Part 20

Ennen hyökkäyksen alkamista Müster tahtoi lähemmin tutustua maanlaatuun ja puolustuslaitoksiin. Uhkarohkea skotlantilainen otti muutamia muskettisotureita mukaansa -- hänen osastoonsa kuului pelkkiä ruotsalaisia -- ja lähti vaaralliselle retkelleen rinnettä ylöspäin. Kapea polku, jota he tunkeutuivat eteenpäin, vei heidät suoraan erästä saksalaista ratsuväkikomppaniaa vastaan, joka heti kävi heidän kimppuunsa. Reipas päällikkö peräytyi heti, mutta saatuaan tarpeellista lisäväkeä kävi jälleen pian päin ja onnistui vuorostaan ajamaan saksalaiset pakosalle. Sen jälkeen hän saattoi häiritsemättä tehdä havaintojaan.

Nyt alkoi hyökkäys. Muskettisoturit kulkivat osaksi polkua, osittain kiipesivät sen molemmin puolin vuoren jyrkkää rinnettä. He olisivat kenties epäonnistuneet yrityksessään päästä kukkulalle, jollei vuoren rinteillä olisi ollut näreikköä, josta saattoi saada kiinni käsin ja jaloin.

Merkillistä oli, ettei puolalaisilla ollut aavistustakaan tästä uhkarohkeasta hankkeesta. Sentähden Müster pääsi melkein huomaamatta ja aivan vastarintaa kohtaamatta kukkulalle, missä heti alkoi mitä hurjin taistelu pitkin koko vuorenreunaa.

Prinssi Vladimir syöksyi itse eteenpäin puolalaisten heitukkoinsa ja saksalaisten soturien ja ratsumiesten keralla. Luultiin, että oli helppo nujertaa alas vuorenrinnettä, ja mitä vähemmiksi toiveet kävivät sen onnistumisesta, sitä vimmatummin puolalaiset hyökkäsivät. Siinä painittiin mies miestä vastaan, siinä hevoset nousivat kahdelle jalalle tallatakseen viholliset, mutta nämä löivät ja pistivät, ja haavoittuneet hevoset juoksivat hurjina tiehensä tai kaatuivat maahan. Jalossa painitaidossa olivat ruotsalaiset aina vahvimmat ja sentähden voittivat. Kahden tunnin taistelun jälkeen pakoitettiin puolalaiset peräytymään, eivätkä heihin pystyneet lainkaan prinssin kehoitukset käydä uudestaan taisteluun. Mutta ei saksalainen ratsuväki eivätkä puolalaiset kasakat ja husaarit olleet vielä olleet tulessa mukana, ja heitä innostutti Sigismund äärimäisiin ponnistuksiin luvaten loistavia palkintoja ja rikkaita läänityksiä. Hurjin sotahuudoin he syöksyivät vihollisen harventuneita rivejä vastaan, eikä Müster olisi kestänyt raivoisaa hyökkäystä, ellei Thurn olisi ehtinyt vuorelle hänkin ja päästänyt hänen väkeään muutamiksi minuuteiksi levähtämään.

Mutta Thurn peräytyi pian, ja puolalaiset päästivät hurjan riemuhuudon, luullen että tämä liike merkitsi pakoonlähtöä. Husaarit hyökkäsivät sokeasti eteenpäin ja aikoivat hakata kerettiläiskoirat maahan. Mutta Thurnin peräytyminen olikin vain sotajuoni. Ylätasangon reunalla oli useita jalkoja matalampi vuorenreunusta; hän komensi väkensä pysähtymään sinne, ja sinne oli husaarien mahdoton seurata heitä. Vuorenrinta oli niin jyrkkä, ettei reunustalle voinut päästä ratsain, ja puolalaiset pysähtyivät sentähden sekavana joukkona tietämättä oliko heidän mentävä eteen- vai taapäin.

Vasta Thurnin muskettisoturien murhaava laukaus sai heidät eleille jälleen. Nyt oli taistelujärjestys lopussa, he kääntyivät nopeasti hurjaan pakoon, ja silloin oli ruotsalaisten vuoro ajaa takaa, ja musketit tekivät työtään. Loput puolalaisten ratsuväestä ryntäsivät eteenpäin, mutta päällystö ei enää voinut järjestää liikkeitä, jalkaväki tunkeutui väliin ja tallattiin maahan, sekasorto oli hirmuinen.

Tällä hetkellä Müster teki sivuhyökkäyksen, joka ratkaisi taistelun. Puolalaiset menettivät malttinsa tykkönään. Husaarit heittivät lippunsa ja pakenivat kuulematta yhtä vähän päällystön uhkauksia kuin rukouksiakaan. Puolalaisten tappio oli suuri, ja sanotaan, että "vuori oli kaatuneita hevosia täpötäytenään".

Kauniissa talossa lähellä taistelutannerta oli Sigismundilla päämajansa. Hän istui taistelun ajan mukavassa lepotuolissa ja ajatteli muinaisia päiviä. Aina olivat julkeat ruotsalaiset tuottaneet hänelle mieliharmia. Jos nyt Kustaa Aadolf joutuisi elävänä hänen käsiinsä, mitä oli hänelle tehtävä? Oliko vankilaa, oliko mitään kidutuskonetta, joka... Sigismund aikoi puhutella pappejaan, he olivat kekseliäämpiä kuin hän.

Hevosia kiiti ohi täyttä laukkaa. Muutamat pysähtyivät. Tultiinko hänelle jo ilmoittamaan voitosta?

Prinssi Vladimir syöksyi kalpeana ja verisenä sisään. "Pian pois! Täällä uhkaa vankeus tai kuolema!"

Prinssi heitti vaipan hänen hartioilleen ja veti hänet mukaansa. Hänet heitettiin satuloidun ratsun selkään, talo sytytettiin tuleen, ja tulenloimon valossa Sigismund ajoi karkuun halki kenttien, läpi metsien.

Taistelun jälkeisenä päivänä kuningas marssi Mewen kaupunkiin, jossa hän järjesti hallinnon ja jakeli palkintoja. Vasta viiden päivän perästä hän palasi Falkenauhun.

Kustaa Aadolfin hämmästykseksi puolalaiset ehdottivat itse ryhtymistä rauhanneuvotteluihin. Akseli Oxenstjerna ja Didrik von Falkenberg määrättiin heti Ruotsin lähettiläiksi. Viipyi kauan, ennenkuin saatiin tietoja neuvottelujen kulusta.

"Puolalaisten rauhanehdot ovat sellaiset", kirjoitti Akseli Oxenstjerna, "kuin teidän majesteettinne ei olisi voittaja, vaan istuisi vankina Varsovassa."

Kuningas Sigismund oli suostunut siihen, että Kustaa Aadolf sai pitää Ruotsin kuolemaansa saakka, mutta koko hallituksensa ajan oli hänen vuosittain maksettava Puolan kuninkaalle 10,000 taalaria, ja Kustaa Aadolfin kuoltua oli Ruotsi luovutettava Sigismundille tai tämän pojille, ja Kustaa Aadolfin perilliset saivat tyytyä perintötiloihinsa.

Siinä olivat pääehdot. Ruotsin lähettiläät olivat luonnollisesti kieltäytyneet virkkamasta niistä mitään, tekivät vain ymmärrettäväksi, että ainoastaan Sigismundin tapaisella kuninkaalla saattoi olla otsaa tuoda sellaisia ilmoille.

Lokakuun lopulla kuningas palasi Pillovaan ja aikoi sieltä matkustaa meritse Ruotsiin. Valtiokansleri Akseli Oxenstjerna määrättiin sotaväen päälliköksi Preussiin ja "niiden kaupunkien ja maiden kuvernööriksi, jotka Ruotsilla siellä oli hallussaan".

Huhut kuninkaan voitoista olivat ennen häntä saapuneet isänmaahan, ja suurella riemulla otettiin hänet Tukholmassa vastaan. Maria Eleonoran ilo oli yhtä ylenpalttinen kuin tavallisesti, ja Kustaa Aadolfilla oli täysi työ häntä tyynnyttäessään.

Joulukuun 8 päivänä, kuukausi kuninkaan kotiutumisen jälkeen, synnytti Maria tyttären, joka kasteessa sai nimekseen Kristina, isoäitinsä mukaan.

"Jos Jumala suo, on hän korvaava minulle pojan", sanoi kuningas painaen lapsen sydämelleen. Ja sen jälkeen hän seisoi usein mietteissään lapsen kehdon vieressä, ikäänkuin aprikoiden: "Mitä on tästä lapsesta tuleva?"

17.

LAAJEMMILLE TANTERILLE.

Kristian IV oli yhdessä muutamien puolalaisten ruhtinaiden kanssa hyökännyt Westfaliin. Hän uneksi Elben ja Weserin välisen maan valloittamista. Tähän tehtävään ei hän sentään lainkaan pystynyt, eikä hän saanut sitä apuakaan, mitä hänelle oli luvattu. Pfalziin, sodan varsinaiseen maaliin, ei hän päässyt kuunaan, ja Lutterin luona Baremin rannalla hänen äskenvärvätyn joukkonsa löivät Tillyn vanhat, kokeneet soturit.

Senjälkeen riisuttiin Ala-Saksin aseet. Liittoutuneiden kokenut kenraali valtasi hiippakunnan toisensa jälkeen; ruhtinas toisensa jälkeen rukoili keisarilta anteeksi ja luopui Kristianista, joka vielä oleskeli Elben seuduilla.

Oli aivan silminnähtävää, että sota lähestyi Pohjolaa. Kustaa Aadolf katsoi välttämättömäksi kutsua säädyt koolle ja niiden kanssa neuvotella mitä oli tehtävä katolisen ylivallan hillitsemiseksi.

Säädyt päättivät yksimielisesti julistaa nuoren prinsessan kruununperilliseksi, jos hänen isänsä kaatuisi jättämättä miespuolista perillistä. Sotaa päätettiin samoin yksimielisesti jatkaa järkkymättömällä ponnella, ja vaihtelevalla onnella jatkettiinkin parin suven ajan kahakoita puolalaisessa Preussissa, ja samaan aikaan keisarillisetkin ulottivat Wallensteinin johdolla sotatoimiaan puolalaisen Preussin rajoille.

Varsinkin Stralsundin piiritykseen, johon keisarilliset olivat kovalla ponnella ryhtyneet, kiintyivät kaikkien katseet. Oliko katolisuus vielä kerran kytkevä ihmiskunnan kahleihinsa, vai saatiinko sen voittokulku hillityksi?

Vastaus tuli syksyllä 1627 iloisena viestinä, että vanha hansakaupunki oli puolustautunut täydellisellä menestyksellä, saatuaan tehokasta apua pohjolan molemmilta kuninkailta.

Se herätti iloisia toiveita sorrettujen protestanttien sydämissä. Mutta katolisissa maissa oli laita toinen. Wallenstein alkoi miettiä miten saisi jommankumman pohjolan kuninkaista puolelleen. Hän koetti molempia, mutta kumpikaan ei tällä kertaa ottanut onkeen.

Mutta Kristian oli epätoivoissaan. Hänen neuvostonsa ja koko Tanskan kansa oli vastustanut hänen sekaantumistaan Saksan sotaan, ja hän pelkäsi saavansa syyn niskoilleen kaikista niistä uhrauksista, joita hänen oli täytynyt tehdä ja näytti vielä enemmän täytyvän.

Hädissään hän lähetti viestin Kustaa Aadolfille, että voisi koitua paljon hyvää, jos he löisivät sovinnon kättä keskenään.

Ja helmikuun lopulla 1629 kuningas lähti matkalle etelärajalle. Täällä molemmat kuninkaat kohtasivat toisensa. Syötiin ja juotiin ja väliin neuvoteltiin pari kolme päivää, mutta kaikki liittohankkeet menivät myttyyn. Kristian oli sittenkin taipuvaisempi ojentamaan kätensä keisarillisille.

Samaan aikaan oli Lyypekissä eräs toinen neuvottelu keisarillisten ja Tanskan edustajain kesken. Vaikka keisarilliset olivatkin helposti lyöneet Kristianin joukot maalla, niin viimeksimainitulla oli verrattomasti vahvempi laivasto. Vei vähintään kymmenen vuotta, ennenkuin keisarilliset ehtivät rakentaa sen veroisen. Sentähden oli Tanska saatava vetämään sormensa leikistä pois.

Rauhanehdot oli helppo tehdä. Kristian sai takaisin menettämänsä maat, vaikkakin sangen pahoin pideltyinä, ehdolla, ettei enää esiintyisi keisaria vastaan, toisin sanoen antaisi hänen elostella Saksassa miten tahtoi.

Kustaa Aadolf puolestaan oli jo kauan ollut selvillä, että hänen oli kaikki päävoimansa suunnattava keisaria vastaan. Siitä asti, kun hän oli antanut Stralsundille apuaan, olikin hän ollut keisarillisten kanssa ilmivihoissa, vaikkei sotaa vielä oltu julistettu.

Kuten tiedämme, olivat valtiopäivät 1628 hyväksyneet kuninkaan suunnitelmat, jotka silloin olivat esillä. Mutta nyt oli kysymys siitä, oliko sota heti siirrettävä Saksaan, Stralsund lähtökohtana, vai oliko sitä jatkettava Preussissa ja sieltä ulotettava vihollisen maahan. Akseli Oxenstjerna oli epäröivällä kannalla, mutta vaaka kallistui yhä enemmän kuninkaan puolelle. Hän aikoi lähteä Stralsundiin suuren armeijan kera auttamaan sorrettuja uskonveljiään.

Sieltä tulevat valitushuudot olivat sydäntäsärkevämpiä kuin konsanaan. Wallenstein välitti vähät lannistettujen protestanttien uskonopeista, hänestä nähden saivat he uskoa mitä tahansa. Mutta sitä häikäilemättömämmin hän kiristi heidän valtiollista vapauttaan, ja tuhotun kansanvapauden sijaan hänen jälkiään seurasi kaikki mikä Saksassa oli rutikatolilaista. Katolisuus todellisuudessa oli niittävä hedelmät kaikista niistä voitoista, jotka keisari oli voittanut.

Keväällä 1629 saapui sanoma merkillisestä palautusjulistuksesta. Kaikki, mikä viimeisinä kahdeksanakymmenenä vuotena oli joutunut protestanteille, oli palautettava entisille omistajilleen. Sellainen oli julistuksen sisällys. Keisari ei tarkoittanut vähempää, kuin että maailmanpyörä oli käännettävä vuosisata taaksepäin.

On selvää itsestään, että sellainen väkivallantyö oli nostattava jokaisen protestantin vastaansa. Kustaa Aadolf oli heti valmis asettumaan vastarinnan etupäähän, mutta Akseli Oxenstjerna esitti nytkin vastasyitään. Kuninkaan ei ainakaan ollut hätiköitävä, vaan vielä jonkun aikaa tarkastettava asemaa.

Silloin saapui odottamatta sanoma, että Wallenstein oli lähettänyt kenraali Arnimin Puolaan auttamaan Sigismundia ruotsalaisten kurittamisessa. Tämä tieto tuli salamaniskuna Tukholmaan ja teki toistaiseksi tyhjäksi kuninkaan sotaretken Saksaan. Ensin oli puolustettava mitä hän oli valloittanut länsi-Puolassa.

Ruotsiin saapui niin paljon huolestuttavia huhuja, ettei kuninkaalla ollut aikaa persoonallisesti ilmoittaa säädyille mitä hänellä oli sanottavaa tai millainen summa tarvittiin. Hän riistäytyi irti epätoivoisen puolisonsa syleilystä ja riensi pääkaupungista Elfsnabbiin, jossa lahjat odottivat.

Hän saapui ensin Pillovaan ja purjehti sieltä Elbingiin. Sieltä aiottiin marssia Dirschauhun, mutta sitä ennen oli useita verisiä kahakoita puolalaisten ja keisarillisten kanssa. Vihdoin kuningas rajoitti sotatoimensa puolustussotaan linnoitetuissa leireissä Marienburgissa, Montouerspitzissä ja Dirschaussa. Silloin ei vihollinen voinut tehdä paljon mitään, ja keisarilliset apujoukot olivat aivan tarpeettomat.

Molemmat vihollisarmeijat hupenivat hupenemistaan pikku taisteluissa, monet myös karkasivat tai kuolivat tauteihin. Ruotsalainen sotajoukko sitä vastoin säilyi paremmin kaupunkikortteereissaan, joihin sitä paitsi voi vapaasti tuoda muonaa meritse.

Tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan vihollisleirissä varsinkin sentähden, etteivät soturit saaneet palkkojaan. Vihdoin Sigismund tuli tuoden pienen summan rahaa, joka jaettiin molemmille leireille. Mutta rahaa oli niin vähän, että sen saaminen herätti vain vieläkin suurempaa tyytymättömyyttä.

Eivät puolalaiset eivätkä keisarilliset toimittaneet mitään; jo elokuussa sotaliikkeet pysähtyivät tykkönään.

Kyllästyneenä ja huonolla tuulella Sigismund lähti leiristä Varsovaan, ja molemmat sotajoukot lähtivät nekin. Puuttui elintarpeita ja pelättiin tuhoisia kulkutauteja.

Elokuun 19 päivänä puolalainen armeija marssi Graudenziin. Ruotsalaiset hyökkäsivät jälkijoukon kimppuun ja valtasivat 300 varusvaunua ja vihollisen koko ruutivaraston. Se oli viimeinen tapaus tällä preussilaisella sotaretkellä.

Kirjoitettuaan valtaneuvostolle ja langolleen pfalzkreiville viimeisistä sotatapauksista kuningas lisäsi: "Juuri kun laittauduimme palaamaan Ruotsiin, tuli Ranskan kuninkaan lähettiläs parooni de Charnacé leiriimme tarjoutuen välittämään sopimusta vihollisen kanssa. Me olemme suostuneet neuvotteluihin aselevosta niillä ehdoilla, jotka kansleri viime talvena esitti, ja olemme niihin määränneet kanslerin, sotamarskin ja herra Juliana Banérin. He ovat yhtyneet viime heinäkuun 30 päivänä Puolan lähettiläiden kanssa, ja silloin on ratkaistu, että niin kuningas kuin Puolan tasavaltakin tunnustaa meille Ruotsin kuninkaan arvonimen."

Eivät ainoastaan merivallat Englanti ja Hollanti, vaan varsinkin Ranska, näkivät hyvin epämieluisesti, että Euroopan silloisissa valtiollisissa oloissa puolalais-ruotsalaista sotaa jatkettiin. He olivat jo oppineet tuntemaan mihin Kustaa Aadolfin miekka pystyi ja tahtoivat omaksi hyödykseen valmistaa hänelle tilaisuuden käyttää sitä vihollista vastaan, joka uhkasi Euroopan rauhaa, nimittäin keisaria ja Habsburgin huonetta vastaan.

Charnacén ja hollantilaisten, englantilaisten ja brandenburgilaisten lähettilästen välityksellä alotettiin neuvottelut Stumsdorffin kylässä Stuhmin lähellä.

Kun puolalaiset ensi kokouksessa olivat myöntäneet Kustaa Aadolfille kuninkaan tittelin, oli pahin vaikeus voitettu. Mutta hätä pakoitti Puolan lähettiläät kaikissa suhteissa alentamaan suhdattomia vaatimuksiaan.

Ruotsille suotiin valloituksensa Liivinmaalla ja Länsi-Preussissa, Elbing ja Braunsberg sekä Itä-Preussissa Pillova ja Memel; kaikki muut valloitukset oli luovutettava takaisin. Kuurinmaan herttua sai maansa takaisin omakseen. Brandenburgin vaaliruhtinas sai vahingonkorvauksena Marienburgin ympäristöineen sekä Stuhmin ja Danzigerhauptin; mutta niin hänen kuin Danzigin ja länsipreussilaisten kaupunkien oli sitouduttava antamaan Ruotsille apua, jos joku vieras valta sitä hätyytti preussilaisilla alusmaillaan. Näistä muodostettiin uusi ruotsalainen kenraalikuvernementti, jonka hallituksen johtajaksi tuli Akseli Oxenstjerna.

Tärkeämmät maanomistusseikkoja olivat kuitenkin tullioikeudet. Ruotsi oli pidättänyt oikeuden kantaa tulleja ei ainoastaan Pillovassa ja Memelissä, vaan Danzigissakin. Tällä tavoin Ruotsi oli saanut yliherruuden aina Saksan rajaa myöten.

Näillä ehdoilla tehtiin aselepo kuudeksi vuodeksi. Ja täten Puola oli sulettu pois suuresta eurooppalaisesta taistelusta saksalaisella maaperällä, joka taistelukenttä nyt oli Kustaa Aadolfille avoinna.

Kuningas oli jättänyt neuvottelujen lopettamisen Oxenstjernalle ja lähtenyt kotimaahan. Neuvosto kokoontui Upsalaan, jossa pidettiin neuvotteluja joka päivä. Kysymys ei ollut enää sodasta tai rauhasta, vaan siitä, oliko sotaa Itävaltaa vastaan käytävä hyökkäämällä vaiko vain puolustautumalla.

Kuningas vaati hyökkäämään, vaikka jätti asian neuvoston päätettäväksi, koska sota luultavasti toisi uusia sotia mukanaan. Äänestyksessä, joka lopuksi seurasi, äänestivät kaikki kahdeksan neuvosherraa hyökkäyssodan puolesta.

Tästä lähtien kuninkaalle alkoi levottoman työn aika. Kuninkaan kansliassa oli sellaista touhua, ettei sellaista oltu nähty koskaan. Kustaa Aadolf tunsi olevansa suuren ratkaisun edessä.

Värväämällä ulkomaista väkeä ja nostattamalla kaksinkerroin miehiä kaikista maakunnista Kustaa Aadolf toivoi voivansa saada liikkeelle kaikkiaan 40,000 miestä. Mutta loistavat eivät toiveet sittenkään olleet, kun oli taisteltava maailman suurinta sotilasvaltaa vastaan, sotajoukkoa, jonka laskettiin nousevan 150,000 mieheen.

Päävoiman oli astuttava laivaan Elfsnabbissa tavallisuuden mukaan. Mutta myös Stegeborgissa ja Kalmarissa oli tällä kertaa laivoja, joihin sisämaasta tulevain ratsujoukkojen oli määrä nousta. Eri satamista oli laivojen määrä kokoontua Voionmaan pohjoiskoskeen, purjehtiakseen sieltä kuninkaan omalla johdolla Eugeniin, jossa maihinnousu oli tapahtuva. Oli tarkoitus odottaa siellä väkeä ja sotavaroja eri tahoilta. Saksalaisten ja englantilaisten soturien, jotka olivat siirtyneet Tanskan palveluksesta Kustaa Aadolfille, oli määrä tulla Öresundista, suomalaisten, liiviläisten ja preussilaisten baltilaisista satamista.

Tukholmassa koottiin määräajan kuluessa kaikkiaan 52 rykmenttiä, 6,196 miestä, päällystö laskettuna mukaan. Palkkaväen kera nousi sieltä lähtevä sotavoima 11,142 mieheen. Koko sotaväki oli: ratsuväkeä ja rakuunoita 9,510 miestä, jalkaväkeä 28,375, tykkiväkeä 600, kaikkiaan 38,485 miestä. Suunnilleen sama miesvoima jätettiin Ruotsia, Suomea sekä valloitettuja ja pantiksiotettuja maita puolustamaan. Paljo vaivaa ja huolta kysyi elinvarojen ja sotatarpeiden hankkiminen näille. Mutta vihdoin oli kaikki siinä tunnossa, että alettiin päästä lähtemään.

Valtiosäädyt oli kutsuttu koolle Tukholmaan, ja toukokuun 19 p:nä kokoontuivat ne valtiosaliin. Kun kaikki olivat koolla, tuli kuningas taluttaen kädestä nelivuotiasta tytärtään Kristinaa ja jälessään valtaneuvosten juhlallinen saattue.

Kun säädyt olivat uudistaneet uskollisuudenvalansa kuninkaan tyttärelle, Kustaa Aadolf kohotti lapsen käsivarsilleen ja sulki hänet niin lämpimin sanoin säätyjen rakkauteen ja hoivaan, että kyynelet kihosivat niin hänen kuin läsnäolijainkin silmiin.

Sen jälkeen hän kiitti säätyjä siitä auliudesta, jolla he olivat suostuneet valtakunnan turvallisuuden vaatimuksiin, ja toivoi, että he edelleenkin pysyisivät uskollisina alamaisina ja auttaisivat häntä tulevassa suuressa sodassa. Kaunein sanoin selitettyään syyt tähän sotaan hän lausui lämpimät ja liikuttavat jäähyväiset uskolliselle kansalleen.

Hänen sanansa sattuivat sydämiin. Koko salissa kuului ainoastaan huokauksia ja nyyhkytyksiä. Hieman hengähdettyään hän piti vielä kauniin rukouksen.

Tyyni sää pidätti kuitenkin kuninkaan lähtöä lähes kuukauden. Vasta heinäkuun 14 päivänä laivasto kohotti ankkurinsa ja lasketti pois hyvällä länsituulella. Matkallakin tuuli kävi hiljaiseksi, ja vasta neljäntenä päivänä Voionmaalta lähdön jälkeen mastotähystelijät näkivät Rügenin rantojen vitkaan kohoavan aalloista.

Kustaa Aadolf oli tähän asti kuulunut Ruotsille. Tästä hetkestä hän kuului Euroopalle ja maailmanhistoriaan.