päällä ja maan alla, ja väliin tapahtui, että tunnissa heitettiin kaupunkiin satoja suuria kuulia, joista muutamat painoivat aina 160 naulaa.

Yötä päivää kuningas ja herttua ottivat osaa työhön ja elähyttivät sotamiesten rohkeutta pelottomalla esiintymisellään. Tapahtui usein, että heidät nähtiin kuulasateessa lapio kädessä milloin kaivamassa, milloin näyttämässä sotamiehille mihin juoksuhauta oli kaivettava.

Parin viikon uuraalla työllä oli juoksuhaudat vedetty aina kaupungin muuriin asti, mutta täällä kohdattiin sitkein vastarinta.

Kukaan piiritetyistä ei ollut uskonut, että vanhanaikuiset tornit voisivat vastustaa uuden sotataidon piirityskeinoja; olivathan sen tornit kaatumaisillaan ja porttilinnakkeet, joilla ei ollut mitään ulkovarustuksia, kohosivat tuskin ympäröiväin Väinänrantojen yläpuolelle. Mutta tietoisuus siitä, mitä esi-isät olivat saaneet aikaan, teki kaupungin nykyisistä puolustajista sankareita. Ennen olisivat nämä miehet uhranneet kaiken kuin jättäytyneet huonommiksi sukuaan, ja kuolemaa halveksien he taistelivat isiensä maan jokaisen tuumanleveyden puolesta.

Ne, jotka eivät pystyneet aseihin, auttoivat linnoitusvarustusten kuntoonlaittamisessa. Ruotsalaisten murhaavasta tulesta huolimatta he olivat onnistuneet vahvistamaan muurejaan, perkaamaan haudat puhtaiksi ja vetämään tykkinsä valleille.

Mitä enemmän ruotsalaisten pattereista ammuttiin, sitä navakammin tuntui tuleen vastattavan linnoituksesta.

Tämä näytti ruotsalaisista insinööreistä melkein selittämättömältä, varsinkin kun tuli aina oli hyvin tähdätty. Niin tarkkoja olivat laukaukset, ettei yhdessäkään neljästä leiristä oltu enää varmat rigalaisten kuulilta. Kuningas oli kaksi kertaa ollut hengenvaarassa, kerran oli kuula suhahtanut läpi hänen telttansa ja miltei tavannut hänen päätänsä.

Kului vielä viikko, ja voitto näytti sittenkin alkavan kallistua ruotsalaisten puolelle. Muutamia tärkeitä taloja kaupungissa oli joutunut liekkien uhriksi, ja puolustusväki oli kutistunut jokseenkin vähiin.

Kustaa Aadolf sai siitä tiedon vangeilta. Yhdestä tuumin sotapäällystönsä kanssa hän päätti ryhtyä rynnäkköön. Leveä linnakaivos täytettiin risukimpuilla, uusia pattereita luotiin porttivarustuksen eteen, joka suojasi kaupungin sisäänkäytäviä, ja miinoja kaivettiin, joilla räjäytettäisiin muurit ja siten avattaisiin tie ryntääville riveille. Banér oli mukana kaikkialla, aina huolekkaana ja väsymättömänä. Oltiin jo valmiit ryntäämään kaupunkia vastaan, kun eteläisellä virranrannalla näkyi puolalaisia ratsumiehiä. Se oli apujoukko, joka Radziwillin johdolla tuli kaupunkia puolustamaan.

Rigasta kuului riemuhuutoja, luultiin pelastuksen hetken olevan lähellä.

Ruotsalaiset olisivat joutuneet kahden tulen väliin, jollei kuningas tavallisella kaukonäköisyydellään olisi kaivattanut virran etelärannalle vallituksia, jotka puolalaisten ennen kaikkea täytyi valloittaa.

Lähetettiin joukkoja vallitusten harvalukuisen puolustusväen avuksi, ja kuningas itse piti eräältä kukkulalta silmällä vihollisen liikkeitä. Hänen käskystään Lennart Torstensson riensi viemään määräyksiä eräälle päälliköistä. Taipalella nuori mies huomasi, että vihollinen oli tehnyt aivan päinvastaisen liikkeen kuin oli odotettu, ja omalla vastuullaan hän antoi silloin sen määräyksen, jonka asiain uuteen asemaan katsoen piti sopivimpana.

Palattuaan kuninkaan luo hän sai käskyn viedä heti saman määräyksen, jonka itse oli juuri antanut.

Torstensson pyysi nyt armoa ja tunnusti mitä oli tehnyt. Kustaa Aadolf pani hymyillen kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä sovit paremmin sotapäälliköksi kuin hovipojaksi." Radziwill puolestaan katsoi ruotsalaisen sotajoukon liian peloittavaksi ja marssi pois, jättäen Rigan oman onnensa nojaan.

Samana päivänä saapui Henrik Fleming tuoden iloisen uutisen, että rajanmääräys Venäjän ja Ruotsin välillä oli tuhansien selkkausten jälkeen vihdoinkin allekirjoitettu ja vahvistettu. Tämä oli niin suuri ja odottamaton ilo, että kuningas hypähti jalkeille, tarttui Flemingin käteen ja huudahti: "Teillä on uutisia kuten kunnon miehellä ainakin!" Samalta lähettiläältä sai kuningas tiedon kuningattaren keskoisista sekä hänen sairaudestaan ja surustaan yksin jäätyään. Kuningatar oli itse kirjoittanut, että jollei kuningas joutuin palannut, niin hän kuolisi ikävään.

Kustaa Aadolf kirjoitti anopilleen ja pyysi häntä vielä jonkun aikaa viipymään Ruotsissa, toivoen Maria Eleonoran siten saavan jossakin määrin lohdutusta.

Syyskuun 2 päivänä, sunnuntaina, pommitus alkoi uudelleen. Musketinkuulat tunkeutuivat jumalanpalveluksen aikana kirkkoihin, hehkuvat kuulat sytyttivät kirkkojen katot ja vahingoittivat torneja.

Lähetettiin sovinnonhieroja ehdottamaan antautumista ja esittämään niitä kauhuja, joita koitui kaupungin valloituksesta rynnäköllä, koska sotamiehillä ajan tavan mukaan katsottiin olevan oikeus ryöstelyyn.

Mutta lähettiläs ei palannut takaisin, ja ampuminen alkoi uudelleen.

Niinkuin ennenkin useita tuhansia miehiä työskenteli maan alla, miinoja sytytellen. Työhön ryhdyttiin molemmin puolin. Kaupungista heitettiin granaatteja näihin miinoihin ja yhteenkytketyin kuulin lakaistiin maan päältä pois kaikki mitä joutui niiden tielle. Ruotsalaisten puolelta valmistauduttiin rynnäkköön. Oli jo koetettu eräässä kohdin päästä haudan yli tervattua kangassiltaa myöten, toisessa täyttää sitä risukimpuilla, kolmannessa johtaa pois vettä.

Vihollinen piti silmänsä auki; tuskin oli kääresilta levitetty, kun se jo ampumalla sytytettiin, ja melkein kaikkien, jotka olivat sillalle uskaltautuneet, täytyi heittäytyä veteen, jolloin monet hukkuivat.

Risukimpuista laitettua haudantäytettä myöten oli tosin parempi päästä yli, mutta kun ryntääjäin oli pystytettävä suojeluskoppansa rintavarustukselle, ajoivat rigalaiset heidät tiehensä keksein ja pitkin kangein, mm että ruotsalaisten suurin tappioin täytyi peräytyä.

Kuningasta harmitti sitä enemmän, kun sovinnonhierojat olivat palatessaan tuoneet vastauksen ettei kaupunki millään ehdolla aikonut rikkoa Sigismundille vannomaansa valaa. He toivoivat, että meidän Herramme vihasi sotaa ja verenvuodatusta, säästäisi heidät siitä surullisesta kohtalosta, että heidän oli pakko luovuttaa rakas kaupunkinsa vihollisille.

Nyt päätettiin tehdä yleinen rynnäkkö; useita pienempiä oli jo tehty.

Kustaa Horn ja Juhana Banér ryntäsivät syyskuun 9 päivänä Jaakopinportin linnoitusta vastaan, ja heidän onnistui porttimiinalla räjäyttää itse portti ja viedä osa väestään kaupunkiin. Sitä puolustettiin kuitenkin niin pontevasti, että molempain täytyi vaikeasti haavoittuneina vetäytyä takaisin.

Siitä huolimatta päätti Kustaa Aadolf uskaltautua päärynnäkköön, varsinkin kuultuaan eräältä käsityöläiseltä, joka oli vangittu, että tuskin tuhatta asekelpoista miestä oli kaupungissa valleja puolustamassa.