Part 16

Kustaa veti hänet syliinsä. "Olemme molemmat saman isän lapsia", sanoi hän, "ja kuten Kaarle IX asetamme mekin ihmiskunnan edut kaikkien muiden yläpuolelle. Mutta kun sinä puhut lämpimästä sydämestäsi ja noudatat sen käskyjä, täytyy minun antaa järjen määrätä tekoni."

"Etkö suutu minuun?"

"En, rakkahin, mutta koeta uskoa minua, kun sanon, että samoinkuin sinä kaipaat nähdä minut tässä laajakantoisessa taistelussa, palan minäkin ikävästä sekautua siihen. Minusta näyttää kuin Vaasa-suvun suuri tehtävä olisi uskottu minulle, olen kutsuttu päättämään työn ja -- kenties kaatumaan. Tapahtukoon Herran tahto!"

Hän suuteli hellästi sisarensa kättä. "Sinun on tästälähin luotettava minuun, samoinkuin minä järkähtämättä luotan sinuun", sanoi hän.

"Minä tunnen olevani kuin juureton kasvi, niinkuin minulla ei enää pitkiin aikoihin olisi ollut kotia missään", sanoi Kätchen. "Kodittomuutta seuraavat epäilykset, mutta nyt, kun olen saanut puhua kanssasi, ovat ne kuin pois puhalletut."

"Olisi parempi, jos palaisitte Ruotsiin."

"Sellaista onnea en uskalla toivoa ja pelkään, ettei pfalzkreivi tahdo sitä."

"Meidän on puhuttava hänelle siitä." Sillä kertaa ei kysymys päässyt sen lähemmäksi ratkaisuaan.

Kuningas viipyi yli helluntain, ja molemmat sisarukset olivat onnelliset, kun saivat häiritsemättä seurustella toistensa kanssa.

Kuninkaan lähtiessä matkalle, kirjoittaa matkakertoja, pfalzkreivitär oli surullisempi kuin hänen oli nähty koskaan ennen olevan. Hänen ruhtinaallinen armonsa aivan itki pitkät itkut.

Paluumatka tehtiin Heidelbergin, Kasselin ja Wolfenbüttelin kautta Berliniin, johon Kustaa Aadolf saapui heinäkuun 16 päivänä.

Oli iltamyöhä, kun hän ratsasti kaupungin portista sisään kahden seuralaisensa kanssa, "saatuaan tietoonsa hyvän majapaikan erään Retzlou nimisen miehen luona."

Kuningas kirjoitti itse kertomuksen saapumisestaan mainittuun majataloon ja miten siellä kävi. "Kun tulimme sinne, pidettiin meitä englantilaisina sotamiehinä eikä tahdottu antaa majaa; samalla tavoin kävi eräässä toisessakin paikassa, kunnes saavuimme Arnheimin majapaikkaan, missä meidät otettiin vastaan.

"Arnheim ei tiennyt mitään saapumisestani, ja tultuaan hän oli ylen hämmästynyt."

Tällä miehellä ilmoitutti kuningas vaaliruhtinattarelle saapumisestaan ja pyysi tietää milloin saisi häntä tavata.

"Menin sentähden yhdeksän aikaan linnaan. Tulin parahiksi saarnan alkuun. Tullessani huoneeseen, jossa kansa ja junkkarit istuivat, ihmettelivät kaikki mikä oikein olin miehiäni ja mitä tahdoin."

Jumalanpalveluksen loputtua tapahtui kaikkien ihmeeksi, että muukalaista pyydettiin astumaan vaaliruhtinattaren sisäsuojiin. Täällä toivotettiin hänet tervetulleeksi korealla puheella, jossa hän niin vaaliruhtinattarelta kuin nuorelta ujolta ruhtinattareltakin, joka ainoastaan salavihkaa rohkeni katsoa häneen, sai suopean vastauksen kosintaansa.

Kun hän oli vuorostaan kiittänyt siitä onnesta, joka hänelle oli suotu, pyydettiin häntä jäämään päivällisaterialle, jolla hän paitsi pientä Kuurinmaan prinssiä oli ainoa mieshenkilö. Siitä saatettiin Kustaa Aadolfin liittoa Maria Eleonoran kanssa pitää ratkaistuna, vaikkakin oli vielä sovittava erinäisistä seikoista molempien hovien kesken, ennenkuin muodollinen kihlaus tapahtui, ja päätettiin milloin kuninkaalliset häät vietettäisiin.

13.

KUNINKAALLISET HÄÄT.

Kesäkuun viime päivinä 1620 Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan. Hän kutsui heti kotiinnuttuaan neuvoston koolle ja ilmoitti sille matkansa tuloksen.

Äitinsä neuvon mukaan hän oli kosinut Brandenburgin vaaliruhtinaan tytärtä ja saanut hänen suostumuksensa. Hän tahtoi nyt neuvostonsa kanssa neuvotella eläkealueesta ja huomenlahjasta. Mutta lisäksi oli otettava harkittavaksi, missä määrin Ruotsi voisi avustaa vaaliruhtinasta siinä tapauksessa, että tämän lääniherra, kuningas Sigismund, aikoi hänelle kostaa sen, että hän oli suostunut sisarensa avioliittoon Ruotsin kuninkaan kanssa.

Kysymykset olivat vaikeita ratkaista, ja leskikuningattarelta, joka oli tehnyt naimaehdotuksen, kysyttiin neuvoa.

Lopulta päästiin yksimielisyyteen, että ystävällismielisten ruhtinasten välityksellä koetettaisiin saada vaaliruhtinas pysymään sanassaan. De la Gardie'lle, joka oli kreivittärensä kanssa asettunut asumaan Viroon, lähetettiin kirjelmä, jossa hän sai käskyn jättää keskustelut aselevosta puolalaisten kanssa riippuviksi heidän esiintymisestään avioliittokysymyksessä.

Päätettiin sitä paitsi, että valtiokansleri tulisi asianmukaisella upeudella matkustamaan Berliniin, puhumaan siellä Ruotsin puolesta ja päättämään aviosopimuksesta ja noutamaan kuninkaallisen morsiamen kotiin.

Kahdeksan kruunun laivaa varustettiin tähän tarkoitukseen ja asetettiin valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelmin johtoon.

Olemme aivan liian kauan jättäneet hänet syrjään. Ruotsiin palattuaan hän kävi heti Samuel Niilonpojan lesken luona, joka otti hänet vastaan ilmeisellä ilolla. Hän oli sama yksinkertainen, nöyrä nainen kuin ennenkin ja puhui manalle menneestä puolisostaan rakkaudella ja ikävöi päästä näkemään hänet jälleen.

Hänen ainoa tyttärensä, kolmetoistavuotias tyttö, oli Genovan täydellinen kuva. Gyllenhjelm kysyi häntä.

"Hän on naimisissa erään rikkaan kauppiaan kanssa ja neljän lapsen äiti", vastasi vanhus, ja kysäisi eikö Kaarle herra tahtonut käydä hänen luonaan.

Ei, sitä hän ei tahtonut, ja kohta sen jälkeen he erosivat, oltuaan yhdessä ainoastaan muutamia tunteja.

Tukholmaan palattuaan hän teki ensi vierailunsa Seved Ribbingin luo, joka otti hänet vastaan avoimin sylin. Lyhyen keskustelun jälkeen neitsyt Kristina kutsuttiin saapuville.

Tämä astui sisään heleästi punoittavin poskin ja antoi Gyllenhjelmille sormuksen sanoen: "Isältänne!"

Kaarle painoi sen vasten huuliaan ja pisti sitten sormeensa.

He istuutuivat rinnatusten, ja Kristina kertoi Kaarle kuninkaasta ja siitä rakkaudesta ja kaipauksesta, millä tämä oli puhunut Gyllenhjelmistä.

Vierailu ei sillä kertaa ollut pitkä, mutta valtakunnanrahaston hoitaja pyysi kunnioitettavaa vierastaan tulemaan pian takaisin, eikä Gyllenhjelm viivytellytkään käyttäessään lupaa hyväkseen. Hän olisi kenties jatkanut erakon elämäänsä, mutta kuningas, hänen isänsä, oli antanut vihjauksen tahdostaan, eikä sentähden kestänyt kauan, ennenkuin Gyllenhjelm pyysi ja sai Kristinan käden.

Luonteeltaan lempeänä ja hiljaisena piti Kristina elämänsä tehtävänä onnen valmistamisen tyttärelleen.

Kun Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan, sai hän velipuolensa väliin käymään hovisalissa. Eräässä sellaisessa tilaisuudessa vei hän hänet leskikuningattaren luo, joka otti hänet erittäin armollisesti vastaan.

Muinoisina päivinä Gyllenhjelm oli osoittautunut olevansa taitava merisankari, ja Kustaa Aadolf uskoi hyvällä syyllä, että raikas merielämä hälventäisi sen syvän surumielisyyden, joka häneen oli vankilaelämästä jäänyt jäljelle, ja nimitti hänet sentähden valta-amiraaliksi.

Valta-amiraalina Gyllenhjelm sai käskyn lähteä sen laivaston mukaan, jonka oli noudettava kuninkaallinen morsian.

Kuningas seurasi itse mukana Landsortiin ja matkusti sieltä maitse Kalmariin, jossa ruhtinattaren oli noustava maihin ja jossa kuningas tahtoi saada kaiken mitä parhaimpaan kuntoon hänen vastaanottoaan varten.

Valtiokansleri oli saanut käskyn, ettei hän aviosopimusta laadittaessa millään muistutuksilla myötäjäisistä antaisi aihetta viivytyksiin, vaan antaisi kaikessa sellaisessa vaaliruhtinaalliselle hoville vapaan vallan.

Merimatkaa vaikeutti ja hidastutti myrsky, ja suurin laiva täytyi jättää Elfsnabbiin, mutta kun valtiokansleri kerran oli päässyt Berliniin, kävi kaikki nopeammin ja paremmin kuin oli voitu odottaakaan.

Uusi vaaliruhtinas, Yrjänä Wilhelm, oli matkustanut Preussiin, ja vaaliruhtinatar, joka ei ollut varma hänestä, laittoi niin, että hänen palatessaan kaikki oli järjestetty etukäteen.

Kerrotaan, että hän oli salaovesta, johon hänellä yksin oli avain, mennyt niihin holveihin, joissa vaaliruhtinaalliset kalleudet säilytettiin ja ottanut sieltä niin paljon kuin arveli tulevan Maria Eleonoran perintöosaksi.

Kaksi kirjettä, jotka tähän aikaan hänelle saapuivat, yksi vaaliruhtinaalta, toinen kuningas Sigismundilta, hän jätti avaamatta, koska hän pelkäsi, että ne saattoivat tehdä hänen suunnitelmansa tyhjiksi.

Matka, jolle lähdettiin suurimmassa kiireessä, kävi Berlinistä Braunschweigiin ja sieltä Mecklenburgin kautta Wismariin, missä korkeat matkustajat, leskiruhtinatar, Maria Eleonora, hänen nuorempi sisarensa ja tätinsä nousivat ruotsalaiseen laivaan.

Valta-amiraali oli saanut käskyn pitää Tanskaa valppaasti silmällä. Liikkui nimittäin huhu, että Kristian IV ajatteli mennä merille muutamain laivojen kera muka toivottamaan prinsessaa, joka oli hänen puolisovainajansa veljentytär, tervetulleeksi pohjolaan. Ruotsissa luultiin, että tarkoitus oli uhitella ja "näyttäytyä merellä". Jos hän esiintyi kopeasti Gyllenhjelmiä vastaan ja vaati, että ruotsalaisten laivojen oli laskettava latvapurjeensa, ei siitä ollut kieltäydyttävä, jos naisväki oli laivalla, mutta kuningas kyllä "oli pitävä lopusta huolen ja aikanaan maksava". Jos kuningas oli itse laivastossa, ei ollut oltava tietävinäänkään, vaan kohteliaasti kutsuttava hänet häihin.

Sillä välin kuningas oleskeli Kalmarissa, joka vielä oli melkein samassa surullisessa tilassa kuin sodan aikaan. Useimmat talot olivat puolipalaneita raunioita, ja niissä, jotka olivat asuttavassa kunnossa, vallitsi äärimäinen hätä ja kurjuus. Kaksi taloa, joiden asujamet olivat kaikki kuolleet ruttoon, poltettiin kuninkaan käskystä ja tasoitettiin maata myöten.

Eräässä kirjeessä valtiokanslerille kuningas kirjoitti, ettei Kalmarissa saanut mitään ostaa eikä lainata, ja ne elintarpeet, joita hän oli odottanut muualta, olivat jääneet tulematta. Muutamia kalereja, joihin Tukholmassa oli lastattu liinoja, lakanoita ja muita taloustarpeita, oli vastatuuli pidättänyt saaristossa viikkokausia, ja tuskinpa ne pääsivätkään ajoissa perille. Jollei valtiokanslerin mukanaan viemät asiamiehet palanneet ajoissa Saksasta tavaroineen, ei pitojen pulskuutta voinut kehua, sillä ei ollut makeisia, ei mausteita eikä juomamaljoja. Kuningas toivoi kuitenkin, että kaikki ehtisi kuntoon siihen onnelliseen hetkeen, jona hän saisi kohdata "armaan sydämensä valtiattaren".

Ruotsin laivaston matka Wismarista kävi kuitenkin nopeammin kuin oli rohettu toivoa. Kustaa Aadolf valmisteli vielä parhaallaan prinsessan vastaanottoa, kun hän lokakuun 17 päivänä aivan odottamatta sai tiedon, että laivasto oli laskettanut saaristoon. Hän hylkäsi silloin tuumansa, että kohtaus tapahtuisi kauempana maissa, ja päätti jäädä Kalmariin.

Heti kun amiraalilaiva, joka toi korkean herrasväen, näyttäytyi sataman suulla, nousi kolme valtaneuvoksista kalereihin toivottaen prinsessan tervetulleeksi pitkällä ruotsinkielisellä puheella, josta hän tietysti ei ymmärtänyt sanaakaan.

Sen jälkeen saatettiin morsian sukulaisineen ja seurueineen -- viimeksi mainittuun kuului yhdeksäntoista ylempi- ja alempiarvoista henkilöä -- linnan luo, jossa kuningas oli vastassa. Uteliaiden katseiden seuratessa vei hän heidät sisään linnaan ja täällä sai hän vihdoin toivottaa nuoren morsiamensa tervetulleeksi.

Maria Eleonora oli aivan hurmautunut onnestaan, hän ei voinut kääntää Kustaa Aadolfista silmiään. Hän oli hänen ihanteensa, ja kärsimättömästi häh viittasi pois ne, jotka häntä puhuttelivat, hänellä ei ollut silmää eikä korvaa muille kuin kuninkaalle.

Hänen tavattoman kauneutensa häikäisemänä ja ihastuneena hänen lapsellisesta ihailustaan nuori kuningas tunsi itsensä sangen onnelliseksi, ja seuraavina päivinä, joina ajan tavan mukaan karkelot ja iloittelut vaihtelivat upeain ateriain kanssa, oli hän iloisimmista iloisin.

Hän tahtoi näyttää tulevan puolisonsa kansalle, senkin oli opittava häntä rakastamaan. Heidän ympärillään tunkeiltiin, eikä riemusta tahtonut tulla loppuakaan.

Yleinen mielipide oli, ettei koskaan oltu maan päällä nähty kauniimpaa paria kuin Kustaa Aadolf ja hänen suloinen morsiamensa. Eikä tämä kansan käsitys ollut aiheeton: kuningas, jolla oli tukka niin kullankeltainen ja silmät kirkkaan siniset, oli oikea pohjoismaisen miehisen kauneuden esikuva, tummakutrinen ja tummasilmäinen ruhtinatar taasen oli etelän ruusu vehmaimmassa kukoistuksessaan.

Tuollaisten julkisten esiintymisten väliaikoina he saivat väliin puhella keskenään, nämä molemmat, jotka ankara etiketti oli pitänyt erillään senkin jälkeen, kun juhlalliseen kosintaan oli suostuttu; tavallisesti kuitenkin heidän kahden ollessaan Kustaa puhui ja Maria Eleonora kuunteli.

Kun hän sanoi vasta Kalmarin linnan laiturissa Maria Eleonoran käteen tartuttuaan tunteneensa itsensä varmaksi hänen omistamisestaan, vastasi Maria Eleonora, että hänet olisi kotona löydetty kuolleena vanhasta hautakappelista, jos häntä olisi kielletty matkustamasta sen luo, jota hän rakasti niin suuresti, ettei voinut elää muualla kuin hänen lähellään. Hoviväen kesken kuiskailtiin, että ruhtinatar oli liioitteleva rakkaudessaan; jos kuningas meni ilman häntä, juoksi hän ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja seisoi siinä odottaen, kunnes hän palasi. Ei maksanut suurin vaivaa puhutella, hän tiuski oikealle ja vasemmalle ja tuli huonolle tuulelle, jos kuningas viipyi poissa kauemmin, kuin hän piti välttämättömänä. Kun kuningas sitten tuli takaisin ja astui huoneeseen, säteili Maria Eleonora kuin päivänpaiste, painoi päänsä hänen rintaansa ja pyysi torumaan, kun oli häntä ikävöiden ollut paha kaikkia kohtaan. Voimme kuvitella, millaiset nuhteet olivat.

Vaaliruhtinatar koetti selittää tyttärelleen, että jos hän niin hellittämättä riippui alituiseen kiinni miehessään, niin kuningas varmaankin pian väsyisi häneen. Mutta sellaisia varoituksia kuultuaan hän syöksyi kyynelsilmin Kustaa Aadolfin syliin ja kysyi, oliko mahdollista, että tämä milloinkaan lakkaisi häntä rakastamasta.

"En koskaan, sen vannon", vastasi toinen juhlallisesti. Sitten hän pyysi, ettei hänen anoppinsa nuhtelisi Maria Eleonoraa rakkautensa tähden.

"Tahdon käyttää koko elämäni sen ansaitsemiseen", sanoi hän.

Kuninkaan oli välttämätöntä matkustaa edeltäpäin Tukholmaan, ja prinsessan täytyi seurata hiljakseen perästä, vaikkei se ollutkaan hänelle mieleen. Nopeasti eivät he missään tapauksessa voineet taivaltaa mäkisiä ja kaitoja teitä, jotka sitä paitsi olivat syyssateiden liottamat. Päätön jono vaunuja ja karreja saattoi vain vitkaan vieriä eteenpäin. Lisäksi tuli, että jokaisessa yöpaikassa oli mukana tuodut irtonaiset seinäverhot pantava kuninkaallisen makuuhuoneen seinille ja seuraavana aamuna otettava alas ja pakattava, ennenkuin voitiin lähteä taipalelle.

Suurimmassa kiireessä lähimpien pitäjäin rahvaan täytyi koota elintarpeita matkustajain ylläpidoksi. Kun heidän lukunsa oli hyvin suuri, ei heitä voitukaan majoittaa samaan paikkaan, vaan täytyi heidät hajoittaa tienoolle ympärinsä, joten meni paljon aikaa hukkaan, ennenkuin he aamuisin olivat ehtineet kokoontua pääkortteeriinsa. Ei ollut ihme, että prinsessa sellaisella matkanteolla vasta marraskuun alussa saapui perille Vesteråsiin.

Sillä välin oli Tukholmassa pidetty hirveää kiirettä, oli uskomattoman paljon hankittavaa ja enin osa lainaamalla. Lähetetyt hankkijat olivat Saksasta tuoneet käsivateja, hopeakannuja ja kultaisia juoma-astioita. Linnanpäälliköt olivat ympäristönsä aatelistolta lainanneet tinaisia kynttiläjalkoja ja muita yksinkertaisempia talouskaluja. Samoinkuin kruunajaisissa oli nytkin koottu erityinen vero, ja Saksasta oli häävierasten kestitykseksi tuotettu useita satoja aameja viiniä ja sataneljäkymmentä lästiä olutta.

Omalta kohdaltaan kuninkaalla oli tuhansia asioita ajateltavina. Muun ohella laitatti hän uudet uunit niihin huoneihin, jotka olivat aiotut saksalaisille hovinaisille, "sillä muuten saattoi kenties tuntua saksalaisista neitsyistä liian kylmältä."

Vesteråsiin matkusti kuningas hääparvea vastaan. Taasenkin vietettiin muutamia päiviä juhlailoissa, ja, jos mahdollista, entistäänkin ihastuneempana hän jätti kauniin morsiamensa ja riensi edeltä Tukholmaan kirjoittamaan huomenlahjakirjaa.

Marraskuun 25 päivänä Maria Eleonora näki vihdoin pääkaupungin, ummelleen kuusi viikkoa Kalmarista lähdettyään.

Tulliportin edustalla oli kuningas vastassa lukuisan ja loistavan seurueen keralla. Ruotsin aatelisto oli edustettuna miehissä, sitä paitsi oli saapunut useita liiviläisiä aatelismiehiäkin. Yleensä sanottiinkin, ettei miesmuistiin oltu nähty niin loistavaa aatelismiesten kulkuetta Tukholman kaduilla.

Kuninkaalliset häät vietettiin samana päivänä tavanmukaisella upeudella ja loistolla. Kaarle Filip ja Tanskan lähettiläs veivät kuninkaallisen morsiamen alttarille. Maria Eleonora oli säteilevän kaunis, ja missä hänet nähtiin, sieltä kuului ihailunhumina.

Juhlallisen vihkimyksen toimitti arkkipiispa molempain korkeain äitien, vanhan leskikuningattaren Katarina Stenbockin ja monien korkeain herrojen ja naisten läsnäollessa. Sen jälkeen pidettiin puhe, kuningas vei morsiamensa ympäri salia, niin että hän saisi tervehtiä läsnäolijoita.

Katarina Stenbock suuteli häntä otsalle ja sanoi, että tämä hääjuhla muistutti toisesta, joka oli vietetty, hän ei muistanut kuinka monta vuotta sitten; morsian, joka silloin kulki yli kirkon lattian, oli yhtä nuori kuin Maria Eleonora, hän oli vavistuksella katsonut kohden tulevaisuutta; mutta hän oli pannut luottamuksensa Jumalaan, ja kun hän nyt loi katseensa takaisin menneeseen aikaan, kiitti hän Jumalaa kaikesta siitä armosta ja laupeudesta, mitä hänelle oli suotu. Ja kiitoksissaan hän oli tästedes muistava viimeistä suurta iloaan, sitä, että oli saanut nähdä herransa ja puolisonsa pojanpojan yhdistyneenä jalon, korkeasukuisen ruhtinattaren kanssa. Hän saattoi sanoa Simeonin kanssa: "Laske nyt, Herra, palvelijasi rauhaan menemään."

Sen jälkeen hän syleili heitä molempia, toivottaen heille kaikkea onnea.

Leskikuningatar Kristina oli ihastunut poikansa vaimoon ja sanoi eräässä keskustelussa vaaliruhtinattarelle, että nuoresta kuningattaresta näytti tulevan kuuliainen vaimo herralleen. Morsiamen äiti vastasi siihen, että hieman itsenäisyyttä sentään aina tarvittiin, jotakin mitä rouva Kristina ei koskaan sanonut itsellään olleen herransa eläessä tai sen jälkeen. Huoli oli hänelle käynyt niin suureksi, että hän oli ainoastaan mukautunut toisten toivomuksiin.

Ne ruoka- ja juomatavaroiden luettelot, jotka vielä ovat tallella, todistavat, ettei hääilossa suinkaan eletty pelkällä päivänpaisteella. Numerot näyttävät melkein uskomattomilta, mutta linna olikin vieraita niin täynnä kuin sinne suinkin mahtui.

Huvitukset olivat moninaiset. Ilotulituksia poltettiin, kauniita näytetansseja esitettiin soihdut käsissä. Joka päivä toi uusia huvituksia mukanaan. Neljäntenä päivänä vietettiin kuningattaren kruunajaiset ja seitsemäntenä vietettiin "iloinen comedia".

Sillä oli se ansio, että aihe oli otettu Ruotsin historiasta. Olavi Sylikuningas lähetti Englannin kuninkaalle Mildredille anomuksen, että tämä lähettäisi Ruotsiin kristityn opettajan, joka saapuikin. Mitä sillä asialla oli Kustaa Aadolfin häiden kanssa tekemistä, siitä sai aavistuksen kappaleen lopussa, jossa sanottiin, että pyhän Sigfridin otettua suorittaakseen vaarallisen tehtävän pääsi Olavi Sylikuningas vapaaksi kaikista huolista, ja silloin hän

"vei vihille morsion rakkahan ja vaelsi pelvossa Jumalan."

Hääjuhlallisuudet kestivät kokonaisen viikon, ja kun vieraat vihdoin lähtivät, jaettiin heille vanhan tavan mukaan lahjoja, suurimmaksi osaksi niitä hopeapikareita, joita oli tuotu Saksasta hääpitoja varten, mutta jotka nyt annettiin vieraille muistoksi.

Sen jälkeen seurasi lyhyt tyynen ja hiljaisen onnen aika. Saksasta ei ollut koetettukaan saada uusia tietoja. Ihmeteltiin vain, ettei Böömin kuningas lupauksensa mukaan ollut saapunut häihin eikä edes lähettänyt edustajaa, kuten tavallinen kohteliaisuus sellaisissa tilaisuuksissa vaati.

Kustaa Aadolf ja Akseli Oxenstjerna tuumivat keskenään, että kuningas Fredrikin asema oli käynyt ylen vaikeaksi sen jälkeen, kun Saksin vaaliruhtinas, muka tahtoen rakentaa rauhaa, mutta itse asiassa kateudesta kuningas Fredrikiä kohtaan, joka oli protestanttisen Saksan päämies, oli yhtynyt paavilaisten pyhään joukkoon.

Oli ilmeistä, että vaarat kasaantuivat yhä uhkaavammiksi, ja siihen saatiin vahvistus kirjeestä, joka oli päivätty marraskuun 12 päivänä, kohta häävierasten Breslausta lähdön jälkeen. Kuningas Fredrik pyysi siinä anteeksi, kun ei ollut lähettänyt edustajaa rakkaan sukulaisensa häihin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Rajuilma, joka niin kauan oli tuntunut ilmassa, oli äkkiä purkautunut hänen ylitseen ja lyönyt hänet tykkönään maahan.

Hän kertoi, että keisarilliset ja liittoutuneet joukot suunnattomissa parvissa olivat tunkeutuneet Pragia kohden ja tuiman taistelun jälkeen Valkovuorella aivan kaupungin edustalla lyöneet hänen harvalukuisen armeijansa ja ajaneet hänet maasta. Nyt hän harhaili pakolaisena ympäri Schlesiaa, tietämättä mihin saattoi pysähtyä väsynyttä päätään lepuuttamaan. Kirjeessä ei mainittu sanallakaan missä pfalzkreivi oli vaimoineen ja lapsineen ja saattoi siis hyvällä syyllä pelätä pahinta.

Akseli Oxenstjerna oli jo ennustanut, että böömiläinen kapina saattoi saada sellaisen lopun. Kustaa Aadolf oli tosin myöntänyt voivan niin käydä, mutta toivonut, että hän ennen myrskyn puhkeamista voi tarttua asiaan ja ainakin pelastaa rakkaat sukulaisensa.

Juhana Kasimir oli niin syvälle kietoutunut evankelisen unionin kaikkiin suunnitelmiin ja hankkeihin, ettei paavilainen liitto voinut jättää miekalla ja tulella rankaisematta hänen pientä ruhtinaskuntaansa. Kuinka oli silloin käyvä hänen rakkaalle Kätchenilleen?

Mutta tämä ei ollut hänen ainoa huolensa. Liiton nopeain voittojen tähden kaikilla tahoilla kävivät Puolan avunlähetykset keisarille tarpeettomiksi, ja Sigismund joutaisi pian kokoamaan voimansa omien suunnitelmiensa toteuttamiseen.

Kuinka monia yhteisiä neuvotteluja olikaan nyt Kustaa Aadolfilla ja Akseli Oxenstjernalla! Molemmat olivat yksimieliset, että täytyi varoa äkkiyllätyksiä, mutta Kustaa Aadolf meni askelen pitemmälle ja herätti kysymyksen, eikö olisi käytävä vihollisen kimppuun, ennenkuin se oli ehtinyt koota hajanaiset voimansa.

Valtiokansleri säpsähti, mutta myönsi, että asiaa sieti harkita.

* * * * *

Heti kun Kaarle Filip oli saanut veljensä suostumuksen liittoonsa Elisabet Ribbingin kanssa, riensi hän kuningattaren luo ilmoittamaan hänelle siitä.

Mutta Kristina rouva oli tullut toisiin ajatuksiin. Hän oli saanut suotuisia tietoja eräästä saksalaisesta ruhtinattaresta, jota Kaarle Filipin oli kosittava, ja oli varma hänen suostumuksestaan. Prinssi muistutti äitiään saamistaan lupauksista. Korkea rouva kielsi ensin koskaan sellaisia antaneensa, mutta kun hän näki poikansa mielenliikutuksen, muutti hän sen verran mieltään, että myönsi mahdollisesti luvanneensa sen hädissään, kun Kaarle Filip oli sairas, mutta nyt hän oli terve, eikä kukaan voinut vaatia pitämään sellaisia lupauksia.

Ruhtinas kumarsi ja meni äidin luota valtakunnanrahaston hoitajan luo. Hän kertoi tälle todenmukaisesti mitä oli tapahtunut. Äitinsä ja veljensä suostumuksen hän oli kerran saanut; toinen oli nyt peruuttanut lupauksensa, ja toinen oli parhaillaan noutamassa omaa morsiantaan. Nyt oli kysymys rakastiko Elisabet häntä niin suuresti, että salaisuudessa tahtoi lähteä vihille hänen kanssaan.

Rahastonhoitaja hämmästyi kovin. Olihan hän itsekin kuullut molempain korkeain sukulaisten antavan suostumuksensa, ja nyt... asia oli tosiaankin pulmallinen. Ruhtinaan hartaasta pyynnöstä hän kutsui sentään Elisabetin luokseen.

Kaarle Filip kertoi rakastetulleen kuinka kaikki oli käynyt. Hän tuli nyt, lisäsi hän, yksinkertaisena miehenä ja kysyi, tahtoiko Elisabet uhrata loistavan avioliiton jonkun korkean herran kanssa ja kuulua hänelle, jolla ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin mitä hellin, uskollisin rakkautensa.