Part 15

Tukholmassa ei sillaikaa puhuttu mistään muusta kuin kuninkaan aiotusta avioliitosta. Huhu levisi laajalle, joutui pian Puolaan Sigismund kuninkaankin korviin, joka kaikin voimin koetti tehdä tyhjäksi liittoa Ruotsin ja Brandenburgin välillä.

Juuri silloin kuoli yhtäkkiä vaaliruhtinas Juhana Sigismund, ja joulun aikaan 1619 astui sijalle hänen poikansa Yrjänä Vilhelm. Tämä oli reformeerattu kuten isänsäkin ja pelkäsi vielä enemmän kuin tämä loukata puolalaista yliherraansa. Kun sentähden Sigismund kosi poikansa Uladislaun puolesta prinsessa Maria Eleonoraa, olisi vaaliruhtinas luultavasti pakoittanut sisarensa suostumaan tähän avioliittoon, jollei hänen äitinsä olisi jyrkästi asettunut sitä vastaan.

Lieneekö siihen vaikuttanut Kustaa Hornin kertomus, että asiasta oli kyllin neuvoteltu, mutta Kustaa Aadolf päätti heti matkustaa itse Berliniin ja viedä asian perille.

Mutta ruotsalaisten mielipide ehdotetusta avioliitosta oli sillävälin ehtinyt muuttua. Juhana Kasimir varoitti hartaasti liitosta brandenburgilaisen huoneen kanssa. Yrjänä Vilhelmiin ei hänen mielestään ollut luottamista, ja kuningas saattoi muualla tehdä paremmat naimiskaupat ja saada hyödyllisemmän liittolaisen.

Kustaa Aadolf ei näihin kaikkiin esityksiin vastannut mitään, hän oli tehnyt päätöksensä. Pfalzkreivi saattoi monessa suhteessa olla oikeassa, mutta mitkään juorut ja jutut eivät saaneet miestä estää täyttämästä velvollisuuttaan, ja hän piti ehdottomana velvollisuutenaan, että asia oli brandenburgilaisten kanssa saatava selvään ratkaisuun.

Kuningatarkin oli siirtynyt vastapuolueeseen ja kyseli, eikö ollut tiedusteltava toisilta tahoilta.

Kuningas vastasi, että kun hän yleisellä huudolla oli kiedottu niin syvälle asiaan, ei hän voinut peräytyä ja kaikista vähimmän tahtoi hän kääntyä toisaalle, ennenkuin oli saattanut neuvottelut Berlinissä hyvään loppuun tai saanut "selvät rukkaset".

Kuitenkin hän päätti lähteä matkalle suurimmassa salaisuudessa, osaksi vähentääkseen matkakustannuksia, osaksi sentähden, ettei antaisi paavin joukkueelle tilaisuutta virittää väijytyksiään ja pirunjuoniaan hänen tielleen.

Hovissa ei saanutkaan kukaan tietoa hänen matkasuunnitelmastaan; ainoastaan valtiokansleri tunsi sen.

* * * * *

Juhana Kasimir oli saanut lupauksen, että Ruotsista annettaisiin apua Saksan protestanteille siinä määrin kuin suinkin voitiin. Tämän vastauksen kera sai hän palata Pfalziin.

Huhtikuun 26 päivänä, otettuaan yhtä sydämelliset kuin juhlallisetkin jäähyväiset kuninkaalta, kuningattarelta ja herttua Kaarle Filipiltä, hän lähti Tukholmasta.

Vaxholman rannassa oli useita sotapursia, joiden luultiin ainoastaan olevan tarkoitetut asianmukaisella loistolla viemään pfalzkreivin ja hänen seurueensa yli Itämeren. Tämän saavuttua ja noustua laivaan herätti kaikkien kummastusta, ettei heti lähdetty matkalle.

"On ilmoitettava kuninkaalle tästä sopimattomasta viivykistä, se on 'manquement'", sanoi pfalzkreivi julmistuneena ja kutsutti erään laivan kapteeneista luokseen.

Tämä selitti, että heidän oli mahdoton nostaa purjeita, ennenkuin olivat saaneet kuninkaalta ohjeet.

Uusi hämmästyksenaihe. Kuninkaalla ei ollut tapana unhoittaa velvollisuuksiaan; mikä aiheutti nyt tämän näennäisen laiminlyönnin? Täytyi olla syy, mutta mikä?

Pfalzkreivi teki tiedusteluja; mutta kun laivankapteenit eivät sanoneet tietävänsä syytä, päätti hän -- ainakin toistaiseksi -- taipua kohtaloonsa.

Koko päivä kului levottomassa odotuksessa. Tuuli, joka nyt oli oivallinen, paras mitä saattoi toivoa, voi helposti kääntyä, saisi virua useita viikkoja saaristossa. Mitä kaiken kohtuuden nimessä hänen majesteettinsa ajattelikaan? Päivä kului iltaan, kannella oli hiljaista kaikkialla. "Katsokaas, eikös tuolta tule kuninkaan oma näkinkenkä!"

"Ei, mahdotonta!"

"Aivan varmaan, ei epäilystä lainkaan."

"Se tulee suoraan tänne!"

"Mitä se merkitsee?"

Muutamissa minuuteissa pursi oli laskenut amiraalilaivan kylkeen, ja ennenkuin kukaan ehti selvitä hämmästyksestään, oli Kustaa Aadolf harmaassa matkapuvussa hypähtänyt venheestä laivaan.

Nytkös oli riemu rajaton! Kaikki tiesivät minne oltiin matkalla, ja kaikki olivat ihastuneita, kun saivat olla mukana -- ainakin kappalen matkasta -- kaikki paitsi yhtä, ja hän oli Niilo Eerikinpoika Dalahaminasta. Hänelle oli luvattu vastaus kosintaansa hänen palattuaan takaisin pursimatkalta, ja nyt hän ei saanutkaan palata kotiin. Kuningas käski hänet mukaan pitkälle matkalle, ja riistääkseen häneltä kaiken mahdollisuuden palata kotiin, he upottivat venheen hänen silmiensä alla, ajatelkaas, uuden venheen!

Heti yleisen hälinän hieman asetuttua kuningas kyseli tarkoin, millaisessa kunnossa amiraalilaiva oli. Kapteenin täytyi tehdä selko muona- ja ampumavaroista, näyttää, että tykkiaukot olivat hyvin suletut ja laiva huolellisesti puhdistettu, ja taata siitä, että laivalla oli riittävästi suopaa ja rasvaa tankojen ja mastojen voitelemiseen. Kaikkea kyseli kuningas yhtä tunnontarkasti ja kaikki hänelle näyteltiin, irtain ja kiinteä, tuores ja kuiva, taklaukset ja touvit.

Kun tarkastus oli onnellisesti päättynyt, nosti laiva ankkurinsa. Saaristosta lähdettyä suunnattiin kurssi etelään Pommerin rannikkoa kohden. Tuuli oli heikko, ja laivat liukuivat vitkalleen; usein tuuli oli niin hiljainen, että kuningas saattoi pikku purressaan soudattaa itseään laivaston ympäri, huvitellen ampumalla vesilintuja, joita oli runsaasti.

Muutamain huvittavain seikkailujen jälkeen saavuttiin Stralsundiin, josta matkaa oli jatkettava suorinta tietä Berliniin.

Kun kuningas ei millään ehdoin tahtonut tulla tunnetuksi, ei hän mennyt mihinkään tavalliseen majataloon, vaan etsi sen sijaan ensi iltana yösijaa erään porvarin luona. Mutta sitä hän sai katua: pahempaa meteliä ei hän ollut koskaan kuullut vuoteelleen. Muun melun lisäksi isäntä monet tunnit tappeli ja oli tukkanuottasilla rakkaamman puoliskonsa kanssa, ja hekös pitivät sellaista rähäkkää, ettei kukaan ihminen koko talossa voinut ummistaakaan silmiään.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa, mutta sitä ennen matkasuunnitelmaa jossain määrin muutettiin. Ei ollut luultavaa, että kuningas voisi pysyä tuntemattomana, jos matkustaisi suuria valtateitä läpi Pommerin. Siellähän aivan vilisi aatelismiehiä, joista sangen monet olivat olleet Ruotsin palveluksessa. Hän päätti sentähden matkustaa kiertotietä Mecklenburgin kautta ja taivaltaa ratsain. Illoin saattoi etsiä yösijaa jostakin pikkukaupungista, mistä milloinkin.

Niin lähdettiin taipalelle. Matka kävi hitaasti, vasta toukokuun 14 päivänä saapuivat matkalaiset Berliniin.

Kun Kustaa Aadolf ei mielellään tahtonut mennä linnaan, oli hän viivytellyt viimeistä päivämatkaansa niin, että hän saapui perille hämärissä ja sai yösijansa vanhassa majatalossa, nimeltään "Cöln an der Spree."

Vaaliruhtinattarella oli kuitenkin ollut liikkeellä tiedustelijoita, jotka olivat ilmoittaneet hänen saapumisensa. Mutta kun hän arvasi, että kuningas tahtoi pysyä tuntemattomana, käski hän hovimarsalkkansa pyytää anteeksi, kun ei voinut tervetulleelle vieraalleen valmistaa parempaa yösijaa tämän tultua niin odottamatta. Täytyi nyt tyytyä "matalaan majaan".

Pfalzkreivi, joka oli matkustanut ennen kuningasta Berliniin, kutsuttiin seuraavana päivänä vaaliruhtinattaren puheille. Hän saapui määrättyyn aikaan koko seurueineen, ja Kustaa Aadolf oli joukossa. Vaaliruhtinaan hovimarsalkka kehoitti pfalzkreiviä yksin astumaan sisähuoneihin. Korkea rouva otti hänet täällä sangen ystävällisesti vastaan ja keskusteli pitkään hänen kanssaan.

Vihdoin hän tuli takaisin ja lausui saattueelle, että ne, jotka halusivat, saivat luvan mennä sisälle ja suudella hänen ruhtinaallista armoaan kädelle. Siihen olivat kaikki halukkaita, sillä he tiesivät, että nuoret neitsyet olivat sisällä hekin.

Maria Eleonora seisoi nuoruutensa koko kukoistuksessa äitinsä rinnalla. Hänen vartalonsa oli sorja, hänen kasvonsa erinomaisen kauniit, korkeaa otsaa ympäröivät tummat kiharat, ja hienot, tuuheat kulmakarvat kaartuivat suurien tummansinisten silmien yllä.

Kädensuutelun aikana panivat läsnäolijat merkille, että kun kuningas, joka tuli kolmantena järjestyksessä, tarttui Maria Eleonoran käteen, ei tämä voinut pidättää hiljaista huudahdusta. Hän näki unelmiensa sankarin edessään koko miehekkään kauneutensa loisteessa.

Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt heihin molempiin, vaikkei kukaan voinut aavistaa salaisuutta. Mutta kun audienssi oli lopussa ja päästiin jälleen etuhuoneihin, oli kuningas kaikkien mielestä aivan "perplex". Näytti siltä kuin hän paljoa mieluummin olisi ollut taistelussa sotakentällä kuin siellä sisällä.

Kolmantena päivänä sen jälkeen prinsessa itse otti vastaan pfalzkreivin ja hänen luullun adjutanttinsa omassa huoneessaan ja puhutteli häntä hyvän aikaa. Hän ei näyttänyt lainkaan edeltäpäin opetelleen mitä sanoisi, sillä hän teki kysymyksensä sangen hajamielisesti ja tuskin kuuli pfalzkreivin näppäröitä korulauseita ja kohteliaisuuksia. Hänen silmänsä olivat kiintyneet vain kuningas-adjutanttiin, mutta kun heidän katseensa yhtyivät, loi hän punastuen silmänsä maahan.

Tämän kohtauksen jälkeen oli äidin ja tyttären välillä pitkä keskustelu -- jokseenkin tähän tapaan:

"Vieläkö haluat, tyttäreni, antaa Ruotsin kuninkaalle kätesi?"

"Ach, liebe Mutter, oletko katsonut hänen silmiinsä, ne ovat tunkeneet syvälle sieluuni."

"Nicht so hitzig, ajattele hänen epävarmaa asemaansa! Uladislaus prinssillä on suurempi oikeus Ruotsin kruunuun kuin Kustaa Aadolfilla, hänestä tulee sitä paitsi Puolan kuningas ja hän haluaa tehdä sinut näiden molempain maiden kuningattareksi. Veljesi mielestä ansaitsee sitä ajatella."

Kaunis prinsessa otti hameensa taskusta kaksi kuvaa, toinen puolalaisen prinssin, toinen Ruotsin kuninkaan.

"Katsokaas, Uladislaulla on noin ruma nenäkin! Ja näyttääkin hän siltä, ettei voisi rakastaa kuten minun sankarini?" Hän suuteli Kustaa Aadolfin kuvaa. "Hänellä on lempinimenä 'il re d'oro', ja hän onkin minun kultakuninkaani, jota minä en koskaan lakkaa palvomasta. Hänen tähtensä menen luostariin tai kuolen surusta, jollen saa mennä hänen kanssaan naimisiin."

"Pikku hupakko, minä pidän hänestä minäkin, mutta en tahdo sanottavan, että vain minun toivomuksestani suostut hänen kosintaansa."

"Pyydä veljeäni vaaliruhtinasta tulemaan tänne, heittäydyn hänen läsnäollessaan Kustaa Aadolfin syliin ja rukoilen häntä viemään minut täältä. Tahdon seurata häntä kaikkialla, sodassa ja rauhassa!"

"Sitä ei hän sallisi."

"Hän ei voi vastustaa rukouksiani. Hänen ollessaan taistelussa istuisin odottaen hänen teltassaan, kun en kuitenkaan voisi hänen suojelusenkelinään liidellä hänen yllänsä."

"Uneksija! Huomaan, että täytyy taipua toiveihisi".

Tämän jälkeen syntyi vilkas viestien vaihto linnan ja "Cöln an der Spree"-majatalon välillä. Jo päivänkoitteessa nähtiin juoksijain ja lakeijain kuljettavan kirjeitä korkeilta ruhtinattarilta pfalzkreiville ja päinvastoin.

Eräänä aamuna, kun kello ei ollut vielä lyönyt kolmea, saapui majataloon lähettiläs hovista ja kysyi Aadolf Kaarlonpoikaa, "hänen ruhtinaallisen armonsa adjutanttia".

Lähettiläällä oli mahtanut olla jotakin erityisen tärkeää sanottavaa, koska samainen Aadolf Kaarlonpoika samana päivänä lähti linnaan.

Juoru kertoi, että vaaliruhtinatar itse oli neuvonut hänet tyttärensä luo. Kukaan ei tiennyt mitä siellä sisällä sanottiin, mutta kun vaaliruhtinatar salavihkaa vilkaisi oviverhojen raosta, näki hän tyttärensä Aadolf Kaarlonpojan sylissä ja antavan tälle pitkän suudelman.

Uutinen herätti huomiota; koko Berlinissä ei muusta puhuttukaan, mutta asia ei ollut sillä ratkaistu.

Suudelma oli kieltämättä annettu, mutta Brandenburgin hovilla oli sentään omat epäröimisensä. Asiaa oli vieläkin ajateltava.

Kaunis prinsessa itki silmänsä punaisiksi, mutta se ei auttanut; oli syntynyt uusia vaikeuksia, ja ne täytyi ensin voittaa.

"Luota minuun", sanoi vaaliruhtinatar tyttärelleen, joka taivutti päänsä kuin ruusu, joka on liian kauan ollut päivän nuudutettavana. "Minä vien tahtoni perille."

Kustaa Aadolf odotti tyynesti. Kun hän nyt kerran oli saksalaisella maaperällä, halutti häntä käydä muutamain muidenkin protestanttisten ruhtinaiden luona kuullakseen heidän ajatustaan nykyisestä valtiollisesta asemasta.

Päätös pantiin heti toimeen, ja eräänä kauniina päivänä lähti Aadolf Kaarlonpoika pfalzkreivin seurassa Berlinistä ja suuntasi matkansa Saksan sisämaihin.

Koko seurue arveli, ettei äkilliseen lähtöön voinut olla syynä muu kuin ikävystyminen berliniläiseen kosintaan ja halu "nähdä muita neitejä".

"Sääli kaunista prinsessaa", tuumivat jotkut. "Voihan käydä niin, että kuninkaan vaihtelevainen mieli mieltyy jononkin toiseen."

Pfalzkreivi seurueineen teki matkaa enimmäkseen ratsain. Kustaa Aadolf pysyttäytyi edelleen tuntemattomana ja otti sentähden nimen "Gars", joka oli muodostettu seuraavain sanojen alkukirjaimista: Gustavus Adolphus Rex Sveeise (Kustaa Aadolf, Ruotsin kuningas), ja oli olevinaan ruotsalainen kapteeni.

Ensimäinen huomattavampi kaupunki, jossa hän kävi, oli Erfurt, tunnettu jesuiittaluostaristaan.

Kustaa Aadolf oli utelias läheltä näkemään, kuinka katolilaiset käyttäytyivät jumalanpalveluksessaan, ja osti sentähden tukaatilla pääsyn luostariin, jossa kuunteli messua ja sai läheltä tarkastella katolista epäjumalanpalvelusta. Sen tyhjät juhlamenot kummastuttivatkin häntä suuresti.

Täältä jatkettiin matkaa Gothan kautta Hanauhun, jossa, kuten kronikka kertoo, Katarina kreivitär ja hänen kaksi nuorta tyttöään kestitsivät kuningasta upeasti.

Täältä jatkettiin matkaa Frankfurtiin Mainin rannalla. Sattumalta keksi kuningas täällä eräällä jalokivikauppiaalla kauniin timanttikaulanauhan, jonka hän halusi ostaa ja lahjoittaa tulevalle morsiamelleen.

Hän mainitsi jalokivikauppiaalle olevansa Ruotsin kuninkaan asiamies, jonka tehtäväksi oli uskottu ostaa muutamia jalokiviä ja kalleuksia. Jalokivikauppias tarjosi silloin hänelle kaunista ystävänlahjaa, jos hän saisi herransa päättämään kaupan.

Frankfurtista kävi matka Pfalziin. Täällä vallitsi suuri levottomuus ja hämmennys. Kaikkialta saapui huhuja suurista sotajoukoista, joita keisari ja paavilaisten joukkue oli lähettänyt Böömiin.

Voimme käsittää millä elävällä mielenkiinnolla Kustaa Aadolf kuunteli niitä monia kertomuksia ja huhuja, joita kulki ristiin rastiin ja joista kaikista kävi selville, että ovella oli sota, suurempi ja laajakantoisempi kuin mikään edellisistä sodista. Hän tiesi, että se sisimpiin syihinsä ja ulkonaisiin seurauksiinsa katsoen tulisi olemaan yksi ihmiskunnan suurista vapaudentaisteluista, ja luultavaa on, että hänen sydämensä löi kovemmin, kun ajatteli sitä osaa, joka hänellä itsellään tulisi siinä olemaan.

Mutta eivät ainoastaan vakavasti ajattelevat tunteneet uhkaavan ukkospilven painoa. Jokainen, niin ylhäinen kuin alhainenkin, tunsi ilmassa, että oli jotakin hirvittävää tekeillä. Tähän asti oli kuultu ainoastaan protestanttien riemua heidän onnistuneesta kapinastaan ja rohkeasta retkestään keisaria vastaan; nyt lähestyi yhä lähemmäs mahtava kohina heidän taholtaan, jotka valmistautuivat lujin käsivarsin lyömään maahan ne häpeämättömät ajatusvapauden ja edistyksen vaatimukset.

Sellaisissa olosuhteissa oli Kustaa Aadolfille mitä tärkeintä, etteivät paavilaisten vaanijat saisi hänestä vainua. Siinä mielenkiihkossa, joka katolilaisten kesken vallitsi kaikkea kerettiläisyyttä vastaan, saattoi hänen henkensä helposti joutua vaaraan.

Onneksi hän ei koskaan viipynyt kauan samassa paikassa. Mutta sentään oli päässyt liikkeelle huhu, että pfalzkreivin seurueessa oli nuori mies, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja kävi aina mustissaan; hän puhui saksaa varsin hyvin ja, hänen epäiltiin olevan Ruotsin kuningas.

Sellaiset huhut antoivat pfalzkreiville ja kaikille ruotsalaisille aihetta rukoilla kuningasta, ettei panisi henkeään alttiiksi matkustamalla Böömiin, kuten hän koko ajan oli aikonut. Hän kuulikin heidän esityksiään ja luopui suunnitelmastaan, mutta päätti sen sijaan pikimältään pistäytyä Heidelbergiin.

Pfalzkreivi ilmoitti tästä ruhtinashuoneen vanhimmille jäsenille, mutta samalla kuninkaan toivomuksen, että kuningas tahtoi pysyä kaikille muille aivan tuntemattomana.

Tätä noudatettiin kirjaimelleen, ja Kustaa Aadolfia kohdeltiin sellaisella näennäisellä välinpitämättömyydellä, että häntä yleensä pidettiin vain yksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin seurueessa.

Jo ensimäisenä päivänä saapumisensa jälkeen sai kuningas sellaista kokea. Hovi teki vieraineen kävelyretken kauniissa linnanpuistossa, ja mitättömänä kapteenina oli Kustaa Aadolfin pysyteltävä korkean herrasväen jälkivietteessä.

Jostakin syystä hän kulki toista tietä, joka sentään oli niin lähellä muun seurueen kulkemaa, että hän kuuli erään nuorista ruhtinattarista lausuvan ranskaksi sisarelleen, viitaten kuninkaaseen: "Nuo ruotsalaiset varmaankin ovat nenäkästä ja hävytöntä väkeä."

Mutta seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin kuin että muuan hoviherroista kääntyi Kustaa Aadolfin puoleen kysyen, eikö olisi saatava aikaan avioliitto Ruotsin kuninkaan ja ruhtinatar Katarinan välillä.

Kustaa Aadolf vastasi vältellen, ja keskustelu suuntautui toisiin asioihin. Mutta eräänä toisena päivänä oli muutamain ruotsalaisista herroista tehtävä pieni retki, ja kansleri Rudolf määrättiin heidän seuralaisekseen.

Tämä mieltyi suuresti sivistyneeseen ruotsalaiseen kapteeniin, ja keskusteli vilkkaasti hänen kanssansa koko matkan. Aluksi puhuttiin minkä mistäkin, mutta kun kuningas näki piispojen suuret linnat ja läänitykset, huudahti hän vilkkaasti: "Tuollaista prameutta ei kuninkaani sietäisi! Me olemme aikoja sitten pakoittaneet papit pysymään nöyrinä paimenina eikä esiintymään suurina herroina!"

Ovela kansleri käsitti heti, ettei hänellä ollut edessään mikään tavallinen laivankapteeni, vaan että tämä oli varmaan kuninkaan luottamusmies.

Vaaliruhtinaallinen hovi olisi ihastuksella nähnyt ruhtinatar Katarinan ja Ruotsin kuninkaan menevän naimisiin, ja kansleri koetti sentähden johtaa keskustelun tähän arkaan kysymykseen.

"Ruotsin kuningas kuulema puhuu saksaa ja ranskaa sangen hyvin", sanoi hän muun muassa.

"Enpä juuri tiedä", vastasi Kustaa Aadolf. "Hän puhuu jokseenkin samoin kuin minä."

"On vain ihme ja kumma", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat kuninkaansa niin kauan olla naimatonna; valtakunnan tyyneys ja turvallisuus on suuresti riippuvainen kruununperimyksestä."

"Luulen", keskeytti Kustaa Aadolf, "että Ruotsin kuningas menee naimisiin kysymättä neuvoa keneltäkään."

Kansleri meni tällöin askelen eteenpäin ja osoitti miten edullinen olisi liitto ruhtinatar Katarinan ja Ruotsin kuningashuoneen välillä. Mutta kun toinen vastaili ainoastaan ykskantaan, jätti hän vihdoin asian sikseen.

Kotiin palattua pyysi hän saada tietää ruotsalaisen kapteenin nimen ja lisäsi: "Voihan tapahtua että ruhtinas lähettää minut jostakin syystä Ruotsiin, ja silloin on suuri onni, jos on hyvä ystävä mailla."

"Nimeni on Gars", vastasi Kustaa Aadolf. "Olen kapteeni kuninkaan kaartissa ja en lupaa teille ainoastaan omaa ystävyyttä, vaan myös kuninkaani erityisen suopeuden, jos tienne joskus johtaa kotimaahani."

Heidelbergiin palattua tuli tunnetuksi, kuka kapteeni Gars oli, ja ruhtinatar Katarina tuli silloin ruotsalaisista aivan toisiin ajatuksiin kuin ennen.

Mutta Kustaa Aadolf ei kallistanut korvaansa siltä taholta tuleville maanitteluille, ja pfalzkreivin täytyi sanoa jäähyväiset ennenkuin olisi halunnut. Matka suunnattiin nyt Breisackin leiripaikkaan, missä kuningas tahtoi vierailla Badenin rajakreivin luona.

Täällä Kustaa Aadolf joutui kokemaan yhtä ja toista, joka kiinnitti hänen mieltään. Melkein samaan aikaan kuin hän saapui Breisackiin, marssitti kreivi Torquato Conti leirin ohi suuremman keisarillisen sotilasosaston kuin mille protestanttiset ruhtinaat olivat myöntäneet vapaan läpikulun.

Tämän näytelmän jälkeen kutsuttiin kuningas aterialle rajakreivin pöytään, missä häntä "kestitettiin hyvin, ei vain hyvillä ruokalajeilla, vaan myös kauneilla pakinoilla".

Iltapäivä käytettiin itsensä leirin katselemiseen, jolloin kuninkaan erikoista huomiota herättivät monet uudistukset leirielämässä, varsinkin kuormastoon nähden. Sen jälkeen oli illalla suuret juhlakemut, joissa kaikki upseerit pitivät aika hauskaa.

Seuraavana päivänä Kustaa kuningas jatkoi matkaa Neucasteliin, jossa pfalzkreivin puoliso, hänen uskollinen, rakas Kätcheninsä, piti pientä hovia. Kati ei aavistanutkaan, että hänen rakas veljensä oli täällä matkoilla, ja oli ilosta aivan suunniltaan, kun tämä aivan odottamatta astui huoneeseen, jossa hän puuhaili pikku tyttärensä kanssa.

Mikä sula ilo, kun hän sai veljensä huostaansa, lukea hänen sydämensä ajatukset ja avata omansa.

Kustaa kertoi Maria Eleonorasta. "Hän on suloisin lapsi, mitä saa nähdä", sanoi hän. "Ja hänellä on siksi viisas äiti, että hän kyllä on pienestä pitäen saanut perehtyä elämän suuriin kysymyksiin."

He puhuivat Juhana herttuasta. "Minä itkin surusta ja kiitin samalla Jumalaa siitä, että oli kutsunut hänet luokseen", sanoi Kätchen.

"Hän ei koskaan tuntenut täällä maan päällä olevansa oikein kotonaan", tuumi Kustaa Aadolf. "Sen vaikutti hänen onneton avioliittonsa."

"Kuningatar lykkää koko syyn pappien niskoille."

"Merkillistä, että hän osoittaa niin vähän kaipaavansa ainoaa tytärtään. Sen sijaan hän hellii mitä äidillisimmällä rakkaudella rakasta Kaarle Filipiämme."

"Kuinka suureksi hän on kasvanut ja miehistynyt", puuskahti Katarina. "Niinä kahtena päivänä, jotka hän vieraili luonamme, kerskuin aivan hänestä, ja suuri oli iloni nähdessäni, kuinka kaikki olivat ihastuneet nuoreen herraan."

Mutta Kustaa Aadolf oli huomaavinaan, että Kätchen näytti väsyneeltä ja kärsivältä, ja hän tahtoi tietää syyn.

Kati koetti ensin vältellä, mutta avasi lopulta sydämensä. Hänen miehensä, pfalzkreivi, oli aina paras, mainioin ihminen maailmassa, ja sukulaiset olivat myös hyvin ystävällisiä, mutta olosuhteet olivat hänen nykyisessä kodissaan niin pienet verraten siihen, mihin hän oli tottunut. Ei pfalzkreivinkään mielestä Heidelbergissa annettu hänelle sitä arvoa, mikä kuninkaan tyttärelle kuului, ja sentähden hänen oli miehensä mielestä pysyttävä kotosalla, poissa heidän seuroistaan.

"Minulle vaihtelua hankkiakseen pfalzkreivi tahtoo, että minun on katseltava uuden linnan rakennustöitä Birlenbachin rannalla", sanoi Katarina ja kuivasi innokkaasti pois alituiseen näkösälle tuppaavia kyyneliään. "Mutta enhän ymmärrä moista, ja ajatukseni ovat yhä herrani mukana tai teidän kaikkien luona Ruotsissa. Pfalzkreivillä on monia tehtäviä valtion palveluksessa, ja minua ilahutti sanomattomasti, kun häntä pyydettiin matkustamaan Ruotsiin pfalzilais-böömiläisenä lähettiläänä. Mitä olisinkaan antanut saadakseni seurata mukana, mutta se oli mahdotonta! Hänethän otettiinkin vastaan mainiosti -- kenties sinun tähtesi -- kirjoitti hän, mutta tiedän kyllä, että se tapahtui hänen itsensä tähden. Hän kirjoitti, ettei minuakaan ollut unhoitettu, monet olivat minua kysyneet."

"Rakkahin Kätchen", sanoi Kustaa Aadolf hyväillen pientä, laihaa kättä, "sinulla ei ole niin hyvä kuin toivoin."

"Tarkoitatko tätä pahanpäiväistä asuntoa; siksipä pfalzkreivi rakentaakin, ja silloin kyllä tulee hyvä. Mutta minulla on jotakin muuta sydämelläni, uskallanko kysyä?"

"Oma Katini, kysy mitä tahdot, minä vastaan."

Kati punastui silloin hieman ja jatkoi: "Pfalzkreivi ei pidä siitä, että naiset kyselevät valtion asioita, mutta minun rukoileviin kysymyksiini hän vastasi lähtiessään, että matkusti Ruotsiin pyytämään kuninkaalta väkeä, rahaa ja sotatarpeita sotaan täällä Saksassa. Olen varma, että tulet ottamaan osaa siihen, ei ole mitään suurta ja korkeaa täällä elämässä, jossa minusta ei pitäisi sinun olla mukana, ja sentähden koski minuun syvästi, kun herrani kirjoitti saaneensa Ruotsista vain joukon sotatarpeita."

Hän kumarsi päätään, ikäänkuin olisi hävennyt suurta rohkeuttaan.