Part 7

Tuunassa kului toinen päivä toisen kaltaisena. Kelloa olisi tuskin tarvittu talossa, sillä niin täsmällisesti tiesi jokainen herätä aamulla, mennä askareilleen, tulla ruualle, mennä uudelleen työhönsä, tulla uudelleen ruualle ja vihdoin illalla panna maata. Sellaisetkin tulokkaat talossa, jotka olivat köykäisempää ainetta, joutuivat täällä pakosta polkemaan entisissä jäljissä. Alma-tytär oli aina navetassa, Riikka-tytär kävi miesten töissä, isäntä valvoi talon silmänä, muuta ei hän tehnyt, koiraa ei olisi tarvittu. Ilokseen tyttäret sen kuitenkin pitivät, sehän oli ainoa, jolle he hymyilivät, muuten ei kai talossa olisi hymyilty enempää kuin naurettiinkaan. Tuunassa ei naurettu eikä paljon puhuttukaan. Ihmiset kulkivat toistensa ohi pihamaalla sanomatta sanaakaan. He eivät olleet suuttuneet, se ei johtunut siitä. Mutta he karttoivat turhia sanoja, niistä oli tili tehtävä tuomiopäivänä. Teidän sananne olkoon jaa, jaa ja ei, ei. Kun vieraitakin tuli — ja niitä kävi ja ne otettiin kohteliaasti vastaan, niin oli kuin jokin näkymätön suojeleva vaate hetkeksi olisi siirtynyt syrjään päästääkseen vieraat sisäpuolelle. Talon painuessa oman väen hiljaisuuteen vaate taasen vetäytyi paikoilleen vaimentaakseen kaikki äänet ja liikkeet. Vieraat otettiin, niinkuin sanottu, kohteliaasti vastaan, mutta tarjoilu ei koskaan ollut ylellistä, niinkuin elämä yleensäkin oli karua. Yhteisessä pöydässä syötiin silakkaa, leipää ja perunoita, silloin tällöin läskikastiketta, puuroa ja perunakeittoa. Kullakin päivällä oli oma päivällisruokansa, ehtoo- ja aamuruoka oli sama. Pyhäpäivät erosivat jyrkästi arjesta. Ne päivät olivat vieläkin hiljaisempia kuin muut. Lauantaina oli joka nurkka siistitty, kaikkiin nauloihin oli pantu puhtaat pyyhinliinat ja kaikkien portaiden eteen uudet havut. Aamusta lähtien valmistauduttiin kirkkoon ja kirkosta tultua istuttiin ja ikäänkuin märehdittiin mitä siellä oli kuultu. Koko talossa ei ollut ainoaa pehmeää tuolia tai sohvaa. Suuressa salissa huutelivat huonekalut toisiaan, tilava pöytä, jonka molemmat päät laskettiin saranoilla alas niin että näkyviin jäi vain kaitainen levy, saattoi syystä läjäyttää levyjään udellakseen oliko vastapäätä avaraa huonetta astiakaappi, ja ne kahdeksan tuolia, jotka seisoivat neljän ikkunan alla, vaikeroida yksinäisyyttään. Hallitsevin koko huoneessa oli muratti. Se oli laajalta tunnettu, sillä se oli ollut rehevä ja muhkea jo silloin, kun Tuunan talossa oli kestikievari aikoinaan, ja moni matkustava nainen oli siitä varkain ottanut oksan. Muratti yleni kahdelta koivuiselta kannolta kahdessa vastapäisessä nurkassa ja kiersi ankaralla vihannuudellaan ympäri koko huoneen. Tuo muratti oli ikäänkuin Tuunan talon haltia. Kaikki ne heleämmät, iloiset kukat, joita tyttäret toivat kylältä, joutuivat täällä vieraaseen maaperään ja menestyivät huonosti — muratti rehoitti vuodesta vuoteen, heitellen kiehkuroitaan pitkin valkoisia seiniä, hypellen nurkkauksissa rohkeiksi silloiksi ja täyttäen valkean huoneen oudolla tummalla tuoksullaan. Tämän muratin alla olivat Tuunan arat tyttäret kohdanneet rakastettunsa ja vaihtaneet heidän kanssansa avuttomat hyväilyt. Arvo Mäkimatkakin esiintyi aina Riikka Tuunan seurassa kömpelönä.

Muratti oli talon toinen haltia, tuore, villi ja rohkea — toinen oli talon emäntä, lahoava, maatuva ja liikkumaton, talon ristinpuu. Molemmat yhdessä antoivat leimansa talolle ja loivat sen henkeä. Siellä kulki rinnan taikka vastakkain kaksi virtausta, toinen villi, tuore ja rohkea, joka vaikutti että jokainen talonväistä kävi riippumattomana, omia teitään, tekemättä toiselle tiliä sisäisistä asioistaan; toinen orjuuttava, maahan painava, iloton, joka pidätti jokaisen naurun. Eino-Ilmarikin, joka oli nuori ja jonka olisi pitänyt vielä saada nauraa, kävi täällä hiljaiseksi. Vain muualla hän saattoi olla reipas ja nuori. Sairas emäntä, joka oli elänyt seitsemäntoista vuotta puhumattomana ja liikkumattomana, piti taloa äänettömän painostuksen vallassa. Kukapa jaksoi muistaa, että hän oli ollut nuori ja kaunis, kun Eino-Ilmari syntyi, että hän jonkin päivän oli jokeltanut ja hymyillyt esikoiselleen. Kymmenkunnan vuotta oli isäntä kuunnellut sekä oppineita että itseoppineita parantajia, mutta kun uusi halvauskohtaus sitten oli vienyt emännältä viimeisenkin puhelahjan, odotettiin vain kuolemaa päästämään elävää ruumista maan poveen, jonne se kuului enemmän kuin maan päälle. Aamulla nostettiin emäntä vuoteesta keinutuoliin ja illalla hänet nostettiin takaisin vuoteeseen. Väkevimmät palvelustytöt, muonamiehet ja rengit kävivät viikkovuoroin auttamassa nostamaan ja saivat työstään palkan. Vanha kirkkoväärti oli miltei aina itse auttamassa. Hän kantoi ristinsä uskollisesti.

Tämän sairaan luo oli ruustinna tervetullut vieras. Sisar Hulta, joka oli diakonissa, kuunteli häntä, peitti sairaan ja avasi ikkunoita. Sairas söi ilman valintaa kaikki mitä ruustinna kuljetti hänen syötäväkseen. Eikähän hän mitään epäterveellistä kuljettanutkaan, ymmärsi hän sairaan tarpeet. Eikähän hän sairaan hoidossakaan mikään tottumaton ollut, iloisesti hän toimitti epämiellyttäviäkin tehtäviä niin että sisar suorastaan oli hänelle kiitollinen.

— Eikä vain tule kuolema, sanoi sisar Hulta, nyökyttäen päätään sairaan keltaisen harmaita lihavia kasvoja kohti, jotka raskaasti painoivat tyynyjä keinutuolin selkänojalla.

Ruustinna laski sormen huulilleen ja katsoi häneen varoittaen.

— Ei hän mitään ymmärrä, vakuutti sisar, — ei tuo kuule eikä näe, syödä vain osaa — mikä sitten lienee Jumalan tarkoitus. Miksi sitten lie ristiksi pantu. Seitsemäntoista vuotta nyt tuossa tuolla tavalla, siinä on jo toisinaan ihan maan haju. Ei hän mitään ymmärrä.

Ruustinna vei, tuskallinen ilme kasvoillaan, uudelleen sormen huulilleen.

— Hän ymmärtää! kuiskasi hän.

Sairaan raskaat, sinertävät silmäluomet olivat vavahtaneet ja jäivät puoliavoimina lepäämään yli silmämunan. Hän oli kuolleen näköinen, jonka silmät vielä ovat sulkematta.

— Niin ne sairastelevat naapuritalojen emännät, sanoi ruustinna, — mutta on ero niinkuin yöllä ja päivällä.

Ruustinnan silmäys, jonka hän loi köyhään, karuun huoneeseen, sanoi selvästi kenelle molemmista sairaista hän antoi etusijan — tälle nöyrälle, hiljaiselle. Niin, tuli kai tällekin tehdyksi vääryyttä: oma poikakaan, joka syntymällään oli aiheuttanut äitinsä sairauden, ei mielellään katsellut äitiään. Selvästi näki, ettei hän olisi tarttunut hänen käteensäkään. Alma Tuuna sen näytti tekevän mielellään, mutta Riikka piti Eino-Ilmarin puolta ja huusi hänet pois niin pian kuin suinkin täältä äidin huoneesta. Niin, ei suinkaan se korealle nuorelle pojalle ollutkaan mikään hauska tämä tällainen äiti, joka ei elänyt eikä kuollut. Mutta kuka sen tiesi mitä vielä tulisi kunkin ihmisen omalle kohdalle, olisi pitänyt opettaa Eino-Ilmaria siltä varalta. Ei koskaan poika tullut nostamaan äitiään ja aina vanhempi tädeistä, Riikka, tässäkin oli hänen puolellaan. Herraa Eino-Ilmarista tehtiin — ei silti, että taisi aikoa papiksi.

Sairaanhoitajatar näitä puheli ruustinnalle, tuunalaisethan itse olivat niin harvasanaisia. Hiljainen talo oli Tuuna.

Outo aika outoine ihmisineen, tämä kihisevä nuotta, joka kaukaa kiertyen vetäytyi yhä enemmän yhteen ja jo silmukoillaan peitti koko elämän pinnan, tuntui Tuunan jäykässä hiljaisuudessa enimmän. Mäkimatkassa venäläiset pian kotiutuivat, Somerissa heistä tuli suorastaan hauskuus ja pappilassa pääteltiin, että koska hekin ovat Jumalan luotuja, niin heitä täytyy kohdella ihmisiksi. Kankaan kirkonkylän vankka rakennusrykelmä katseli odotellen hiljaista Tuunajärven selkää. Mitä tulee? Mikä tulee? Kuka tulee? Mitä tapahtuu?

Lähellä rantaa haarautui tie; oikea haara johti Tuunaan ja Mäkimatkaan, vasen Someriin, pappilaan ja kirkolle. Veneet lepäsivät kumollaan, talviunessa, odotellen aikaansa.

Uuden sisällön oli kuitenkin Tuunanselkä saanut muutamille ihmisille kirkonkylässä sen jälkeen kun eräänä helmikuun yönä kaksi miestä oli laskeutunut alas töyrästä ja hävinnyt jäälle. Sekä Somerissa, Mäkimatkassa että Tuunassa oli nyt ihmisiä, jotka heitä muistellen katselivat viittatielle toisella mielellä kuin ennen.

Somerin emäntä istui äitinsä luona Mäkimatkassa ja nautti niitä herkkuja, joita Piina kasasi hänen ja lasten eteen. Oli plättyjä, jotka olivat kuin kiehuvaan voihin kastetut, mansikkahilloa ja vadelmahilloa. Äiti, yllään punakukallinen aamuviitta, istui vuoteensa laidalla, pään ympäri käärittynä suuri musta villaliina, polvellaan plättylautanen. Tytär istui ikkunassa pöydän ääressä, syöden plättyjä hänkin. Mossa siirtyi laiskasti toisen luota toisen luo, molempien jalkojen juuressa oli rasvainen täplä, joka osoitti, mihin kissan osa herkuista oli laskettu.

— No, oletko nyt onnellinen? sanoi äiti tyttärelle, hymyillen levollista hymyään.

Tytär otti hihastaan pienen pitsinenäliinan, pyyhki huuliaan ja vastasi:

— En. Luulin että se olisi paljon hauskempaa.

— Sellaista se aina on, naurahti äiti.

— Miksi se on sellaista? sanoi tytär ja katseli paljaiden sireenipensaiden lomitse jäälle.

— Oletteko te jo kyllästyneet toisiinne?

— En tiedä. Toivo väitti pitäneensä minusta, sitä minä en voi unohtaa.

— Älä, tyttöseni, sure. Kaikki kääntyy hyväksi. Kun miehesi palaa, olette kirjurin kanssa saaneet toisistanne kylliksi ja miehesi saa pitää sinut kokonaan.

— Alma väittää, ettei hän palaa koskaan. Ja sitäpaitsi ei hän enää huoli minusta, jos olen jonkin aikaa pitänyt toisesta. Tuunalaiset ovat sellaisia. Jos hän joskus olisi ollut minulle hellä, minä en elä ilman sitä, äiti, mikä siinä onkin? Tuunalaiset elävät ilman lämpöä, he ovat aivan niinkuin mikäkin peuransammal tai jäkälä ‒ miksi häntä kutsuttaneekaan —, joka elää lumen alla. En minä... Minä kuolen jollen saa rakastaa...

‒ Koeta rakastaa lapsia.

‒ Rakastanhan minä heitä. Oi äiti, minä hyväilen, minä suutelen heitä. Mutta ei se minulle riitä. Minun huuleni menehtyvät, jollei niitä suudella — mitä sille voin! Miksi minä olen sellainen? Se on varmaan sinun syysi. Sinä olet varmaan nuorena ollut samanlainen. Oletko?

Äiti hymyili, huojutteli itseään ja pyyhki hyppysiään alushameensa liepeeseen.

— Silloin aina, kuule, kun sinä läksit matkalle — et ehkä lähtenytkään lääkärille, vaan sinä... Sinä olit aina niin kaunis, kun sinä tulit, ja sinulla oli kauniita uusia vaatteita. Voisit sinä nyt puhua minulle suoraan, olen jo tarpeeksi vanha. Ikäänkuin en minä ymmärtäisi sinun hymyäsi. Ikävöit nytkin nuoruudenaikojasi, etkö luule minun arvaavan... Yhden asian voisit sentään sanoa: eikö sinulla koskaan ollut paha omatunto?

Äiti nosti kosteat ruskeat silmänsä ja hänen hymynsä pysähtyi.

— Tiedätkös sinä mitä: sinä rakastat miestäsi, koska puhut pahasta omastatunnosta. Hänestä sinä pidät ja tämä juttu Fedjan kanssa, tämä menee ohitse...

Äiti ja tytär jäivät hetkeksi katselemaan toisiinsa.

— Ihmisiä on niin monenlaisia, sanoi äiti sitten, ja hymyili ikäänkuin hän olisi katsellut johonkin kaukaisuuteen täynnä hauskoja seikkailuja. — Jumala on luonut heitä niin monenlaisia...

Piina tuli sisään ja sulki oven. Perheellä ei ollut mitään salaisuuksia häneltä. Hän otti tyhjän lautasen emäntänsä polvelta, laski sen pöydälle, istuutui kynnykselle, jonka takana lapset telmivät, houkutteli kissan helmaansa ja seurasi keskustelua.

— Olisiko sinusta hauskaa, jollei Toivo todella koskaan palaisi? kysyi äiti.

— En tiedä. En tahtoisi hänelle mitään pahaa. Tulin niin levottomaksi senjälkeen kun hän sanoi rakastaneensa minua. Talonpoikaisella rakkaudella, hän sanoi. On siis sellaistakin rakkautta, joka on kuin jää.

— Mitä... niinkö hän sanoi? puhui äiti. — No jäähän se vasta voikin polttaa. Ajattele rautaa pakkasessa. Se vie ihon hyppysistäsikin.

Somerin emännälle alkoi lopullisesti valjeta.

— Mitä minä olenkaan tehnyt! pääsi häneltä.

Piina puristeli velttoa suurta kissaa poskeaan vasten ja puuttui puhumaan:

— Emäntä pitäisi nyt vaan vähän hauskaa niin kauan kuin isäntä on matkalla. Ei siitä nyt ihminen miksikään tule ja pianhan se nuoruus on ohitse. Sellainen jylhä se aina on ollut Tuunan poika — sanoinhan minä sen alusta asti, ettei meidän Sylviltä sen kanssa päivät kulu. Eihän se sulhasenakaan osannut nauraa. Mitä sellaisella ihmisellä tekee, joka ei osaa nauraa. Onkos se koskaan osannut antaa vaimolleen edes suuta?

Mäkimatkan rouva rupesi nauramaan. Mutta Sylvi Somerin kasvot vetäytyivät syvään punaan. Piina jatkoi häikäilemättömästi:

— Minä näen sen meidän Sylvin suupielistä tällä hetkellä, että Tuunan poika ei koskaan ole osannut aukaista hänen huuliansa. Jörö se on! Naista pitää miehen osata suudella, tiedän minä toki sen. Se pitää olla sellaista, että siihen menehtyy ja tukahtuu. Ja sitten se toinen asia, ettei Tuunan poika ole osannut nauraa. Mitäs kaikesta maallisesta rikkaudesta, jos ihmiseltä nauru puuttuu. Se on tärkeämpää kuin ruoka, se. Ja tärkeämpää kuin kymmenet käskyt. Ilo on pääasia. Eikös niin, Mossa, mitä? Me osataan nauraa me.

Hän osasi todella nauraa. Hän souti ja kiikutteli, pää elävää kuumaa vyyhteä vastaan, ja nauroi kissan turkkiin. Hihi-hihi-hii...

Sylvi Someri ei nauranut.

— Se on nyt täällä sellainen ilon aika tytöillä! jatkoi eukko. — Kun on paljon poikia. Antaa nauraa, antaa nauraa, hihi-hihi-hii, eikös niin, Mossa-kisi!

— Ja jälkeenpäin itkeä, keskeytti Sylvi Somer.

— No niin no, itkeekin ihminen mielellään, kun on saanut oikein nauraakseen.

Lapset törmäsivät ovea kohti. Piina levitti selkänsä sitä vasten ja päästi suuren hohotuksen.

— Emäntä, kuiskasi hän sitten, hartioillaan pidellen kiinni ovea, jonka lapset tuontuostakin saivat raolle: — vai onkos se niin, että venäläinen nuoriherra jo pitäisi hauskaa toisen kanssa? Minä arvasin sen, ne tirskuivat tässä yhtenä iltana puukujassa... Että läksikin se isäntä pois — tietysti koko rakkaus menetti makunsa, kun ei enää tarvinnut pelätä ketään. Mutta jos emäntä nyt malttaisi olla niin ettei ensinkään pelottaisi nuortaherraa ja lapsentyttöä — kyllä ne pian lakkaavat, jollei ole pelotusta.

Nuori emäntä löi koko oikean käsivartensa pöytään ja karkasi ylös vihan vallassa.

Äiti, tuollaisen ihmisen sinä olet antanut hoitaa meitä! päästi hän sihisten suustaan. — Onko kumma, jos kaikki olemme kelvottomia ihmisiä. Äiti, kuinka sinä oletkin voinut!

Piina upotti kasvonsa kissan turkkiin ja nauroi niin että huone helisi. Hänellä oli kirkas nuori nauru, oli vaikea ajatella, että se lähti tuosta rasvaisesta vanhasta eukosta, joka kyykötti kynnyksellä, harmahtavat hiussuortuvat liehuen epäjärjestyksessä.

— Vanha hupsu, alkoi Mäkimatkan rouva.

Piina vaikeni silmänräpäykseksi ja katsahti kissan niskan yli rouvaansa. Mutta rupesi samassa taas nauramaan. Rouvakin nauroi nyt. Ja ennen pitkää nauroi Somerin emäntä. Elämä kävi samassa hetkessä Sylvillekin köykäiseksi. Mikä sen oli sanonut, että ihmisellä piti olla paha omatunto? Hauskaa oli elää. He nauroivat kaikki kolme niin että kyyneleet nousivat silmiin. Entä sitten, jollei Fedja enää pitänytkään! Pitäköön lapsentytöstä, jos haluaa.

— Vanha hupsu, sanoi Mäkimatkan rouva vihdoin palvelijattarelleen, — nouse pois siitä äläkä puhu tyhmyyksiä. Anna lasten tulla sisään ja peitä jalkani.

Hän kallistui vuoteeseen, eukko, yhä nauraen, asteli pitkin harppauksin yli permannon, asetti kissan sänkyyn ja peitti emäntänsä. Ovi lensi auki, lapset tölmäsivät huoneeseen ja karkasivat heti vuoteen ympärille. Oikeastaan molemmat tytöt työnsivät edellään veljeään. Pieni Lauri aielehti kankeana ja ajatuksissaan, tyttöjen hyppiessä kuin perhoset.

Pappilan lapset leikkivät nykyään sellaista leikkiä että tehtiin arkkia, armoistuinta, kynttiläjalkaa, pöytää ja kaikkinaisia verhoja ja pappien pukuja. Jeremias leikkasi tarpeet pahvista ja paperista, liimasi kappaleet kokoon ja maalasi kultavärillä, sinisellä ja punaisella. Jeremian isäkin tuli usein auttamaan ja opettaja-täti neuvoi Haagaria ja Lyydiaa neulomisessa. Enkelit olivat hyvin vaikeat tehdä. Jeremias oli käskenyt Irjaa olemaan hiljaa, että hän leikkaisi enkelien kasvot Irjan kasvojen mukaan, mutta kauniimmiksi. Oli hyvin hauskaa. Opettaja-täti torui, sillä lapset olisivat aina leikkineet. Jeremiaalla oli melkein kuumetta, Jeremian isä oli hänestä levoton.

— Laurista tulee pappi, selitti Somerin pikku poju, yhtäkkiä vilkastuen.

Tytöt kerjäsivät mummolta kankaita ja tilkkuja.

— Pitää olla liinaa ja valkeaa kallista liinaa ja kerrattua liinaa... ja otsakruunu, johon kirjoitetaan... kirjoitetaan... toimitti Irja, muistamatta pääasiaa.

— »Herralle pyhitetty»! sanoi Lauri.

— Mutta Jere on ylipappi! kohotti nyt äänensä kuuluville pieni Siiri.

— Mummo antaa liinaa ja valkeaa liinaa ja silkkiä... Antaahan mummo!

Koko kirkonkylä puhui siinä muiden tapahtumain sivussa pappilanlasten oudosta leikistä. Eivät yksin Sylvi Somer ja hänen äitinsä ihmetelleet, mitä mahtaa tulla Jeremias Nahisesta. »Herralle pyhitetty» oli pienen Jeremiaan isä vastannut heille täynnä hellyyttä. Mutta pitäjän naiset olivat ravistaneet päätään ja kuiskanneet: »se lapsi ei elä kauan».

— Rouva antaa silkkivaatteensa sieltä kaapista, esitti Piina yhtäkkiä kekseliäästi. — Ovat viidenkolmatta vuoden vanhat, mitä niistä enää säästää. Siellä on vihreitä, sinisiä ja punaisia...

Eukko oli jo ovella, mutta Somerin emäntä pani vastaan. Ei äidin kokonaisia pukuja. Tokihan nyt oli tilkkujakin. Ja lapsethan jo olivat saaneet niin paljon.

Lasten penkoellessa erinäisissä tilkkupusseissa, puhelivat äiti ja tytär miehistä, jotka olivat lähteneet salaperäiselle matkalle. Äiti oli levollinen ja vakuutettu heidän pikaisesta palaamisestaan. Hän selitti myöskin iloisesti, että Sylvistä ja Toivosta vielä tulee onnellinen pari. Talonpoikainen rakkaus on aina hyvin uskollista.

Sylvi istui ja katseli ulos.

— Tuonne he menivät, pääsi häneltä tuskin kuuluvasti.

Hänen pieni poikansa tuli silloin hänen luokseen, kalpeat kasvot katsellen sinisen vaatteen alta, joka leikissä oli kääritty hiipaksi hänen päähänsä.

— Minne isä ja Arvo eno menivät? kysyi hän pää kallellaan, itku äänessä.

Äiti huomasi ajatelleensa ääneen, otti pojan polvelleen ja rupesi iloisesti puhumaan:

‒ Tuonne vaan jäälle. Siitähän mekin ajoimme laskiaisena, eikö kultu muista? Pian he palaavat. Katsos varpusia. Annammeko varpusille vähän leivänmuruja, annammeko?

Poikanen katseli hetken lintuja, jotka hyppelivät sireenipensaan oksilla, mutta käänsi samassa silmäteränsä järvenselän kaukaista valkeutta kohden.

— Äiti, Liisa sanoo, että isä ja Arvo eno pannaan vankeuteen, jos he palaavat!

Lapsi kätki kasvonsa äidin olkapäätä vasten ja sen pehmoinen, vielä jänteetön ruumis kudotussa puvussaan lysähti kokoon.

— Mitä äidin kultu sanoo? Mitä Liisa sanoi?

Poika nyyhki hetken ja purskahti sitten itkuun. Mahdotonta oli saada häntä toistamaan sanojaan.

Äiti ja isoäiti jäivät katsomaan toisiinsa.

Lapset kärsivät; eivät mihinkään he ole syypäät, mutta kärsivät. Oli omantunnon laita niin tai näin, mutta tämä kärsimys — kuka vastaa siitä?

* * * * *

Jonkin päivän miesten lähdön jälkeen oli Tuunan vanha isäntä pysynyt rauhallisena, mitään tiedustelematta. Sitten hän rupesi seisoskelemaan solassa navettansa ja tyttöjen kamarin välillä, katsellen jäälle. Sekä Riikka että Alma näkivät sen ja pysähtyivät seuraamaan mitä hän tekisi. Itse asiassa hänen katseensa jo moneen kertaan oli kysynyt heiltä, koska Somerin isäntä palaa, mutta kysymykset eivät olleet saaneet ääntä, Tuunan väet kun puhuivat vähän ja vanha kirkkoväärti kun erikoisesti karttoi ihmiskielen väärinkäyttämistä. Tuon helmikuunyön jälkeen oli Tuunassa puhuttu tavallista vähemmän. Vanhemman tyttären kasvot luutuivat luutumistaan, hän vuoroin hautoi sydämensä paisetta jollakin toivolla, vuoroin kovetti sitä epätoivolla. Ulkonaisesti valmisteli hän matkaa kaupunkiin tapaamaan Eino-Ilmaria ja Ollia perustellen matkaansa sillä, että heiltä ruokavarat jo ovat loppumassa. Alma valmisti häitään, kävi tapaamassa Helmisen Jennyä, ompelijatarta, ja odotteli sulhastaan. Tietäen kuinka Riikka oli tätä avioliittoa vastaan, ei hän puhunut hänelle suunnitelmistaan. Hääthän joka tapauksessa tulisivat pienet, ainoastaan lähimmät sukulaiset ja alustalaiset. Molemmat sisaret siis kulkivat omissa ajatuksissaan, toivoen, että jokin odottamaton apu saapuisi ja he pääsisivät selittämästä vanhalle isälleen, mitä oli tapahtunut. Ehkäpä Toivo ja Arvo Mäkimatka kuitenkin tulisivat kotiin. Ehkäpä he eivät pääsisi yli rajan, se kuului olevan hyvin vaikeaa. Ja aikansa silmäiltyään selälle, tulla kopisteli kirkkoväärti sauvansa varassa pihan piiriin, tuuheat valkoiset kulmakarvat törröttäen silmien yläpuolella, jotka uskollisen harmaina ja alati kirkkaina katselivat maailmaan. Hän oli jo yhdeksännelläkymmenellä, mutta Jumalan kiitos vielä täysissä sielunvoimissaan. Tyttäret hengittivät helpommin, kun näkivät hänen menevän huoneeseensa mitään kysymättä.

Yhtäkkiä hänessä tapahtui kuin taittuminen, sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Hän horjahti keskellä ateriaa suulleen pöytää vasten ja hänet oli talutettava vuoteeseen. Hän ei kuitenkaan sanonut olevansa kipeä. Oliko hän jotakin kuullut? Olisi pitänyt kysyä, mutta kumpikaan tyttäristä ei saanut sanoja huuliltaan. Oli kai paras odottaa, että isä itse alkaisi.

Vanhus ei enää pysynyt alallaan. Hän käveli ja kopisteli, tyttäret pelkäsivät, että hän kaatua kupsahtaa metsään. Eräänä päivänä puki hän yhtäkkiä ylleen pyhävaatteet ja pesi silmänsä keskellä päivää. Silloin kysyi häneltä Alma, punaposkisena tullen navetasta, minne hän aikoi. Hän ei saanut vastausta, hän ehti riisua takkinsa, ripustaa sen naulaan ja asettua ompelukoneen ääreen, kun isä vihdoin tuli hänen luokseen ja vastasi:

‒ Kun eivät käy.

‒ Kutka? kysyi tytär, joka jo oli unohtanut kysymyksensä. — Keitä te tarkoitatte?

— Lapset. Pojan lapset. Eikä rovastikaan.

Almasta tuntui keventävältä saada puhua.

— Onkos teidän ikävä lapsia? Älkää sentään lähtekö ennenkuin ajavat auki tien. Ne ovat lapset nyt niin leikeissään, kun tekevät liitonarkkia. No, se Jeremiashan on sellainen erinomainen, sehän osaa kohta vanhan testamentin ulkoa ja tekee paraikaa liitonarkkia ja armoistuinta. Niin, ja lukevatkin kolme tuntia päivässä. Mutta minä hyppään Somerissa ja tuon lapset tänne. Paperistahan ne sitä, enkelejäkin Jeremias leikkaa paperista ja maalaa kultavärillä. Minä pistäyn pappilassakin, jos tahdotte. Kyllä kirkkoherra lähtee meille. Mikähän hänelle on mahtanut tullakin, kun ei ole käynyt.

Alma heitti neulomuksensa, peitti ompelukoneen esiliinallaan, kokosi langanpätkiä ja tilkkuja käteensä ja läksi muuttamaan toista esiliinaa. Kun hän oli saanut päällysvaatteet ylleen, seisoi isä portaiden edessä ja odotti häntä. Vai niin, vai aikoi isä mukaan. Koira tuli sekin. Neljä hevosta ajoi Tuunan navetasta lantaa pellolle. Riikka seisoi tunkion ääressä ja puheli voudille. Venäläisiä sotamiehiä, kymmenkunta, hiihti yli pellon. Sellaista huonoa se oli niinkuin harakan lento. Almaa nauratti, mutta isän muoto synkkeni, isä ei koskaan osannut katsella keveästi mitään asiaa. Miten kävisikään, jos sotamiehiä tuotaisiin kylään lisää ja pantaisiin asumaan heille Tuunaan. Silloin kävisi varmaan niinkuin Parannan isännälle oli käynyt.

Tytär asteli edellä ja isä hänen jäljessään. Oli leuto sää ja kevät tuulessa, joka lensi lumeen hautautuneitten aidanseipäitten yli. Koira ajoi takaa variksia, leikki ja piehtaroi. Tie oli astujille niin tuttu, ettei se antanut aihetta minkäänlaiseen ajatustenvaihtoon. Sitäpaitsi tuntui kirkkoväärtillä olevan jotakin sydämellään. Tässä loppui puukuja. Tässä oli Mäkimatkan rakennusrykelmä, tässä kääntyi polku työväentalolle, tässä alkoi Somerin puukuja. Eikö tuolla tullutkin vastaan kirkkoherra? Todella, hän se oli. Vanha kirkkoväärti yskähteli ja jotakin liikutuksen tapaista pyrki hänen kurkkuunsa. Hän ei ollut nähnyt sielunpaimenta kymmeneen päivään, hän oli viime pyhänä ollut kipeänä.