Part 14

Herttuan testamentti, joka lähetettiin kuninkaalle, sisälsi pyynnön, että herttuakunnan tulot vielä jonkun aikaa varattaisiin herttuan velkojen maksuun, "niin etteivät pettyneet velkojat saisi syytä nurista ja valittaa hänen tomulaan."

Ruhtinaskuntaa oli herttuan hallituksen aikana hoidettu niin huonosti, että ennestään rikas Itä-Gföötanmaa oli nyt yhtä köyhtynyt kuin sen herttuakin. Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että hallitus oli ollut suosikkien käsissä, jotka olivat yhtä tuhlaavaisia ja yhtä ajattelemattomia kuin heidän herransakin.

Kustaa Aadolf täytti täsmälleen lankonsa toivomuksen, että joka mies saisi oikeutensa, ja määräsi herttuakunnalle uuden hallinnon.

Näiden tapausten jälkeen lähti Kaarle Filip asianmukaisella loistolla ulkomaan matkalleen. Hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti vastaan; ja hän teki hyvän vaikutuksen hyvällä ryhdillään ja avomielisellä, jalolla esiintymisellään.

Kuningas kirjoitti hänelle, että hänen matkansa varrelta oli katsottava itselleen morsian, sillä saattoihan tapahtua, että hänen huoleksensa jäi kruununperijän toimittaminen Ruotsin valtaistuimelle.

Mahdollisesti oli kuningatar ajatellut samaa kehoittaessaan poikaansa lähtemään matkalle. Äidin mielestä saattoi kuka tahansa saksalainen pikku ruhtinatar haihduttaa pois mitättömän Elisabet Ribbingin muiston. Mutta Kaarle Filip pysyi rakkaudelleen uskollisena, matkallaan hän kantoi Elisabetin kuvaa sydämessään ja hänen palatessaan se oli yhtä himmentymätön.

Hänen poissaollessaan tapahtui, että rahastonhoitaja pyysi yksityistä audienssia kuninkaalta ja kertoi tällöin kuningattaren suostumuksella tapahtuneesta herttuan salaisesta kihlauksesta erään hänen tyttärensä kanssa.

Kustaa Aadolfille se oli yllätys, mutta tavallisella käytösaistillaan sanoi hän, että jos herttua sitä halusi kotiinnuttuaan, antoi hän mielellään suostumuksensa.

Seved Ribbing oli ihastunut ja riensi ilmoittamaan iloista uutista perheelleen. Kuningas taasen iloitsi mielessään veljensä onnesta ja kuningattaren odottamattomasta myöntyväisyydestä.

Kaarle Filipin palatessa vältti kuningas lähennellä häntä, vaan toivoi herttuan tulevan luokseen. Herttua riensikin heti kuninkaan luo, ja tämä otti hänet vastaan.

"En ole ansainnut ystävyyttäsi", sanoi nuorempi, "ja voin ainoastaan luvata, etten enää koskaan tee mitään vaatimuksia."

"Minä koetan arvata ja pyytämättä täyttää toiveesi", vastasi Kustaa Aadolf. "Alotan siitä, että suostun sydämestäni liittoosi Elisabet Ribbingin kanssa."

"Tiedätkö sen!" huudahti Kaarle Filip ihastuneena, "ja suostut?"

"Suostun, vaikka olisin mieluummin suonut, että liitto olisi julkinen", lisäsi kuningas.

"Silloin ei kuningatar olisi suostunut kuunaan", keskeytti Kaarle Filip, "ja mitäpä julkisuus meille merkitsee, niin Elisabet kuin minäkin tahdomme mieluummin hiljaisuudessa nauttia onnestamme."

"Rahastonhoitaja saa laatia avioliittosopimuksen", jatkoi kuningas; "luullakseni hän osaa turvata tyttärensä tulevaisuuden."

Kun herttua sen jälkeen iloisena ja säteilevänä lähti kuninkaallisen veljensä luota rientääkseen rakastettunsa luo, tunsi Kustaa Aadolf sydämessään sanomattoman tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen.

"Hän, Ebba, ei minua rakastanut", kuiskasi hän yksikseen. "Ja millä oikeudella minä -- joka olen saanut niin paljon -- voinkaan vaatia korkeinta. Ketä Herra rakastaa, sitä hän koettelee. Maani ja kansani, siinä morsiameni, sen edestä tahdon elää ja taistella ja -- kaatua, jos niin vaaditaan!"

* * * * *

Niinä päivinä saapui valtakunnan ylhäisimmille herroille ja rouville kutsut kreivi Magnus Brahelta. Hän kutsui heitä kaikkia tyttärensä ja sotamarsalkka Jaakko De la Gardie'n hääjuhlaan Tukholman Suurkirkkoon.

Kreivi aikoi suullisesti kutsua kuninkaan. Eräänä iltana, kun Kustaa Aadolf seisoi linnanikkunan ääressä katsellen yli kaupungin, rohkaisi kreivi mielensä ja esitti kunnioittavan kutsunsa, vaikkakin hieman värähtelevin äänin.

Mutta Kustaa Aadolf oli heti valmis.

"Kiitän teitä sydämestäni, kreivi", sanoi hän hilpeästi. "Mutta näettekö nuo kaksi prikiä, jotka ovat juuri laskeneet ankkurinsa? Oikeanpuolisen nimi on Katarina, katsokaas kuinka veikistelevästi se keinuu aalloilla! Vasemmanpuolinen on Märta, ja kuinka se kallistaiksekaan vältellen auringon jäähyväissuukkosia ja vetäytyy kainosti kilpailijansa taakse! Sillä ne ovat kilpailijoita, ymmärrättekös? Molemmat kilpailevat minun suosiostani, ja minä olen luvannut lähteä huomenna koematkalle ensin toisella ja sitten toisella. Riippuu nyt siitä, kuinka kauas ne minut houkuttelevat, voinko noudattaa kutsuanne. Mutta kaikessa tapauksessa pyydän, että tahtoisitte viedä onnitteluni morsiamelle ja sulhaselle."

Kreivi ainoastaan kumarsi syvään ja riensi pois.

"Jumalan kiitos, nyt on uhraus tehty", tuumi kuningas itsekseen. "Kukaan ei tiedä mitä se on maksanut."

Seuraavana päivänä hän lähti merille.

Niin kuningatar kuin herttuakin olivat läsnä ylen upeissa häissä.

Juhlallisuuksia jatkettiin kokonainen viikko, mutta kuningas viipyi poissa kaksi viikkoa.

* * * * *

Sanottiin tosin tänä kesänä, että Ruotsilla oli rauha naapuriensa kanssa, mutta ei rauhaan ja tyyneyteen ollut suurin luottamista. Venäjän rajaa ei saatu koskaan käydyksi, ja ruotsalaiset lähettiläät kertoivat joka päivä odottavansa, että venäläiset keskeyttäisivät koko homman jollakin väkivallanteolla. Venäläinen päällystö sanoi olevan samantekevää, mihin raja määrättiin, kun uusi sota sen kuitenkin pian siirtäisi.

Puolassa olivat sillävälin Sigismundin ja johtavain miesten huomion vetäneet puoleensa ne merkilliset tapaukset, joita äskettäin oli tapahtunut Puolan läntisissä naapurimaissa ja jotka sillä hetkellä käänsivät kaikki ajatukset pois Ruotsista.

Uskonpuhdistus oli väkevän virran tavoin vihdoinkin onnistunut murtamaan ne padot ja vallitukset, joita Saksan ruhtinaat, jesuiittain ja paavin vallan kannustamina, olivat onnistuneet pystyttämään kansan henkisen vapauden tielle.

Pitkän, petollisen tyvenen jälkeen, sellaisen, joita usein on myrskyn edellä ja jonka aikana eri mielipiteet koettivat kumota toisiaan mitä katkerinta uskonvihaa uhkuvin taistelukirjoituksin, oli vihdoin rajuilma puhjennut ilmoille.

Kuningas Sigismund oli läheisissä sukulaisuussuhteissa itävaltalaisen hallitsijahuoneen kanssa. Sen silloinen ruhtinas Ferdinand II ja Puolan hallitsija tunnustivat samaa uskonoppia ja samaa valtiollista maailmankatsomusta, ja oli enemmän kuin todennäköistä, että he sellaisessa taistelussa tulisivat kaikin voimin tukemaan toisiaan.

Edellyttäen, että Sigismund joukkoineen avustaisi Ferdinandia tämän kukistaessa Böömin levotonta väestöä, oli sangen luultavaa, ettei hän samaan aikaan joutaisi hätyyttelemään Ruotsia, ja Kustaa Aadolf toivoi sentähden saavansa pitemmät ajat olla rauhassa puolalaisilta.

Toisin oli laita Tanskaan nähden. Sieltä saattoi Ruotsi odottaa mitä pahaa tahansa. Vielä ei ollut maksettu viimeinen neljännes Elfsborgin lunnaista, ja mikä vieläkin pahempi, kuningas ei nähnyt mitään keinoa velan suorittamiseksi. Jollei maksu tapahtunut oikeissa ajoin, saattoi tapahtua mitä tahansa.

Saattoi tulla kysymykseen, ettei linnoitusta palautettaisi lainkaan, jos suoritus myöhästyi.

Kustaa Aadolf ja Oxenstjerna miettivät turhaan mahdollisuuksia tästä pulmasta selviytyäkseen. Maassa oli mahdoton saada kokoon selvää rahaa. Tyytymättömyys raskaihin veroihin oli sitä paitsi niin suuri ja yleinen, että monin paikoin pelättiin kapinaa.

Silloin pilkahti viime hetkessä valonsäde läpi pimeyden. Hansakaupungit ja Hollanti olivat kallistaneet korvansa Kustaa Aadolfin esityksille ja hänen suureksi ilokseen selittäneet olevansa halukkaita lainaamaan hänelle summan, joka tarvittiin tanskalaisten kanssa tehdyn sopimuksen täyttämiseen määräaikanaan. Siitä huolimatta oli Kustaa Aadolfista epäilyttävää, saisiko hän Elfsborgin hyvällä takaisin, ja hän lähetti varmuuden vuoksi Juhana Skytten Hollantiin hankkimaan laivoja siltä varalta, että tarvitsisi ryhtyä tarmokkaampiin toimenpiteihin.

Kuka tiesi miten asian olisi käynyt, jollei Euroopan asema olisi ollut sellainen, että Kristian IV katsoi viisaaksi noudattaa lankonsa Englannin kuninkaan Jakobin neuvoa ja lähestyä Ruotsin kuningasta.

Kun lunnaitten loppusumma tavalliseen tapaan suoritettiin Elfsborgissa tammikuun 20 päivänä, palautettiin linna vastaväitteittä Ruotsille, ja Herman Wrangel otti sen vastaan Kustaa Aadolfin puolesta.

Kohta sen jälkeen kokoontui kuusi valtaneuvosta molemmista valtakunnista Ulfsbäckin pappilaan sopimaan kaikki pienet riidat tulleista ja muusta sellaisesta, joita viime hetkessä oli syntynyt.

Nyt oli vanha epäsopu aivan kuin puhallettu pois, kilisteltiin maljoja keskenään, jakun mieliala oli parhaimmillaan, tekivät ruotsalaiset valtaneuvokset ehdotuksen, että Ruotsin ja Tanskan oli tehtävä luja liitto kaikkia evankelisen kristinopin vihollisia ja erittäinkin paavin joukkuetta vastaan.

Tämä oli tanskalaisista herroista hyvä ehdotus, mutta he eivät uskaltaneet ryhtyä syvempiin neuvotteluihin asiasta, vaan tuumivat, että asia voitiin ratkaista ainoastaan kuninkaiden kohtauksessa. Sillävälin oli molemmin puolin lujitettava hyviä välejä ja siten raivattava tietä tulevalle lähemmälle liitolle.

Kohta tulikin kutsukirje kuningas Kristianilta, ja Kustaa Aadolf lähti Halmstadiin, johon kohtaus oli määrätty. Hallannin rajalla olivat tanskalaiset valtaneuvokset Anders Bille ja Holger Rosenkrans vastassa Hallannin ratsuväen etunenässä.

Tanskalaiset valtaneuvokset tervehtivät kuningasta pitkällä puheella, jossa toivottivat hänet tervetulleeksi heidän kuninkaansa maihin. Juhana Skytte vastasi heille yhtä juurtajaksain Ruotsin kuninkaan puolesta, jonka jälkeen Kustaa Aadolf ratsasti yli rajan. Ehdittyään peninkulman päähän rajasta nousi hän vaunuihin, joihin pyysi tanskalaisia valtaneuvoksiakin tulemaan.

Puolen peninkulman päässä Halmstadista oli kuningas Kristian korkeaa vierastaan vastassa. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut erittäin kallisarvoiseen pukuun, ja häntä seurasi kaksi lippukuntaa kovasti koristeltua ratsuväkeä, joiden kummankin ratsurit olivat joka mies puetut samalla tavoin, mitä siihen aikaan pidettiin erittäin huomattavana. Niin ratsurit kuin ratsutkin olivat somistetut suurin, korein sulkatupsuin.

Tanskalaisen hoviseurueen nähdessään Kustaa Aadolf nousi heti ratsailta. Torventoitotuksin ja patarummun pärrytyksin ratsasti korkea isäntä vierastaan vastaan kahdentoista mustapukuisen henkisotilaansa seuraamana. Molemmat kuninkaat laskeutuivat ratsailta samaan aikaan ja tervehtivät toisiaan monin ystävyyden vakuutuksin. Valtiokansleri Kristian Fries piti pitkän tervehdyspuheen, johon Kustaa Aadolf itse vastasi. Sitten nousivat molemmat kuninkaat jälleen ratsaille, ja kaupunkiin ratsastettiin loistavassa juhlasaatossa tykkien ja muskettien paukkuessa.

Illalla oli linnassa juhlakemut, jolloin Ruotsin kuninkaalle osoitettiin kaikkea mahdollista kunniaa. Seuraavina päivinä jatkettiin näitä loistavia juhlia. Iltaisin pidettiin karkelokemuja linnansalissa, ja molemmat kuninkaat ottivat niihin osaa hilpein mielin.

Näytti sovitun, ettei puututa valtiollisiin keskusteluihin. Tosin solahti keskustelu siihen laajakantoiseen sotaan, joka äsken oli puhennut Saksassa, ja silloin väliin kosketeltiin epävarmaa asemaa, johon se oli toiset Euroopan valtiot saattanut, mutta kumpikaan korkeista herroista ei siihen sekoittanut omia asioitaan. Tietä lähestymiseen valmistettiin ainoastaan siten, että molemmin puolin suurimmalla huolellisuudella vältettiin koskettelemasta koituvia riitakysymyksiä ja sen sijaan koetettiin ystävyyden vakuutuksin hälventää niiden muistokin.

Linnankirkossa saarnattiin kuninkaiden läsnäollessa rauhasta ja sovusta molempain maiden kesken. Ilahutettiin toisiaan lahjoilla, ja ystävyys meni niin pitkälle, että erään tanskalaisen palvelijan, joka oli parjannut ruotsalaista miestä, ottivat tanskalaiset viranomaiset heti kiinni ja hirttivät.

Vihdoin löi eron hetki. Tavanmukaiset kunnialahjat vaihdettiin, ja kuningas Kristian uudisti ennen antamansa lupauksen vastata seuraavana kesänä vierailuun ja kohdata Ruotsin kuninkaan Kalmarissa tai jossakin muussa läheisessä seudussa.

Paluumatkalla rajalle noudatettiin samoja perinpohjaisia juhlamenoja kuin saapuessakin, ja ulkonäöstä päättäen olivat molemmat kuninkaat tulleet parhaiksi ystävyksiksi maailmassa.

Niin ei sentään ollut laita molempien kansojen kesken. Se äärimäinen rasitus, joka kansalle koitui Elfsborgin lunnaista, piti vireillä ja kiihdytti vanhaa juurtunutta tanskalaisvihaa.

Rajalta jatkoi Kustaa Aadolf matkaansa Elfsborgiin. Linnaan saavuttiin juhlallisessa kulkueessa, johon koko Smålannin ja Länsi-Göötanmaan aatelisto otti osaa. Täällä ilmoittautui nuori Lennart Torstensson kuninkaalle ja pyrki hänen palvelukseensa. Kustaa Aadolf mieltyi hänen ulkomuotoonsa ja teki hänet heti henkipaashikseen, ja niin sai poika oikeuden olla alituiseen hänen läheisyydessään.

Niilo Stjernsköld, joka heti kotiin palattuaan oli pyytänyt kuninkaalta anteeksi ja luvannut uskollisuutta tulevaisuudessa, asetettiin Elfsborgin päälliköksi. Ja kierteleväin huhujen johdosta kehoitti kuningas häntä pitämään valppaasti silmällä merta, etteivät vain jotkut espanjalaisista risteilijöistä, jotka kuuluivat paavilaiseen joukkueeseen, onnistuisi äkkiarvaamatta käymään linnan kimppuun.

12.

SEN TÄYTYI TULLA.

Kuninkaan mieli paloi takaisin Tukholmaan neuvotellakseen yhdessä valtiokanslerin kanssa, mille kannalle Ruotsin oli asetuttava suuriin eurooppalaisiin elinkysymyksiin nähden.

Sillä asema oli uhkaava. Kaikki tunsivat seisovansa mahtavan taistelun edessä, monet enteet olivat jo näyttäytyneet, ja liekki saattoi leimahtaa millä hetkellä tahansa. Tuntui ilmassa, että suuret muutokset uhkasivat Eurooppaa, mutta kukaan ei voinut sanoa mitkä. Katolinen taantumus oli jo monilla tahoilla synnyttänyt sotia niin idässä kuin lännessäkin.

Espanja, joka tähän aikaan oli kaiken taantumuksen ahjo ja koetti, missä vain oli tilaisuutta, tukehuttaa kaiken valtiollisen ja uskonnollisen vapauden, oli sekaantunut Ranskan uskonsotiin, käynyt Englannin kimppuun, taistellut Alankomaita vastaan ja puuhannut katolisuuden palauttamista Ruotsiin, siten edistäen ruotsalais-puolalaista sotaa.

Niin kauan kun rauha säilyi Saksassa, käytiin eri sotia jossain määrin riippumatta toisistaan, mutta kun Englannin Elisabet, Ranskan Henrik IV, Hollannin Oranialaiset ja Ruotsin Kaarle IX tekivät Espanjan aikeet tyhjiksi, silloin Saksan uskonsota kokosi kaikki hajanaiset liekit suureksi, tuhoisaksi loimuksi.

"Kaikki ne sodat, joita Euroopassa käydään, ovat kietoutuneet keskenään yhdeksi ainoaksi sodaksi", sanoi Kustaa Aadolf siitä eurooppalaisesta sodasta, joka on saanut kolmikymmenvuotisen sodan nimen.

Se oli uskonnollinen sota sikäli kuin sen ratkaisusta riippui, oliko protestanttisuus tuleva pysyväiseksi Saksassa, kenties koko Euroopassakin. Mutta kun roomalaiset, espanjalaiset ja itävaltalaiset suunnitelmat eivät tarkoittaneet sortaa ainoastaan uskonnollista, vaan valtiollistakin vapautta Saksassa, niin siitä syntyi samalla kertaa valtiollinen sota, joka lisäksi uhkasi protestanttisten maiden, Ruotsin ja Tanskan ja katolisen Ranskan itsenäisyyttä ja pakoitti ne ottamaan osaa taisteluun.

Kolmikymmenvuotinen sota oli sentähden yhtä paljon eurooppalainen kuin saksalainenkin sota.

Sodan puhjetessa oli eri valtojen asema sellainen, että niistä seitsemästä vaaliruhtinaasta, jotka keisarin ohella edustivat korkeinta valtaa Saksan valtakunnassa, oli kolme protestanttista ja kolme katolista. Habsburgin huoneen alusvaltiona ei Böömi käyttänyt äänioikeuttaan vaaliruhtinaskollegiossa, ja eri uskontunnustukset olivat kokouksissa siten jotenkin tasan edustetut.

Protestanttisista vaaliruhtinaskunnista oli Saksi mahtavin, mutta sen kanta valtiollisissa kysymyksissä oli sellainen, että se tarjosi vähän turvaa protestanttisuuden asialle. Sen äärimmilleen yltynyt oikeaoppisuus asetti sen jyrkkään ristiriitaan evankelisen unionin johtajan, reformoidun Pfalzin kanssa, ja molempien vaaliruhtinaskuntien välit olivat riitaiset valtiollisistakin syistä. Pfalziin liittyi tavallisesti Brandenburg, joka liittyi puhdistetun opin tunnustajiin vuonna 1614, mutta ei ollut vielä näytellyt mitään merkitsevämpää osaa niissä tapauksissa, jotka Saksanmaata kuohuttivat. Brandenburgin vaaliruhtinaalla oli muuten läänityksenä Itä-Preussi kuningas Sigismundilta, ja hän luonnollisesti tahtoi pysyä korkean lääniherransa suosiossa.

Näitä heikkoja, horjuvia voimia vastaan esiintyi katolilaisuus yksimielisyydellä ja voimalla. Katoliseen kirkkoon oli vuodatettu uutta elämää, ja sen edusmiehiä olivat etupäässä Maksimilian Baijerilainen ja Ferdinand Steyermarkilainen. Molemmat oli kasvatettu Ingolstadtissa, ja siemen, joka siellä oli kylvetty heidän nuoriin sieluihinsa, oli jo kantanut hedelmän.

Maali, johon he pyrkivät, oli ennen kaikkea katolisuuden ponteva lujittaminen koko Saksassa. Muutamin ripein, mutta vilpillisin toimenpitein oli Ferdinand onnistunut vuonna 1617 tunnustuttamaan itsensä Böömin perintökuninkaaksi. Hallituksensa hän aloitti avonaisesti rikkomalla majesteettikirjeen sen tärkeimmässä kohdassa, joka koski vapaata uskonnonharjoitusta yli koko maan. Mutta heti sen jälkeen purkautuikin rajuilma, joka pian oli kasvava vallankumoukseksi.

Maksimilian puolestaan menetteli varovasti. Hän vaikutti hiljaisuudessa katolilaisuuden puolesta, samalla lujalla johdonmukaisuudella työskennellen Baijerin suurentumisen hyväksi.

Kaikki katoliset harrastukset yhtyivät näihin molempiin tuodakseen heidän kauttaan julki vaatimuksensa. Pelolla protestantit näkivätkin ne pilvet, jotka kasaantuivat heidän päittensä ylle.

Tähän aikaan oli Juhana Kasimir puolisoineen muuttanut Ruotsista Pfalziin. Niin tämän suulliset kertomukset Ruotsin kuninkaan urhoollisuudesta kuin sekin mitä jo ennen olivat tuhannet muut kertoneet Kustaa Aadolfista, johti siihen, että pfalzkreivi sai tehtäväkseen palata Ruotsiin taivuttelemaan ja rukoilemaan Ruotsin kuningasta, että tämä asevoimin ja rahoin auttaisi kärsiviä uskonveljiään siinä peloittavassa taistelussa, joka uhkasi.

Kustaa Aadolf otti lankonsa vastaan avoimin sylin. Böömiläis-pfalzilaisena lähettiläänä hän joutui kaiken mahdollisen kunnioituksen ja huomion esineeksi, ja yksityiskeskusteluissa hänen kanssaan kuningas hankki tarkat tiedot asemasta Saksassa.

Juhana Kasimirin esittämä kuvaus oli kaikkea muuta kuin lohdullinen. Zwingliläiset ja kalvinistit saivat aikaan hajaannusta luterilaisten keskuudessa ja olivat lisäksi kiistassa keskenään. Nykyään ei ollut mitään rauhaa eikä yksimielisyyttä protestanttien keskuudessa, ja sillaikaa saavutti katolis-habsburgilainen liittokunta yhä laajemman vaikutusvallan.

"Kuinka Pohjois-Saksassa arvostellaan Tanskan kuningasta?" kysyi Kustaa Aadolf langoltaan erään tällaisen keskustelun aikana.

"Häntä pidetään suurena merisankarina ja urheana soturina, mutta hyödynahnaana ja epäluotettavana. Tarkkaan ei tiedä kukaan, mikä hän on miehiään."

Kuningas istui kauan mietteissään. "Asema on uhkaava", sanoi hän. "Puolalaisten hankkeet Ruotsia vastaan saavat yllykettä ja tukea Espanjassa. Palosoihtu hulmuaa korkealla päittemme yllä, kuka tietää mihin ensiksi tuli pistetään."

Vastaukseksi kysymykseen saapui tieto, että heti kun Ferdinand Steyermarkilainen oli valittu Saksan keisariksi, oli puhjennut vallankumous ja keisarillinen hallitus kukistettu, kun ensin sen vihatuimmat jäsenet oli vanhan böömiläisen tavan mukaan paiskattu ulos linnanikkunoista.

Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V, unionin päämies, oli valittu Böömin kuninkaaksi, ja nyt oli pudonnut kipinä, joka sytytti miespolven aikana kasaantuneet tulenarat aineet.

Oli selvää, että koko Saksa vedettäisiin mukaan sotaan. Mutta vakava vaara uhkasi Ruotsiakin.

Jos keisari selviytyi tulevasta sodasta voittajana, saattoi Sigismund vetäytyä joukkoineen takaisin Itävallasta, ja kaksinkertaisin voimin käydä Ruotsin kimppuun ja toteuttaa vanhat vaatimuksensa suuremmalla onnella ja paremmilla tuloksilla kuin koskaan ennen.

Kuningas ja valtiokansleri keskustelivat uhkaavasta vaarasta, eikä maassa näyttänyt vallitsevan kuin yksi käsitys siitä, mitä Puolalta oli odotettavissa. Ruotsin neuvostossa harkittiin mihin valmistaviin toimenpiteihin oli ryhdyttävä, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kuninkaan oli pikimmiten turvattava kruununperimys menemällä avioliittoon.

Viime kuukausina oli leskikuningatar ollut kokonaan vaipuneena suruunsa herttuatar Maria Elisabetin kuoleman johdosta, joka tapahtui viisi kuukautta hänen puolisonsa kuoleman jälkeen. Mutta sen vuoksi, mitä nyt näytti olevan tekeillä, unhoitti hän tykkänään surunsa. Vastoin päätöstään jäädä Gråborgiin muutti hän odottamatta Tukholmaan.

Hän ei voinut elää kuningasta näkemättä, sanoi hän. Ja lämpimin, rakastavin sydämin Kustaa tuli häntä vastaan. Olihan äiti menettänyt rakkaimman lapsensa, eloon jääneiden oli nyt koetettava saada häntä unhoittamaan katkeran kaipauksensa.

Jo ensimäisessä kahdenkeskisessä keskustelussa ilmaisi äiti pelkonsa, mitä onnettomuuksia sota saattoi tuoda mukanaan, ja selitti pojalleen, kuinka tyynnyttävää olisi koko valtakunnalle, jos kuningas olisi naimisissa.

Kuningas kuunteli häntä äänetönnä ja vastasi vihdoin, että avioliitto oli sydämenasia eikä valtiollinen kysymys. Mutta Kristina rouva ei ollut niitä, jotka vähällä hellittävät ja hän jatkoi yhä vakuuttelujaan. Kaikki Saksan ruhtinattaret pitäisivät kunnianaan liittoa Ruotsin kuninkaan kanssa, ja eikö hän siten voinut saavuttaa myös uusia, hyödyllisiä valtiollisia suhteita?

Kustaa Aadolf lupasi ajatella asiaa, varsinkin kun hän käsitti, että liitto Brandenburgin kanssa tosiaankin saattoi tukea horjuvaa vaaliruhtinasta ja riistää Sigismundilta kannattajan.

Keskusteltuaan pitkään valtiokanslerin kanssa kuningas oli vihdoin tehnyt päätöksensä.

Kamarijunkkari Kustaa Horn lähetettiin 1619 Berliniin mukanaan kirjeitä Brandenburgin vaaliruhtinaalle ja vaaliruhtinattarelle. Hänelle oli annettu salaiset ohjeet vihjata suullisesti sinnepäin, että kuningas aikoi tehdä matkan Saksaan persoonallisesti vakuuttautuakseen sikäläisten ruhtinasten ystävyydestä. Ennen kaikkea hän aikoi vierailla Brandenburgin ruhtinasperheen luona.

Keskustelun aikana hänen oli tarkoin pantava merkille, toivottiinko vierailua ja näyttikö muuten uskottavalta, että avioliitto ehdotus hyväksyttäisiin.

Kustaa Horn lähti matkalle, mutta heti Berliniin saavuttua kohtasi häntä odottamaton este. Vaaliruhtinas, joka oli kääntynyt kalvinismiin, ei pitänyt nykyään soveliaana antaa tyttärensä kättä luterilaiselle kuninkaalle.

Sillä olisi asia ollut ratkaistu, jollei vaaliruhtinatar Anna, joka oli ponteva rouva ja ihaili lämpimästi Ruotsin kuningasta, olisi kutsunut Kustaa Hornia kahdenkeskiseen keskusteluun ja sanonut hänelle, että hänestä kuninkaan tarjous oli imarteleva, ja hän kyllä oli ratkaiseva asian parhain päin.

Hän olisi aivan hyvin voinut antaa varmat takeet tyttärensäkin puolesta. Sillä kahdeksantoista vuotias prinsessa Maria Eleonora oli jo kauan unelmoinut Kustaa Aadolfista, joka oli hänen sankarinsa ja ihanteensa. Prinsessa oli onnistunut saamaan hänen valokuvansa ja kuunteli mielellään niitä satumaisia huhuja, joita hänestä kerrottiin. Hovissa sanottiinkin häntä leikillä Kustaa Aadolfin morsiameksi, eikä hän koskaan väittänyt sitä vastaan.

Tahdoton lapsi, jossa ei ollut luonteenlujuuden merkkiäkään, oli ylen ihastunut ajatellessaan, että uljas kuningas suojelisi häntä sylissään. Ketään ei voi sattuvammin verrata harhaan lentäneeseen metsän pikkulintuseen kuin Maria Eleonoraa; valitettavasti hänestä ei koskaan muuta tullutkaan.

Kuultuaan, ettei vaaliruhtinaan omatunto sallinut hänen hyväksyä Kustaa Aadolfin kosintaa, huudahti Maria Eleonora:

"Hän on minun omatuntoni, en huoli kenestäkään muusta kuin hänestä!"

Ainoastaan vaaliruhtinaan nimenomainen lupaus, ettei hänen onneaan mitenkään estettäisi, saattoi vihdoin häntä lohduttaa.