Part 8

— Vai meillekö? huusi kirkkoherra iloisesti jo matkan päästä ja koivunvarvut löivät hänen lakkiaan vasten. — Kuinka erinomaista, että tapaan isännän. Minulla oli tässä juuri aikomus pistäytyä Huoposella, ottaa hänet mukaan ja sitten tulla Tuunaan.

Kirkkoväärti yski ja haki sanoja. Ilo kiskoi kyyneliä esiin rinnasta ja hän kiersi ja huppuroi lumessa, pääsemättä selville, mihin päin olisi paras lähteä, takaisinko Tuunaan vaiko pappilaan.

— Jumal'antakoon, lohkeni vihdoin hänen vanhanmiehen-suustaan, — tervetuloa vaan Tuunaan.

— Ei toki, sanoi kirkkoherra, katsellen korkeudestaan alas matalaan, jäntterään isään ja tyttäreen, — nyt mennään meille, kun tässä juuri lähellä ollaan. Kyllä siellä äidin pannu aina on kuumana. Ja sitten näette meidän lapset oikein kauniissa leikissä. Liitonarkkiahan he... Niin, en tiedä kenen päähän se leikki on tullut.

— Jeremiaksen, sanoi Alma Tuuna hymyillen — kenenkäs muun...

Ja hänen puhtaat punaiset poskensa helottivat.

— Niin, en tiedä. Kyllähän poika tuntuu Jumalan armoittamalta, mutta eihän sitä voi etukäteen tietää, voi koko kehitys siihen pysähtyä ja syntyä jotakin aivan tavallista. Pääasia, että tulisi kunnon ihminen... Kuinkas olisi, jos minä nyt käväisisin kauppiaalla ja ottaisin hänet mukaan pappilaan, ja te, arvon ystävät, jatkaisitte... Niin, Somerin lapset ovat siellä meillä myöskin...

Mutta Alma tahtoi lähteä hakemaan kauppiasta ja niinpä isä ja kirkkoherra menivät pappilaan.

Koko talo tuntui vilisevän lapsia ja heidän leikkiään. He ehtivät tuskin tervehtiä vanhoja ihmisiä, niin kiire heillä oli. Tytöt koettivat leikissä tarvittavia vaatteita, pojat häärivät liimapannun ja paperien ääressä. Joku viskasi ilmaan vaatekaistaleen, veto vei alas tärkeän paperipalan, nousi huuto ja melu. Tytöt riitaantuivat kauneimmista tilkuista, Haagar löi Irjaa, vaikka Irja oli suurempi. Äidin täytyi tulla väliin. Levottomat punaiset täplät paloivat äidin poskilla.

Isojen ihmisten päästyä saliin, otti kirkkoherra vaimoaan hartioista, katsoi korkeudestaan — sillä hän oli pitkä mies — hänen suuriin vakaviin silmiinsä ja lausui hymyillen:

— Tämä meidän äiti on hiukan levoton — ei pidä olla, äiti kulta. Hän on viime päivinä aivan muuttunut. Ei hiuskarvaakaan putoa päästämme ilman Jumalan tahtoa. Minä kerron arvon ystävillemme hänen huolensa, jahka kauppias ja Alma neiti tulevat. Kuinkas Tuunassa jaksetaan?

— Kiitoksia vaan, sanoi kirkkoväärti raskaasti. Ei elä eikä kuole meidän emäntä. Pitää tyytyä Jumalan tahtoon.

Hän alkoi nyt väännellä, yskiä ja kyynelöidä, ja ihmistuntijana huomasi Nahinen heti, että hänellä oli jotakin tunnollaan, antoi vaimollensa merkin ja vei vieraan suljettujen ovien taakse.

Vanhus pääsi vaivalloisesti alkuun. Niinkuin vanha kello ennen lyömistään ähkyy ja läähättää, niin hänkin venytteli suussaan epämääräisiä ääniä. Kahdesta asiasta hänen oli puhuttava.

Hänellä oli rahoja — ennen muinoin se olisi ollut hyvinkin suuri raha, nyt ei se ollut mikään niin suuri, kun kaikki oli niin kallistunut. Oikeudella se oli koottu. Silloin kun täällä hakattiin Mäkimatkan suuria metsiä, olivat tukkilaiset ottaneet maitoa — kymmenen penniä tuoppi ja sittemmin kymmenen penniä litra, halpaahan se oli, mutta siitä oli kuitenkin kertynyt jotakin. Ja sitten oli kerran myyty metsäpalsta ja lehmä, Omena oli myyty kaupunkiin ja ne rahat oli pantu talteen. Niin että se summa oli nyt kymmenen tuhatta. Isäntä oli alkanut koota tätä summaa vaimoansa varten silloin kun toinen halvauskohtaus tuli. Näytti siltä, että hänellä voi olla elonpäiviä vielä pitkällekin, kun on ruokahalu niin hyvä. Kun tuli vanhoilla päivillä tehtyä sellainen synti, että tuli otettua se nuori vaimo. Siinähän se pilaantui. Ettei joutuisi puutteeseen, jos sattuisi lapsille riita talosta — kuka ne lapset tietää, ne voivat olla riitaisiakin. Oli ilmaantunut sellaisia oireita, että hän, vanhus, pian pääsisi pois. No sellaisia vaan, että jalat alkoivat puutua ja silmät sammua. Johan oli aikakin. Niin että miten oli paras säilyttää rahat? Kotona ne aina olivat olleet, ei hän pankkiin ollut vienyt niitä, mitäs niistä koroista, sellaista syntistä se oli, että ihminen tahtoi enemmän rahaa kuin hänellä oli. Tärkeintä oli kuitenkin sielu. Sehän se menee iankaikkisuuteen.

— Niin, sanoi kirkkoherra hymyillen ja työnsi tuuheita viiksiään kahdenpuolen, — mutta raamatussakin käsketään nimenomaan kartuttamaan maallista tavaraa. Muistaahan isäntä vertauksen miehestä, joka meni ja kätki rahansa maahan. Ei, kyllä me panemme rahat pankkiin, että sairas saa korotkin eikä joudu puutteeseen. Meillähän on oma säästöpankki.

Pienen äänettömyyden syntyessä ravisti isäntä päätään ja hänen kulmakarvansa olivat huolestuneesti rypyssä. Ei, ei se sentään ollut omaa se raha mikä tuli yli, vaikka maailma olikin omistanut sellaisen tavan, että otti korot. Korot olivat pahan hengen keksintöä, sielunvihollisen.

Vanhuksen olisi tehnyt mieli puhua tästä asiasta paljon enemmän, mutta kirkkoherra hymyili sillä tavalla, että hän huomasi kirkkoherran menneen vastakkaiselle puolelle. Ja tiesi hän sen jo siitäkin, että kirkkoherra oli ollut perustamassa pankkia. Lisäksi saapuivat juuri kesken heidän puhelunsa kauppias ja Alma. Kuului kuinka ruustinna kehoitti Almaa menemään edellä ovesta. Kirkkoväärti oli tullut surulliseksi pankin vuoksi. Hän jo epäili, sanoisiko Nahiselle toisen asiansa. Se oli kuitenkin käynyt hänelle taakaksi, josta täytyi päästä. Niin hän siis hetkisen käänteli ja väänteli ja vihdoin alkoi. Kun puhuivat, että oli sellaisia maanpettureja, sellaisia, jotka saavat kovan rangaistuksen, sellaisia, jotka nousevat laillista hallitusta ja esivaltaa vastaan. Ja kun puhuivat, että... eihän sitä tietänyt oliko se totta, mutta... eihän hän sitä uskonut eikähän se voinut olla totta: Somerin isäntä oli aina ollut vakava ja kunnollinen mies, sen saattoi sanoa, vaikka hän oma poika olikin. Arvo Mäkimatkasta sen paremminkin saattoi uskoa, vaikkei tosin hänestäkään. Mutta yhdessä he kumminkin olivat lähteneet. Kas, Somerin isäntähän oli kaiken talvea hankkinut rehua ja viljaa tälle venäläiselle sotaväelle ja Pietariinkin oli jotakin vienyt, koskapahan hän aina Pietarissa oli käynyt ja monta kertaa viipynyt hyvinkin kauan. Ja nyt hän taas oli lähtenyt ja oli jo kolmatta viikkoa poissa ja tytär, tuo Alma, puhui, ettei ollut lähtiessään tietänyt milloin tulee. Ja mitä ne ovat ne sellaiset, jotka nousevat laillista hallitusta ja esivaltaa vastaan? Missä ne nousevat? Millä tavalla ne nousevat? Matkustavatko ne jonnekin muualle? Onko siinä sitten todella perää, että on sellaisia, jotka nousevat esivaltaa vastaan ja että niitä kohtaa elinkautinen vankeus Venäjällä?

Kirkkoherra oli käynyt vakavaksi ja tarkkaavaksi. Pian ei voinut kieltää, että hänkin oli kuullut salaperäisistä matkalaisista, jotka lähtivät liikkeelle yöllä, valepuvuissa, ja kulkivat olkikuormissa Ruotsin rajan yli, tai sitten peräti suksilla meren poikki. Puikoissakin niitä kuului kiertävän pohjan tietä ulkomaille. Santarmien käsiin oli moni joutunut ja hengellään saanut maksaa rohkeutensa. Eikä sitä mitenkään oikeaksi saattanut katsoa, että Suomen miehet sillä lailla panivat isänmaan alttiiksi vaaralle. Tiettyhän se oli, mitä siitä tuli maalle ja koko kansalle: täydellinen venäläistyttäminen. Ja kuka ne tietää, kutka niistä vankiloista elävinä pääsevät. Viattomat tietenkin kärsivät seuraukset seikkailijoiden teoista. Sillä mitäpä ne muutakaan ovat kuin seikkailijoita, jotka sellaisiin varomattomiin ja suorastaan rikollisiin tekoihin ryhtyvät.

Vanha kirkkoväärti kuunteli häntä valkoiset kulmakarvat tuuheana harjana silmien päällä, voimakas nenänvarsi täynnä ilmaa, jota hän sihisten veti keuhkoihinsa. Hänen vielä kirkkaat silmänsä tuijottivat levottomassa jännityksessä kirkkoherraan ja huulet painoivat pingoittuneina toisiaan. Kirkkoherra sitaisi harvinaisen pitkillä ja valkoisilla sormillaan hiukset ohimoiltaan, katsoi silmälasiensa alitse lempeästi vieraaseen ja tuli aivan hänen eteensä.

— Mutta eihän isäntä nyt sitä ajattelekaan, että ikämiehet ja kunnon ihmiset niille retkille lähtevät. Onhan Somerin isäntä ennenkin viipynyt ja vaikka nyt Arvo Mäkimatka ei ole tahtonut oikein asettua, niin eihän nyt hänkään toki. Pahanpäiväisten poikien ja ajattelemattomien retkiä ne ovat... Niin, niin, kyllä vain sitä sivistyneidenkin joukossa tavataan sellaisia, ja niitä ne kai pääasiassa ovat. Seikkailu on aina huvittanut sellaisia. Mutta luulen, että kauppias ja Alma neiti jo ovat tulleet ja minullakin olisi ystävilleni esitettävänä jotakin...

Tuunan isäntä yhä istui ja hänen ajettu, sileä leukansa värähteli. Kirkkoherra laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin auttaakseen sanoja esille. Vihdoin viimein sai vanhus suustaan:

— Ää... ää... ää... kaikki kumminkin sitä sanovat, että jo sitä Somerin isännältä peltipurkkiruuat ja kaupungin juomat loppuivat. Jos enää on hengissäkään.

Kirkkoherra painui vanhuksen puoleen.

— Hyvä ystävä, tiedättehän toki, mitä Somerissa tapahtui. Ettekö tosiaan? Kas, isäntä kai viivyttelee matkalla senvuoksi, että täällä kotona — no, kai isäntä sen nyt on kuullut? Tai arvaatte kuitenkin? No, käki on lentänyt leppälinnun pesään ja tekee siellä tuhojaan.

Kaikki vanhan miehen kasvoissa jännittyi. Vihdoin valui musta veri aalto yli hänen otsansa. Hän oli ymmärtänyt, miksi Somerin isäntä viipyi.

Hänen poikansa ei ollut mikään seikkailija. Häneltä oli mennyt koti ja kunnia.

Saatettiin nyt siirtyä kirkkoherran asiaan. Istuttiin salissa ja hopeinen kahvikalusto tuli monien pikkuleipien keskelle pöytään. Alma Tuuna oli kursailun perästä saatu sohvaan istumaan, Lennartti Mäkimatkan kihlattuna oli se paikka hänelle itsestään tuleva. Ruustinna istui hänen vierellään, posket punassa, otsalla, silmien yläpuolella pieni väreily, joka todisti hänen jännittynyttä mielentilaansa. Kirkkoherran katse seurasi häntä tyynenä ja hellänä — heidän harvinaisen hyvä suhteensa tunnettiin pitäjällä, niinkuin yksi sielu he olivat. Ruustinnahan ei ollut mikään kaunis, sellainen tummakulmainen, iloinen ja laulava ihminen hän oli, ja aaltoilevaa tukkaa hänellä oli niin paljon, ettei hän näyttänyt tietävän minne sitä olisi pannut.

Tuuli vingutti jotakin oksaa ikkunan takana. Lasten äänet kuuluivat seinien läpi. Salissa pöydän ympärillä kilisivät kahvikupit, keskustelu ei tahtonut lähteä liikkeelle. Ruustinna puhui miltei yksinään, temmaten lauseen sieltä, toisen täältä. Alma Tuuna koetti tunkea isänsä kasvojen läpi, saadakseen tietää mitä hänen ja kirkkoherran välillä oli puhuttu. Kauppias tuijotti suurilla kalansilmillään eteensä kahvikuppiin, ikäänkuin hänelläkin olisi ollut jokin huoli. Kaikkien oli tukala olla. Yhtäkkiä puhkesi kirkkoherran kasvoille hymy, joka valaisi harmauden huoneessa kuin lamppu.

— Anna-Liisa, sinä! sanoi hän ja hänen tasaiset valkoiset hampaansa paljastuivat, — kerrommeko nyt ystävillemme huolemme? Asia on se, että minä olen saanut kirjeen, hyvin kovan kirjeen, ja se tuottaa meidän äidille päänvaivaa.

— Sydämenvaivaa se tuottaa! pääsi ruustinnalta melkein parahtaen ja kyyneleet olivat heti hänen silmissään. — Sinä olet niin varomaton... Mieheni on niin varomaton, kaikille pitää sanottaman totuus, kaikkien asioihin pitää sekaannuttaman!

— Mutta oma vaimoni, sinähän puhut niinkuin se mies, joka maailmassa teki ensimmäisen murhan: »Olenko minä veljeni vartija!»

Hän lievensi sanojaan lämpimällä hymyllä.

— Kyllä siinä jokin raja täytyy olla, jatkoi ruustinna. — Mitä pitäisit siitä, jos sinulle alituisesti tultaisiin puhumaan kaikesta mikä ei mitäkin miellytä.

— Mitä pitäisin? Olethan sen nähnyt: kirje, joka sinua niin on huolestuttanut, on minulle ollut täydelleen ilmaa.

— Ties mitä sinulle vielä tekevät pitkillä sairasmatkoilla, kun yksinäsi kuljet...

— Mutta Anna-Liisa!

Kirkkoherra vei, yhä hymyillen, käden povitaskuunsa. Silloin ruustinna säpsähti istualtaan ja alkoi koota kahvikuppeja. Kirje kädessä jäi kirkkoherra katsomaan häneen. Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa vetäytyivät ankaraan suruun. Ruustinna tunsi sen maahanpainuneiden silmäluomiensa alitsekin, jätti työnsä kesken ja painui takaisin istualleen. Äänetön pieni sananvaihto oli silmänräpäyksen aikana suoritettu näiden aviopuolisoiden välillä, jotka toisiaan niin rakastivat, vaimo oli saanut nuhteet ja hapuili takaisin tasapainoaan. Läsnäolevista oli Alma Tuuna ainoa, joka jotakin aavisti sohvatoverinsa mielentilasta. Kirkkoväärti ja kauppias odottivat jännittyneinä kirjeen sisältöä.

— Etkö antaisi meille toista kuppia, äiti? kysyi kirkkoherra ja hymyili taasen.

Ruustinna oli sekoittanut kupit, hänen muutenkin verevät kasvonsa vetäytyivät entistä punaisemmiksi hän pyysi hämillään anteeksi ja meni hakemaan toisia kuppeja. Ruokasalissa tavoittivat hänet pikkutytöt. Haagarilla oli hänelle jotakin sanottavaa, sitä, että — mutta kukaan ei saanut sitä kuulla! Sitä, että voisiko hän vielä tarjota Irjalle ja Siirille pikkuleipiä? Kyllä, kyllä, eivätkö lapset sitten olleet saaneet? Olivat, mutta Irja ja Siiri varmaan tahtoivat. Äiti punnitsi hetkisen, tytön kädet yhä kaulallaan: jos olisi ollut kysymys hänen omista lapsistaan, niin ei hän olisi heille antanut. Hänen silmänsä pysähtyivät Irjaan, joka tummansinisessä samettikoltussaan seisoi astiakaapin luona ja hypisteli hopeapaperista tehtyä tähteä.

— Pyysivätkö Irja ja Siiri? kuiskasi hän tyttärensä korvaan.

‒ Pyysivät.

— Tarjoa sitten heille, koska he ovat vieraitamme, teki äiti nopeasti johtopäätöksensä, — mutta älkää ottako te, jotka olette kotiväkeä.

Haagar irtaantui nopeasti äitinsä sylistä ja meni toimeliaana saliin. Sieltä hän toi leipäkorin, ja äiti kuuli hänen sanovan:

— Tee hyvin, Irja — sinä et saa mitään, sinä Lyydia, sinä olet kotiväkeä. Tee hyvin Siiri!

Sitten hän tuli tuomaan leipäkorin takaisin saliin. Hän oli kuin ilmetty äitinsä, voimakas ja aikaansaava. Ei värekään hänen kasvoillaan osoittanut, että hänen oli ollut vaikea kieltäytyä herkuista. Hänen pienet jäsenensä värähtelivät elämää, hänessä oli jotakin niin valmista, että olisi saattanut kuvitella hänen olevan kymmenen lapsen äitinä jossakin pienois-ihmiskunnassa. Nuorempi sisar, Lyydia, oli tullut ovelle ja taisteli siinä itkua vastaan. Hänen tarkoituksensa oli nähtävästi ollut vedota äitiin, mutta vanhempi otti häntä käsipuolesta ja vei hänet päättävästi ruokasaliin, missä Somerin lapset hyppelivät piparkakut käsissä, vaaleat kutrit liehuen. Äiti näki tämän kaiken ja hänelle tuli ajatus: niitä pitää lujilla, joita rakastaa, niiden antaa olla höllällä, joista ei välitä. Hän painoi samassa alas mielenliikutuksensa ja ymmärsi miehensä: hänen täytyi, jos hän rakasti seurakuntaansa, pitää sitä lujilla. Ja Jumalan palvelijana hänen täytyi rakastaa seurakuntaansa. Aviopuolisot vaihtoivat nyt katseen — se täytti kiitävän pienen silmänräpäyksen, mutta se riitti heille vakuuttamaan, että he taasen olivat yhtä.

Kirkkoherra ojensi nyt kätensä kirjettä kohti. Kaikkien vieraiden silmät riippuivat kiinni kuoressa, Alma Tuunan säikähtyneinä, kirkkoväärtin ankarina, kauppiaan ainoastaan uteliaina. Anna-Liisa Nahinen ei enää pelännyt. Hänen miehensä kohtalo kai oli sanoa ihmisille totuus, sanoa se siksi, että hän rakasti heitä.

Paperi kahisi, tuuli ikkunan takana itketti jotakin paljasta oksaa. Kirkkoherra alkoi hymyillen lukea ja hänen vaimonsa kuunteli hymyillen.

Sinä kirkon syöttiläs!

Huomaa tämä ensimmäinen varoitus! Valtionkirkon mädännäisyys on jo tullut puheenparreksi. Sen virkailijoiden pääharrastus on yksinomaan omien etujensa suojelemista. Hartaina kapitalismin puoltajina sekaantuvat he kaikkiin maallisiinkin asioihin ja pönkittävät rikkaitten oikeuksia jumalallisena maailmanjärjestyksenä. Keskiajan silmälasien läpi katselevat he maailmaa. Sinä, Kankaan seurakunnan syöttiläs, et muodosta mitään poikkeusta yleisestä säännöstä. Varo sinä pulleaa rintaasi ja kukkaroasi, sillä köyhälistön silmät ovat jo avautuneet eikä se enää aio alistua kirkon nöyriksi, kerittäviksi lampaiksi. Varo sinä, kun lähdet harjoittamaan noituuttasi kuolevien vuoteen ääressä. Moinen touhu ei enää menettele. Ennenkuin tiedätkään pamahtaa!

Kostaja.

Kirkkoherra taittoi kirjeen kokoon, pani sen kuoreen ja pisti taskuunsa. Värähtelevät liikkeet olivat palanneet hänen vaimonsa otsalle. Sekä vieraat että isäntäväet vaikenivat. Hetken perästä pääsi Alma Tuunalta ja kauppiaalta yhtaikaa huudahdus: kuka sen on mahtanut kirjoittaa? Ja he alkoivat vuoroin tuijottaa toisiinsa, vuoroin hymyilevään kirkkoherraan.

— Kuka kirjeen on voinut kirjoittaa?

— En tiedä, sanoi kirkkoherra. — Minulla ei pitäisi olla täällä keitään vihollisia.

— Kemppainen kuuluu uhanneen, huomautti kauppias. — Siitä, kun kirkkoherra julkisesti saarnoissa on puhunut viinanpolttoa vastaan.

— Ettehän, rakas ystävä, mahtane uskoa Kemppaisen kirjoittaneen tätä kirjettä.

— Ei, Kustaa ei osaa lukeakaan.

— Mutta jos se on veli? Sehän nyt on näillä mailla?

— Sekö kuritushuonevanki? Ei, kyllä tämä on jonkinlainen kynänkäyttäjä.

— Pitäjäänhän on viime aikoina tullut niin paljon vierasta väkeä.

Ruustinna keräsi ääneti kokoon kahvikuppeja, hänen kätensä värähtelivät astioiden kilahtaessa vastatusten, ikäänkuin äänet olisivat häneen ruumiillisesti koskeneet. Vaistomaisesti etsivät Alma Tuunan silmät kirkkoherran korkeaa rintaa, josta kirkkoherran puhuessa soi ikäänkuin jotkin urut. Kirkkoherrahan oli paremmin laiha mies kuin lihava, mutta vanhana voimistelijana oli hän hoitanut myöskin »pyhän hengen temppeliään».

Vaiettiin hetkinen. Sitten otettiin kysymykset uudelleen esiin. Taas vaiettiin ja taas kysyttiin.

— Niin, arvon ystävät, sanoi vihdoin kirkkoherra, tarkoitukseni ei mitenkään ollut vaivata teitä antamaan neuvoja. Tahdoin ainoastaan läheisimmilleni näyttää, mitä virtauksia liikkuu seurakunnassa.

Kauppias oli sitä mieltä, että kirje joka tapauksessa olisi näytettävä poliisille. Alma Tuuna pyysi ujosti ja kierrellen kaarrellen, ettei kirkkoherra vain puhuisi siitä kirkossa. Ihmiset ärtyivät kovin saarnoista. Kun kysyttiin vanhan kirkkoväärtin mielipidettä, ravisti hän ainoastaan päätään ja sanoi:

— Äää... äää... viimeiset ajat... maailmanloppu.

— En mihinkään minä aio ryhtyä, sanoi kirkkoherra ikäänkuin keskustelu nyt olisi ollut tyhjennetty ja piste pantava perään. — Ei hiuskarvaakaan putoa päästämme ilman taivaallisen Isämme tahtoa. Etkö, äiti, antaisi meille hiukan kahvia lisää!

Ruustinna nousi nopeasti ja koetti kahvipannua. Se oli jäähtynyt ja hän läksi viemään sitä keittiöön. Kirkkoherran mennessä puhelimeen, innostuivat Alma Tuuna ja kauppias jatkamaan arvelujaan.

— Kun minusta tuntuu, kuiskasi Alma, — että vaikka kyllä se on paha sanoa... Minusta tuntuu ihan, että se on... mutta älkää sentään puhuko kenellekään... Tai ehken minä... Ettehän sano kenellekään? Kanttoria minä ajattelen.

Hänen kuiskauksensa oli tuskin kuulunut, kun kirkkoherran askeleet jo likenivät. Kauppias ei enää ehtinyt vastata, mutta hänen suuret silmänsä olivat sanoneet, ettei olettamus ollut mahdoton.

Somerista oli soitettu lapsia kotiin. He eivät vielä olisi ehtineet, heitä puettiin yhä leikkiä varten. Lauri, joka aluksi niin oli iloinnut papintoimestaan, oli yhtäkkiä saanut päähänsä, että hän on rumpali. Jeremias oli tutkinut tekstiä ja havainnut sellaisen virkamiehen asiaankuulumattomuuden. Lauri oli kuitenkin pysynyt päätöksessään ja seisoi peltipurkki köytettynä kaulan ympäri, molemmissa käsissä puulusikka. Hänen äitinsä muotilehdissä oli joskus ollut pojan kuva, pienen rumpalin, joka oli tehnyt häneen niin lähtemättömän vaikutuksen.

— Kaikki tavarat jäävät tänne! huusi Jeremias, posket kuumina. — Kaikki vaatteet ja sauvat ja tähdet!

— Ja jokainen tuo seuraavalla kerralla mukaansa kynttilän, selitti Haagar.

— Täytyy aina olla kaksi samanväristä vahakynttilää! kuului taasen Jeremiaksen kimakka, rasittunut ääni.

— Minä tuon Fedja-sedän kauniit kukalliset kynttilät! riemuitsi Irja.

— Ne nyt eivät ensinkään kelpaa! sai hän suinpäin vasten silmiä ja Jeremias paiskasi käsistään sakset niin että pöytä kolisi. — Älä tuokaan niitä!

Irja jäi hiljaisena seisomaan ja katseli häntä kulmiensa alta. Sitten hän kuin kissa karkasi hänen kimppuunsa ja alkoi lyödä nyrkeillään. Jeremias ei lyönyt takaisin, vaan peräytyi. He kiersivät pöytää. Lauri rummutti lusikallaan peltipurkkiin ikäänkuin hän olisi säestänyt jotakin toimitusta. Haagar ja Lyydia panivat kokoon pukuja, läjäytellen niitä ilmassa niinkuin isot ihmiset pyykkiä vetäessään.

— Enkeli! huusi Haagar yhtäkkiä ja töytäisi heidän eteensä. — Kaadatte enkelin.

Jeremias pysähtyi pelästyneenä pöydän eteen enkelin ääreen ja selvä katumus kuvastui hänen kasvoillaan. Irja oli paiskautunut maahan ja itki.

— Minä en tule, minä en tuo mitään kynttelejä, jos te vielä, jos sinä vielä, niin minä... minä tapan sinut!

Isot ihmiset tulivat. Liisa oli jo ehtinyt Somerista tänne. Miksi Liisa oli itkenyt? Pappilan täti torui Jeremiasta siitä että Irja valitteli. Haagar selitti asiaa. Ähäh, se oli sinulle oikein! ajatteli Irja, Liisan vetäessä päällyskenkiä hänen jalkaansa.

Muutkin vieraat tekivät lähtöä. Hämärsi jo. Kauppias, joka oli kivulloinen mies, etsi uuninkylkeä ja pian olivat kaikki muut hänen ympärillään. Jokainen päästi vuoronperään hiljaisuuteen jotakin siitä mikä painoi hänen mieltään.

— Kyllä kai olisi aika jo, alkoi Alma Tuuna, sanoja etsien, — että isä heittäisi kirkkoväärtin toimen. Varsinkin nyt, kun... on tapahtunut yhtä ja toista. Riikka siellä meillä sitä ajattelee yötä päivää. Ettei kirkolle meidän tähtemme tulisi mitään. Kauppiashan olisi niin omansa siihen toimeen...

Kirkkoherra ja kauppias vaiensivat hänet yhteen ääneen. Sellaista kirkkoväärtiä kuin Tuunan isäntä ja tyttäret yhteisesti, ei ollut maan piirin päällä.

— Riikkahan toimen hoitaa... isän apuna, minä menen pian naimisiin.

Alma kangersi tätä sanoessaan, onnellisena sisarensa puolesta, jonka kiintymyksen kirkkoväärtintehtäviin hän tunsi.

— Mitä he oikeastaan tahtovat? lausui nyt vuorostaan kauppias. — Sitäkö, ettei kenelläkään olisi mitään omaisuutta? Mutta eihän omistaminen ole huoletonta, paljon vaikeampaa monesti on sen, jolla jotakin on kuin sen, jolla ei mitään ole.

‒ Äää... ää... äää... niin se on niinkuin tyttäreni sanoo: kauppias ottaa vain kirkkoväärtin toimen, puhui Tuunan isäntä. — Kun siellä Somerissakin nyt ovat asiat niinkuin ovat... Ei siksi, että ei Somerin isäntä mikään maankiertäjä ole. Mutta mitäpä puolta hänellä siellä nyt olisi, kun talo oli emännän. Sellaista se on, kun isäntä nai taloon.

Kirkkoherra selitti vanhalle kirkkoväärtille toistamiseen, ettei niin ihanteellista kirkon hoitoa kuin Kankaan pitäjässä tavattu missään.

Ruustinna oli seisonut urkuharmonin edessä, katse tähdättynä ristiinnaulitun kuvaan, joka riippui soittokoneen yläpuolella. Hän puserteli ja ojenteli ristiin liitettyjä käsiään ja puhkesi vihdoin puhumaan hiljaa sillä sointuvalla äänellä mikä on ominainen laulutaitoisille ihmisille:

— Sen minä vain tiedän, että minä tahdon rakastaa meidän pitäjäläisiä enemmän kuin ennen. Jos minä tietäisin, kuka on tuon kirjeen kirjoittanut, niin minä menisin hänen luokseen ja... ja... niin, jos hän olisi sairas, niin minä oppisin häntä, minä antaisin hänelle mitä ikinä voisin... Maailman koko onnettomuus on siinä, että se tahtoo olla tuomari. Minun on tuomio, sanoo Herra. Anteeksiannossa on ihmiskunnan ainoa pelastus.

Hän kohosi siinä puhuessaan ikäänkuin yläpuolelle maata ja kun kirkkoherra pani kätensä hänen olkapäittensä ympärille, olivat he kuin kaksi sisarsielua, jotka toistensa lentoa kannattaen kohoavat korkeuksiin.

Pimeni. Taulun tummalta pohjalta erottautui ristiinnaulittu. Jokainen läsnäolevista tiesi, että häntä kotona odottaa päivällinen ja kaikki mikä hänen arkeensa kuuluu, mutta jokin kumma voima piteli heitä yhdessä ikäänkuin he olisivat hakeneet turvaa toisistaan. Tunsivatko he näkymättömän nuotan silmukkain vetäytyvän kokoon ympärillään? Kirkkoherra vihdoin rikkoi hiljaisuuden:

— Äiti, emmekö jo syö ja vieraat tietysti kanssamme? Silloin vieraat läksivät.