Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa I: Kuningas Jumalan armosta Historiallis-romanttinen kuvaus

Part 13

Chapter 133,007 wordsPublic domain

De la Gardie tuijotti hämmästyksissään häneen. "Lähetti hänen sormuksensa takaisin?" toisti hän.

"Hän on sitten omasta pyynnöstään oleskellut rouva Katarina Stenbockin luona, jolle hän on antanut koko luottamuksensa. Vanha rouva on äskettäin kirjoittanut, että Ebba on hyvin kiintynyt teihin, ja pyytää minua sanomaan, että teidän käyntinne ilahuttaisi häntä. Nykyään oleskelee hän Tukholmassa."

Peloton sotasankari oli hämmästyksen lyömä. Saattoiko hän uskoa silmiään? Hän lankesi kuningattaren jalkoihin ja kiitteli häntä kiittämästä päästyäänkin: Ebba Brahe oli tuleva hänen omakseen, ja kuningatarta oli hänen kiittäminen elämänsä onnesta; hän oli rakastanut Ebbaa jo ensi näkemästä, mutta ei koskaan uneksinutkaan onnesta saada sanoa häntä omakseen; nyt oli hän heti pyytävä kuninkaan suostumuksen.

"Olkaa varovainen, hän on kilpakosija!"

"Jos Ebba rakastaa minua, mitä minulla on pelättävää!"

"Muistakaa, Ebba on kaino, teidän täytyy ottaa hänet rynnäköllä."

"Teidän majesteettinne, en ole rynnäkössä koskaan epäonnistunut."

"Olette oikeassa, kuningashan niin teki Pihkovassakin."

Seuraavana päivänä De la Gardie lähti Tukholmaan Magnus Brahen keralla.

Hän piti tätä niin onnellisena enteenä, että käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja kosi.

Magnus kreivi oli yhtä ihastunut kuin hämmästynytkin ja selitti, että hän jätti päätösvallan tyttärelleen ja lisäsi vain: "Muistakaa, että hän on hyvin kaino."

Rouva Katarina Stenbock oli valmistettu sotaherran vierailun varalle, ja kun tämä ilmoitettiin, määräsi hän Ebban ottamaan hänet vastaan ja pyytämään mukaan päivälliselle, jolloin hän jälleen toivoi olevansa paremmin voinnissaan.

Sangen kainona ja hämillään Ebba meni vastaanottohuoneeseen, jossa sotaherra häntä odotti.

Ebban suureksi kummastukseksi ei tämä käyttäytynyt sillä sirolla kohteliaisuudella, joka oli tavallinen. Hän tarttui käteen, vei hänet sohvaan, pani siellä viereensä istumaan ja sanoi, että yhtä paljon kuin hän valitti leskikuningattaren pahoinvointia, yhtä iloinen hän oli tavatessaan neidin yksin.

Ebba katsoi häneen ihmeissään. Mitä suurella sotasankarilla mahtoi olla hänelle sanottavaa?

Hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoisuudessa. Jaakko herra puhui yksinäisestä soturista, joka oli voittanut monet voitot, mutta ei ollut koskaan saanut jakaa kenenkään kanssa iloaan. Hän oli kauan rakastanut erästä nuorta tyttöä, mutta oli luullut tämän antaneen sydämensä toiselle ja päättänyt käydä yksin läpi elämän. Nyt oli hän kuitenkin _varmalta_ taholta saanut tietää, että nuoren tytön sydän oli vapaa, ja sama korkea henkilö oli kehoittanut häntä menemään sydämensä valitun luo pyytämään hänen kättään. Tytön isä oli äsken sanonut, että hän antaisi ilolla siunauksensa, ja nyt oli hän tullut tytöltä itseltään kysymään vastausta. Hän voisi tehdä mitä onnellisimman ihmisen, ja jos isänmaa oli hänelle jotakin velkaa, tämä tyttö yksin saattoi maksaa sen, sillä hänen rakkautensa oli kalliimpi kaikkia aarteita.

Ebba oli hämmästynyt, ällistynyt. Hän olisi tahtonut juosta tiehensä, mutta Jaakko herra piteli tukevasti vaikkakin lempeästi hänen kädestään. Ja millä syyllä saattoikaan hän hylätä kosinnan? Epäilemättä Jaakko herran oli lähettänyt kuningas. Hän oli valinnut maan oivallisimman miehen hänen puolisokseen. Eikö hänen ollut hyväksyttävä tämä tarjous?

Eikä Jaakko herra muuten jättänyt ratkaisua hänen valtaansa, hän sulki hänet pian syliinsä ja puhui, ettei hän voinut toivoa mitään, jota ei heti täytettäisi; ketään kuningatarta ei niin palvota kuin häntä tullaan palvomaan, ja niin pyysi ja rukoili Jaakko herra häneltä onneaan, ja vaikkei neitsyt tiennyt sanoneensa sanaakaan, sanoi toinen häntä kuitenkin morsiamekseen ja puolisokseen ja tahtoi, että se oli heti saatettava koko maailman tietoon.

Ebba parka oli aivan ymmällä. Mitähän vanha leskikuningatar mahtoi sanoa?

"Sen saamme heti tietää", sanoi Jaakko herra tarttuen heti kelloon.

"Mitä teette!" huudahti pelästynyt tyttö.

Muuan kamariherra tuli nopeasti sisään

"Ilmoittakaa leskikuningattarelle kreivi Jaakko De la Gardie ja hänen kihlattu morsiamensa."

Kamariherra tuijotti ymmällä toisesta toiseen, mutta Jaakko herran kärsimätön liike sai hänet rientämään tiehensä.

"Tämä on hirveää!" huudahti Ebba aivan poissa suunniltaan.

De la Gardie otti nopeasti kallisarvoisen sormuksen, jonka hän pisti Ebban sormeen. "Tässä on sinetti!" sanoi hän. "Ja tässä!" lisäsi hän Ebbaa suudellen.

Samassa avasi kamariherra oven ja sanoi nöyrästi kumartaen: "Hänen majesteettinsa ottaa vastaan."

Jaakko herra tarttui tytön käteen, ja ylpein ryhdein ja pystyssäpäin vei hän tämän leskikuningattaren luo, joka ei suinkaan näyttänyt vähimmän yllätetyltä.

Hän syleili Ebbaa ja sanoi olevansa ihastunut ja täydellisesti hyväksyvänsä hänen vaalinsa.

Katarina Stenbock saattoi korkeasta lastaan huolimatta olla ylen rakastettava, ja hän puhui nyt Ebban emännyysharrastuksista, hänen yksinkertaisesta käytöksestään ja käytännöllisestä kyvystään tavalla, joka ihastutti sotaherran kerrassaan.

Sillaikaa oli lähetetty noutamaan Magnus kreiviä, että tämä yhdistäisi kihlattujen kädet, ja pöydässä leskikuningatar itse esitti maljan.

Sotamarsalkka vaati, että häät oli vietettävä mitä pikimmin, mutta siinä nousi sekä Magnus kreivi että Katarina Stenbock vastarintaan: sellaiset häät oli vietettävä asianmukaisella upeudella, ja valmistuksiin meni vähintäänkin vuosi.

Ebba neiti kiitti heitä sydämestään, itse ei hän uskaltanut virkkaa sanaakaan.

Jaakko kreivi kuunteli ensin äänetönnä noita vastusteluja ja näytti sangen tyytymättömältä. Sitten hän selitti, että tosin hänkin tahtoi häät vietettävän asianmukaisella upeudella, mutta vuotta ei hän sentään aikonut odottaa. "Jolleivät häät ole vietetyt viimeistään ensi juhannuksen aikaan, niin teen samoin kuin kreivi Abraham Brahe teki kreivittärelleen: ryöstän Ebbani ja vietän häät omin nokkini."

Kaikki nauroivat, ja Ebba sanoi tyynnytellen: "Juhannukseksi kaikki kyllä valmistuu."

"Kuulettekos, hän sanoo sen itse!" huusi Jaakko herra riemuiten ja nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Ebba punastui hämmennyksissään. Suuteli häntä kaikkien nähden! Ja illalla suuteli se häntä taasen, ja leskikuningatar ja hänen isänsä nauroivat.

Hän kulki kuin unissaan. Hänestä näytti selittämättömältä, kuinka kaikki oli käynyt; nyt kuningas varmaankin oli tyytyväinen, hän oli saanut tahtonsa toteutetuksi. Ajatellessaan miten oli ollut ja miten nyt oli, täyttivät kyynelet kauniin neitsyen silmät.

On selvää itsestään, että uutinen levisi tuhansin kielin kaikkialle.

Leskikuningatar oli ihastunut. Hänellä oli ollut monta harmia kruunausvaltiopäivillä, mutta nyt hän sai täyden korvauksen. Hän oli estänyt kuninkaalle arvottoman suhteen, mutta niin kuningas kuin poika olikin, täytyi hänen taipua äitinsä tahtoon.

Ja Kustaa Aadolf itse, kuinka otti hän uutisen vastaan? Hän kätki kirvelevän surun kaikkien silmiltä eikä näyttänyt olevan milläänkään. Eikö Ebba ollut lähettänyt hänen sormuksensa takaisin, mitä muuta saattoi hän odottaakaan? Ebba ei ollut rakastanut häntä kuten hän Ebbaa, siitä oli hän täysin vakuutettu.

Koetus oli vaikea. Nyt oli se kannettava miehen tavalla, kukaan ei saanut tietää mitä hänen sydämensä kärsi.

Hän saattoi olla ilman Ebbaa, mutta De la Gardie? Oli vaikea seurustella hänen kanssaan yhtä tuttavallisesti kuin ennen; hän pelkäsi melkein, ettei jaksaisi hillitä itseään.

Oli kaksi miestä, jotka ymmärsivät, mitä tapahtui nuoren kuninkaan sielussa, ja molemmat tiesivät, että ainoa lääke tautia vastaan oli työ, kova työ. Toinen näistä oli Juhana Skytte. Elävästi harrastaen Upsalan akatemian menestystä hän oli epätoivoissaan sen arvottoman elämän johdosta, mitä siellä viettivät niin professorit kuin ylioppilaatkin. Hän esitti kuninkaalle, että akatemiassa oli pantava toinen kuri toimeen, levottomat professorit siirrettävät toisiin paikkoihin, kelvottomat eroitettavat virasta ja nuoriso pidettävä järjestyksessä ja kurissa.

Opettajain luku ja työjärjestys oli määrättävä lähemmin, uusille professoreille oli määrättävä riittävät palkat, köyhille ylioppilaille myönnettävä avustusta yleisistä varoista ja akatemialle suotava tarpeelliset erivapaudet.

"Minulla on", lisäsi Skytte, "teidän majesteettinne armosta tilaisuus omin varoin pystyttää yksi oppituoli, jolle kunnioittavimmin pyydän saada antaa oman nimeni."

Kustaa Aadolf puristi hänen kättään. "Kiitän sinua yleisen hyvän nimessä", sanoi hän. "Enkä lyö laimin tehdä siinä suhteessa mitä voin. Minulla on siksi suuret kirjakokoelmat, että kun luovutan ne, tulee siitä melkoinen kirjasto, ja niin pian kun ehdin, tahdon rakennuttaa Upsalaan opinahjon, joka korkean isänisäni mukaan nimitetään kustavilaiseksi, samoinkuin sinun oppituolisi skytteläiseksi."

Juhana herra kumarsi syvään ja lisäsi, että olihan uudistukset paras aloittaa mitä pikimmin, ja kun aika nyt hieman hellitti, niin eiköhän hänen majesteettinsa voinut omistaa muutamia tunteja päivässä sille hankkeelle.

Suru on itsekäs, mutta Kustaa Aadolfin rinnassa puhui velvollisuudenkäsky äänekkäämmin, ja hän määräsi sentähden heti ajan ja pakoittautui sentähden koko sielullaan syventymään työhön.

Toinen ystävä oli Akseli Oxenstjerna; heidän välilleen oli syntynyt sellainen merkillinen suhde, että he usein lausuivat toistensa ajatuksia, ja kun Kustaa Aadolf neron tietäjäkatsein näki mitä aika vaati ja suunnitteli toimensa sen mukaan, silloin edellinen tasoitti kivet ja raivasi tien ja tyynnytteli tulista vaasalaisverta viisailla, valaisevilla neuvoillaan.

Ja vanhempi ystävä tuli nyt lohdutellen nuoremman luo ja hänen äänensävynsä oli valittu sillä silmällä, että se houkuttelisi unohtamaan omat huolet toisten huolen tähden.

Lähestyi Elfsborgin lunnaiden kolmas maksuaika, eikä tiedetty vielä nytkään mistä rahat siihen otettaisiin.

"Tämä syöpä kai vie maan voimat", huudahti Kustaa Aadolf, "ja meidän täytyy leikata syvälle lihaan päästäksemme siitä vapaaksi!"

"Missä lihaa on leikattavaksi", lisäsi valtiokansleri. "Mutta meillä on ainoastaan luut jäljellä."

"Niin, Tanska saa kyllä kerran kantaa tekojensa palkan, niin totta kuin jumalainen nemesis on olemassa!"

"Joka palkitsee ansion mukaan", lisäsi valtiokansleri. "Mutta täytyy ihmetellä, millä kärsivällisyydellä näin ylen ahtaina aikoina verotaakkaa kannetaan."

"Kukaan ei ole vetäytynyt velvollisuuksiaan täyttämästä", virkkoi Kustaa Aadolf. "Kuninkaallinen huone, aateli ja kaikki muut maksavat tulojensa mukaan."

"Totta, mutta kaikki nämä verot ja tullit ovat taakkana, joka ehkäisee kaiken kehityksen. Ajanoloon saanemme turvautua lainaan, vaikkei mielellään maksakaan kahtatoista prosenttia."

"Leskikuningattaren heikkous on, että hän ottaa niin paljon kuin voi saada", vastasi Kustaa Aadolf kevyesti punastuen. "Mutta kyllä minä panen hänet maksamaankin sitä enemmän."

"Minä olen tähän laatinut kirjeluonnoksen teidän majesteettinne uskolliselle ystävälle Louis de Geerille Amsterdamiin ja pyytänyt häntä lainaamaan meille suurehkon summan."

Kuningas otti paperin ja luki, mutta tällöin lienevät heränneet eräät muistot, sillä hän ei voinut pidättää pientä nyyhkytystä, ja kun omasta heikkoudestaan harmistuneena kohotti katseensa Akseli Oxenstjernaan nähdäkseen oliko tämä huomannut mitään, kohtasi hän niin osaaottavan katseen, että kyynelet syöksähtivät hänen silmistään, ja hän heittäytyi ystävän avattuun syliin.

Ahdistettu sydän oli saanut ilmaa, ja hän huojensi itkulla katkeran surunsa.

"Jos minä saisin antaa neuvon", virkkoi Akseli herra, kun nuoren ruhtinaan liikutus oli ehtinyt tyyntyä, "niin kehoittaisin teidän majesteettianne aivan tuntemattomana lähtemään Berliniin nähdäkseen Brandenburgin prinsessan. Ei käy laatuun, että Ruotsin kuningas jää naimattomaksi, eikä hän tahtone itsekään käydä huokaillen ja ikävöiden."

Viime sanat kuullessaan Kustaa Aadolf hätkähti. Hän kuivasi kyynelensä ja seisoi tuokion ajatuksissaan.

"Kiitos neuvosta", sanoi hän. "Tulen sitä noudattamaan."

Sen jälkeen laadittiin matkasuunnitelma. "Minä lähden ensin Kalmaria kohden, ja voit sanoa, että purjehdin Itämerta ympärinsä koetellakseni uusia sotapursia."

Tämän päätöksen tehtyään hän tunsi aivan kuin saaneensa uusia voimia.

Sanottuaan nopeat jäähyväiset leskikuningattarelle, jonka mielestä hän oli valinnut sopimattoman vuodenajan purjehduskokeilleen, ja sovittuaan eräistä asioista valtiokanslerin kanssa, lähti kuningas odottamatta matkalle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn.

* * * * *

Jaakko de la Gardie oli seitsemännessä taivaassa ja hänen kihlattu morsiamensa ainakin kuudennessa. Vaikka sotaherra olikin valloittanut linnoituksen rynnäköllä, ymmärsi hän pian tehdä itsensä siellä sekä rakastetuksi että pelätyksi. Eihän sitä juuri sano kunniaksi ruotsalaisten uskollisuudelle, mutta Ebba Brahe tunsi itsensä paljon tyytyväisemmäksi Jaakko De la Gardie'n kihlattuna kuin oli ollut Kustaa Aadolfin. Nyt olivat kaikki polvillaan hänen edessään, kun ennen... hän ei tahtonut ajatellakaan mitä oli saanut kärsiä.

Ei mennyt päivääkään, ettei upea sulhanen olisi kantanut hänelle ylenmäärin kallisarvoisia lahjoja. Ja tämä tulinen, suora ja vaativainen kosija sopi Ebballe parhaiten.

Mutta nuori Kaarle Filip rakasti mitä tulisimmin valtakunnanrahaston hoitajan tytärtä, ja Elisabet tunnusti kainosti, että hän vastasi tähän tunteeseen, mutta että heidän täytyi erota, koska avioliitto heidän välillään oli mahdoton. Mutta prinssi selitti, että kun hän ei koskaan voinut rakastaa ketään toista, ei ollut mitään syytä, jonka tähden he eivät voisi mennä naimisiin. "Minä puhun rahastonhoitajalle", sanoi Kaarle Filip.

"Silloin hän joko lähettää minut pois tai vaatii teiltä lupauksen, ettette tule tänne enää koskaan", vastasi neitsyt kyynelsilmin.

Silloin tapahtui, että juuri kun Kaarle Filip oli ilmaisemaisillaan ilonsa siitä, että oli voittanut Elisabetin sydämen, aukeni ovi ja rahastonhoitaja astui sisään.

Hän hämmästyi niin, että oli ensi tuokiossa vetäytymäisillään takaisin, mutta pikku keijunen lehahti häntä vastaan.

"Isä, hän rakastaa minua, mutta minä olen sanonut, että meidän täytyy erota!" huudahti tyttö nyyhkyttäen ja painoi päänsä isänsä povea vasten.

Kaarle Filip oli ylen yllätetty hänkin, mutta hän oli reipas ja suoramielinen nuorukainen ja virkkoi pelottomasti:

"Herra rahastonhoitaja, minä rakastan tytärtänne ja pyydän hänen kättänsä!"

Herra Seved Ribbing työnsi tytön pois rinnoiltaan ja sanoi syvään kumartaen: "Teidän herttuallinen armonne tekee vaatimattomalle huoneelleni liian suuren kunnian, josta minun kuitenkin syvimmässä alamaisuudessa täytyy pyytää päästä."

"Olenhan sanonut, että tahdon mennä hänen kanssansa naimisiin."

"Se on suurempi kunnia kuin ansaitsen, josta rukoilen Jumalaa armollisesti minua varjelemaan", jatkoi Seved herra.

"Kenenä minua pidätte?" leimahti nuori herra. "Osoittakaa minulle se, joka voi sanoa minun puhuneen vilppiä tai muuten menetelleen petollisesti."

"Armollisin herra, surkuttelen sitä, joka minun läsnäollessani uskaltaa sanoa ainoankaan panettelevan sanan teidän korkeasta armostanne. Mutta on kunniakkuutta, joka väärin käytettynä voi kääntyä kunniattomuudeksi, ja siitä pyydän Jumalaa minua varjelemaan."

Kaarle Filip kävi punaiseksi kasvoiltaan. "Eikö veljenikin tahdo mennä naimisiin Ebba Brahen kanssa?"

"Kyllä, mutta kuningatar ei sitä tahtonut, ja sentähden..."

"Sanotteko, että hänen majesteettinsa on estänyt sen?"

"Sanon vain, ettei korkea rouva siihen suostuisi koskaan."

"Saadaanpahan nähdä! Hyvästi, kallis Elisabet! Ja te, herra rahastonhoitaja, olkaa varma, että saatte kuulla minusta!"

Ja nuori ruhtinas poistui tuhansista ajatuksista kuohuksissa. Hän ei tiennyt, miksi kuninkaan ja Ebba Brahen lemmenliitto purkautui, eikä hän nuorekkaassa kevytmielisyydessään ollut tullut sitä kysyneeksikään. Nyt hän oli päättänyt tehdä sen.

Kuningatar oli koko hovinsa ympäröimänä, mutta siellä oli hiljaista ja ikävää kuten tavallisesti. "Mitä on tapahtunut, mikä sinua vaivaa?" kysyi äiti tutkivin ja levottomin katsein, kun nuori ruhtinas astui nopeasti sisään.

"Pyytäisin yksityisesti puhutella teidän majesteettianne."

"Johon heti suostutaan", sanoi äiti nousten. "Toivon teidän voivan olla minua ilmankin", lisäsi hän ivallisesti tervehtien hoviaan ja poistui huoneesta poikansa käsivarressa.

"No, annas nyt kuulla mikä on vetänyt sileän, kauniin otsasi ryppyyn", sanoi hän istuutuen soreasti sohvaan niukasti valaistussa sisähuoneessa.

"Sallitaanko minun tehdä eräs kysymys?"

"Kiittämätön, milloin olen kieltäytynyt vastaamasta kysymyksiisi? Tule, istu tähän ja sano mitä tahdot tietää."

"Kuningatarko se on rikkonut kuninkaan ja Ebba Brahen välit?"

"Mitä se sinua liikuttaa?"

"Lupasitte vastata."

"No, ja jos olisin?"

"Silloin ymmärrän Kustaan miettiväisen käytöksen."

"Täytyy olla hirveää, kun joutuu eroitetuksi siitä, jota rakastaa."

"Etsii uuden ja saa lohdutuksensa."

"Sitä en minä tekisi koskaan! Tunnuslauseeni on: uskollinen kuolemaan saakka!"

"Pyh, olet liian nuori sellaista arvostelemaan."

"Mutta sentään siksi vanha, etten koskaan riko rakkaudenvalaani."

"Sinäkö?" Äiti katsoi ihmeissään poikaansa.

"Niin, teidän majesteettinne, olen sitonut sydämeni iäksi, ja varoitan teitä koettamastakaan rikkoa liittoa, jonka olen tehnyt."

"Varoitat minua?" Äidin silmät iskivät tulta. "Ja mitä tapahtuisi, jollen välittäisi varoituksesta?"

"Teidän majesteettinne ottaisi hengen nuorimmalta pojaltaan."

"Puukoinko vai miekoin?" kysyi äiti pilkallisesti.

"Ei siihen tarvita ulkonaisia aseita. Sairastan sydäntautia, niin että elämäni on riippuvainen jokaisesta kovemmasta mielenliikutuksesta."

"Niin oli laita piennä ollessasi, mutta nyt... tahdot vain peloitella minua."

"Tahdon vain valmistaa teidän majesteettianne."

"Kuinka hennot noin kiusata minua. Sano heti, oletko terve!"

Kaarle Filip tarttui kuningattaren käteen ja pani sen povelleen. Sydän löi rajusti, ja Kristina rouva kalpeni.

"Onko tätä kestänyt kauan?" kysyi hän katsoen hätääntyneenä poikaansa silmiin.

"Ainoastaan muutamia kuukausia."

"Mutta, herran tähden, täytyyhän tehdä jotakin."

"Tehkää minut onnelliseksi, antakaa minulle rakastettuni, ja onni antaa minulle terveyttä ja voimia!"

"Kuka hän on?"

"Elisabet Ribbing."

"Arvasin sen, mutta... se on... sinun pitäisi käsittää, että... se on mahdotonta."

"Mitä merkitsee, kenen kanssa menen naimisiin, enkös ole nuorin poika!"

"Mutta jos Kustaa Aadolf itsepintaisesti tahtoo pysyä naimatonna?"

"Miksei hän saanut noudattaa sydäntään!"

"Sanotko sen nuhteena? Enkö ole aina uhrannut itseni omieni tähden! Oh, niin sydämetöntä!" Leskikuningatar näytti kiihtyneeltä, mutta jatkoi tyynemmin: "Mitä tähän asiaan tulee, tahdon itse puhua rahastonhoitajan kanssa. En näe mitään pahaa siinä, että käyt hänen talossaan. Saat kernaasti puhua rakkaudestasi hänen tyttärelleen. Mutta käsitäthän, ettei avioliitto voi tulla kysymykseen, ennenkuin vartut vuosiltasi ja käyt katselemassa vieraita maita."

Tämä vastaus oli suotuisampi, kuin herttua oli odottanut, ja hän suostui mielellään pitämään asian salassa, kun sai vain tavata rakastettuaan.

Rahastonhoitajalla oli kohta tämän jälkeen salainen keskustelu kuningattaren kanssa. Rahastonhoitaja sanoi sallivansa, että herttua kävi hänen talossaan kuten tähänkin asti, ja kuningatar lupasi suostua salaiseen avioliittoon, jos nuoret vielä kahden vuoden kuluttua tunsivat samaa rakkautta toisiaan kohtaan.

11.

SELKKAUKSIA.

Kustaa Aadolf oli palannut erittäin tyytyväisenä Itämeren-retkeltään. Kahden kesken hän sanoi Akseli Oxenstjernalle:

"Olen nähnyt hänet, ja hän on tosiaankin tavattoman kaunis eikä vähintäkään muistuta erästä henkilöä."

"Teidän majesteettinne ei toivoakseni jättäne asiaa silleen."

"Lähetän sinne Evert Hornin. Hän saa tunnustella mistä päin tuuli puhaltaa ja tuoda minulle siitä tiedon."

Silloin sattui tapaus, joka, jollei lopettanut, niin ainakin lykkäsi tuonnemmaksi kaikki toimenpiteet tässä asiassa. Eräs liivinmaalainen aatelismies, nimeltään Farensbach, oli 1600-luvun alussa tuotu vankina Ruotsiin ja jäänyt sinne useiksi vuosiksi. Kun hänet oli vaihdettu vapaaksi, meni hän Kuurinmaan herttuan palvelukseen, mutta kirjoitti sitten Ruotsin hallitukselle tarjoten palvelustaan. Vaikka tämä liiviläinen aatelismies oli urhea, toimekas ja yritteliäs, olihan samalla tunnettu kiihkeydestään, ja sentähden ei Ruotsissa suurin luotettu hänen vakuutuksiinsa. Toiselta puolen ei häntä suoraan tahdottu käskeä tiehensäkään, sillä hänellä oli suuri vaikutusvalta, ja hänen tarjoamansa palvelukset olivat tärkeät. Hänen tarjouksensa siis hyväksyttiin ja varmuuden vuoksi asetettiin Niilo Stjernsköld hänen rinnalleen.

Suunnitelma oli tällainen: Niilo Stjernsköldin päällikkyydellä purjehtisi ruotsalainen laivue riittävin sotavoimin Väinänsuun linnaan, jossa Farensbach heti laivaston saavuttua luovuttaisi kaupungin ja sen jälkeen liittyisi joukkoineen Stjernsköldiin. Yhdessä he sitten piirittäisivät ja valtaisivat Pernovanlinnan ja muut linnoitukset.

Farensbach pitikin sanansa sitä myöten, että luovutti Väinänsuun ja auttoi Stjernsköldiä valtaamaan Pernovan. Mutta silloin oli hän jo kyllästynyt ruotsalaisiin ja liittyi yhteen puolalaisten kanssa, joille hän uskotteli, että hän oli houkutellut ruotsalaiset Liivinmaalle voidakseen heitä helpommin kurittaa.

Sigismund oli kärkäs käyttämään tilaisuutta hyväkseen, ja Farensbach toimitti nyt uudella petoksella Väinänsuun linnoituksen Rigan porvariston käsiin.

Lorun lopuksi ruotsalaisten täytyi luopua kaikista valloituksistaan paitsi Pernovaa.

Kun Stjernsköld älysi, että häntä oli vedetty nenästä, joutui hän epätoivoon ja pyysi kirjeessä kuninkaalta eroaan! Kuningas kuitenkin antoi navakan vastauksen, ja hänen sanansa tepsivät niin Niilo Stjernsköldiin, että hän ryhtyi entistään topakammin toimeen. Puolalaiset, jotka ylivoimaisin joukoin olivat marssineet Pernovaa vastaan, eivät hänen lujan asemansa tähden uskaltaneet alkaa mitään, vaan ryhtyivät uudestaan neuvotteluihin.

Muuta ei Kustaa Aadolf ollut tarkoittanutkaan. Hänen tarkoituksensa oli vain saada puolalaiset taipuvaisiksi rauhaan. Kun puolalaiset sentähden itse ehdottivat aselepoa, oli hän heti siihen taipuvainen, osoittaakseen koko maailmalle -- kuten hän sanoi -- ettei hän suinkaan halunnut sotaa, mikäli kunnialla voi saada asiat rauhalliseen ratkaisuun. Ehdoista sovittiin jokseenkin pian, ja syksyllä 1618 aseleposopimus allekirjoitettiin. Aseet oli heti laskettava molemmin puolin, ja jos jompikumpi puoli tahtoi aloittaa taistelun uudelleen, oli irtisanominen tehtävä kolme kuukautta edeltäpäin.

* * * * *

Vuoden 1618 alussa oli köyhtynyt Ruotsi onnistunut haalimaan kolmannen neljänneksen Elfsborgin lunnaista. Odottamatonta oli se ollut Kristian kuninkaastakin. "Aika näyttää, kuinka viimeisen maksun käy", kirjoitti hän lähettiläälleen Lontooseen.

Parhaimpain miestensä, Akseli Oxenstjernan ja Juhana Skytten kanssa työskenteli Kustaa Aadolf sen vuoden etupäässä maan sisäisten asiain järjestämisessä. Aateliston erivapaudet, kirkon asiat, virkakunnat ja opetuslaitokset, elinkeinojen elpyminen ja sotataidon parantuminen, ne olivat kukin kohdaltaan siksi tärkeitä kysymyksiä, että ne vaativat niin hänen kuin valtaneuvostenkin kaikki ajatukset.

Maaliskuun alussa saapui aivan odottamatta tieto, että Juhana herttua oli äkkiä kuollut. Hänen tilansa ei ollut viime aikoina huonompi kuin viime vuonnakaan. Kuolema tuli yhtä odottamatta kuin hiljaakin, kevein käsin oli vapauttaja sulkenut hänen silmänsä.

Leskikuningatar matkusti heti Gråborgiin "lohduttamaan syvästi surevaa tytärtään." Tähän ei kuitenkaan näyttänyt kuolemantapaus kovin syvästi koskeneen. Hän puhui enimmäkseen itsestään ja siitä, että hänen oli nyt pakko istua useita kuukausia hunnutettuna ja harsotettuna, ja se oli aivan liikaa hänen siedettäväkseen.